V. J. Sukselainen

suomalainen poliitikko

Vieno Johannes (Jussi) Sukselainen, (vuoteen 1928 Saari, 12. lokakuuta 1906 Paimio6. huhtikuuta 1995 Espoo) oli suomalainen Maalaisliittoa ja myöhemmin Keskustapuoluetta edustanut poliitikko. Sukselainen oli Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja 1954–1971.[8]

V. J. Sukselainen
Vieno Johannes Sukselainen.jpg
Suomen pääministeri[1]
Sukselaisen I hallitus[2]
27.5.1957–29.11.1957
Sukselaisen II hallitus[2]
13.1.1959–3.7.1961
Edeltäjä K.-A. Fagerholm[3]
K.-A. Fagerholm[3]
Seuraaja Rainer von Fieandt[3]
Martti Miettunen[3]
Suomen valtiovarainministeri
Kekkosen I hallitus[2]
17.3.1950–17.1.1951
Törngrenin hallitus[2]
5.5.1954–20.10.1954
Edeltäjä Onni Hiltunen[4]
Tuure Junnila[4]
Seuraaja Onni Hiltunen[4]
Penna Tervo[4]
Suomen sisäasiainministeri
Kekkosen II hallitus[2]
17.1.1951–20.9.1951
Kekkosen III hallitus[2]
20.9.1951–9.7.1953
Kekkosen IV hallitus[2]
9.7.1953–17.11.1953
Edeltäjä Urho Kekkonen [5]
Seuraaja Heikki Kannisto[6]
Suomen ulkoasiainministeri
Sukselaisen II hallitus[2]
19.5.1961–19.6.1961
Edeltäjä Ralf Törngren [7]
Seuraaja Ahti Karjalainen[7]
Eduskunnan puhemies
19561957
1958
19681969
19721975 II
Edeltäjä K.-A. Fagerholm (I)
K.-A. Fagerholm (II)
Johannes Virolainen(I)
Rafael Paasio (I)
Seuraaja K.-A. Fagerholm (I)
K.-A. Fagerholm(II)
Rafael Paasio (II)
Veikko Helle
Kansanedustaja[8]
22.7.1948–22.3.1970
22.1.1972–23.3.1979
Tiedot
Syntynyt 12. lokakuuta 1906
Paimio
Kuollut 6. huhtikuuta 1995 (88 vuotta)
Espoo
Puolue Maalaisliitto
Puoliso Elma Bonden[8]
Koulutus filosofian lisensiaatti (1939)[8]

Sisällysluettelo

Opinnot ja toiminta AKS:ssaMuokkaa

Sukselainen valmistui ylioppilaaksi Turun Reaalilyseosta vuonna 1927 ja filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1931.[8][9] Ylioppilaaksi tultuaan Sukselainen suoritti asevelvollisuutensa ja yleni reservin vänrikiksi.[10]

Sukselainen oli koulutukseltaan sosiologi. Hän valmistui 1939 filosofian lisensiaatiksi tehtyään tutkielman osuustoiminnasta otsikolla Hankintaosuuskunta yritysmuotona. Opiskeluaikanaan hän kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan, jonka puheenjohtajana hän toimi muutaman kuukauden ajan vuonna 1932, kunnes erosi seurasta yhdessä Urho Kekkosen, Martti Haavion, Reino Kuuskosken, Kustaa Vilkunan, Heikki Hosian, Lauri Hakulisen, Veikko Heiskasen ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27. huhtikuuta 1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa.[11]

Talvisotaan Sukselainen osallistui Taipaleen lohkolla ja jatkosotaan Aunuksessa, kunnes hänet syksyllä 1941 määrättiin pääministeri Jukka Rangellin sihteeriksi. Sukselainen toimi pääministerin sihteerinä vuoteen 1945 saakka esimiehinään Rangellin jälkeen Edwin Linkomies, Antti Hackzell, Urho Castrén ja J. K. Paasikivi.[12]

TyöuraMuokkaa

Pitkän uransa aikana Sukselainen toimi muun muassa Tampereen yliopiston kanslerina (1969–1978), Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana (1954–1971), Maalaisliiton puheenjohtajana (1945–1964), eduskunnan puhemiehenä (1956–1957, 1958–1959, 1968–1970, 1972–1976), valtiovarainministerinä (1950–1951), sisäasiainministerinä (1951–1953) sekä pääministerinä (vuosina 1957 ja 1959–1961). Hän toimi Maalaisliiton/Keskustapuolueen kansanedustajana vuosina 1948–1970 ja 1972–1979. Sukselainen putosi eduskunnasta vuoden 1970 vaaleissa, mutta palasi takaisin eduskuntaan vuoden 1972 vaaleissa. Hän ei asettunut ehdokkaaksi enää vuoden 1979 vaaleissa.[11]

