Suomessa 1960-lukua leimasivat suuret murrokset, joiden vaikutus erottuu edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomi kehittyi sodanjälkeisen ajan maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi.[1][2] Elintaso nousi, mutta samalla maaseutu alkoi taantua, kun teollisuus keskittyi etelään. Maa- ja metsätalouden koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta. Rakennemuutosta vauhdittivat maatalouden ylituotanto-ongelman ratkaisemiseen tähdänneet ns. peltojen paketointi ja lehmien teurastuspalkkiot. 1960-luvulla koettiin voimakas muuttoaalto maaseudulta, lähinnä Itä-Suomesta tai Lapista Etelä-Suomeen tai Ruotsiin. Suomen väkiluku 1960-luvulla oli noin neljä ja puoli miljoonaa.[3]

Turun keskustaa vuonna 1963.
Helsingissä pidettiin maailman kahdeksannet nuorisofestivaalit vuonna 1962.
Kuusi uutta kaupunkia -postimerkki vuodelta 1960. Merkissä Hyvinkään, Kouvolan, Riihimäen, Rovaniemen, Seinäjoen ja Salon vaakunat.

1960-luvulla koettiin myös nuoren suuren ikäluokan kapina silloin vallitsevaa järjestelmää vastaan.[1] Vasemmistoradikalismi ja opiskelijaliike leimaantuivat Suomessa kuten Länsi-Euroopassa, mutta Suomessa ei nähty mitään suurta väkivaltaista mielenosoitusta, kuten esimerkiksi Ranskassa toukokuussa 1968. Radikalismin huomiota herättänein tapaus oli Vanhan valtaus marraskuussa 1968. Myös 1950-luvun jähmettynyt aikakausi loppui, ja liberalistinen ajattelu ja kehitys alkoi. Myös hippiliikeen nousu alkoi, mikä merkitsi vapaamman elämäntyylin syntyä kommuuneissa.[4]

Suomessa vallitsi koko vuosikymmenen niin sanottu Kekkosen aika ja YYA eli ”sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta” Neuvostoliiton kanssa. Vuosikymmeneltä muistetaan yhä muun muassa Suomen ja Neuvostoliiton välinen noottikriisi 1961, Helsingin nuorisofestivaalit 1962 sekä keskioluen vapautuminen 1969.

1960-luvun kirjallisuudessa, elokuvassa ja taiteessa näkyi uusia ilmiöitä ja tabujen rikkomisia. Ajalta muistetaan useita kohua herättäneitä teoksia, kuten Hannu Salaman romaani Juhannustanssit, Mikko Niskasen elokuva Käpy selän alla, Arvo Salon Lapualaisooppera-näytelmä ja Harro Koskisen taideteos Sikamessias. Huomiota ovat herättäneet myös useat protestilaulajat, kuten Irwin Goodman ja M. A. Numminen. Edellisen vuosikymmenen uutuus, televisio, yleistyi vauhdilla.

Politiikka

muokkaa

Kekkosen aika

muokkaa
 
Presidentti Urho Kekkonen vuonna 1961.

Urho Kekkonen toimi Suomen tasavallan presidenttinä koko 1960-luvun. Suomessa pidettiin vuonna 1962 presidentinvaalit, joissa oli ehdolla Urho Kekkonen, jota tuki Maalaisliitto, Ruotsalainen kansanpuolue ja Suomen kansanpuolue. Kekkonen sai 145 valitsijamiestä ja voitti vaalit. Paavo Aitio oli SDKL:n ehdokas, Rafael Paasio SDP:n ja Emil Skog Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL) ehdokas. Kokoomus oli SDP:n kanssa niin sanotussa Honka-liitossa, ja sen presidenttiehdokas oli Rafael Paasio.

Vuoden 1968 uusissa vaaleissa oli vain kaksi ehdokasta Kekkosen lisäksi: Matti Virkkunen (Kokoomus) ja Veikko Vennamo (SMP). Nämä vaalit tulivat myös Kekkosen voitoksi, sillä häntä tukivat lähes kaikki puolueet.

Presidentillä oli paljon laajemmat valtaoikeudet kuin nykypäivänä: hänellä oli oikeus muun muassa lakien soveltamiseen liittyvien erivapauksien myöntämiseen ja jopa eduskunnan hajottamiseen.

Äänioikeusikäraja oli valtiollisissa vaaleissa (presidentin- ja eduskuntavaalit) 21 vuotta vuoteen 1969 asti. Vuosina 1969–1972 ikäraja oli 20 vuotta. Kunnallisvaaleissa äänestysikäraja oli vuoteen 1968 asti 21 vuotta, ja vuosina 1968–1972 20 vuotta. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt kyseisen iän ennen vaalivuoden alkua.

Vuoden 1961 poliittisia skandaaleja olivat Kätilöopiston juttu ja Kansaneläkelaitoksen juttu. Myös samoihin aikoihin puhjennut margariiniskandaali sai osittain poliittisia sävyjä.[5]

Ulkopolitiikka

muokkaa
 
Urho Kekkonen ja Leonid Brežnev noottikriisin aikana Kekkosen valtiovierailulla Neuvostoliittoon.
 
Osittain Neuvostoliiton puolelle jääneen Saimaan kanavan vuokraaminen oli osa 1960-luvun ulkopoliittista tilannetta.

Ulkopoliittisesti Suomi oli sitoutunut noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa Paasikivi-linjan hengessä jota jatkoi presidentti Urho Kekkonen YYA-sopimukseen nojaten. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon takasi Suomen valtiolle YYA-sopimuksen pohja. Suomi ei joutunut minkään kansainvälisen kriisin jalkoihin.

Tunnetuin ulkopoliittinen kriisi oli lokakuussa vuonna 1961 tapahtunut noottikriisi. Noottikriisi syntyi 30. lokakuuta kun Neuvostoliitto oli jättänyt Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimuksen mukaisesti esitti konsultaatioita: "toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta".[6]

Suomi osallistui myös 1960-luvulla YK:n rauhanturvaajaoperaatioihin Lähi-itään. EFTA-vapaakauppajärjestön jäseneksi Suomi liittyi vuonna 1961 ja OECD:hen vuonna 1968.[7]

Toisen maailmansodan jälkeen oli Saimaan kanava jäänyt suurelta osin uuden rajan taakse Neuvostoliiton puolelle, mikä merkitsi sitä, etteivät alukset päässeet liikennöimään Suur-Saimaalta Suomenlahdelle. Kanavan rakenteet olivat kokeneet sodassa vaurioita ja kanavan sulkujen mitoitus oli vanhentunut. Kysymys Saimaan kanavasta sai uuden käänteen vuonna 1955, kun Neuvostoliitto oli palauttanut Porkkalan vuokra-alueen. Saimaan kanavan vuokrasopimuksen tarkoituksena oli palauttaa Suomelle Viipurinlahden alueet ja osia Karjalasta. Neuvostoliitto suostui neuvotteluihin kauttakulusta kanavassa, ja vuokrasopimusta oli solmimassa vuonna 1962 presidentti Urho Kekkonen. Kanavan kolmas rakentaminen pääsi alkamaan vuonna 1963. Kanavaa oli laajennettava laivakokojen suurentumisen takia, ja nykyisin käytössä oleva kanava vihittiin käyttöön 5. elokuuta 1968.[8]

Puolueet ja eduskunta

muokkaa

Eduskuntavaalit järjestettiin 1960-luvulla kaksi kertaa: vuosina 1962 ja 1966. Vuonna 1962 järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Maalaisliitto, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Kansallinen Kokoomus.[9] Näissä vaaleissa äänestysaktiivisuus oli 85,1 %, joka oli Suomen vilkkain äänestysaktiivisuus.[10]

Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten Liitto yhdistyivät vuonna 1965 Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi.[11] LKP:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin puoluehankkeen alkuunpanija professori Mikko Juva. Uusi puolue pyrki sosiaalisen liberalismin tunnuksin saamaan kannatusta etenkin niin kutsutuista yhteiskunnan keskiryhmistä.[12]

Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa Suomeen tuli vasemmistoenemmistöinen eduskunta, ja alettiin keskustella hyvinvointivaltion luomisesta. Ammattiyhdistysten vaikutusvalta nousi. Suurimmat puolueet olivat tuolloin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskustapuolue ja Suomen Kansan Demokraattinen Liitto.[13]

1960-luvulla Suomessa oli kaksi vähemmistöhallitusta sekä kolme enemmistöhallitusta ja yksi virkamieshallitus.[14]

Sisäpoliittiset uudistukset

muokkaa
 
Rafael Paasio toimi pääministerinä vuosina 1966–1968 (sekä 1972).

Paasion ja Koiviston hallitukset panivat alulle ja toteuttivat merkittäviä, koko kansaa koskettavia sosiaalipoliittisia uudistuksia. Niitä olivat mm. peruskoululaki, lääkärikulujen korvaaminen sairausvakuutuksesta, perhe-eläkkeet, yrittäjien ja maatalousyrittäjien eläkkeet sekä uusi vapaamielisempi alkoholilaki, johon sisältyi myös keskioluen vapauttaminen alkuvuonna 1969.[15] Tekijänoikeuslaki säädettiin vuonna 1961 ja puoluelaki 1969.[16]

Koiviston hallitus sai aikaan vuonna 1968 merkittävän tulopoliittisen kokonaisratkaisun, jota kutsutaan Liinamaa I:ksi valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan ehdotuksen mukaan.[17]

Pääneuvottelijoina olivat toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton puheenjohtaja Niilo Hämäläinen.[15] Vuonna 1967 säädettiin myös vähimmäistoimeentulon turvaamiseksi tarkoitettu perhe-eläkelaki.[18]

1960-luvulla Kokoomus oli ainoastaan yhdessä hallituksessa, Virolaisen hallituksessa, joka istui 12. syyskuuta 196427. toukokuuta 1966.

Puoluepolitiikka

muokkaa
 
Veikko Vennamo johti Suomen maaseudun puoluetta ja tunnettiin lennokkaista, poliittisista iskulauseistaan.

Eduskunta hyväksyi lain puoluetuesta joulukuussa 1966, ja puolueet alkoivat saada valtion rahaa vuoden 1967 alussa. Puoluetuen suuruus riippui kunkin puolueen kansanedustajien määrästä. Vuonna 1969 tuli voimaan puoluelaki, jonka nojalla oikeusministeriöön perustettiin puoluerekisteri.[19]

SDP:sta eronneiden niin kutsuttujen skogilaisten vuonna 1959 perustama Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL) hylkäsi vuonna 1964 SDP:n kanssa neuvotellun sopimusluonnoksen ja valitsi uudeksi puheenjohtajakseen pankinjohtaja Aarre Simosen. TPSL:n entinen puheenjohtaja Emil Skog palasi SDP:hen, ja TPSL:n kannattajia alettiin kutsua uuden puheenjohtajansa mukaan simoslaisiksi tai simonisteiksi.[20]

Suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia. Tässä sen kehitys muistutti muiden Pohjoismaiden agraaripuolueiden muutosta keskustalaisiksi yleispuolueiksi. Muihin pohjoismaisiin agraaritaustaisiin puolueisiin verrattuna Keskusta oli kuitenkin ylivoimaisesti vahvin.[21]

Vuonna 1959 perustettu Suomen maaseudun puolue nousi johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan ”unohdetun kansan”, eli pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden, asioita esille. Puolueen nimi oli aluksi Suomen Pientalonpoikien Puolue; nimi muutettiin Suomen maaseudun puolueeksi vuonna 1966. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Vennamo sai kaikkien yllätykseksi 33 valitsijamiestä, mikä ennakoi vuoden 1970 eduskuntavaalien 18 paikan vaalivoittoa. Puoluetta kannatettiin lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa ajat olivat taloudellisesti hyvin huonot. Syntyi uusi poliittinen termi: vennamolaisuus.[22]

SKP jakautui kahtia vuonna 1968. Taisto Sinisalon johtamat vähemmistökommunistit erkanivat Suomen kommunistisesta puolueesta. Aarne Saarisen johtamat enemmistökommunistit tuomitsivat Tšekkoslovakian miehityksen[23]

Saarinen irtisanoi SKP:n NKP:n kanssa tehdystä yhteistyösopimuksesta. Hän myös tyrmäsi opin proletariaatin diktatuurista, kun taas Sinisalo kannatti sitä. Saarisen ja Sinisalon välinen poliittinen taistelu jatkui koko 1960-luvun.

Merkittäviä poliitikkoja

muokkaa

Demografia

muokkaa
 
Poliitikko Keijo Liinamaa Pirkko-vaimonsa ja lastensa kanssa vuonna 1964.
 
Joulurauhan julistus Turussa 1967.

Luonnolliset väestönmuutokset

muokkaa

Suomen väkiluku oli vuoden 1959 lopussa noin 4 446 000 ja vuoden 1969 lopussa noin 4 703 000. Väkiluku nousi 1960-luvulla siis noin 5,8 prosenttia. Väestönkasvu oli huomattavasti hitaampaa kuin 1950-luvulla, mutta hieman nopeampaa kuin 2000-luvulla.[24] Vuosikymmenen loppuun mennessä väestönkasvu hidastui selvästi niin syntyvyyden laskun kuin Ruotsiin suuntautuvan massamuuton takia. Väenlisäys oli vuonna 1961 yli yhdeksän prosenttia, mutta vuonna 1969 se oli jo laskenut yhteen prosenttiin.[25] Toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat siirtyivät lapsuudesta aikuisuuteen: he olivat vuosikymmenen alkaessa 10–15-vuotiaita ja päättyessä 20–25-vuotiaita.[3]

Syntyvyys laski 1960-luvulla. Vuosina 1960–1963 tuhatta asukasta kohden syntyi yli 18 lasta, mutta vuoteen 1969 mennessä luku oli laskenut jo alle 15:n. Vuosittain syntyi keskimäärin noin 78 000 lasta. Kuolleisuus nousi hiukan vuosikymmenen alun 9,0:sta vuosikymmenen lopun 9,8:aan; vuosittain kuoli keskimäärin noin 43 000 suomalaista. Imeväiskuolleisuus oli vielä vuosina 1951–1960 28,6 promillea, Oulun ja Lapin lääneissä lähes tuplasti suurempi kuin Uudenmaan läänissä. Vuoteen 1969 mennessä imeväiskuolleisuus oli laskenut 14,2 promilleen, ja läänien välinen ero oli kaventunut selvästi.[3]

Sisäinen muuttoliike

muokkaa

Heti sodan jälkeen piti noin 425 000 ihmistä Karjalasta, Sallasta ja Petsamosta sijoittaa uudelleen ympäri Suomea. Sijoitukset tehtiin lähinnä maaseudulle, mikä aiheutti reilut kymmenen vuotta myöhemmin laajan muuttoliikkeen Itä- ja Pohjois-Suomesta etelään. Se oli suurin sisäinen muuttoliike koko itsenäisen Suomen historiassa. Suurin muuttoaalto alkoi 1950-luvulla, kiihtyi 1960-luvulla ja nousi huippuunsa 1970-luvun alussa, jonka jälkeen muutto alkoi selvästi hidastua.

