Wikipedia

Lauri Hakulinen

suomalainen kielitieteilijä

Lauri Pekka Hakulinen (6. lokakuuta 1899 Turku – 2. maaliskuuta 1985 Helsinki) oli Helsingin yliopiston suomen kielen professori ja Sanakirjasäätiön johtaja.[1]

Lauri Hakulinen
Kielitieteilijät Lauri Hakulinen (vas.), Veikko Ruoppila ja R. E. Nirvi vuonna 1955.
Kielitieteilijät Lauri Hakulinen (vas.), Veikko Ruoppila ja R. E. Nirvi vuonna 1955.
Henkilötiedot
Syntynyt6. lokakuuta 1899
Turku
Kuollut2. maaliskuuta 1985 (85 vuotta)
Helsinki
Koulutus ja ura
Tutkinnot Helsingin yliopisto
Tutkimusalue suomen kieli
Tunnetut työt Suomen kielen rakenne ja kehitys
Palkinnot Suomen Kulttuurirahaston kunniapalkinto 1962
Kordelinin tunnustuspalkinto 1969

Henkilöhistoria

muokkaa

Lauri Hakulisen isä oli poliisikonstaapeli Pekka Hakulinen ja äiti Ida Johanna Hakulinen (o.s. Lempinen).[2]

Hakulinen kävi koulua Turun Suomalaisessa Klassillisessa Lyseossa, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1918. Jo kouluaikoina Hakulinen oli kiinnostunut kielestä, ja suomen kielen aikakauslehti Virittäjä julkaisi kaksi hänen kirjoitustaan vuonna 1916. Toinen koski astevaihtelua ja toinen oikeakielisyyttä. Hakulinen oli muiden koulupoikien kanssa perustamassa useita erilaisia seuroja, mukaan lukien kotiseutuseuran, joka tilasi Kotiseutu- ja Virittäjä-lehdet.

Hakulinen opiskeli Helsingin yliopistossa suomen kieltä, suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, fonetiikkaa ja Rooman kirjallisuutta. Opintojen aikana hän teki kesäisin sanankeruumatkoja Karjalankannaksella vuosina 1921–1925 ja vuonna 1928 Viroon ja Latviaan asti. Kokemuksistaan Hakulinen kirjoitti keruuohjekirjan Opas suomen kielen murteiden sanavarain kerääjille, joka toimi teoreettisena pohjana tuleville sanastonkerääjille.

Hakulinen valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1922 ja sai äidinkielenopettajan pätevyyden. Hän opettikin äidinkieltä Kallion yhteiskoulussa vuosina 1923–1930. Hakulinen seurasi vielä senkin jälkeen tiiviisti äidinkielenopetuksen asioita ja julkaisi 1947 Vilho Myrskyn kanssa kansakouluun tarkoitetun oppikirjan Äidinkielemme. Vuosina 1933–1934 Hakulinen oli Budapestin yliopiston suomen kielen opettajana ja vaikutti siihen, että Helsingin yliopistoon perustettiin unkarin ja viron lehtoraatit. Yhteiskunnallisen korkeakoulun suomen kielen opettajana Hakulinen toimi vuosina 1938–1944.

Virittäjä-lehteen Hakulinen oli kirjoittanut ensimmäisen kerran jo koululaisena, ja vuosina 1921–1971 hänen kirjoituksiaan julkaistiin lehdessä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta joka vuosi. Hakulisesta tuli vuonna 1924 Virittäjän toimitussihteeri ja vuonna 1937 päätoimittaja[2] E. A. Saarimaan jälkeen, joten kirjoitusten lukuisuus ei siksi ole ihme. Kaikkiaan Hakulinen kirjoitti elämänsä aikana yli 200 kirjoitusta Virittäjään, niin suomen kielestä, sukukielistä kuin oikeakielisyydestäkin.

