Reino Kuuskoski
Reino Iisakki Kuuskoski (18. tammikuuta 1907 Loimaa – 27. tammikuuta 1965 Helsinki) oli suomalainen virkamies ja juristi, joka toimi eduskunnan oikeusasiamiehenä vuosina 1946–1947 ja korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä vuosina 1958–1965. Hän oli myös Suomen pääministerinä puolipoliittisessa virkamieshallituksessa neljän kuukauden ajan vuonna 1958 sekä oikeusministerinä vuosina 1953–1954. Hän osallistui lukuisten lautakuntien, komiteoiden ja muiden yhteiskunnallisten elinten toimintaan.
| Reino Kuuskoski | |
|---|---|
 Reino Kuuskoski vuonna 1958. |
|
| Suomen pääministeri | |
|
Kuuskosken hallitus
26.4.1958–29.8.1958 |
|
| Edeltäjä | Rainer von Fieandt |
| Seuraaja | K.-A. Fagerholm |
| Suomen oikeusministeri | |
|
Tuomiojan hallitus
17.11.1953–5.5.1954 |
|
| Edeltäjä | Sven Högström |
| Seuraaja | Yrjö Puhakka |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 18. tammikuuta 1907 Loimaa |
| Kuollut | 27. tammikuuta 1965 (58 vuotta) Helsinki |
Kuuskoski oli presidentti Urho Kekkosen ystävä ja pitkäaikainen tukija. Puoluekannaltaan Kuuskoski oli maalaisliittolainen, vaikka ei ollutkaan varsinainen poliitikko.[1]
Ura juristina ja virkamiehenä muokkaa
Kuuskosken vanhemmat olivat pankinjohtaja, hovioikeuden auskultantti Oskar Mauritz Lindström ja Lyyli Kuuskoski. Kuuskoski kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1926, suoritti ylemmän oikeustutkinnon 1932, sai varatuomarin arvon 1935 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1936.[2] Opiskeluaikanaan hän oli vuonna 1930 Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä sekä 1929–1930 Varsinaissuomalaisen osakunnan taloudenhoitajana.[1] Kuuskoski toimi Akateemisessa Karjala-Seurassa (AKS), mutta erosi siitä, kun seuran enemmistö ei 27. huhtikuuta 1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Samaan aikaan erosi myös muita poliittiseen keskustaan suuntautuneita AKS:n jäseniä kuten Urho Kekkonen, V. J. Sukselainen, Martti Haavio, Kustaa Vilkuna, Heikki Hosia, Lauri Hakulinen ja V. A. Heiskanen.
Kuuskoski toimi vuosina 1932–1937 kotipaikkakuntansa Loimaan kauppalanjohtajana ja harjoitti siellä asianajajan ammattia. Sen jälkeen hän oli lyhyen aikaa maatalousministeriön vt. nuorempana hallitussihteerinä ja vuosina 1937–1944 korkeimmassa hallinto-oikeudessa (KHO) notaarina ja nuorempana hallintosihteerinä. Hän kuului vuosina 1939–1940 lainvalmistelukuntaan sen nuorempana jäsenenä. Jatkosodan aikana hän työskenteli Itä-Karjalan sotilashallinnossa. Sodan jälkeen Kuuskoski oli Lääkintöhallituksen asessorina vuosina 1944–1945 ja lyhyen aikaa oikeusministeriön kansliapäällikkönä vuonna 1945. Jälkimmäisessä ominaisuudessa hän joutui esittelemään valtioneuvostossa sotasyyllisyyslain, josta hän jätti pöytäkirjaan eriävän mielipiteen. Vuosina 1946–1947 hän oli eduskunnan oikeusasiamiehenä ja vuosina 1947–1955 KHO:n hallintoneuvoksena sekä samanaikaisesti 1951–1953 Yhteiskunnallisen korkeakoulun kunnallisoikeuden vt. yliopettajana.[1]
Vuosina 1955–1958 Kuuskoski toimi yhtenä Kansaneläkelaitoksen (Kela) johtajista, minkä jälkeen hän siirtyi KHO:n presidentiksi. Hän oli myöhemmin vähällä menettää virkansa niin sanotun Kansaneläkelaitoksen jutun yhteydessä, kun koko Kelan entistä johtokuntaa syytettiin laitoksen varojen perusteettomasta käytöstä henkilökunnan asuntoihin.[1] Vuonna 1961 Helsingin hovioikeus tuomitsi Kuuskosken yhdessä Aku Sumun, Onni Hiltusen ja V. J. Sukselaisen kanssa viralta pantaviksi virkarikosten ja virheiden vuoksi.[3] Korkein oikeus kumosi myöhemmin viraltapanon ja katsoi asianomaisten menetelleen vain varomattomasti. Kuuskoski jatkoi KHO:n presidenttinä, kunnes kuoli vuonna 1965 vaikeaan sairauteen.[1]