Suomen sisäinen muuttoliike sijoittui lähinnä Uudenmaan lääniin. Pohjois-Karjala, Kainuu, Lappi ja Savo kärsivät tästä, sillä tuhannet ihmiset, lähinnä pienviljelijät löivät laudat mökkiensä ikkunoihin ja lähtivät etelän kasvukeskuksiin. Suurimmat kaupungit ja kauppalat vuonna 1969 olivat Helsinki (533 080 asukasta), Tampere (155 490 asukasta), Turku (154 719 asukasta), Espoo (92 717 asukasta), Lahti (89 360 asukasta) ja Oulu (86 608 asukasta). Näiden väkiluku kasvoi 1960-luvulla noin 15-50 prosentilla. Vielä vuoden 1959 lopulla vajaat 38 prosenttia suomalaisista asui kaupungeissa ja kauppaloissa, mutta vuoden 1969 loppuun mennessä kaupunki- ja kauppalaväestön osuus oli noussut hieman yli 50 prosenttiin.[3]

Muuttoliikkeen syy oli ennen kaikkea työttömyys. Vaikka Suomi oli muuttumassa teollisuusmaaksi ja elintaso oli nousemassa, oli maaseudulle lähinnä Keski-Suomessa perinteinen elinkeino eli maatalous alkanut taantua. Suurin osa muuttajista oli nuoria aikuisia, joten maaseudun asukaskanta vanhentui. Maaseudulla monet palvelut, kuten koulut, kaupat ja sairaalat, menettivät asiakkaita.[1]

Massamuutto Ruotsiin

muokkaa
 
Etelä-Ruotsissa suomea puhuvien osuus prosentteina.

Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos oli toisen maailmansodan jälkeen ainutlaatuisen raju. Pienviljely, johon oli panostettu voimakkaasti vielä sodan jälkeen, kävi nopeasti kannattamattomaksi. Elintason nousu kaupungeissa takasi parempia mahdollisuuksia maaseudun väelle. Pohjois- ja Itä-Suomesta muutto suuntautui Etelä-Suomen kasvukeskuksien lisäksi myös naapurimaahan Ruotsiin. Ruotsi tarvitsi nopeasti lisätyövoimaa.

Noin 80 prosenttia suomalaisista maastamuuttajista asettui asumaan Ruotsin suuriin kasvukeskuksiin Tukholman alueelle, Göteborgiin ja Malmöhön. Massamuutto oli alkanut jo 1940-luvun lopulla ja kiihtyi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Vuosina 19681969 Suomesta muutti noin 40 000 ihmistä vuosittain Ruotsiin.

Ruotsissa toimi noin 300 000 työikäistä suomalaista. Samalla suomalaisista tuli yksi Ruotsin suurimmista vähemmistöryhmistä. Ruotsissa suomalaiset työskentelivät lähinnä aloilla, joita ruotsalaiset karttoivat. Esimerkiksi Saabin ja Volvon tehtailla työskenteli tuhansia suomalaisia. Myös Ericsson oli suuri työnantaja.[26]

Väestön alueellinen jakautuminen

muokkaa
 
Vilkas muuttoliike maaseudulta kasvukeskuksiin, eritoten pääkaupunkiseudulle, synnytti lähiöitä. Kuvassa Suomen ensimmäinen merkittävä elementtirakentamiskohde, Helsingin Pihlajamäki vuonna 1964.

Taulukossa on esitetty Suomen läänien väkiluku vuosien 1960 ja 1969 viimeisenä päivänä Tilastokeskuksen mukaan. Läänijako, maapinta-ala ja väestötiheys ovat vuodelta 1969.[3] Väkiluku kasvoi nopeimmin Uudenmaan ja Hämeen lääneissä, ja laski nopeimmin Pohjois-Karjalan läänissä.

1960 1969 Muutos Maapinta-ala (km²) 1969 Asukkaita/maa-km²
vuonna 1969
Uudenmaan lääni 832 936 1 014 640 +21,8 % 9 868 102,8
Turun ja Porin lääni 660 269 683 040 +3,4 % 22 014 31,0
Hämeen lääni 580 765 639 657 +10,1 % 17 715 36,1
Kymen lääni 337 772 348 338 +3,1 % 10 736 32,4
Mikkelin lääni 234 629 223 358 -4,8 % 16 425 13,6
Kuopion lääni 270 504 263 120 -2,7 % 16 734 15,7
Pohjois-Karjalan lääni 207 742 190 589 -8,3 % 17 980 10,6
Vaasan lääni 443 505 434 691 -2,0 % 26 119 16,6
Oulun lääni 406 992 418 932 +2,9 % 56 707 7,4
Lapin lääni 205 113 218 192 +6,4 % 93 932 2,3
Keski-Suomen lääni 245 014 246 938 +0,1 % 15 764 15,7
Ahvenanmaa 20 981 21 577 +2,8 % 1 481 14,6
Suomi 4 446 222 4 703 072 +5,8 % 305 396 15.4

Radikalismi

muokkaa
 
Myös Suomessa koettiin 1960-luvun opiskelijaradikalismi. Tässä mielenosoitus Helsingissä jossa vastustetaan Tšekkoslovakian miehitystä vuonna 1968.

Underground-liike nousi Suomessa 1960-luvulla lähinnä kaupungeissa, monet protestilaulajat kuten Irwin Goodman ja M. A. Numminen lauloivat yhteiskunnan ongelmista. Opiskelijaradikalismi ei noussut läheskään yhtä kiihkeäksi Suomessa kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa. Mielenosoituksia ilmeni, mutta ne eivät olleet väkivaltaisia vaan enimmäkseen hyvin rauhanomaisia. Opiskelijat vaativat samoja asioita kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa, esimerkiksi että kansakoulu-oppikoulu-järjestelmä pitäisi muuttaa peruskouluksi.[27]

1960-luku oli nuorison aktivoitumisen aikaa. Nuoria oli ennätyksellisen paljon, sillä toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat vuosikymmenen aikana 10–25-vuotiaita. Nuoret tiedostivat aiempaa paremmin yhteiskunnasta ja vaikutusmahdollisuuksistaan. Ilmiötä selittää Yhdysvalloista lähtöisin olevan nuorisokulttuurin rantautuminen Suomeen, vapaa-ajan kasvu sekä aiempaa suurempien joukkojen hakeutuminen oppikouluun.[28][29] Myös pasifismi nousi esille akateemisen nuorison keskuudessa, ja asevelvollisuuslakia uhmattiin. Pasifistit järjestäytyivät perustamalla Sadankomitean. Tässä piirissä alkoi liikehdintä, joka johti vuonna 1969 alkoivat suurta huomiota herättäneisiin ns. yllytysoikeudenkäynteihin liki kahtatuhatta henkilöä vastaan, jotka olivat allekirjoittaneet kirjelmän, jossa oli yllytetty asevelvollisia jäämään pois aseellisesta palveluksesta. Aseistakieltäytyjä Erik Schüller sai tuomion yllytysoikeudenkäynnissä, mikä herätti paljon julkisuutta mediassa.[30] Oikeudenkäynneissä langetetut vankeustuomiot lievennettiin sakoiksi tai kumottiin kokonaan vuoden 1970 puolella ja lakia muutettiin siten, että yllytys aseistakieltäytymiseen ei enää ollut rikos.

Vanhan valtaus

muokkaa
 
Juliste Vanhan ylioppilastalon seinällä valtauksen aikana.

Radikalismin huomiota herättänein tapaus oli, kun marraskuun 25. päivänä vuonna 1968 joukko opiskelijoita valtasi Vanhan ylioppilastalon pariksi päiväksi. Ainoa väkivaltaisuus oli yhden ulko-oven rikkominen. Vuosi 1968 oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan merkkipäivä. Satavuotias Helsingin yliopiston ylioppilaskunta järjesti juhlat, mutta opiskelijaoppositio protestoi juhlia. Sillä välin kun eliitti juhli Vanhalla, yhtään opiskelijajärjestön edustajaa ei ollut kutsuttu paikalle. Opiskelijaoppositio päätti vallata Vanhan. Opiskelijaoppositio, joka käytti nimeä Ylioppilaat - Studenterna, vaati opiskelijademokratiaa, marxilais-leninististen ryhmien perustamista tiedekuntiin opiskelujen syventämiseksi, ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista ja Ylioppilaslehden linjan muuttamista.[31]

Lapin ongelmat

muokkaa

Lapin sosiaaliset ongelmat alkoivat tulla esille. Lappi ei ollut ainoastaan ruskan väriloiston ja tunturien maa. Lapin luonnonvarat käytettiin pääasiassa etelän hyvinvointiin, esimerkiksi Lapin jokiin rakennetut voimalaitokset tuottivat sähköä etelän teollisuuskeskuksiin. Monet Lapin asukkaat muuttivat Norjaan tai Ruotsiin, koska Lapin oloja leimasivat köyhyys, työttömyys, lääkäripula, huonot koulutusmahdollisuudet ja itsenäisen päätäntävallan pienuus.[32]

Saamelaisten ongelmat tulivat samalla esille. Vasta 1960-luvulla ruvettiin Saamen kielen asemasta keskustelemaan. Saamelaiset katsoivat, että heitä oli pidetty vain yhtenä Suomen vähemmistönä, eikä heidän asemaansa alkuperäiskansana ollut otettu huomioon toisin kuin Norjassa ja Ruotsissa, jossa saamelaisten asema oli parempi kuin Suomessa. Nils-Aslak Valkeapää oli tunnetuinkenen mukaan? saamelaisten oikeuksia ajanut henkilö Suomessa. Hänen sanomansa oli, ettei Lappi ole vain ruskan ja tuntureiden maa vaan se on osa Suomea ja niinpä hän toi Lapin ongelmat myös etelään. Alettiin puhua suomalaisesta siirtomaavallasta Lapissa.[33]

Talouselämä

muokkaa
 
Klaus Waris oli Suomen Pankin pääjohtaja vuosina 1957–1967.

Suomen bruttokansantuote nousi 1960-luvulla, joskaan ei yhtä nopeasti kuin 1970-, 1980- ja 2000-luvulla. Bruttokansantuote oli vuonna 1960 hieman yli 14 miljardia markkaa, ja vuonna 1969 noin 34,4 miljardia markkaa (vuoden 1970 hinnoissa). Suomen valtion talous oli pääosin alijäämäinen, mutta se koki lievähköä ylijäämää vuosikymmenen puolivälissä ja suurempaa ylijäämää vuonna 1969.[3][34]

Elinkeinot ja työelämä

muokkaa

Vuoden 1960 lopulla Suomessa tilastoitiin 2 033 268 ammatissa toimivaa henkilöä. Heistä noin 61 prosenttia oli miehiä ja 39 prosenttia naisia. Elinkeinoittain he jakautuivat seuraavasti:

  • Maa- ja metsätalous: 720 817 (35,5 %)
  • Teollisuus: 444 516 (21,9 %)
  • Rakennustoiminta: 176 157 (8,7 %)
  • Sähkö-, kaasu- ja vesilaitokset: 18 861 (0,9 %)
  • Kauppa: 236 381 (11,6 %)
  • Liikenne: 128 844 (6,3 %)
  • Palvelut: 301 463 (14,8 %)
  • Tuntematon: 6 229 (0,3 %).[3]

Vuoden 1970 loppuun mennessä maa- ja metsätaloudessa työskentelevien osuus oli laskenut 20 prosenttiin, kun taas jalostuksen parissa työskentelevien osuus oli noussut 34 prosenttiin ja kolmannella sektorilla työskentelevien osuus jopa 44 prosenttiin ammatissa toimivasta väestöstä.[35]

Rahauudistus 1963

muokkaa

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen markan arvo oli vuosi vuodelta romahtanut. Vuoden 1963 alussa astui voimaan uusi rahalaki ja markka uudistettiin. Uudistuksen jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja paluun tehnyt penni yhtä vanhaa markkaa.[36] Vaikka valuutan nimi pysyi samana, vielä melko pitkään siirtymävaiheen jälkeenkin uudesta markasta käytettiin usein selventävää nimitystä "nykymarkka" ja lyhennettä nmk. Entisestä markasta taas käytettiin selventävää nimitystä "vanha markka" ja lyhennettä vmk. Inflaatiokierrettä ei kuitenkaan saatu pysäytettyä, vaan rahan arvon heikkeneminen ja epätasainen talouskasvu jatkuivat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen asti, minkä jälkeen alkoi voimakas nousukausi.

Rahanarvonkertoimen mukaan tuhat euroa vuonna 2017 vastasi noin 30 000 vuoden 1955 markkaa ja 43 000 vuoden 1960 markkaa. Vuoden 1963 luku on noin 475 markkaa ja vuoden 1969 luku noin 670 markkaa.[37]

Ulkomaankauppa

muokkaa

Vuonna 1960 Suomen viennin arvo oli noin 316,5 miljardia vanhaa markkaa ja tuonnin arvo noin 340,3 miljardia. Vuonna 1969 luvut olivat viennin osalta noin 8,3 miljardia uutta markkaa (834,4 mrd. vanhaa markkaa) ja tuonnin osalta 8,5 miljardia uutta markkaa (850,5 mrd. vanhaa markkaa). Kauppatase oli lähes koko vuosikymmenellä alijäämäinen. Suomen selvästi tärkeimmät vientituotteet olivat paperiteollisuustuotteita, kuten paperia, pahvia ja kartonkia. Vuosikymmenen lopulla lisääntyi koneiden, laitteiden ja ajoneuvojen vienti. Selvästi suurin osa tuontituotteista tuli muista Euroopan maista, ja vientituotteistakin selvästi suurin osa vietiin muualle Eurooppaan, erityisesti Neuvostoliittoon. Myös vienti länteen, etenkin Länsi-Saksaan ja Britanniaan, alkoi kasvaa 1960-luvulla.[38][3]

Rikollisuus

muokkaa

1960-luvulla tapahtui useita selvittämättömäksi jääneitä henkirikoksia:

Poliisin tietoon tuli vuonna 1960 kaiken kaikkiaan noin 215 000 rikosta ja vuonna 1969 noin 326 000. Etenkin omaisuusrikokset ja pahoinpitelyt lisääntyivät. Henkirikosten kannalta 1960-luku oli varsin rauhallista aikaa: murhia ja tappoja kirjattiin vuosina 1965–1969 noin 90–110 kappaletta eli selvästi vähemmän kuin edellisinä vuosikymmeninä. Merkittävän alkoholireformin vuonna 1969 henkirikosten määrä kääntyi jälleen nousuun.[3][39]

Liikenne

muokkaa
 
Helsingin Kampin linja-autoasema ilmakuvassa vuonna 1964.