PoliitikkonaMuokkaa

PuoluejohtajaMuokkaa

Sukselainen poikkesi perusmaalaisliittolaisesta varsinkin tullessaan Maalaisliiton puheenjohtajaksi 1945. Silloinen oikeusministeri ja poliitikkona jo varsin kiistelty Urho Kekkonen ajoi voimakkaasti Sukselaista uudeksi puheenjohtajaksi Viljami Kalliokosken tilalle. Hän ei ollut maanviljelijä vaan "lukeneistoa" – puolueensa ensimmäinen yliopistopiireistä valittu puheenjohtaja[13] – ja edeltäjiinsä verrattuna nuori, 38-vuotias. 1950-luvun alussa Sukselainen kuitenkin osti pienehkön maatilan Kiskosta Salon lähistöltä ja hoiti sitä koko poliittisen uransa ajan.[14]

Jo ennen tuloaan Maalaisliiton puheenjohtajaksi Sukselainen vakuuttui siitä, että puolueen organisaatio oli perusteellisesti remontoitava. Hän uudisti puoluehallintoa ja pyrki saamaan naisia ja nuoria mukaan puolueen toimintaan. Sukselaisen työn tulokset näkyivät jo vuoden 1948 eduskuntavaaleissa, joissa Maalaisliiton eduskuntaryhmästä tuli 56 kansanedustajalla eduskunnan suurin.[15] Myös Sukselainen itse nousi Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä kansanedustajaksi hyvin suuressa määrin puoluesihteeri Arvo Korsimon tuella. Tästä huolimatta Sukselaisen ja Korsimon välit eivät koskaan muodostuneet luottamuksellisiksi.[16] Sukselaisen puheenjohtajakaudella Maalaisliiton jäsenmäärä nousi vajaasta 30 000:sta liki kymmenkertaiseksi.[17] Johannes Virolaisen mielestä nimenomaan Sukselainen, eikä niinkään Korsimo, oli Maalaisliiton järjestökoneiston varsinainen rakentaja.[18]

Sukselaisen tultua syksyllä 1954 nimitetyksi Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi hänen työmääränsä tässä laitoksessa lisääntyi jatkuvasti ja siinä määrin, ettei häneltä enää riittänyt aikaa puoluejohtajan tehtävien täysipainoiseen hoitamiseen. Näin Maalaisliiton johtaminen jäi yhä enemmän varapuheenjohtaja Johannes Virolaisen harteille. Virolainen ryhtyi puuhaamaan myös puolueen nimen vaihdosta, mitä Sukselainen asettui vastustamaan.[19]

PääministeriMuokkaa

Johannes Virolaisen mukaan Kekkosen ja Sukselaisen välisessä yhteistyössä Sukselainen oli lojaali Kekkoselle, mutta hän ei ollut mikään intomielinen Kekkosen ihailija, vaan heidän suhteensa olivat viileän asialliset. Luonteeltaan miehet olivat lähes toistensa vastakohdat: siinä missä Kekkonen oli erittäin aktiivinen, räiskyvä ja herkästi toisia arvosteleva, Sukselainen oli pidättyväinen eikä millään tavoin pyrkinyt tuomaan itseään esille. Kun Fagerholmin hallitus oli keväällä 1957 kaatunut sosialidemokraattien sisäisiin kiistoihin, Kekkonen antoi Sukselaiselle tehtäväksi muodostaa Maalaisliiton johtama vähemmistöhallitus. Hallituksen kokoonpano vaihteli sen toimikauden aikana niin paljon, että julkisuudessa puhuttiin hallituksen eri "painoksista". Kekkosen vaatimuksesta Sukselaisen oli otettava hallitukseensa loppukesällä 1957 mukaan sosialidemokraattien opposition edustajina niin kutsutut "ottopoikaministerit", mikä herätti SDP:ssa suurta kiukkua.[20]

Fagerholmin kolmannen hallituksen toimikausi päättyi niin kutsuttuihin yöpakkasiin. Presidentti Urho Kekkonen olisi halunnut uudeksi pääministeriksi Kauno Kleemolan, mutta Maalaisliiton eduskuntaryhmä asettui niin voimakkaasti kannattamaan Sukselaista, että Kekkosen oli annettava uuden hallituksen muodostaminen Sukselaiselle. Tosiasiassa Sukselaisen käteen lyötiin Tamminiemessä laadittu ministerilista, jossa oli mukana Kekkosen luottomies Arvo Korsimo. Kapeasta pohjastaan huolimatta Sukselaisen hallitus osoittautui erittäin sitkeähenkiseksi. Se istui tammikuusta 1959 kesään 1961 saakka ja nousi hallitusten ikätilaston kolmannelle sijalle. Ulkoministeri Ralf Törngrenin kuoltua toukokuussa 1961 Sukselainen hoiti kuukauden ajan myös ulkoministerin tehtäviä, kunnes Ahti Karjalainen tuli tälle paikalle aloittaen samalla pitkän ulkopoliittisen uransa. Suurin ulkopoliittinen kysymys Sukselaisen toisen hallituksen toimikaudella oli Suomen liitännäisjäsenyys Euroopan vapaakauppajärjestössä (EFTA), joka toteutui sitkeiden neuvottelujen jälkeen heinäkuun alussa 1961.[21]