Vuonna 1934 Hakulinen meni naimisiin Aino Kaarina Heikkilän kanssa, joka oli ennen avioliittoa töissä lähetystöissä. He saivat kaksi lasta: Kerkon ja Aulin, joka sittemmin seurasi isänsä jalanjälkiä Helsingin yliopiston suomen kielen professorina. Kotioloissakin Lauri Hakulinen edusti oppinutta kielentutkijaa lausuilemalla sananparsia ja latinankielisiä sanontoja. Ideologisesti Hakulinen oli suuressa määrin kansallisromantikko, joka kannatti heimoaatetta ja kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan. Siksi ei ole yllättävää, että hän kannatti oikeakielisyysasioissa kotoperäisyyttä ja sepitti itse esimerkiksi sanan muovi lainasanan plastiikki tilalle.[3][2]

Opetustoimen ohessa Hakulinen toimi Sanakirjasäätiön johtajan apulaisena vuosina 1925–1945 ja järjesti yliopiston osakuntien kautta sanastonkeruuhankkeita. Itse asiassa Hakulista veikkailtiin jopa säätiön johtajaksi, mutta fennistiikan mahtimies E. N. Setälä junaili virkaan oppilaansa Toivo Kaukorannan. Kaukoranta ei saanut kuitenkaan tarpeeksi hyvää tulosta aikaan, joten hänen tilalleen vaihdettiin professori Martti Rapola. Hakulinen vastasi silti suureksi osaksi käytännön työstä, ja hän sai muodollisesti Sanakirjasäätiön johtajan aseman vuonna 1945. Hakulinen luopui johtajanvirasta vuonna 1962, mutta jatkoi sanakirjatyön seuraamista.

Opiskeluaikanaan Lauri Hakulinen toimi aktiivisesti Akateemisessa Karjala-Seurassa, josta hän erosi vuonna 1932 yhdessä Urho Kekkosen, Martti Haavion, V. J. Sukselaisen, Reino Kuuskosken, Kustaa Vilkunan, Heikki Hosian, Veikko Heiskasen ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27. huhtikuuta 1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa.

Hakulinen oli mukana 1930-luvun alussa perustetussa Kesäyliopistossa, joka oli useiden tärkeiden kulttuuripoliittisten vaikuttajien seura. Siihen kuuluivat muun muassa Martti Haavio, Hakulisen luokkatoveri jo kouluajoilta, Kustaa Vilkuna ja Urho Kekkonen. Hakulinen toimi Kesäyliopiston rehtorina J. J. Mikkolan jälkeen. Kesäyliopiston miehet myös aktivoivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja toteuttivat sanastonkeruuta. Heidän saavutuksiinsa voi vielä laskea Suomen Akatemian ja sen kielitoimiston perustamisen.

Fennistiikassa Hakulinen oli etenkin väitöskirjansa osalta jossakin määrin oman tiensä kulkija, sillä hän haastoi siihen aikaan vallassa olevan nuorgrammaattisen näkemyksen nostaessaan väitöskirjassaan semantiikan esiin. Hänen Sanakirjasäätiön kokoelmiin perustuva väitöskirjansa Über die semasiologische Entwicklung einiger meteorologisch-affektivischen Wortfamilien in den ostseefinnischen Sprachen (1933) nosti esiin itävaltalaisen Hans Sperberin näkemyksiä, ja sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä käytiin vilkasta keskustelua. Väitöskirja lopulta hyväksyttiin, ja Hakulinen kirjoitti jatkossakin semantiikasta kirjoituksia, jotka olivat joissakin suhteissa jopa aikaansa edellä.

Helsingin yliopistossa Hakulinen toimi dosenttina vuosina 1946–1953 ja professorina 1953–1963.[4] Hänen opettajataustastansa näkyi siinä, että Hakulisen luennot olivat selkeitä ja johdonmukaisia, joskin joidenkin mielestä myös kuivia. Hänellä oli opiskelijoiden keskuudessa paljon vaativamman miehen maine kuin toisella professorilla, Martti Rapolalla. Suomen kielen yliopisto-opetuksen avuksi Hakulinen julkaisi teoksen Suomen kielen rakenne ja kehitys (1941–1946), joka nousi hallitsevaan asemaan pitkäksi aikaa. Hakulisen kiistakumppani fennistiikassa ja lähisukukielissä oli hänen kaimansa professori Lauri Kettunen, jonka kanssa Hakulinen otti sanallisesti yhteen niin yliopistossa, Virittäjässä kuin sanomalehdissäkin.