Tieliikenne

muokkaa

1960-luvulla rekisteröitiin hieman yli 600 000 henkilöautoa, mikä on selvästi enemmän kuin 1950-luvulla mutta vähemmän kuin nykypäivänä. Henkilöautojen tuontisäännöstely loppui vuonna 1962, minkä jälkeen niiden ensirekisteröinnit lisääntyivät huomattavasti vuoteen 1965 asti, minkä jälkeen ne alkoivat kääntyä laskuun. Vuonna 1963 henkilöautojen kuljetussuorite ohitti linja-autojen ja junien yhteenlasketun henkilökuljetussuoritteen.[40]

Moottoripyörien rekisteröinnit sen sijaan vähenivät verrattuna 1950-lukuun, mutta moottoripyöriä oli yhä verraten runsaasti. Eniten rekisteröitiin brittiläisiä ja länsisaksalaisia ajoneuvoja. Japanilaiset autot tekivät maihinnousun Suomeen Datsunin johdolla vuonna 1962, ja vuosikymmenen aikana japanilaisista merkeistä Suomeen ehtivät myös Toyota, Isuzu, Honda ja Mazda sekä vuosikymmenen lopussa lyhyen piipahduksen tehnyt Daihatsu. Vuonna 1965 Suomessa rekisteröitiin ensimmäisen kerran yli 100 000 uutta henkilöautoa.[41] Vaikka hyvä suorituskyky oli autojen keskeisimpiä myyntiargumentteja, valtaosa myydyistä henkilöautoista oli riisuttuja perusmalleja.[42] Monissa perheissä vanhemmat ja lapset hankkivat ajokortteja samanaikaisesti.[43] Vuonna 1964 henkilöautojen osuus Suomen koko autokannasta ylitti 80 prosentin rajan. Vuodesta 1969 lähtien henkilöautojen osuus rekisterissä olevien autojen kokonaismäärästä pysyi suhteellisen vakaana, 85–88 prosentissa, 2000-luvulle saakka.[44]

Mopo oli 1960-luvun aikana erityisen suosittu ajoneuvo maaseudulla. Mopojen määrä oli suurimmillaan vuonna 1962, jolloin niitä oli rekisterissä enemmän kuin henkilöautoja. Mopoja käyttivät työtehtävissä esimerkiksi postinjakajat, metsurit, rakennusmiehet ja erilaisissa neuvontatehtävissä työskentelevät. Useissa talouksissa mopo oli yleisajoneuvo, jolla tehtiin lyhyehköt matkat. Yleisiä mopomerkkejä olivat kotimaiset Helkama, Tunturi ja Solifer sekä ruotsalainen Monark.[45]

Uudenkaupungin autotehdas valmisti aivan vuosikymmenen lopulla, marraskuussa 1969 ensimmäisen suomalaisen Saab 96 -merkkisen henkilöauton. Ensimmäinen sarjatuotantoyksilö myönnettiin presidentti Urho Kekkosen omistukseen. Aiemmin Suomessa oli valmistettu koeyksilö, jolla varmistettiin turvallisuus.

Päällystetyn tieverkon määrä lähes kahdeksankertaistui vuosikymmenen aikana. Vuoden 1962 lopulla valmistui Suomen ensimmäinen moottoritie (alkujaan Tarvontie) valtatielle 1 Helsingin Munkkiniemestä Espoon Gumböleen. Vuosikymmenen aikana valmistui useita lyhyitä moottoritieosuuksia kaupunkien läheisyyteen: valtatien 8 Turku–Raisio-moottoritieosuus valmistui 1963, valtatien 3 Hämeenlinnan ohikulku 1964 ja Tampere–Kulju-osuus 1968, sekä valtatien 4 kokonaan Helsingissä sijainnut Vanhakaupunki–Viikki-osuus 1967. Myös Helsingin ohikulkutie (nykyinen Kehä III) otettiin käyttöön vaiheittain 1960-luvulla.

Vuonna 1967 Suomen yleisillä teillä oli 126 lossia, mikä oli 12 vähemmän kuin kymmenen vuotta aiemmin, vuonna 1957. Viimeinen valtatielossi korvattiin sillalla valtatie 4:llä Viitasaaren Hännilänsalmella vuonna 1961.[46]

Linja-autoliikenteen vuotuinen kokonaissuorite kasvoi vuosikymmenen alun noin 340 000:sta vuosikymmenen lopun lähes 500 000:een. Rautateillä henkilöliikenteessä tehtyjen matkojen vuotuinen määrä taas väheni vuosikymmenen alun lähes 40 000:sta vuosikymmenen lopun noin 25 000:een.[3] Vuosikymmenen aikana linja-autojen lukumäärä lisääntyi vajaasta 6 000:sta lähes 8 000:aan, ja samalla myös niiden mitat, painot ja paikkaluvut kasvoivat. Linja-autoliikenteen tehtäväkenttä laajeni, kun maaseudun pieniä kouluja suljettiin, opetusta keskitettiin suurempiin yksikköihin ja koululaiskujetusten tarve lisääntyi. Suurissa kaupungeissa linja-autoliikennettä lisäsi kaupunkirakenteen hajautuminen lähiöihin.[47]

Autoilun arkipäiväistyessä alkoi ilmetä autovastaisuutta. Aivan vuosikymmenen lopussa Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry julkaisi kirjasen ”Alas auton pakkovalta”. Virallisesti Enemmistö ry ilmoittautui jalankulkijoiden, pyöräilijöiden ja joukkoliikenteen käyttäjien etujen ajajaksi.[48] Myös moottoriteiden rakentamista ja muita suuria tietöitä vastustettiin; niitä pidettiin esimerkkinä suurellisesta ja luonnolle tuhoisasta kerskakulutuksesta.[49]

Raideliikenne

muokkaa

Junaliikenne hoidettiin lähinnä diesel- ja höyryveturein. Puuvaunut olivat vielä yleisiä; ensimmäiset siniset pikajunavaunut otettiin käyttöön 1960-luvulla. Rautateiden sähköistyksessä Suomi oli jälkijunassa: ensimmäisenä sähköistettiin Helsinki-Kirkkonummi-osuus vuonna 1969.

Lentoliikenne

muokkaa

Vuonna 1960 Aero Oy otti käyttöön ensimmäisen suihkumatkustajakoneensa, Sud SE-210 Caravellen. Aero vaihtoi vuonna 1968 nimensä Finnairiksi, ja seuraavana vuonna yhtiö otti käyttöönsä ensimmäisen pitkän matkan suihkukoneensa, Douglas DC-8:n. Uutta konetyyppiä käytettiin pääosin lennoilla Yhdysvaltoihin, mutta niiden ohessa myös lähinnä Välimerelle ja Kanariansaarille lennetyillä lomalennoilla.

Meriliikenne

muokkaa

Matkustajalaivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välillä alkoi uudelleen heinäkuun alussa 1965 sen oltua keskeytyksissä yli neljännesvuosisadan, lokakuusta 1939 saakka.[50]

Kolme keskenään kilpaillutta varustamoa, Rederi AB Vikinglinjen, Rederi AB Slite ja Ålandsfärjan AB yhdistyivät vuonna 1966 ja ottivat nimekseen Viking Line. Uuden yhtiön kotipaikka oli Maarianhamina.[51][[

Turun ja Tukholman välillä liikennöineet matkustajalaivat Ilmatar ja Botnia törmäsivät sakeassa sumussa Långnäsin sataman edustalla marraskuun lopulla 1968. Kuusi ihmistä sai surmansa.[52]

Liikenneturvallisuus

muokkaa

Liikenneturvallisuus oli 1960-luvulla heikkoa: liikennekuolemia ja -loukkaantumisia tapahtui paljon enemmän kuin 2000-luvulla, vaikka liikenteen volyymi oli pienempi.[53] Synkkä tilanne johtui useista syistä: vapaista nopeuksista, autojen heikosta passiivisesta turvallisuudesta, rattijuoppoudesta, yleisesti välinpitämättömästä suhtautumisesta liikennesääntöihin ja muihin tienkäyttäjiin sekä tiestön puutteellisesta kunnosta.[54] Henkilöautojen määrän nousun myötä Suomen liikenneturvallisuus heikkeni koko 1960-luvun ja oli synkimmillään vuonna 1972. Nopeusrajoituksia oli toisinaan kokeiltu, mutta niiden uskottiin enemmän rajoittavan yksilönvapautta kuin lisäävän turvallisuutta.[55] Autojen mainonnassa turvallisuus oli myyntiväittämänä lapsipuolen asemassa; teemaa pitivät esillä käytännössä vain Mercedes-Benz ja Volvo.[56] Kirjailija Lauri Viidan kuolema rattijuopon aiheuttamassa liikenneonnettomuudessa joulun alla 1965 sai presidentti Urho Kekkosen ottamaan kantaa rattijuoppouteen vuoden 1966 uudenvuodenpuheessaan, ja tämän jälkeen rattijuopumuksesta langetettavia tuomioita kovennettiin.[57]

1960-luvun lopulla aloitettiin järjestelmällinen tieliikenneonnettomuuksien syiden selvittäminen. Vuonna 1967 perustettu vakuutusyhtiöiden liikenneturvallisuustoimikunta (VALT) asetti kokeiluluonteisesti liikenneonnettomuuksien tutkijalautakunnan Uudenmaan lääniin vuonna 1968. Lautakunnan tehtävänä oli tutkia jokaiseen läänin alueella tapahtuneeseen, jonkin osapuolen kuoleman aiheuttaneeseen onnettomuuteen johtaneet syyt sekä laatia tutkinnan pohjalta suositukset vastaavien onnettomuuksien ehkäisemiseksi. Kokeilusta saatujen myönteisten kokemusten nojalla asetettiin vastaavat lautakunnat myös muihin Suomen lääneihin.[58] Tutkijalautakuntien antamien turvallisuussuositusten pohjalta kehitettiin tieliikennettä koskevaa lainsäädäntöä. Lautakuntien työ johti välillisesti myös Onnettomuustutkintakeskuksen perustamiseen 1990-luvulla.[54]

1960-luvulta muistetaan myös kaksi Aeron matkustajakoneen maahansyöksyä: Koivulahden lentoturma 3.1.1961 ja Maarianhaminan lentoturma 8.11.1963.

Koulutus

muokkaa
 
Yhteiskunnallinen korkeakoulun (nykyisen Tampereen yliopiston) päärakennus Tampereella vuonna 1960.

1960-luvulla oli vielä käytössä kansa- ja oppikoulujen muodostama rinnakkaiskoulujärjestelmä. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin vaiheittain 1970-luvulla. Koulunkäynti oli 1960-luvulla monin tavoin erilaista kuin nykyään: lauantait olivat vielä koulupäiviä, kirjoittamista harjoiteltiin usein musteella ja oppilaita saatettiin jopa kurittaa fyysisesti (vaikka valtion kouluissa ruumiillinen kuritus kiellettiin jo 1914[59]). Tytöt ja pojat olivat ainakin eri luokilla, ellei eri kouluissa. Suurimmilla paikkakunnilla oli erityisoppilaille tarkoitettuja ns. tarkkailuluokkia. Oppikouluun oli mahdollista päästä neljännen luokan jälkeen, mikäli läpäisi pääsykokeensa. Oppikouluun pääseminen oli ainoa tie korkeampaan koulutukseen, joten korkeammasta koulutuksesta haaveilevien oli panostettava koulunkäyntiin jo ensimmäisinä kouluvuosinaan.[60]

Vuonna 1960 Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti Helsingistä Tampereelle, ja kuusi vuotta myöhemmin kyseinen oppilaitos muutti nimensä Tampereen yliopistoksi. 1960-luvun loppupuolella perustettiin useita yliopistoja: Kuopion yliopisto perustettiin vuonna 1966, Vaasan yliopisto 1968, Joensuun yliopisto 1969 ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto niin ikään 1969.

Suomalaisten koulutustaso nousi 1960-luvulla, mutta se oli yhä alhainen. Vuoden 1960 lopulla 7,6 prosenttia 15 vuotta täyttäneistä suomalaisista oli suorittanut oppikoulun ja 4,2 prosenttia ylioppilastutkinnon. Ylioppilaiden määrä kaksinkertaistui vuosikymmenen aikana.[61] Koulutettujen osuus kaupunki- ja kauppalaväestöstä oli kolminkertainen verrattuna maaseutuväestöön.[3] Vielä 1970-luvun alussa lähes kolme neljästä työikäisestä oli suorittanut enintään kansa- tai oppikoulun, 15 prosenttia toisen asteen tutkinnon ja 11 prosenttia korkea-asteen tutkinnon.[62]

Arkkitehtuuri

muokkaa
 
Vuonna 1960 valmistunut kerrostalo Oulussa.
 
Timo Penttilän suunnittelema Helsingin Kaupunginteatteri vihittiin käyttöön vuonna 1967.

Sotien jälkeisen jälleenrakentamisen kausi oli päättynyt, ja muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin oli voimakasta. Kaupunkien lähiöt alkoivat kasvaa voimakkaasti. 1960-luvun arkkitehtuuria leimaavat paljas betoni, elementtirakentaminen, mustavalkoisuus ja virtaviivaisuus. Asuntotuotannon leimallinen edustaja oli tasakattoinen lamellitalo, jonka ulkoseinät saatettiin valaa paikalla tai koostaa elementeistä.[63][64]

Arkkitehdeilla ei ollut 1960-luvun asuinkerrostalojen suunnittelussa kovin paljon sanansijaa, kun tuotannon määrä oli tärkein lähtökohta. Huippuarkkitehtuuria edustivat kuitenkin lukuisat julkiset rakennukset, muun muassa Reima Pietilän Otaniemen ylioppilaskuntatalo Dipoli (1966), Timo Penttilän Helsingin Kaupunginteatteri (1967), Bertel Saarnion ja Juha Leiviskän Kouvolan kaupungintalo (1969) sekä monenlaiset Alvar Aallon suunnittelemat rakennukset. Esimerkkejä Aallon luomuksista ovat "Sokeripalaksi" kutsuttu Stora Enson pääkonttori (1961) sekä Teknillisen korkeakoulun päärakennus (1965).

Kirkkoarkkitehtuurissa tapahtui modernistinen läpimurto. Monissa kirkkorakennuksissa kokeiltiin rohkeasti betonin mahdollisuuksia, ja sisätilat jätettiin usein karun ilmeikkäiksi. 1960-luvun kirkkoarkkitehtuurin edustajia ovat muun muassa Alvar Aallon Lakeuden risti (1960), Aarno Ruusuvuoren Hyvinkään kirkko (1961) ja Tapiolan kirkko (1965), Reima Pietilän Kalevan kirkko (1966) sekä Timo ja Tuomo Suomalaisen Temppeliaukion kirkko (1969).[65]

Vuonna 1966 Kuopioon avattiin H-talo, Kaj Michaelin suunnittelema Suomen ensimmäinen kauppakeskus. Kaksi vuotta myöhemmin Espoon Tapiolaan avattiin kauppakeskus Heikintori, jonka oli suunnitellut Aarne Ervi. Muita merkittäviä 1960-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muun muassa Seppo Ruotsalaisen Puijon torni (1963), Viljo Revellin KOP-kolmio (1964), Jaakko Paatelan ja Reino Koivulan Meilahden tornisairaala (1965), Jaakko Kontion ja Kalle Räiken Helsingin jäähalli (1966) sekä Viljo Revellin ja Heikki Castrénin Makkaratalo (1967).

Asuminen

muokkaa
 
Eero Aarnion Pallotuoli.

