Avaa päävalikko

Yöpakkaset

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa syksyllä 1958 puhjennut kriisi
Nikita Hruštšov Kekkosen 60-vuotissyntymäpäivillä 1960

Yöpakkaset eli yöpakkaskriisi oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa syksyllä 1958 puhjennut kriisi. Sen taustalla oli Neuvostoliiton tyytymättömyys Suomen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja varsinkin Fagerholmin III hallituksen kokoonpanoon. Kriisin huippuvaiheessa Neuvostoliitto veti suurlähettiläänsä pois Helsingistä ja painosti näin Suomen hallitusta eroamaan. Nimen kriisille antoi Nikita Hruštšov, joka julisti Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ajautuneen ”yöpakkasiin”.

Sisällysluettelo

TaustaaMuokkaa

Kriisi sai alkunsa elokuussa 1958, kun vastanimitetty Fagerholmin III hallitus ei saanut Neuvostoliiton hyväksyntää.[1] Neuvostoliittoa ärsytti etenkin se, että hallitukseen tulivat sosialidemokraattien oikeaa laitaa eli ns. asevelisiipeä edustaneet Väinö Leskinen ja Olavi Lindblom Neuvostoliiton sotasyylliseksi leimaaman SDP:n puheenjohtajan Väinö Tannerin myötävaikutuksella. Lisäksi Moskova yhdisti kokoomuslaisen maatalousministerin Niilo Kosolan nimen hänen isäänsä, 1930-luvun Lapuan liikkeen johtajaan Vihtori Kosolaan.[2] Suomen Kansan Demokraattinen Liitto oli ollut eduskuntavaalien suurin voittaja, mutta puoluetta ei tästä huolimatta otettu hallitukseen.

Hallitusneuvotteluissa keskeisesti mukana ollut Maalaisliiton Johannes Virolainen, josta tuli uuden hallituksen ulkoministeri, yritti vielä viime hetkellä vedota Väinö Tanneriin, jotta Väinö Leskistä ei otettaisi mukaan hallitukseen, mihin Tanner murahti: ”Mitäs Te nuori mies puhutte, nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta.” Presidentti Urho Kekkonen oli jo etukäteen varoittanut Virolaista menemästä samaan hallitukseen Leskisen kanssa. Nimitettyään hallituksen 29. elokuuta Kekkonen lausui kuuluisat sanansa: ”Tämä oli huonoin puhe, minkä olen koskaan pitänyt, mutta eipä ollut itse kirjoittamani.

Taustalla oli edellisen lisäksi elokuun lopulla pidetty Suomen Kommunistisen Puolueen 40-vuotisjuhla, johon kutsuttuun Neuvostoliiton valtuuskuntaan kuului alun perin myös Otto Ville Kuusinen. Suomalaisten maanpetturiksi leimaamalle Terijoen hallituksen päämiehelle ei kuitenkaan myönnetty viisumia. Syy tapauksesta sysättiin Fagerholmin hallituksen ulkoministerin Johannes Virolaisen niskaan, vaikka päätöksen asiasta oli tehnyt jo edeltäjä, Kuuskosken hallitus yhdessä presidentti Urho Kekkosen kanssa. Myös Nikita Hruštšov oli ymmärtänyt Kuusisen viisumin hylkäämisen, mutta NKP:n pää-äänenkannattaja Pravda käytti tapausta tästä huolimatta aseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan.[3]

Neuvostoliiton painostusMuokkaa

Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan oli aluksi taloudellista. Saimaan kanavan käyttöoikeutta koskeneet neuvottelut keskeytettiin, Suomenlahden kalastusta koskevan sopimuksen allekirjoittaminen lykättiin eikä tavaranvaihtoneuvotteluja päästy aloittamaan.