Yksi Hakulisen suurista hankkeista oli Sanakirjasäätiön Kansankielen sanakirja. Sen nimi muutettiin myöhemmin Suomen murteiden sanakirjaksi, ja ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1985. Hakulinen ei kuitenkaan ehtinyt enää nähdä pitkällisen sanastamistyön tulosta, sillä hän kuoli Helsingissä 2. maaliskuuta 1985.

Teoksia

muokkaa
  • "Ei suul vallan syärä, sil puhutaan kans" (1938)
  • Agricolan kieli ja viro (SKS 1942)
  • Itä-Kannaksen murresanakirja (kokoajina myös Adolf Neovius ja Veikko Ruoppila; SKS 1984)
  • Itä-Karjalan murreopas (Jalo Kaliman ja T. E. Uotilan kanssa; Otava 1942)
  • Kansallisten tieteiden noususta Virossa (1942)
  • Kielen näkymiä (SKS 1970)
  • Kielitaitoa suomen kielen opiskelijalle ja opettajalle (SKS 1957)
  • Kielivirheen suhteellisuudesta (1938)
  • Kirjoituksia suomen kielestä (Osmo Ikolan ja Paavo Ravilan kanssa; SKS 1967)
  • Kostea ja kostua (1940)
  • Leo Weisgerberin kieliteoriasta (1956)
  • Lisiä meteorologis-affektisten sanueiden merkityksenkehityksen tuntemiseen (1942)
  • Luennot suomen kielen partikkeleista (Helsingin yliopiston suomen kielen laitos 1999)
  • Lyhytkö vai pitkä ensi tavun ääntiö (1929)
  • Meteorologisten sanojen merkitysoppia (1942)
  • Mielenkiintoisia sanoja 3 (Sanakirjasäätiö 1930)
  • Mikä on luonteenomaista suomen kielen äännerakenteelle? (1938)
  • Nuoha (1939)
  • Opas suomen kielen murteiden sanavarain kerääjille (SKS 1924)
  • Sanakirjatyömaalta 1–2 (Sanakirjasäätiö 1936–1937)
  • Sanat on kaikki sarvipäitä (1938)
  • Sanat on kaikki sarvipäitä (SKS 1999)
  • Sanojen sanottavaa (SKS 1958)
  • Suomen kansan sananparsikirja (R. E. Nirvin kanssa; WSOY 1948)
  • Suomen kansankielen sanakirjan esitöistä (1938)
  • Suomen kielen rakenne ja kehitys (1941–1946)
  • Suomen sanaston käännöslainoja (SKS 1969)
  • Syttyä (1939)
  • The structure and development of the Finnish language (1961)
  • Äidinkielemme (Vilho Myrskyn kanssa; Otava 1947)
Studia Finnica
  • Finnisch luokka 'Klasse' (1938)
  • Les dictionnaires des parlers populaires et la linguistique moderne (1938)
  • Über die semasiologische Entwicklung einiger meteorologisch-affektivischen Wortfamilien in den ostseefinnischen Sprachen (1933)

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ Leino, Pentti: ”Hakulinen, Lauri (1899–1985)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 495–497. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ a b c Kuka kukin on 1978, s. 170.
  3. ↑ Hakulinen, Auli: Lauri Hakulinen lähikuvassa. Virittäjä. Kotikielen Seura.
  4. ↑ Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 143. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Virtaranta, Pertti – Itkonen, Terho – Pulkkinen, Paavo (toim.): Verba docent: Juhlakirja Lauri Hakulisen 60-vuotispäiväksi 6.10.1959. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1959.
  • Hakulinen, Lauri: Sanat on kaikki sarvipäitä: Lauri Hakulisen kirjoituksia ja puheita vuosilta 1926–1974. (Toimittaneet Auli Hakulinen, Pentti Leino ja Tiina Onikki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 745) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISSN 0355-1768 ISBN 951-746-113-5

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lauri_Hakulinen&oldid=22162716”