Asumistaso

muokkaa

Voimakas muuttoaalto maaseudulta kaupunkeihin sekä yleinen asuntoinfrastruktuurin kohentuminen näkyivät asuntojen varustelutason paranemisessa. Vielä vuonna 1960 vesijohto ja viemäri olivat vain noin puolessa kaikista asunnoista, ja vesivessa hieman yli kolmasosassa. Keskuslämmitys oli vuonna 1960 hieman alle kolmasosassa ja lämmin vesi hieman alle neljäsosassa kaikista asunnoista. Vuonna 1970 vesijohto ja viemäri oli yli 70 prosentissa, vesivessa yli 60 prosentissa, ja keskuslämmitys ja lämmin vesi hieman yli puolessa kaikista asunnoista. Jo vuonna 1968 valmistuneista uusista asunnoista lähes kaikissa oli vesijohto, lämmin vesi, viemäri, WC ja keskuslämmitys. Myös asumisväljyys lisääntyi: vuonna 1960 asuntojen keskipinta-ala henkeä kohti oli 14,3 neliömetriä ja vuonna 1970 18,9 neliömetriä.

Toisaalta omistusasuntojen osuus hieman pieneni ja vuokra-asuntojen osuus hieman nousi. 1960-luvulla noin 60 prosenttia asunnoista oli omistusasuntoja ja vajaat 40 prosenttia vuokra-asuntoja. Arava-lainojen suosio nousi 1960-luvulla.[3][66]

Sisustus ja muotoilu

muokkaa

Kuusikymmentäluvun sisustukselle ovat leimallisia voimakkain värein (kuten oranssi, keltainen ja vihreä) ja kuvioin koristellut tapetit, joiden vastapainoksi usein eleetön levyrakentaminen valtasi kodin pinnat. Myös seinien maalaaminen lateksimaalilla oli yleistä. Keittiön ja kylpyhuoneen seinät päällystettiin usein melamiinipintaisella IKI-levyllä, jota sai esimerkiksi jalopuu- ja kaakelikuvioinneilla. Myös kuusikulmaiset klinkkerilaatat olivat tyypillisiä vuosikymmenelle. Listoitukset olivat usein mahdollisimman kapeita ja vaatimattomia.

Kiinteät kalusteet, kuten ikkunapenkit ja verholaudat, olivat levyrakenteisia, sileäpintaisia ja vaaleaksi maalattuja. Seinärakenteiden ohetessa kiinteät ikkunapenkit muuttuivat melamiinipintaisiksi ikkunalaudoiksi. Lattia päällystettiin usein vaalealla muovimatolla, lastulevypohjaisella parketilla tai vuosikymmenen uutuudella kokolattiamatolla. Katot levytettiin ja maalattiin tai laudoitettiin puulla, ja kattovalaisimet olivat usein messinkisiä.[67]

Television nopea yleistyminen muutti olohuoneen sisustusta, joka rakentui nyt television ympärille. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi. Eero Aarnio suunnitteli "pallotuolin" vuonna 1963. Suosittuja olivat myös Tapio Wirkkalan, Timo Sarpanevan ja Kaj Franckin astiat sekä Marimekon ja Marjatta Metsovaaran tekstiilit.[68]

Suomen kieli

muokkaa

1960-luvun uudissanoja tai vuosikymmenen aikana runsaasti tiedostusvälineissä käytettyjä sanoja:

Kirjallisuus

muokkaa
 
Hannu Salama saapumassa Juhannustanssit-oikeudenkäyntiin. Helsingin hovioikeus sijaitsi tuolloin Kaivopuistossa.

Murrokset yhteiskunnassa sekä radikalismi heijastuivat myös 1960-luvun kirjallisuudessa, ja vuosikymmentä pidetäänkin osallistuvan kirjallisuuden vuosikymmenenä. Ajan kirjallisuudessa kapinoitiin poliittisten ja taloudellisten järjestelmien hallintovaltaa vastaan, vastustettiin perinteisiä porvarillisia arvoja sekä kyseenalaistettiin seksuaalisuuden tabuja. Kirjallisuuden moraalisia ja eettisiä kysymyksiä puitiin jopa oikeussaleissa: esimerkiksi Hannu Salaman romaani Juhannustanssit (1964) toi hänelle syytteen jumalanpilkasta[70], tosin Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen armahti hänet.[71] Polemiikkia aiheuttivat myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla II (1960) sekä Paavo Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogia (1960–1962) ja Sissiluutnantti (1963). Seksuaalisuuden kuvaamisen tabuja rikkoivat erityisesti Timo K. Mukka ja Christer Kihlman. Pienempi kohu oli syntynyt vuonna 1962 Pentti Saarikosken suomentamasta yhdysvaltalaisen Henry Millerin romaanista Kravun kääntöpiiri, jonka oikeusministeriö määräsi takavarikoitavaksi epäsiveellisenä.

Tytti Parras kajosi vuonna 1968 ilmestyneellä, tamperelaisiin opiskelijapiireihin sijoittuneella esikoisromaanillaan Jojo arkaan aiheeseen, aborttiin. Teos sai J. H. Erkon palkinnon, mutta julkisuudessa kirjailijan oma elämä sotkettiin romaanin kertojaminän elämään.[72]

Kuusikymmentäluvun lyriikka kapinoi edellisen vuosikymmenen modernismia vastaan. Runojen uusia ilmaisukeinoja olivat esimerkiksi katkelmat keskusteluista, tilastoista, luetteloista ja muiden tekijöiden runoista. Äänenpainoon tuli rosoisuutta sekä kaupunkiympäristöön liittyvää kuvastoa. Uuden sukupolven johtohahmoksi nousi runoilija, prosaisti, suomentaja, kuunnelmakirjailija ja pakinoitsija Pentti Saarikoski. Häneltä muistetaan erityisesti kokoelma Mitä tapahtuu todella? (1962), jossa kuvaillaan maailmaa hyvin todellisuushakuisesti rauhattomalla, liikkuvalla ja rennon puhekielisellä runoudella. Voimakkaimpia poliittisia äänenpainoja aikakauden lyriikassa edustivat Matti Rossi ja Pentti Saaritsa. Väinö Kirstinää taas pidettiin vuosikymmenen kokeilevimman suuntauksen, suomalaisen dadaismin, profeettana.

Suomenruotsalaisia yhteiskunnallisesti suuntautuneita runoilijoita olivat muun muassa Lars Huldén, Claes Andersson ja Robert Alftan. 1960-luvulla ilmestyivät myös muun muassa Ulla-Lena Lundbergin esikoisrunokokoelma Utgångspunkt (1962) sekä Henrik Tikkasen esikoisromaani Hjältarna är döda (1961). Tove Jansson debytoi aikuisten kirjailijana omaelämäkerrallisella romaanilla Kuvanveistäjän tytär (1968). Vuosikymmenen merkittävimpiä teoksia on eittämättä myös Marianne Alopaeuksen Pimeyden ydin (1965).[73]

Vuosikymmenen aikana julkaistuista tietokirjoista keskustelluimpia oli yhdysvaltalaisen biologin Rachel Carsonin Äänetön kevät, joka ilmestyi syksyllä 1962 Pertti Jotunin suomentamana. Kirjan tekijä hyökkäsi kemianteollisuutta ja erityisesti hyönteismyrkkynä käytettyä DDT:tä vastaan. Kirja johti ympäristötietoisuuden nousuun myös Suomessa.[74]

Teatteri

muokkaa
 
Kalle Holmberg ja Kaisa Korhonen vuonna 1965.
 
Lapualaisoopperan kuoroa Vanhalla ylioppilastalolla 1966.

Teatterin katsojaluvut olivat 1960-luvulla kasvussa, minkä syynä olivat parantuneet liikenneyhteydet, kaupunkiväestön kasvu sekä lisääntyvä vapaa-aika. 1960-luvun teatteriesityksissä kuvattiin paljon sotia. Vasemmisto oli vielä jakautunut selvästi kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin, mutta Eino Salmelainen julisti, että Työväen Teatterissa kyseinen jako piti unohtaa, sillä teatterin tuli olla virkistyksen paikka. Sisällissodan nostaminen aiheeksi korosti ensimmäistä kertaa vasemmiston historian yhteisiä juuria. Esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin 60-vuotisjuhliin vuonna 1961 Salmelaisen julistama kansanomaisuus toteutui Eugen Terttulan mahtipontisella sovituksella Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisesta osasta, jossa keskeistä oli vuoden 1918 sisällissodan kuvaus. Sovituksesta tuli suuri menestys, jolle tuli myös menestyneitä jatko-osia. Toista maailmansotaa käsiteltiin esimerkiksi Edvin Laineen näytelmässä Tuntematon sotilas (1961) ja Ilmari Turjan näytelmässä Päämajassa (1965). Vuosikymmenen loppupuolella radikalisoituneet nuoret teatterilaiset moittivat sotia kuvailevia näytelmiä ja vaativat sodanvastaisia esityksiä, minkä seurauksena ohjaaja Edvin Laine yritti vakuuttaa nuoria Väinö Linnan sodanvastaisesta hengestä lisäämällä veriefektejä ja kärsimyksen esittämistä. Myös maaseudun autioituminen näkyi joissakin näytelmissä, esimerkkinä Jouko Turkan Hyvästi Mansikki (1969).[75]

Kalle Holmberg teki läpimurtonsa 1960-luvulla: hänestä tuli Helsingin kaupunginteatterin ohjaaja 1965–1970 ja Suomen Teatterikoulun rehtori 1968–1971. Häneltä muistetaan useita ohjauksia, kuten Lapualaisooppera (1966) ja Rikhard III (1968). Lapualaisooppera lienee 1960-luvun tunnetuin kotimainen näytelmä; se on vallankumouksellisena koettu pasifistinen ja uusvasemmistolainen irtiotto pitkään vallinneesta oikeistolaisesta asenneilmastosta ja isänmaallisen perinnön taakoista.

Myös huvi- ja musiikkinäytelmiä esitettiin paljon. 1960-luvun kuluessa operettien laajasta kirjosta oli tosin karsiutunut teattereiden ja Kansallisoopperan käyttöön lähinnä lajityypin klassikot, kuten ulkomaalaiset Straussin Lepakko, Lehárin Iloinen leski ja Kálmánin Mustalaisruhtinatar. Vielä 1960-luvulla teatterinjohtajan oli aina varmistettava, että talossa oli joku operettisankariksi kelpaava, mutta operettisankarien esittämiseen vaadittavia taitoja oli vain kovin harvoilla ammattiteatterilaisilla.[76]

Lapualaisooppera

muokkaa

Lapualaisooppera oli 21. maaliskuuta 1966 kantaesityksensä saanut näytelmä, jonka Arvo Salo kirjoitti. Musiikin sävelsi Kaj Chydenius. Lapualaisooppera kirjoitettiin juhlanäytelmäksi Helsingin ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlaan. Kantaesityksen ohjasi Kalle Holmberg.

1960-luvulla Lapuan liikkeen radikalismi oli vielä kipeästi muistissa, ja monia porvarillisesti suuntautuneita kansalaisia näytelmä loukkasi.

Lapualaisoopperasta kehkeytyi myös oikeusjuttu, kun kapteeni evp. Artturi Vuorimaa nosti vahingonkorvauskanteen Arvo Saloa vastaan plagioinnista, koska Salo oli lainannut kohtia Vuorimaan kirjasta Kolme kuukautta Kosolassa ilman Vuorimaan lupaa.

Hovioikeus tuomitsi Salon sakkoihin tekijänoikeusrikkomuksesta ja määräsi hänet maksamaan Vuorimaalle 2000 markan vahingonkorvauksen. Korkein oikeus hylkäsi sakkorangaistuksen, mutta pysytti vahingonkorvauksen voimassa.[77]

Lehdistö

muokkaa
 
Suomen suurimman sanomalehden, Helsingin Sanomien, toimitustiloja vuonna 1965.

Suurin kotimainen sanomalehti, sitoutumaton Helsingin Sanomat, oli kasvanut myös Pohjoismaiden suurimpien sanomalehtien joukkoon. Toiseksi suurin kotimainen sanomalehti oli Maaseudun Tulevaisuus.[78]

1960-luvun laajalevikkisimpiä aikakauslehtiä olivat yhä Apu ja Seura, jotka molemmat oli perustettu jo 1930-luvulla. Vuosikymmenen aikana perustettiin muun muassa nuortenlehti Suosikki (1961), naistenlehti Anna (1963) ja sisustuslehti Avotakka (1967). Tutkiva journalismi nosti päätään, tunnetuimpana tapauksena Uuden Kuvalehden vuonna 1961 aloittama "suuri margariinisota".

Keltainen lehdistö lisäsi räjähdysmäisesti suosiotaan. Syksyllä 1959 perustettiin Hymy-lehti alun perin nuortenlehdeksi, jollaisena se ei menestynyt. Niinpä lehden toimittaja Urpo Lahtinen väänsi Hymyn nopeasti siekailemattomaksi sensaatiolehdeksi, jonka jutut liittyivät etenkin julkkispaljastuksiin, alkoholisteihin ja rikoksiin.[79] Hymyn jutuissa käsiteltiin etenkin poliitikkoja tavalla, joka käytti hyväkseen ”eliitin” ja ””unohdetun kansan”” välistä jännitettä. Lehden artikkelien sankareita puolestaan olivat yhteiskunnan laitamilla eläneet, rakennemuutoksen jalkoihin jääneet ihmiset. Hymyn kaikkien aikojen myydyin numero oli joulukuun 1968 numero, jonka miltei loppuunmyyty painos oli 520 000 kappaletta.[80]

Televisio ja radio

muokkaa

Radion ohjelmatuntien määrä kasvoi vuodesta 1963 alkaen voimakkaasti Sävelradion aloituksen ja rinnakkaisohjelman vakiintumisen myötä. Kun vuonna 1962 suomenkielistä ohjelmaa – ilman maakuntaohjelmia – oli lähetetty vajaat 5 600 tuntia, vuonna 1963 vastaava luku oli yli 7 700 ja vuonna 1964 jo yli 9 300 tuntia. Vuoteen 1969 mennessä valtakunnallisen suomenkielisen radio-ohjelman kokonaismäärä kasvoi noin 11 100 tuntiin. Vastaavasti ruotsinkielisen radio-ohjelman määrä ilman suomenkielisen ohjelman kanssa yhteistä musiikkia oli vuonna 1965 vajaat 2 200 tuntia ja vuonna 1969 noin 2 600 tuntia. Lisäksi ruotsinkielisiä maakuntaohjelmia oli noin 500 tuntia vuodessa.[81]

Radiolupien määrän pitkään jatkunut kasvu tasaantui 1960-luvulle tultaessa. Vuosikymmenen loppupuolella kasvu muodostui etupäässä televisiolupiin sisältyneistä radioluvista sekä matka- ja autoradioiden lisääntymisestä eli käytännössä kotitalouksien toisesta tai kolmannesta radioluvasta. Puolentoista miljoonan radioluvan raja rikottiin vuonna 1965. Vuonna 1969 Suomi nousi radiolupatiheydessä (378 lupaa jokaista tuhatta asukasta kohti) Euroopan maista toiselle sijalle edellään vain Luxemburg.[82][83] Vuonna 1969 radioluvan hinta oli 20 markkaa (vuoden 2021 rahassa 31,30 euroa).[84]

Vuosina 1965–1966 Yleisradio nimitti ensimmäiset päätoimiset ulkomaankirjeenvaihtajansa: Jussi Himanka New Yorkiin, Aarre Nojonen Moskovaan, Esko Tommola Tukholmaan, Knud Möller Pariisiin ja Pertti Salolainen Lontooseen. Jo tätä ennen Yleisradiolla oli ollut avustajia, niin kutsuttuja stringereitä, Euroopan eri suurkaupungeissa.[85]

Kirjailija Frans Emil Sillanpää luki viimeisen joulusaarnansa radiossa vuonna 1963. Joulusaarna, jossa ”Taata” Sillanpää kuvaili lapsuutensa jouluja Hämeenkyrön Myllykolussa ja pohti joulun uskonnollista sanomaa, oli kuulunut radion jouluperinteisiin jo vuodesta 1945.[86]

Aune Haarlan ja Antero Alpolan käsikirjoittama, vuonna 1958 alkanut radiohupailu Kankkulan kaivolla jatkui koko 1960-luvun ajan. Vuonna 1967 Kankkulan väki kokoontui juhlimaan kuunnelman 50. jaksoa paikkakunnan edustusparakkiin.[87]

 
Televisiot yleistyivät Suomessa nopeasti 1960-luvulla. Kuva on vuodelta 1963.
 