Syksyn edetessä painostus siirtyi poliittiselle ja jo hyvin konkreettiselle tasolle. Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Viktor Lebedev matkusti lokakuun alussa yllättäen ”lomalle” Moskovaan tekemättä protokollan vaatimaa käyntiä ulkoministeri Johannes Virolaisen luona. Vähän myöhemmin Neuvostoliitto ilmoitti, että Lebedev oli siirtynyt muihin tehtäviin eikä hänelle nimitetä seuraajaa Helsinkiin. Marraskuun aikana Maalaisliiton johto alkoi pitää tilannetta kestämättömänä ja valtuutti puolueen ministerit eroamaan hallituksesta. Myös Kekkonen alkoi kulissien takana kaataa nimittämäänsä hallitusta. Lopulta ulkoministeri Johannes Virolainen ilmoitti 4. joulukuuta eroavansa hallituksesta, minkä jälkeen pääministeri K.-A. Fagerholm esitti koko hallituksensa eronpyynnön.[4]

Presidentti Urho Kekkonen piti muutamaa päivää myöhemmin, 10. joulukuuta, radio- ja televisiopuheen, jossa hän sanoi kokoomuslaisiin ja SDP:n tannerilaisiin ministereihin viitaten muun muassa, että ”viime aikoina Suomessa on nakerrettu pohjaa Suomen ja Neuvostoliiton hyvän naapuruuden politiikalta” ja että ”nyt eroa pyytänyt hallitus ei ole tehnyt päätöksiä, jotka olisivat tarkoittaneet muutoksia ulkopolitiikkaamme.[5] Presidentti nimitti Fagerholmin hallituksen tilalle V. J. Sukselaisen muodostaman, miltei puhtaasti maalaisliittolaisen hallituksen 13. tammikuuta 1959. Hallituksensa erottua Fagerholm siirtyi eduskunnan puhemieheksi.

Yöpakkaset herättivät huomiota myös läntisessä maailmassa. Yhdysvaltalainen demokraattipuolueen senaattori Hubert Humphrey pysähtyi marraskuun lopulla 1958 Helsinkiin matkallaan Moskovaan ja Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja Johan Nykopp järjesti Humphreylle tapaamisen presidentti Urho Kekkosen kanssa Tamminiemessä. Keskustelun aikana Humphrey ilmoitti Yhdysvaltain olevan valmis tarjoamaan Suomelle taloudellista tukea vastavetona Neuvostoliiton painostukselle. Suomen ulkoministeriö joutui vaikean pulman eteen ja päätti lopulta torjua Yhdysvaltain tarjouksen, koska siitä katsottiin olevan enemmän haittaa kuin hyötyä Suomen kansainväliselle maineelle. Tavattuaan Hruštšovin Kremlissä Humphrey moitti tätä Suomeen kohdistetusta kauppapoliittisesta painostuksesta, mutta Hruštšov ei ollut ymmärtävinään, mitä Humphrey tarkoitti.[6]

Yöpakkasten päättyminenMuokkaa

Yöpakkaskriisi ratkesi presidentti Urho Kekkosen ja rouva Sylvi Kekkosen Leningradiin tekemän yksityisluonteiseksi ilmoitetun matkan aikana tammikuun loppupuolella 1959. Kun kaupunkiin saapuivat samanaikaisesti Moskovasta ”sattumalta” myös Nikita Hruštšov ja ulkoministeri Andrei Gromyko, Kekkonen kutsui Leningradiin luottomiehensä, kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalaisen. Neuvottelujen päätteeksi järjestetyllä lounaalla pitämässään puheessa 24. tammikuuta Hruštšov sanoi yöpakkasten johtuneen pohjimmiltaan siitä, että Neuvostoliitto näki Fagerholmin ”leveän selän” takana Tannerin, Leskisen, Lindblomin ja Pitsingin ”vihamieliset hahmot”. Hruštšov lisäsi, että Suomella oli oikeus itse päättää hallituksistaan, mutta Neuvostoliitolla oli myös oikeus päättää, mitä se ajattelee Suomen hallituksista.[7] Presidentti Urho Kekkonen puolestaan piti yöpakkasten perimmäisenä syynä SDP:n sisäisiä kiistoja.[8]

Palattuaan kotiin 25. tammikuuta Kekkonen lausui pitämässään radio- ja TV-puheessa, että ”syksyn kriisi oli syvempi kuin olimme ymmärtäneet.[9] ja viittasi epäsuorasti muun muassa eräisiin Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa ilmestyneisiin pilapiirroksiin, joita kohtaan hän toivoi neuvostojohdon ymmärtäväistä suhtautumista.