Vuonna 1961 Helsingin hovioikeus tuomitsi Sukselaisen viralta pantaviksi Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan virasta virkarikoksen vuoksi.[22] Tuomio kuitenkin kaatui korkeimmassa oikeudessa, ja Sukselainen palasi Kelan pääjohtajan virkaan, mutta ei pääministeriksi.[23]

Kekkonen piti hänen suhteitaan virolaisiin opiskelutovereihin vaarallisina. Neuvostoliittolainen lehti oli julkaissut valokuvan, jossa kaksi Helsingin yliopiston osakuntien ylioppilasta oli vienyt onnitteluadressin Ruotsissa asuneille Viron pakolaishallitusta kannattaville ylioppilaille. Maalaisliiton vuoden 1964 puoluekokouksessa istuva puheenjohtaja Sukselainen hävisi Johannes Virolaiselle niukasti äänin 888–866.[11] Sukselaisen kaatamiseen osallistui myös Arvo Korsimo, joka oli vuonna 1960 joutunut jättämään puoluesihteerin paikan ja hautoi tästä kostoa Sukselaiselle.[24]

Sukselaisen ja Virolaisen suhteet viilenivät kesän 1964 puoluekokouksen jälkeen. Valmistauduttaessa vuoden 1982 presidentinvaaliin Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen hankki Sukselaisen tuen K-linjan miehittämän puoluejohdon ehdokkaalle Ahti Karjalaiselle taistelussa Keskustan presidenttiehdokkaasta. K-linjan poliitikot olettivat Sukselaisen olevan syrjäyttämisestään edelleen katkera Virolaiselle.[25] Karjalaisen ja Virolaisen kannattajien välisen taistelun kiihtyessä Sukselainen vetosi puolueen yhtenäisyyden puolesta ja katsoi, ettei puolueen ollut ehdottomasti pakko asettaa omaa ehdokasta, "ellemme sitä puolueelle vahinkoa tuottamatta osaa".[26]

LähteetMuokkaa

  1. Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 9.6.2010.
  2. a b c d e f g h Ministerin tiedot: Sukselainen, Vieno Johannes Valtioneuvosto.fi. Viitattu 27.3.2016.
  3. a b c d Ministerit nimikkeittäin: Pääministeri Valtioneuvosto.fi. Viitattu 27.3.2016.
  4. a b c d Ministerit nimikkeittäin: Valtiovarainministeri Valtioneuvosto.fi. Viitattu 27.3.2016.
  5. Kekkosen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 9.6.2010.
  6. Tuomiojan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 9.6.2010.
  7. a b Sukselaisen II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 9.6.2010.
  8. a b c d e V. J. Sukselainen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 8.8.2016.
  9. Johannes Virolainen: Polun varrelta: merkintöjä ja muistikuvia ihmisistä ja tapahtumista, s. 283. Helsinki: Otava, 1993.
  10. Virolainen 1993, s. 286.
  11. a b c Seppo Sarlund: V. J. Sukselainen : vähäväkisten valtiomies, s. 44, 46, 189, 192, 193. Helsinki: Maahenki, 2008. ISBN 978-952-5652-34-5.
  12. Virolainen 1993, s. 297.
  13. Virolainen 1993, s. 304.
  14. Virolainen 1993, s. 309.
  15. Virolainen 1993, s. 308.
  16. Seppo Sarlund: Jussi – Suomen neuvos, s. 130. Helsinki: Otava, 1999.
  17. Virolainen 1993, s. 314.
  18. Virolainen 1993, s. 305.
  19. Virolainen 1993, s. 319.
  20. Virolainen 1993, s. 312.
  21. Virolainen 1993, s. 313.
  22. Sosialidemokraattisen puolueen toimintakertomukset 1960-1962, Työväen arkisto
  23. Lasse Kangas, kolumni, Keskisuomalainen 13.7.2009, viitattu 19.1.2013
  24. Virolainen 1993, s. 314.
  25. Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 144. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  26. Blåfield & Vuoristo, s. 187.

KirjallisuuttaMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa

 

Edeltäjä:
K.-A. Fagerholm
K.-A. Fagerholm
Suomen pääministeri
1957
1959–1961
Seuraaja:
Rainer von Fieandt
Martti Miettunen
Edeltäjä:
Onni Hiltunen
Tuure Junnila
Suomen valtiovarainministeri
1950–1951
1954
Seuraaja:
Onni Hiltunen
Penna Tervo
Edeltäjä:
Ralf Törngren
Suomen ulkoasiainministeri
1961
Seuraaja:
Ahti Karjalainen
Edeltäjä:
Urho Kekkonen
Suomen sisäasiainministeri
1951–1953
Seuraaja:
Heikki Kannisto
Edeltäjä:
K.-A. Fagerholm
K.-A. Fagerholm
Johannes Virolainen
Rafael Paasio
Eduskunnan puhemies
1956–1957
1958
1968–1970
1972–1976
Seuraaja:
K.-A. Fagerholm
K.-A. Fagerholm
Rafael Paasio
Veikko Helle
Edeltäjä:
Eino E. Louhio
Kelan pääjohtajat
1954–1971
Seuraaja:
Jaakko Pajula