Eino S. Repo juuri valittuna Yleisradion pääjohtajana vuonna 1965.

Televisiokanavat ja -tekniikka

muokkaa

Suomen Television ensimmäinen televisiostudio, joka oli myös Pohjoismaiden ensimmäinen nimenomaan televisiotoimintaa varten rakennettu, vihittiin käyttöön 28. syyskuuta 1961.[88]

1960-luvulla Suomessa oli kaksi televisiokanavaa TV-ohjelma 1 ja TV-ohjelma 2 (nykyään Yle TV1 ja Yle TV2). Lisäksi oli yksi kaupallinen televisiokanava Mainostelevisio, joka lähetti ohjelmaa Ylen verkosta. Televisio tuli lähes jokaisen suomalaisen kotiin.[89] Lähes kaikki televisiolähetykset olivat vielä mustavalkoisia; Suomen ensimmäinen värilähetys oli Kekkosen uudenvuodenpuhe 1. tammikuuta 1969.

Televisiolupien määrä kasvoi voimakkaimmin 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vuonna 1961 lunastettiin hieman alle 100 000 televisiolupaa, vuosina 1962, 1963 ja 1964 kunakin yli 140 000 ja vielä vuonna 1965 liki 110 000 lupaa. Puolen miljoonan televisioluvan raja ylittyi alkuvuonna 1964 ja miljoonan syksyllä 1969. Vuonna 1969 Suomi oli televisiolupatiheydessä (220 lupaa jokaista tuhatta asukasta kohti) kahdeksannella sijalla Euroopassa. Vuonna 1969 televisioluvan hinta oli 80 markkaa (vuoden 2021 rahassa 125,25 euroa).[82][90]

1960-luvulla myytiin paljon televisio­vakuutuksia, jotka korvasivat television kaatumisesta, syttymisestä tai räjähtämisestä aiheutuneet kotivahingot. Vakuutusten myynti oli huipussaan vuonna 1964, jolloin niitä myytiin noin 175 000 kappaletta. Televisiovakuutusten myynti lopetettiin vuonna 1968.

Televisio-ohjelmia

muokkaa

Kuusikymmentäluvun suosituimpia televisio-ohjelmia olivat muun muassa kauppiaan elämää käsittelevä komediasarja Hanski ja tamperelaisen palkansaajaperheen elämästä kertova draamasarja Heikki ja Kaija. Ajalta muistetaan myös komediasarja Hulukkoset, piilokamerasarjat Pähkinä ja Piilokamera sekä draamasarjat Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja ja Me Tammelat. Vuonna 1969 aloitettiin tuolloin uudehkoa merkittävää ilmiötä, lähiöelämää käsitellyt draamasarja Naapurilähiö.

1960-luvun kotimaisia sketsisarjoja ovat muun muassa Kuten haluatte, Lasse Pöysti -show, Piikkis sekä vuosikymmenen lopulla aloittanut Kivikasvot Show. Spede Pasanen käsikirjoitti useita sketsisarjoja, kuten 50 pientä minuuttia, Spede Show ja Spedevisio.

Pitkäaikainen musiikkiohjelma Levyraati aloitti vuonna 1961 Jaakko Jahnukaisen juontamana. Kirsti Rautiaisen esittämää Tupla tai kuitti -tietovisailuohjelmaa esitettiin läpi vuosikymmenen. Myös Niilo Tarvajärven juontamat Laatikkoleikki ja Palapeli olivat suosittuja. Sunnuntai-iltaisin lähetettiin vartin mittainen Sunnuntain kahvikonsertti, kapellimestari Toivo Lehtelän ja hänen kahden tyttärensä kahvikonsertti.

1960-luvulta muistetaan myös muun muassa ajankohtaisaiheinen pakinaohjelma Apropos sekä joka toisen lauantai-illan viimeisenä ohjelmana esitetty keskusteluohjelma Jatkoaika. Asiaohjelma Ajankohtainen kakkonen aloitti syksyllä 1969 ja sitä esitettiin vuoteen 2015 asti.

Läpi vuosikymmenen esitetty Niksulan TV oli Suomen ensimmäinen television lastenohjelma. Toinen lastenohjelma oli vuosina 1961–1967 joka toisena sunnuntaina lähetetty Sirkus Papukaija. Lasten suosikkeja olivat myös Kylli-täti ja Arja-täti.

Meteorologi Paavo Salmensuu jätti television vuoden 1964 lopussa. Salmensuulla oli ilmavirtauksien osoittamisessa apuvälineenä piippu, jonka polttaminen suorassa lähetyksessä ei herättänyt katsojissa ihmetystä.[91]

Reporadio

muokkaa

Yleisradion uudeksi pääjohtajaksi, melko näkymättömäksi jääneen Einar Sundströmin tilalle, tuli vuoden 1965 alussa Eino S. Repo, jonka kaudesta muodostui myrskyisä.[92] Repo julisti vuonna 1966 Informatiivisen ohjelmapolitiikan julistuksen, joka perustui oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan tarjoamista[93] ja kannusti rikkomaan vanhoja perinteitä ja tuomaan yhteiskunnan tabuja esiin. Alettiin puhua Reporadiosta, poliittisesti värittyneestä valtion mediasta. [89]

Samalla voimistunut vasemmistolainen opiskelijaradikalismi sai jalansijaa Yleisradiossa. Repo antoi runsaasti tilaa nuorille toimittajille ja heidän yhteiskuntakriittisille ohjelmilleen, mikä herätti syytöksiä Yleisradion politisoitumisesta ja toi sille pilkkanimen ”Reporadio”. Yleisradiota myös syytettiin vasemmiston suorasta tukemisesta vuoden 1966 eduskuntavaalien aikana. Yksi Revon uudistuksia oli suoraan pääjohtajan alaisen Erikoistoimituksen perustaminen. Erikoistoimituksen vetäjänä toimi Reino Paasilinna, jonka aloitusohjelma ("Vakuutusasia on sydämenasia") 1966 herätti valtavan kohun julkisuudessa. [94]

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi Repoa ei valittu pääjohtajaksi enää toiseksi viisivuotiskaudeksi. Hänen tilalleen tuli Erkki Raatikainen, jonka kausi tunnettiin ns. normalisoitumisen kautena.[95]

Musiikki

muokkaa

Klassinen musiikki

muokkaa

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tuli joulukuussa 1965 kuluneeksi sata vuotta. Juhlavuoden merkeissä järjestettiin ensimmäinen Jean Sibelius -viulukilpailu, jonka voitti neuvostoliittolainen 19-vuotias Oleg Kagan.[96]

Vuonna 1958 kuolleen Aarre Merikannon 1920-luvulla säveltämä ooppera Juha, joka perustui Juhani Ahon samannimiseen romaaniin, esitettiin ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan vuonna 1963 ja todettiin yksimielisesti säveltäjänsä mestariteokseksi.[97]

Taidemusiikin merkkitapauksia olivat ulkomaisten säveltäjien vierailut. Venäläissyntyinen Igor Stravinsky teki konserttivierailun Helsinkiin syyskuussa 1961[98] ja ranskalainen Olivier Messiaen huhtikuussa 1966.[99] Saksalainen säveltäjä Karlheinz Stockhausen luennoi elektronisesta musiikista Helsingissä kesällä 1961.[100]

Vain 23-vuotias Okko Kamu voitti Salzburgissa Itävallassa syksyllä 1969 järjestetyn kansainvälisen Herbert von Karajan -kapellimestarikilpailun. Kamun voiton arvoa nosti se, että hän oli kapellimestarina itseoppinut.[101]

 
Marion Rung edustamassa Suomea vuoden 1962 Eurovision laulukilpailussa kappaleellaan Tipi-tii.

Kevyen musiikin lähtö uudelle vuosikymmenelle

muokkaa

Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo luonnehtivat, että suomalainen kevyen musiikin kenttä oli 1960-luvun aikana sirpaleisempi kuin koskaan ennemmin tai myöhemmin. Listojen huipulla ehti esiintyä hyvin monenlaista musiikkia: laulelma, humppa, rautalanka, Beatles, tango, kansanmusiikki, protestilaulu ja folk.[102]

Kuusikymmentäluvun alussa iskelmätähdistä alettiin muokata aiempaa tietoisemmin nuorison idoleita. Edellisen vuosikymmenen alttoleidien tilalle suosioon nousivat monet kimakkaääniset nuoret naiset, kuten Laila Kinnunen, Pirkko Mannola, Rauni Pekkala ja Marion Rung. Suomi osallistui Euroviisuihin ensimmäistä kertaa vuonna 1961 Laila Kinnusen kappaleella Valoa ikkunassa, ja seuraavana vuonna Marion Rung edusti Suomea kappaleellaan Tipi-tii. Kertokaa se hänelle -kappaleellaan vuonna 1959 suursuosioon noussut Mauno Kuusisto esitti ja levytti etenkin laulelmia ja operettisävelmiä.[103]

Ensimmäisen leimallisesti nuorison suosiman laulajan Lasse Liemolan ura oli 1960-luvulle siirryttäessä jo vähitellen hiipumassa.[104] Ensimmäisiä suomalaisia rocklaulajina profiloituneita, vaikkakaan ei vielä kovin suuriksi tähdiksi nousseita, olivat vuosikymmenen alun Rock-Jerry, Timo Jämsen ja Pekka Loukiala.[105] Lasse Liemolan manttelinperijäksi tuli vuonna 1963 Johnny Liebkind.[106]

Humppakuumeesta rautalankavillitykseen

muokkaa

Vuodet 1960 ja 1961 olivat ensimmäisen ”humppakuumeen” aikaa. Ilmiön nostattaja oli Kankkulan kaivolla -radiohupailu ja varsinkin sen toinen tekijä Antero Alpola, joka keksi soittaa siinä oman nuoruutensa, 1930-luvun alkuvuosien iskelmiä. Humppakuumeen aallonharjalle pääsi Kankkulan kaivolta alkunsa saanut, Kullervo Linnan johtama Humppa-Veikot -yhtye, jonka pääasiallisena laulusolistina oli myös sen viulistina toiminut Teijo Joutsela. Myös Kankkulan kaivon hahmoihin kuulunut, yleisön suursuosikiksi kohonnut Tippavaaran isäntä (Oke Tuuri) teki muutaman levytyksen Humppa-Veikkojen kanssa. Levytuottaja Harry Orvomaa poimi Humppa-Veikot levyttämään Scandia-yhtiöön ja houkutteli nostalgia-aallon innoittamana myös Georg Malmsténin tekemään uusia versioita vanhoista kappaleistaan.[107] Scandia haali riveihinsä myös uransa viimeistä nousua 1960-luvun alussa tehneen Olavi Virran, joka tekikin muutaman vuoden aikana useita avainlevytyksiään.[108]

Italialainen poikasopraano Robertino saavutti 1960-luvun alussa suurta suosiota myös Suomessa, ja hänen innoittamanaan esiin nousi vuosina 1960 ja 1961 muutamia suomalaisiakin poikasopraanoja, kuten Esko Airikka ja Sakari Hotti.[109] 1960-luvun alkupuolen suosikkeihin kuuluivat Sauvo Puhtilan, Eino Virtasen ja Jaakko Salon ideoimat Saukki ja Pikkuoravat, joiden kappaleita olivat esimerkiksi Jöröjukka-rock ja Pikkuoravien kuuraketti.[110]

Vuosikymmenen alussa muotiin nousi myös rautalankamusiikki. Tunnettuja rautalankamusiikin yhtyeitä olivat esimerkiksi The Sounds, jonka vuoden 1963 alussa julkaistu vauhdikas twist-rytminen versio Emma-valssista nousi äkkiä myyntilistan kärkeen. Muita rautalankamusiikin listahittejä olivat etenkin The Strangers -yhtyeen versio venäläisklassikosta Kolme kitaraa, The Scaffoldsin Tullallaa twist sekä The Esquiresin Juokse sinä humma.

Uuden nuorisomusiikin vallatessa markkinat perinteisen, vielä 1950-luvulla voimissaan olleen harmonikkamusiikin osana oli ajautuminen marginaaliin, ja moni harmonikkamestari joutui työn puutteessa lopettamaan uransa. Taitaville yleismuusikoille Matti Viljaselle, Taito Vainiolle ja Kalevi Nyqvistille riitti silti edelleen töitä sovittajina. Alalla lähes ikoniksi kohonnut Viljo Vesterinen kuoli vuonna 1961.[111] Erityisesti työväenliikkeen piirissä vielä 1950-luvulla kukoistaneiden kisällilaulujen kohtalona oli 1960-luvulle tultaessa iltamakultturin kuihtumisen myötä lopullinen katoaminen.[112]

Beatlemania rantautuu Suomeen

muokkaa

Myöhemmin The Beatles -tyyliset yhtyeet valloittivat myös Suomen, syrjäyttäen pikkuhiljaa vuosien 1960–1964 rautalankavillityksen. Tunnetuimpia Beatles-versioiden levyttäjiä olivat The Esquires, Cay and the Scaffolds, Jormas sekä Eero ja Jussi and the Boys. Myös moni iskelmälaulaja, kuten Danny, Lea Laven ja Kai Hyttinen, valitsi Beatlesin hittejä levytysohjelmistoonsa. Beatlesin kappaleita käännettiin ahkerasti suomen kielelle, esimerkkinä Jormaksen Rööperiin (Penny Lane) (1967), johon Juha Vainion teksti toi samanlaista nostalgiaa, jota Beatles kohdisti alkuperäisversiossa Liverpoolin laitakaupungin kasvuympäristölleen. Myös Teijo Joutsela ja Kullervo Linnan Humppa-Veikot kommentoivat beatlemaniaa levyttämällä parodiamielessä humpaksi sovitetut versiot kappaleista Hän sinun on (She loves you) ja Kaikki rakkauteni (All my loving) vuonna 1965.[113]

1960-luvun loppupuolella suosiota sai suomalaisen bluesin ja psykedeelisen rockin pioneeri Blues Section, joka tunnettiin siitä, että yhtye itse sävelsi ja sanoitti omat kappaleensa, toisin kuin valtaosa suomalaisista rockyhtyeistä, jotka tekivät käännöscovereita ulkomaisista lauluista. Uusi blues-psykedeelisvaikutteinen rockmusiikki ei ollut maaseudulla kovinkaan suosittua, vaan se jäi lähinnä isoihin kaupunkeihin, kun ulkomaalaiset vinyylilevyt tulivat Suomeen lähes poikkeuksetta pari kuukautta myöhässä julkaisun jälkeen, toisin kuin Ruotsissa.[114]

Esimerkkejä 1960-luvulla debytoineista pitkän linjan suomalaisista artisteista ovat Katri Helena, Danny, Hector, Paula Koivuniemi, Kirka ja Tapani Kansa. Katri Helenan läpimurtokappale oli Puhelinlangat laulaa (1964), Dannyn Kauan (1965), Hectorin Palkkasoturi (1966), Paula Koivuniemen Perhonen (1966), Kirkan Hetki lyö (1967) ja Tapani Kansan Delilah (1968).