Neuvostoliitto palautti diplomaattisuhteensa Suomeen normaaleiksi, kun uudeksi Helsingin-suurlähettilääksi nimitettiin 3. helmikuuta 1959 varaulkoministeri Aleksei Zaharov. [10]

JälkiarvioitaMuokkaa

Kun Nikita Hruštšov oli Leningradissa pitämässään lounaspuheessa nimennyt Urho Kekkosen Suomen ulkopoliittisen linjan takuumieheksi, tapahtumasarjan on katsottu lujittaneen Kekkosen siihen saakka heikon aseman Suomen sisäpolitiikan johtajana. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden ajan Kekkonen saneli hallitusratkaisut eikä mikään puolue tai kukaan henkilö päässyt hallitukseen ilman hänen hyväksyntäänsä.[11]

K.-A. Fagerholm pahoitteli hallituksensa − jolla oli ollut tukenaan eduskunnan enemmistö − kohtaloa myöhemmin muistelmissaan. Hän kirjoitti muun muassa: ”En halua kieltää, että häpesin isänmaan joutumista sellaiseen tilanteeseen, etteivät Suomen kansa ja eduskunta itse saaneet määrätä, millainen hallitus maalla tulisi olla. Se tuntui jollakin tavoin alentavalta.[12] Hallituksensa sisäisestä ilmapiiristä Fagerholm totesi, että ”hallituksella oli kaikki edellytykset hoitaa maan asiat kuntoon. Yhteistyö hallituksen sisällä oli erinomainen. Kaikki ministerit halusivat tehdä parhaansa. Mutta niin ei saanut tapahtua. Hallitus ei saanut tulla suosituksi.” Fagerholmin mukaan erityisesti maalaisliittolaiset ministerit olivat häpeissään hallituksen kaatumisesta.[13] Historiantutkijat kiistelevät yhä siitä, mitkä olivat Urho Kekkosen motiivit hänen osallistuessaan Fagerholmin hallituksen kaatamiseen.

Yöpakkaskriisi seurasi Johannes Virolaista Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton silmissä vuosikymmenien ajan, ja se nousi jälleen esille ns. juhannuspommin muodossa kesällä 1979. Keskustapuolueen ns. K-linja pyrki käyttämään yöpakkaskriisiä hyväkseen vielä syksyllä 1981 tarkoituksenaan estää Virolaisen valinta puolueen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1982 vaaleissa.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Ahti Karjalainen - Jukka Tarkka: Presidentin ministeri - Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Otava 1989 ISBN 951-1-08892-0, yöpakkaskriisistä ss. 63-77.
  2. K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 316. Suomentanut Maija-Liisa Heini. Helsinki: Tammi, 1977.
  3. Max Jakobson: Pelon ja toivon aika − 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 233−234. Otava 2001.
  4. Jukka Tarkka − Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi - Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 221. Otava 1987.
  5. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1960, s. 22. Otava 1959.
  6. Max Jakobson: Veteen piirretty viiva, s. 143. Otava 1980, Helsinki.
  7. Tarkka - Tiitta, s. 222.
  8. Jakobson 1980, s. 156.
  9. Mitä-Missä-Milloin 1960, s. 28.
  10. Mitä-Missä-Milloin 1960, s. 29.
  11. Tarkka - Tiitta, s. 222.
  12. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 324.
  13. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 323.