Kuuskosken erikoisala juristina oli hallinto-oikeus. Hän kirjoitti aiheesta runsaasti artikkeleita alan julkaisuihin. Kuuskosken vuonna 1949 julkaisemaa teosta Uusi kunnallislaki pidettiin pitkään aiheensa klassikkona.[1]
Oikeusministerinä ja pääministerinä muokkaa
Kuuskoski toimi vuosina 1953–1954 oikeusministerinä Sakari Tuomiojan virkamieshallituksessa. Vaikka Tuomiojan hallitus oli nimitetty osin Urho Kekkosen syrjäyttämiseksi pääministerin paikalta, Tuomioja halusi Kuuskosken mukaan hallitukseen, jotta se ei näyttäisi koostuvan pelkästään Kekkosen vastustajista. Kuuskosken lyhyenä ministerikautena saatettiin muun muassa lakikirjan julkaiseminen nykyaikaiselle kannalle.[1]
Presidentiksi tullut Kekkonen nimitti Kuuskosken toimitusministeriömuotoisen virkamieshallituksen pääministeriksi, kun Rainer von Fieandtin virkamieshallitus sai eduskunnalta epäluottamuslauseen huhtikuussa 1958 vain muutamaa kuukautta ennen tulevia eduskuntavaaleja. Kuuskosken puolipoliittisessa hallituksessa oli ministerinä keskustapuolueiden edustajia, skogilaisia sosiaalidemokraatteja ja talouselämän edustajia. Hallitus jätti paikkansa vaalien jälkeen toimittuaan neljä kuukautta.[1]
Luottamustehtävät muokkaa
Kuuskoskella oli paljon luottamustehtäviä. Hän toimi 1958–1961 Suomen Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtajana ja 1958–1961 Paasikivi-seuran ensimmäisenä puheenjohtajana. Lisäksi hän kuului 1951–1961 Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen hallitukseen, 1953–1957 Maalaiskuntien Liiton hallitukseen, 1954–1965 Suomen laki -teoksen toimitusneuvostoon ja 1955–1958 Typpi Oy:n johtokuntaan.[1] Hän oli myös vuodesta 1951 kutsunta-asiain keskuslautakunnan puheenjohtaja.[2] Kuuskoski oli jäsenenä useissa lakikomiteoissa ja toimi 1950–1951 pidätettyjen korvauskomitean, 1950–1952 rakennuslakikomitean, 1952–1954 kuntain keskusrahastokomitean, 1956–1958 johtavien virkamiesten palkkauskomitean, 1957–1958 työttömyyskysymyksen selvittelykomitean, 1959–1965 kuntien valtionapukomitean, 1960–1965 korkeimman hallinto-oikeuden uudistamiskomitean ja 1962–1965 kaavoitustoimen järjestysmuotokomitean puheenjohtajana.[1]
Perhe muokkaa
.jpg)
Kuuskosken puoliso oli vuodesta 1932 farmaseutti Annikki Lähdekivi. Heillä oli kuusi lasta.[2] Reino Kuuskosken poika, upseerikokelas Risto Kuuskoski kuoli joulukuussa 1957 vain 19-vuotiaana Elimäen Villikkalassa ohjaamansa lentokoneen maahansyöksyssä, jonka tarkkaa syytä ei koskaan saatu selville. Tapaus vauhditti Suomen ilmavoimien kaksi vuotta myöhemmin tekemää päätöstä luopua vaarallisena pidetystä Valmet Vihuri -konetyypistä.[4]
Reino Kuuskoski oli entisen kansanedustajan ja ministerin Eeva Kuuskosken setä.[5]
Teokset muokkaa
- Uusi kunnallislaki. WSOY, 1949.
- Suomen kunnallisoikeus. WSOY, 1955.
- Kuuskoski–Hannus: Suomen kunnallisoikeus pääpiirteittäin. 1966 (postuumisti).
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j Halila, Heikki: ”Kuuskoski, Reino (1907–1965)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 605–607. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Kuka kukin on 1954, s. 422. Runeberg.org.
- ↑ Warkauden lehti.[vanhentunut linkki] Viitattu 27.4.2012.
- ↑ Vihuri VH-4 -muistomerkki. Kymenlaakson Ilmakilta ry. Viitattu 15.10.2015.
- ↑ Kuuskoski, Eeva: Eevasta ja elämästä Eeva Kuuskoski. Viitattu 28.4.2015.
Aiheesta muualla muokkaa
- Kuuskoski, Reino hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| Edeltäjä: E. J. Ahla |
Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1958–1965 |
Seuraaja: Aarne Nuorvala |
| Edeltäjä: Rainer von Fieandt |
Suomen pääministeri 1958 |
Seuraaja: K.-A. Fagerholm |
| Edeltäjä: Sven Högström |
Suomen oikeusministeri 1953−1954 |
Seuraaja: Yrjö Puhakka |