Tangobuumin ajat

muokkaa

Myös tangoa levytettiin paljon ja sen pääkohderyhmänä oli maaseudulla asuva väki. Tangobuumi oli kiihkeimmillään samaan aikaan rautalankabuumin kanssa, ja tangosta tuli jopa oma kulttuurinsa. Mitä missä milloin -vuosikirjassa luonnehdittiin vuosien 1963–1964 tilannetta: ”Tango on vuosikymmeniä ollut suosiossa maassamme, mutta viime aikoina sen osakseen saama innostus on eräillä seuduilla ollut miltei hysteeristä.”[115] Annikki Tähti muisteli parikymmentä vuotta myöhemmin: ”Muusikkokunnassa kiersi sellainen herja, että esimerkiksi Pohjanmaalle ei tarvitse mennä esiintymäänkään, jos ei ole vähintään 46 laulettua tangoa ohjelmistossa.”[116]

1960-luvulla tangoa levyttivät muun muassa Annikki Tähti, Eino Grön, Reijo Taipale, Veikko Tuomi sekä Olavi Virta, joista viimeksi mainitun ura oli jo sairastumisen ja alkoholismin takia lopuillaan. Suurimpia tangohittejä olivat muun muassa Veikko Tuomen laulama Musta ruusu sekä Reijo Taipaleen levyttämä Satumaa, joka nosti tekijänsä Unto Monosen suomalaisten tangosäveltäjien eturiviin. Romaninuorukaiset Taisto Tammi ja Markus Allan aloittivat mustalaislaulajien menestystien suomalaisessa iskelmämusiikissa.

Tangokuume synnytti myös tangoparodioita. Vuonna 1964 Kari Kuuva kirjoitti ja esitti Tango Pelargonian tarkoituksenaan panna halvalla yleensä synkkäilmeisiä suomalaisia tangoja. Vitsiltä putosi kuitenkin pohja, kun yleisö otti tämänkin kappaleen tosissaan, ja Kuuva sai todeta, että tango oli suomalaisille oikeasti vakava asia.[117] Martti Innanen jatkoi samaa linjaa vuonna 1967 omalla kappaleellaan Elsa, kohtalon lapsi.[118]

Rakennemuutos ja radikalismi tuovat protestilaulajat

muokkaa
 
Irwin Goodman vuonna 1966.

Radikalismin ja yhteiskunnallisen rakennemuutoksen leimaama vuosikymmen, jolloin perinteiset arvot kumottiin tai ainakin kyseenalaistettiin, muistetaan myös protestilaulajistaan. Jukka Kuoppamäki ja Fredi esiintyivät hetken aikaa protestilaulajina ennen siirtymistään iskelmien pariin.[119] Protestilaulun populistista siipeä edustaneen Irwin Goodmanin lauluissa muun muassa arvosteltiin poliitikkoja, verotusta ja vanhoillisia suomalaisia asenteita sekä kuvailtiin alkoholinkäyttöä. Jotkin hänen kappaleistaan olivat jopa radionsoittokiellossa. Irwinin tunnettuja kappaleita ovat muun muassa Työmiehen lauantai (1965), Ei tippa tapa (1966) ja Ryysyranta (1967).[120] M. A. Numminen taas levytti sukupuolivalistuslauluja sekä pyrki usein tietoisesti ärsyttämään ihmisiä esimerkiksi tulkitsemalla Franz Schubertin liedejä omalla lauluäänellään. Laulujen sanoitus tuli vapaamielisemmäksi, muun muassa kirosanojen käyttö lauluissa yleistyi. Kuitenkin vasta vuonna 1976 Irwin Goodman julisti laulussaan suoraan "Haistakaa paska koko valtiovalta". Simo Salminen ja Spede Pasanen kärjistivät protestilaulun pelleilyksi Rotestilaulullaan vuonna 1966.[121]

Folk ja kansanmusiikki

muokkaa

Maailmanlaajuinen folkmusiikin aalto vaikutti myös Suomessa lyhyehkön aikaa 1960-luvun loppupuolella. Keskeisenä vaikutteiden antajana suomalaisille muusikoille oli kanadalainen Buffy Sainte-Marie. Tunnettuja suomalaisia folkmusiikin esittäjiä olivat yhtyeistä Finntrio ja Hootenanny Trio, laulajista Anki Lindqvist ja Päivi Paunu. Heli Keinonen saavutti yllättävää, joskin pian ohimenevää menestystä levyttämällä itäkarjalaisia kansanlauluja.[122] Kaustisen kansanmusiikkijuhlat järjestettiin ensimmäisen kerran kesällä 1968, ja vuotta myöhemmin tapahtuma keräsi Kaustiselle jo liki 30 000 kansanmusiikin ystävää. Juhlien päätähdeksi nousi Kaustisen purppuripelimannien johtaja Konsta Jylhä, jonka sävellyksistä tehtiin lukuisia levytyksiä.[123]

Myös vanhat tekijät mukana kuvassa

muokkaa

Humppakuumeen myötä 1960-luvun alussa Martti Jäppilä kokosi perinteikkään Dallapé-orkesterin uudelleen, ja laulusolistiksi tuli vanha konkari A. Aimo. Aimon jouduttua terveyssyistä jättämään paikkansa Dallapén solisteina toimivat Ossi Lehtinen, Mikko Järvinen ja vuodesta 1968 Kalevi Korpi.[124] Suurimman kaupallisen menestyksensä orkesteri saavutti säestäessään Martti Jäppilän vuonna 1964 perustamaa Aikamiehet-kuoroa Jäppilän valssin Iltatuulen viesti levytyksessä. Jäppilän kuoltua vuonna 1967 uudeksi Dallapén johtajaksi tuli Eero Lauresalo.[125]

Viimeisiin aikoihinsa saakka intensiivisesti työskennelleen Reino Helismaan kuolema vuonna 1965 oli suomalaiselle viihteelle suuri menetys. Vajaassa 20 vuodessa hän oli ehtinyt luoda valtavan tuotannon: noin 5 000 iskelmätekstiä, yli sata radiohupailua, 32 elokuvakäsikirjoitusta, kahdeksan näytelmää ja kymmenen revyytä. Suurimman osan tästä ajasta hän oli toiminut yhteistyössä säveltäjä Toivo Kärjen kanssa. Helismaan poismeno merkitsi kokonaisen aikakauden päättymistä, vaikka monet hänen ikätoverinsa ja ystävänsä – muiden muassa Tapio Rautavaara, Esa Pakarinen ja Kauko Käyhkö – jatkoivat kukin uraansa vielä kauan. Helismaa oli ollut ikäpolvensa keskeinen henkinen suunnannäyttäjä, sotien jälkeen aloittaneista viihteentekijöistä hän lähti ensimmäisenä, ja muiden oli siitä eteenpäin tultava toimeen uusin eväin.[126] Helismaan kuoltua hänen paikkansa Toivo Kärjen ”hovisanoittajana” otti Juha Vainio, joka sai muutaman vuoden kuluttua rinnalleen Vexi Salmen.[127]

Vuonna 1969 Pauli Räsänen ja Veikko Lavi tekivät kumpikin pitkän hiljaiselon jälkeen näyttävän paluun viihteen pariin. Lavi sävelsi, sanoitti ja levytti keskioluen vapauttamista kommentoineen rallin Kaljahanat aukes, ja Räsänen puolestaan sai hitin jo vanhasta, mutta siihen saakka levyttämättömästä Kotkan ruususta.[128]

Tanssilavakulttuurin muutos

muokkaa

Lavatanssien järjestäjinä olivat olleet vanhastaan erilaiset aatteelliset yhdistykset, kuten urheilu- ja nuorisoseurat, jotka keräsivät siten varoja omaan toimintaansa. Perinteinen talkoohenkinen lavatanssikulttuuri oli voimissaan vielä 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vuosikymmenen lopulla kehitys alkoi kulkea kohti suurempia, kaupallisesti johdettuja viihdekeskuksia, ja sen myötä varsinkin maaseudun pienet tanssilavat joutuivat vaikeuksiin. Yleisön houkuttelemiseksi tarvittiin Dannyn, Tapani Kansan tai Irwin Goodmanin tasoisia suursuosikkeja, mutta nämäkään eivät aina riittäneet. Kehityksen suunnan havainneet musiikkialan liikemiehet hankkivat tanssipaikkoja omistukseensa, ja ohjelmatoimistot alkoivat välittää esiintyjiä niihin.[129] Tunnetuimpia alan yrittäjiä oli tamperelainen Tauno ”Tappi” Suojanen, joka perusti Kyröskosken suurlavan ja Viihdeohjelma Oy -ohjelmatoimiston.[130]

Jazz eli omaa elämäänsä populaarimusiikin varjossa. Porin Kirjurinluodolla järjestettiin kesällä 1966 ensimmäinen Pori Jazz -festivaali, joka nousi nopeasti Suomen huomattavimmaksi alan tapahtumaksi. Alusta lähtien esiintyjiä oli kotimaan lisäksi useista muista maista.[131] Koska jazzin harrastajien joukko oli melko suppea, suomalaiset muusikot eivät pystyneet soittamaan jazzia ammattimaisesti, vaan he ansaitsivat toimeentulonsa joko soittamalla tanssiorkestereissa tai toimimalla kokonaan muilla aloilla. Huomattavimpia jazzmuusikoita olivat saksofonistit Gusse Rössi, Seppo Paakkunainen (”Paroni”) ja Eero Koivistoinen, pianistit Esa Katajavuori ja Heikki Sarmanto sekä rumpalit Matti Oiling ja Edward Vesala.[132] Jazzin merkkitapauksia oli laulaja Ella Fitzgeraldin ja pianisti Oscar Petersonin vierailu Helsingin jazzklubilla huhtikuussa 1963.[133]

Elokuva

muokkaa
 
Maunu Kurkvaara.
 
Jaakko Pakkasvirta.

Kuusikymmentäluku oli dramaattinen murroskausi suomalaisen elokuvan historiassa. Vuosina 1963–1965 Suomessa oli näyttelijälakko, jonka myötä perinteinen studioelokuva tuli tiensä päähän. Samaan aikaan otettiin uuden aallon ensiaskeleet, ja ohjaajakaarti muuttui radikaalisti. Samalla kun televisio yleistyi vauhdilla, elokuvateattereissa käynti väheni 1960-luvulla sillä seurauksella että liki puolet niistä sulki ovensa. Suomen elokuvasäätiö perustettiin vuonna 1969.

Kriisin vuodet

muokkaa

Suomalainen elokuva oli 1960-luvun alussa kriisissä, mutta studioiden tuotanto oli edelleen korkealla. Nopeasti yleistyvä televisio toi vaikeuksia elokuvateollisuudelle. Vuosikymmenen alun elokuvia ovat muun muassa iskelmäkavalkadit, kuten Ville Salmisen Toivelauluja (1961) ja aiempaa rohkeammat rikos- ja seksuaalisävytteiset elokuvat, esimerkiksi Toivo Särkän Kuu on vaarallinen (1961) ja Åke Lindmanin Jengi (1963). Myös edellisen vuosikymmenen rillumarei-perinnettä jatkettiin muun muassa kolmella koomikko Eemelin varaan rakennetulla filmillä, joista ensimmäinen oli Ville Salmisen Oho, sanoi Eemeli (SF, 1960). 1960-luvun alun studiotuotanto jätti kuitenkin kylmäksi niin yleisön kuin edellisen vuosikymmenen elokuvakerhoissa ja elokuva-arkistonäytöksissä varttuneen nuoren kriitikkopolven.

Åke Lindman debytoi ohjaajana vuonna 1961 elokuvallaan Kertokaa se hänelle..., Mikko Niskanen taas vuonna 1962 elokuvallaan Pojat. Vuosikymmen muistetaan myös Komisario Palmu -elokuvistaan, joita ilmestyi kaikkiaan neljä.

Valtion elokuvapalkinto perustettiin vuonna 1961. Ensimmäisenä vuonna palkittiin perinteisen laatutuotannon viimeisiä kukintoja, Ritva Arvelon Kultainen vasikka ja Jack Witikan Pikku Pietarin piha. Jatkossa palkinto kuitenkin edisti nimenomaan uuden tekijä- ja tuottajapolven esiintuloa.

Alkuvuodesta 1963 kesään 1965 Suomessa oli näyttelijälakko, jossa Suomen Näyttelijäliitto kielsi jäseniään tekemästä uusia elokuvasopimuksia. Lopullisesti suomalaisen elokuvan studiokauden katsotaan päättyneen vuonna 1965, kun Oy Suomen Filmiteollisuus hakeutui konkurssiin. Lakon aikana elokuvia syntyi vain vähän, muun muassa Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ohjaajauran aloittanut ensimmäinen Spede-elokuva X-Paroni (1964). Studioelokuvan tilalle tulivat monipuolisemmat ilmaisukeinot: ohjaajakaartin eturiviin nousivat ”uuden aallon” auteur-tyyliset ohjaajat, Jarvan ja Pakkasvirran lisäksi muun muassa Erkko Kivikoski, Maunu Kurkvaara ja Eino Ruutsalo. Studiokuvausten ja kirjallisten aiheiden sijasta alettiin hajaantua pienten kuvausryhmien kanssa keskelle nykyhetken kysymyksiä.

Elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Aarne Tarkaksen urotyö jäi historiaan: vuosina 1960–1966 hän ohjasi vielä lähes 20 elokuvaa, muun muassa Oksat pois... (1961) ja viimeisenä Johan nyt on markkinat (1966). Myös muun muassa Erik Blomberg, Veikko Itkonen, Armand Lohikoski ja Toivo Särkkä tekivät viimeiset ohjauksensa.

Maunu Kurkvaaraa ja Eino Ruutsaloa voidaan pitää modernin elokuvaestetiikan ja uuden tuotantomallin uranuurtajina. Kurkvaaralta muistetaan hänen intiimit aikalaisdraamansa, kuten Rakas... (1961), Yksityisalue (1962) ja Meren juhlat (1963) sekä ajankohtaisiin ongelmiin tarttuneet reportaasielokuvat, kuten Autotytöt (1960) ja Raportti eli balladi laivatytöistä (1964). Ruutsalo edusti ajan oloissa rajuimmin kokeellista ja tarinaelokuvan kaavoista irtautuvaa estetiikkaa; hänen elokuviaan ovat muun muassa Hetkiä yössä (1961) ja Laituri (1965).

Vuosikymmenen tilinpäätös

muokkaa

Elokuvan kriisin katsotaan päättyneen vuonna 1966, kun Mikko Niskanen ohjasi kohuelokuvan Käpy selän alla, josta tuli suurmenestys. Niskanen rikkoi monia tabuja, muun muassa seksiä ei ollut aiemmin kuvattu yhtä näyttävästi suomalaisessa elokuvassa. Toinen modernin elokuvan ensimmäinen menestys oli Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja (1967), joka yhdisti fiktiota ja dokumenttia sukeltaen luokkayhteiskuntaan ja Suomen historian kipupisteisiin. Jarvan elokuvaa voidaan pitää myös lähtölaukauksena kotimaisen elokuvan osallistuvaan kauteen, jota jatkoivat seuraavat Jaakko Pakkasvirran oma ohjausdebyytti, lähiökuvaus Vihreä leski (1968) ja Jarvan tulevaisuuteen sijoittunut yhteiskunta-analyysi Ruusujen aika (1969).

Rohkeita aihevalintoja nähtiin myös muun muassa Erkko Kivikosken tunnetuimmassa, poliittisia jakolinjoja käsittelevässä elokuvassa Kesyttömät veljekset (1969) sekä Jörn Donnerin ohjaamissa, seksuaalista vapautumista käsittelevissä elokuvissa, kuten Sixtynine 69 (1969). Donner oli ajan oloissa poikkeuksellinen kansainvälinen tekijä, joka aloitti ohjaajanuransa Ruotsissa elokuvalla Syyskuinen sunnuntai (En söndag i september, 1963).

Oman tiensä vuosikymmenen tuottajista valitsi radiosta ja televisiosta tuttu koomikko Spede Pasanen, jolta muistetaan esimerkiksi Jukka Virtasen ohjaama elokuva Pähkähullu Suomi (1967). Spede-elokuvia teki vakioryhmä, johon kuuluivat Pasasen ohella ohjaajina ja käsikirjoittajina Ere Kokkonen ja Jukka Virtanen, näyttelijöinä muiden muassa Vesa-Matti Loiri ja Simo Salminen sekä säveltäjänä Jaakko Salo.

Vuosikymmenen katsotuin elokuva on kuitenkin Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla (1968), joka käsittelee elämää Suomen maaseudulla 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Elokuva on yhä kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin suomalainen elokuva hieman yli miljoonalla katsojallaan.[134]

Urheilu

muokkaa
 
Eero Mäntyranta vuoden 1964 talviolympialaisissa.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1965; ne pidettiin tuolloin Tampereella. Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti ensimmäisen EM-mitalinsa 1962 (hopeaa). Vuosikymmenen tunnetuimpia suomalaisia jääkiekkoilijoita olivat muun muassa Raimo Kilpiö, Jorma Peltonen, Heino Pulli, Matti Keinonen, Juhani Wahlsten, Urpo Ylönen, Kalevi Numminen ja Jarmo Wasama, joista viimeisenä mainitun lupaava urheilu-ura katkesi hänen kuoltuaan auto-onnettomuudessa vain 22-vuotiaana.

Vuosikymmenen talviolympialaisissa suomalaiset saivat useita kultamitaleja maastohiihdossa. 1960-luvun menestynein suomalainen hiihtäjä lienee kolme olympiakultamitalia ja kaksi MM-kultamitalia voittanut Eero Mäntyranta, muita olympiavoittajia ovat muun muassa Kalevi Hämäläinen ja Väinö Huhtala. Veikko Kankkonen voitti yhden olympiakullan mäkihypyssä ja Kaija Mustonen pikaluistelussa.

Kesäolympialaisissa kultaa ovat voittaneet telinevoimistelija Eugen Ekman, keihäänheittäjä Pauli Nevala, ampujat Pentti Linnosvuo ja Väinö Markkanen sekä painonnostaja Kaarlo Kangasniemi. Vuosikymmenen urheilijoista muistetaan myös Pentti Nikula, joka hyppäsi seiväshypyn maailmanennätyksen Kauhavalla kesäkuussa 1962, sekä Olli Mäki, josta tuli ammattinyrkkeilyn kevyen sarjan Euroopan-mestari 1964.

1960-luvun menestyneimpiä suomalaisia moottoriurheilijoita on ainakin Timo Mäkinen, joka voitti Jyväskylän suurajot vuosina 1965, 1966 ja 1967. Myös Simo Lampinen ja Hannu Mikkola menestyivät rallissa. Eläintarhanajot lopetettiin toukokuussa 1963 siellä tapahtuneen vakavan onnettomuuden takia. Eläintarhanajoissa useana vuonna menestyneen kilpa-autoilijan Curt Lincolnin johdolla rakennettiin valtatie 3:n varteen silloiseen Helsingin maalaiskuntaan Keimolan moottoristadion, jolla toiminta alkoi kesäkuussa 1966.[135]

Vapaa-aika

muokkaa

Elintason nousun ja varsinkin naisten työssäkäynnin yleistymisen ansiosta 1960-lukua voidaan luonnehtia modernin suomalaisen kulutusyhteiskunnan läpimurron vuosikymmeneksi. Televisioita ostettiin paljon, ja niiden yleistyttyä vauhdilla television katselusta tuli sosiaalinen ajanviete. Koko perhe katsoi usein televisiota yhdessä, ja naapureitakin kutsuttiin television ääreen. Urheilu- ja ulkoiluharrastukset, lukeminen, matkailu sekä erilaiset kulttuuripalvelut musiikista teatteriin kilpailivat enenevissä määrin lisääntyvästä vapaa-ajasta.[136]

Myös matkailu alkoi lisääntyä. Matkatoimistoja perustettiin nopeaan tahtiin: Aurinkomatkat perustettiin 1963, Vingresor eli nykyinen TUI 1964, Keihäsmatkat 1965 ja Tjäreborg 1966. Erityisesti seuramatkailu ja rantalomailu kasvattivat suosiotaan. Vuonna 1962 lennettiin ensimmäiset suorat lennot Helsingistä Mallorcalle, Rodokselle ja Riminille. Keihäsmatkojen perustaja ja toimitusjohtaja Kalevi Keihänen muistetaan taitavasti julkisuutta hyväkseen käyttäneenä henkilönä.[137]

Suomen matkailutase oli 1960-luvulla jatkuvasti alijäämäinen, mikä merkitsi, että suomalaisten matkailu ulkomaille vei Suomesta valuuttaa enemmän kuin ulkomaiset matkailijat toivat sitä Suomeen. Markan devalvaatio vuonna 1967 käänsi osittain matkailija- ja valuuttavirtoja Suomeen päin. Tämän jälkeen matkailua Suomessa leimasi kasvuoptimismi, jota kesti vuoden 1973 öljykriisiin saakka. Matkailutaseen kääntäminen negatiivisesta positiiviseksi muodostui kestotavoitteeksi.[138]

Leirintämatkailu – aikansa kielellä camping – kukoisti 1960-luvulla. Leirintäalueiden määrä Suomessa oli huipussaan vuonna 1968, jolloin niitä oli 391. Ensimmäisiä yksittäisiä asuntovaunuja ja -autoja oli tehty Suomessa tai tuotu maahan jo 1950-luvulla, ja 1960-luvun aikana alettiin valmistaa sarjatuotantona muiden muassa Solifer- ja OM-asuntovaunuja. Vuonna 1964, jolloin joukko asuntovaunuharrastajia perusti SF-Caravan -yhdistyksen, asuntovaunuja oli rekisterissä 64 kappaletta. Automatkailun suosion kasvu näkyi myös teiden varsilla huoltoasemien määrän lisääntymisenä ja oheispalvelujen kohentumisena. Esimerkiksi vuonna 1960 Shell-huoltoasemia oli Suomessa 289 ja vuonna 1969 jo 521. Huoltoasemien osaksi vakiintuivat kahviot, ja pääteiden varsille tehtiin levähdysalueita, joilla oli usein kahvia, virvokkeita ja jäätelöä myyviä kioskeja.[139]

 
Minihame tuli muotiin 1960-luvulla.

1960-luvun naisten muotiin kuuluivat olennaisena osana muhkeat, naiselliset kampaukset. Minihame kehitettiin vuonna 1966 ja se levisi nopeasti myös Suomeen. Sitä on pidetty jopa naisten vapautumisen symbolina. Kajal-meikkikynillä piirrettiin kauneuspilkkuja iholle.

Edellisellä vuosikymmenellä Suomeen rantautuneiden farkkujen käyttö yleistyi entisestään niin miehillä kuin naisilla. Siinä missä aikuiset suosivat hiusten tupeerausta, kiharaa permanenttia ja peruukkeja, nuorison hiukset usein liehuivat runsaina ja vapaina. Hippiliike rantautui Suomeen vuosikymmenen jälkipuoliskolla, ja siihen kuuluivat etenkin leveälahkeiset housut, liehuvat mekot naisilla, usein etnohenkisesti värikkäät vaatteet, huivit, hiuspannat sekä pitkähköt hiukset molemmilla sukupuolilla.[140]

Marimekko nousi maailmanlaajuisesti otsikoihin ensimmäisen kerran vuonna 1960, kun Yhdysvaltojen ensimmäinen nainen, tyylistään tunnettu Jacqueline Kennedy, ihastui merkin mekkoihin.[141]

Ruoka ja juoma

muokkaa
 
Keskioluen myynti ruokakaupoissa sallittiin vuonna 1969.

Hallan ja kadon aiheuttaman ruokapulan kanssa kamppailu oli jäänyt historiaan. Suosituimpia ruokia 1960-luvulla olivat muun muassa jauheliha- ja makkararuoat, maksaruoat, keitto- ja laatikkoruoat sekä valkokastike.[142] Aamiaisella nautittiin vielä usein pullaa. Suomeen tuli uusia elintarvikkeita, muun muassa jogurtti, maitorahka, broileri ja ketsuppi. Vihannesten ja hedelmien kulutus alkoi nousta, kun tuoreiden ja pakastevihannesten tarjonta lisääntyi ja samalla niitä alettiin valistaa terveellisinä. Samalla myös lihan kulutus nousi jyrkästi, mutta esimerkiksi maidon ja rukiin kulutus oli kääntynyt laskuun. Leipää leivottiin usein kotona.[143]

Jääkaapit yleistyivät nopeasti. Vuonna 1964 suomalaiset kotitaloudet omistivat 578 000 jääkaappia ja 4 000 pakastinta. Useissa maalaistaloissa ei vielä ollut jääkaappia, mutta pakastin sen sijaan hankittiin nopeasti sen tultua markkinoille, jotta isot määrät teurastuslihaa ja oman puutarhan satoa saatiin hyvään säilöön. Maaseudulla nimittäin omavaraisuus kukoisti vielä vahvana.[144]

Ensimmäiset pizzeriat perustettiin Suomeen 1960-luvulla. Ravintoloissa käyminen oli vielä harvinaista, ja tiukka alkoholilaki jarrutti ravintolakulttuurin kehitystä. Keskiolut vapautettiin vuoden 1969 alussa, minkä jälkeen anniskeluravintoloiden määrä alkoi lisääntyä maaseudullakin. Alun perin uskottiin, että keskioluen vapautuminen saisi suomalaiset juomaan miedompia juomia ja vähentämään alkoholinkulutusta, mutta se saattoikin alkoholinkulutuksen ja samalla alkoholiperäiset terveyshaitat jyrkkään nousuun.[145] Tiedot alkoholismin vaaroista olivat laajalti vielä hämärän peitossa. Viina oli edelleen kortilla, lopullisesti viinakorteista luovuttiin vuoden 1970 lopussa.[146] 1960-luvulta alkaen myös naiset ja nuoret alkoivat enenevissä määrin juoda alkoholia, kun taas aiemmin suomalaisten alkoholinkulutus oli ollut lähes kokonaan miesten varassa.[147] Naisia ei vielä 1960-luvulla useinkaan päästetty ravintoloihin ilman miesseuraa.[136]

Valintamyymälät muuttavat kulutustottumukset

muokkaa

Edellisen vuosikymmenen uutuus, valintamyymälät, yleistyivät voimakkaasti 1960-luvulla. Niiden myötä ruoanhankintaan ei tarvinnut käyttää enää niin paljon aikaa kuin aiemmin. Maitoa myytiin usein muovipusseissa.[148] Vuonna 1964 Suomessa oli 166 tavarataloa, mutta vain kuusi vuotta myöhemmin jo miltei puolet enemmän. Tavarataloista tuli myös valmisvaatteiden ja jalkineiden tärkeimpiä myyntipaikkoja. Perinteiset lihakaupat, maitokaupat, siirtomaatavarakaupat ja lyhyttavaraliikkeet alkoivat kadota, kun tavarataloista sai kaiken saman katon alta. Vuonna 1968 saavutettiin edelleen voimassa oleva ennätys, kun Suomessa toimi vähittäiskauppoja enemmän kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin, kaikkiaan noin 45 000 kappaletta eli yksi kauppa noin 115 ihmistä kohti.[149]

Kilpaillessaan asiakkaista valintamyymälät ottivat käyttöön ”suuren maailman” markkinointikeinot. Konsulentit hehkuttivat uutuustuotteita, amatöörimallit esittelivät vaatteita ja viihdemaailman tunnetut nimet houkuttelivat ostajia sisään. Ahkeria tavaratalokiertueiden tekijöitä 1960-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa olivat muiden muassa Eemeli, Esa Pakarinen, Marjatta Leppänen ja Tapio Rautavaara. Pisimmälle uudenlaisen kaupankäynnin vei Pukeva, jonka tavaratalon pohjakerrokseen Helsingin Kaisaniemenkadulle rakennettiin muotinäytöksiä varten vuosikymmenen lopulla kokonainen teatteri näyttämöineen, katsomoineen ja valaistuslaitteineen.[149]

Kuolleita

muokkaa
 
Frans Emil Sillanpään hauta Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla.
 
Väinö Tannerin hauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Suomessa jouduttiin 1960-luvulla suremaan seuraavien merkittävien henkilöiden poismenoa:

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1961. Helsinki: Otava, 1960.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1962. Helsinki: Otava, 1961.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1963. Helsinki: Otava, 1962.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1964. Helsinki: Otava, 1963.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1965. Helsinki: Otava, 1964.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1966. Helsinki: Otava, 1965.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1967. Helsinki: Otava, 1966.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1968. Helsinki: Otava, 1967.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1969. Helsinki: Otava, 1968.
  • Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970. Helsinki: Otava, 1969.

Viitteet

muokkaa
  1. a b c Suomi kautta aikojen. Valitut Palat, Otava, 1992.
  2. Suomen elinkeinorakenne vuosina 1860-2015 Euro ja talous. Viitattu 4.10.2018.
  3. a b c d e f g h i j k l Suomen tilastollinen vuosikirja 1970 doria.fi.
  4. Hullu vuosi 1968 Elävä arkisto. Yle.
  5. Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 643. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
  6. Noottikriisi elävä arkisto. Yleisradio.
  7. EFTA sopimuksen allekirjoitus elävä arkisto. Yleisradio.
  8. Saimaan kanavan sopimuksen allekirjoitus elävä arkisto. Yleisradio.
  9. Tilastokeskus: Suomen tilastollinen vuosikirja 2004, s. 562–563. Helsinki: Tilastokeskus, 2004. ISBN 952-467-350-9. ISSN 0081-5063. Verkkoversio (PDF) (viitattu 6.3.2018).
  10. Eduskuntavaalit 1907–2003 Oikeusministeriö. Arkistoitu 24.1.2007.
  11. Jussi Niemeläinen: http://www.hs.fi/arkisto/artikkeli/HS20050716SI2YO04k8p[vanhentunut linkki] Poliittinen kehitys ja taloudelliset ongelmat kuihduttivat liberaalit Helsingin Sanomat 16.7.2005
  12. Vuosisatamme Kronikka, s. 931.
  13. Ääniharava – eduskuntavaaleissa 1966 eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat Tilastokeskus 2004. Viitattu 7.10.2018.
  14. Ministerikortisto Valtioneuvosto. Arkistoitu 4.1.2009.
  15. a b Vasemmisto nousi valtaan Elävä arkisto. Yle. Arkistoitu 22.3.2007.
  16. Laki Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex. Arkistoitu 10.6.2019.
  17. Tupo 30 vuotta Sak.fi. SAK.
  18. Ajantasa Finlex.
  19. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 245. Helsinki: Otava, 1987.
  20. Tarkka & Tiitta, 1987, s. 238.
  21. Maalaisliitosta keskustapuolue Elävä arkisto. Yle. Arkistoitu 2.8.2008.
  22. Unohdetun kansan Veikko Vennamo elävä arkisto. Yleisradio.
  23. Suomen Kommunistisen Puolueen sisäiset erimielisyydet ja suuntataistelu Elävä arkisto. Yle. Arkistoitu 6.3.2007.
  24. Doria.fi Suomen tilastollinen vuosikirja 1961 doria.fi.
  25. http://193.166.171.75/database/StatFin/vrm/synt/synt_fi.asp[vanhentunut linkki]
  26. Svea-mamman ottolapset elävä arkisto. Yleisradio.
  27. Peruskoulu-uudistus elävä arkisto. Yleisradio.
  28. 1960-luku oli teinien aktivoitumisen vuosikymmen - "Nuoret tiedostivat aiempaa paremmin, että on sellainen asia kuin yhteiskunta ja että siihen voi vaikuttaa" Etelä-Suomen Sanomat 9.2.2018. Viitattu 25.9.2018.
  29. Haloo, minä täällä! – Nuorisokulttuuri 1960–1979 .jkl.fi. Arkistoitu 20.1.2018. Viitattu 25.9.2018.
  30. 60-luvun ääni ja vimma elävä arkisto. Yleisradio.
  31. Vanhan valtaus elävä arkisto. Yleisradio.
  32. Lapin kehityksen ongelmat elävä arkisto. Yleisradio.
  33. Kymmenen teesiä Lapista elävä arkisto. Yleisradio.
  34. Google Public Data google.fi.
  35. Suomen tilastollinen vuosikirja 1975 Tilastokeskus.
  36. http://www.numismaatikko.fi/tiedostot/Markan%20historia%20VI.pdf[vanhentunut linkki]
  37. Rahanarvonkerroin 1860-2017 Tilastokeskus. Viitattu 5.10.2018.
  38. Jaana Nieminen: Suomen talouskasvun keskeiset linjat Historiaa Abille. 2008. Arkistoitu 16.3.2017. Viitattu 10.4.2016.
  39. https://findikaattori.fi/fi/97 (Arkistoitu – Internet Archive)
  40. Kimmo Levä (toim.): Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 59. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2005.
  41. Kimmo Levä (toim.): Viisikymppisten matkassa: Mobilia-vuosikirja 1997, s. 52–58. Kangasala: Mobilia-säätiö, 1997.
  42. Levä (toim.), 1997, s. 74.
  43. Levä (toim.), 1997, s. 57.
  44. Kimmo Levä (toim.): Autoja, autoja: Mobilia-vuosikirja 2012, s. 22. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2012.
  45. Levä (toim.), 1997, s. 37–51.
  46. Kimmo Levä (toim.): TVH - Valtion tiet: Mobilia-vuosikirja 2008, s. 47. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2008.
  47. Maantien ässät, s. 59.
  48. U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1982, s. 251–252. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. ISBN 951-99459-8-9.
  49. Kimmo Levä (toim.): Valtion tiet: Mobilia-vuosikirja 2007, s. 40. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2007.
  50. Mitä missä milloin 1966, s. 314.
  51. Pär-Henrik Sjöström: Tie meren yli, s. 66. Maarianhamina: Viking Line, 2009. ISBN 978-91-977697-9-2.
  52. Mitä missä milloin 1970, s. 20.
  53. Tieliikenneonnettomuudet (Arkistoitu – Internet Archive) Liikenne ja matkailu, Tietokanta: PX-Web Statfin, Tilastotietokannat, Tilastokeskus
  54. a b Marko Jokela: Nyt kolahti pahasti. Moottori-lehti 9/2017, s. 48–54. Helsinki: Autoliitto.
  55. Sammy Babitzinin elämä päättyi 150 kilometrin tuntinopeudessa, mutta hän ei ollut mustan viikonlopun ainoa uhri – 1970-luvulla autoilu oli yhtä kuolemanpeliä Helsingin Sanomat. Viitattu 21.10.2018.
  56. Levä (toim.), 1997, s. 85.
  57. Kolsi, Eeva-Kaarina: ”Skitsofrenian kaltainen mielensairaus” – Lauri Viidan myrskyisä elämä päättyi rattijuopon uhrina 24.12.2016. Ilta-Sanomat.
  58. Matti Jansson ja Matti Korjula: Menetti ajoneuvonsa hallinnan... – tutkittua tietoa kuolemankolareista, s. 153. Helsinki: Kustannus Oy Infopress, 1976. ISBN 951-737-035-0.
  59. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 138. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  60. Muistatko, millaista oli olla ekaluokkalainen? Näin suomalainen koulu on muuttunut 60-luvulta aina 2010-luvulle Yle 8.8.2018. Viitattu 1.10.2018.
  61. Eilispäivän Suomi, s. 290–293. Valitut Palat, 2003. ISBN 951-584-611-0.
  62. Suomalaisten koulutusrakenteen kehitys 1970–2030 Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2014:1. Aleksi Kalenius.. Viitattu 15.1.2018.
  63. 60-luvun arkkitehtuuri kuikkii kaikkialla Yle. Viitattu 22.1.2018.
  64. Suomen taiteen historia, s. 378–380.
  65. Suomen taiteen historia, s. 381–383.
  66. Suomen tilastollinen vuosikirja 1990 Tilastokeskus.
  67. Luo 1960-luku kotiisi Antiikki & Design 27.3.2015. Mila Nevalainen. Viitattu 21.10.2018.
  68. Koti ja sisustus 1950–1970 Yle Elävä arkisto. Heidi Sommar. Viitattu 21.10.2018.
  69. Sanoin saavutettu: 1960-luku Kotus. Viitattu 19.10.2018.
  70. Sikamaalari Harro Koskinen elävä arkisto. Yleisradio.
  71. Salama sota oikeudessa elävä arkisto. Yleisradio.
  72. 1960-luku: Ilta-Sanomien erikoislehti 2017, s. 61. Helsinki: Sanoma Media Finland.
  73. Kotimainen kirjallisuus 1960-luvulla Kirjasampo. Viitattu 18.10.2018.
  74. 1960-luku: Ilta-Sanomien erikoislehti 2017, s. 66. Helsinki: Sanoma Media Finland.
  75. Kotimainen draama ja ohjelmistojen avainteokset Suomen teatterihistoria. Viitattu 18.10.2018.
  76. Ylioppilasteatteri, Teatterikoulutus ja Kalle Holmbergin läpimurto Suomen teatterihistoria. Viitattu 18.10.2018.
  77. Lapualaisooppera a elävä arkisto. Yleisradio.
  78. Eilispäivän Suomi, s. 75. Valitut Palat, 2003. ISBN 951-584-611-0.
  79. Eilispäivän Suomi, s. 234–237. Valitut Palat, 2003. ISBN 951-584-611-0.
  80. Kosonen, Laura: Hymy-lehti loi suomalaiset juorumarkkinat 24.2.2006. Journal.fi.
  81. Raimo Salokangas: Aikansa oloinen (Yleisradion historia 2, 1949–1996), s. 162. Helsinki: Yleisradio, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  82. a b Salokangas 1996, s. 161.
  83. Kari Ilmonen: Tekniikka, kaiken perusta (Yleisradion historia 3), s. 191. Helsinki: Yleisradio, 1996. ISBN 951-43-0715-1.
  84. Ilmonen 1996, s. 190.
  85. Salokangas 1996, s. 189–190.
  86. Lindfors, Jukka: Taatan joulupakinoita 11.12.2007. Yle.
  87. Salokangas 1996, s. 96.
  88. Mitä missä milloin 1963, s. 286.
  89. a b Reporadion aika elävä arkisto. Yleisradio.
  90. Ilmonen 1996, s. 190–192.
  91. Puoli vuosisataa: Mitä missä milloin -juhlakirja, s. 197. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15505-9.
  92. Salokangas 1996 s. 166.
  93. Informatiivisen ohjelmapolitiikan julistus elävä arkisto. Yleisradio. Arkistoitu 19.3.2007.
  94. Vakuutusasia on sydämen asia elävä arkisto. Yleisradio. [vanhentunut linkki]
  95. Puoluetoimistosta pääjohtajaksi Erkki Raatikainen Yleisradionjohtoon elävä arkisto. Yleisradio. Arkistoitu 6.2.2011.
  96. Mitä missä milloin 1967, s. 19.
  97. Keijo Virtamo (toim.): Otavan musiikkitieto (2. painos), s. 254. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14518-5.
  98. Mitä missä milloin 1962, s. 57.
  99. Mitä missä milloin 1967, s. 297.
  100. Mitä missä milloin 1962, s. 304.
  101. Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1971, s. 66. Helsinki: Otava, 1970.
  102. Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 372. Helsinki: Otava, 1986.
  103. Mitä missä milloin 1961, s. 309.
  104. Von Bagh & Hakasalo 1986, s. 337.
  105. Von Bagh & Hakasalo, s. 376.
  106. Von Bagh & Hakasalo, s. 416.
  107. Von Bagh & Hakasalo, s. 317.
  108. Von Bagh & Hakasalo 1986, s. 289.
  109. Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1962, s. 308–310. Helsinki: Otava, 1961.
  110. Von Bagh & Hakasalo 1986, s. 358.
  111. Von Bagh & Hakasalo, s. 125.
  112. Pekka Gronow: Kisällilauluja-levyn esittelyteksti. Helsinki: Scandia-Musiikki 1970.
  113. Von Bagh & Hakasalo, 1986, s. 317.
  114. 1960-1969 Pomus. Vesa Kurkela. Viitattu 18.10.2018.
  115. Mitä missä milloin 1965, s. 321.
  116. Von Bagh & Hakasalo, 1986, s. 367.
  117. Kalervo Kärki: Sydämeni sävel: Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 563. Helsinki: Mediapinta, 2015.
  118. Von Bagh & Hakasalo, s. 382.
  119. Von Bagh & Hakasalo, 1986, s. 387.
  120. Von Bagh & Hakasalo, s. 404–406.
  121. Von Bagh & Hakasalo, s. 384.
  122. von Bagh & Hakasalo, 1986, s. 384.
  123. Mitä missä milloin 1970, s. 307.
  124. Marko Tikka ja Toivo Tamminen: Dallapé – suomijatsin legenda, s. 230–231. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.
  125. Tikka & Tamminen, s. 250.
  126. Von Bagh & Hakasalo, 1986, s. 200–208.
  127. Von Bagh & Hakasalo 1986, s. 471.
  128. Von Bagh & Hakasalo, s. 270.
  129. Mitä missä milloin 1970, s. 308.
  130. Tani, Iida: Yle: Hurjista tempauksistaan tunnettu Tauno ”Tappi” Suojanen on kuollut 24.1.2022. Ilta-Sanomat.
  131. Mitä missä milloin 1968, s. 301.
  132. Mitä missä milloin 1970, s. 309.
  133. Mitä missä milloin 1964, s. 31.
  134. Suomalainen elokuvatuotanto 1960–1969 Elonet. Viitattu 19.10.2018.
  135. Heikki Siltala, Martti Alkio ja Jari Debner: Keimola – moottoristadion joka melkein katosi, takakansiteksti. Helsinki: Alfamer Oy, 1999.
  136. a b Visa Heinonen: MUUTOKSIA SUOMALAISTEN VAPAA-AJAN VIETOSSA - kotisohvalla, yhteisöissä ja matkailuelämyksissä Kulutustutkimus. Viitattu 19.10.2018.
  137. 1960-luku – Suomen matkailun historia TUI. Viitattu 19.10.2018.
  138. Kimmo Levä (toim.): Tietä perille (Mobilia-vuosikirja 1994), s. 62–63. Kangasala: Vehoniemen automuseosäätiö, 1994.
  139. Levä (toim.), 1994, s. 61–62.
  140. Satavuotias Suomi – 1960-luku: Nuorisokulttuurin syntyminen jiipeenetti.fi. Arkistoitu 6.3.2021. Viitattu 13.3.2019.
  141. Minihame ja kokohaalari? Katso, kuinka sinun syntymävuosikymmenelläsi pukeuduttiin! MTV 12.4.2016. Arkistoitu 17.10.2018. Viitattu 16.10.2018.
  142. Suosituimpia ruokia eri vuosikymmeniltä Ruokatieto. Viitattu 19.10.2018.
  143. Tiina Kulmala: Suomalaisten ruokatottumukset 1950-luvulta nykypäivään Tampereen ammattikorkeakoulu. Viitattu 19.10.2018.
  144. Keittiön koneellistuminen 1900-luvulla Ruokatieto. Viitattu 19.10.2018.
  145. Keskioluen vapauttaminen muutti Suomea rajusti - katso nostalgiset kuvat MTV Uutiset. 7.3.2012. Viitattu 22.10.2019.
  146. Suomi silloin kerran, s. 246 ja 247
  147. Alkoholinkäyttö Suomessa Päihdelinkki. Viitattu 13.3.2019.
  148. Eilispäivän Suomi, s. 271–273. Valitut Palat, 2003. ISBN 951-584-611-0.
  149. a b Vienonen, Mikko: Helppoheikkien nousu ja tuho: 50 vuotta sitten Tapio Rautavaara möi halpaa makkaraa ja Esa Pakarinen ”puri hävyltä hännän poikki” 29.1.2022. Apu.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Miettunen, Katja-Maria: Menneisyys ja historiakuva. Suomalainen kuusikymmentäluku muistelijoiden rakentamana ajanjaksona. Väitöskirja: Tampereen yliopisto. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2009. ISBN 978-952-222-155-1.
  • Peltonen, Matti & Kurkela, Vesa & Heinonen, Visa (toim.): Arkinen kumous. Suomalaisen 60-luvun toinen kuva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. ISBN 951-746-479-7.

Aiheesta muualla

muokkaa