Suomettuminen

Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) eli finlandisointi on Suomen toisen maailmansodan jälkeistä ulko- ja sisäpolitiikkaa kuvaava termi. Suomettuminen viittaa negatiivissävytteisesti Neuvostoliiton vaikutusvaltaan Suomen poliittisessa päätöksenteossa.

Käsite esiteltiin Itävallassa jo 1950-luvulla, mutta sitä alettiin käyttää ahkerasti Saksan liittotasavallassa 1960-luvun lopulla. Termiä käyttivät Berliinin vapaan yliopiston professori Richard Löventhal 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Länsi-Berliinissä ja liittokansleri Willy Brandtin vastustajat kritisoidessaan hänen uutta Ostpolitik-nimellä tunnettua ulkopoliittista linjaansa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsikin termin käytön suomalaisia loukkaavana. Se merkitsi sananmukaisesti Suomen kaltaiseksi tulemista.

Etymologia

Länsisaksalaisille konservatiivipoliitikoille, etenkin Baijerin pääministerille Franz Josef Straussille, Suomen tapaus kelpasi varoittavaksi esimerkiksi siitä, kuinka suurvalta määräilee paljon pienempää naapuriaan tämän sisäisissä asioissa ja naapurin itsenäisyys muuttuu muodolliseksi. Springerin mediakonserni käytti ahkerasti Finnlandisierung-termiä.

Tarkka suomennos olisi ”suomettaminen”. Rinnakkaistermi suomettaminen tarkoittaa sitä, että pyritään saamaan valtio tai ihminen suomettuneeksi ja suomettuminen taas, että suometutaan itsenäisesti. Käsitteellä tarkoitettiin negatiivisesti Suomen joutumista Neuvostoliiton valtapiiriin. Suomessa Neuvostoliiton vaikutusvalta ulottui myös sisäpolitiikkaan ja ilmeni mediassa niin sanottuna itsesensuurina. Uuden Suomen entinen päätoimittaja Lauri Aho kirjoitti suomettumisen tarkoittavan ”tilaa, jossa maa ilman Neuvostoliiton miehitystä, ilman kommunistikaappausta ja ilman demokraattisten laitosten poistamista on tietyn asteisessa riippuvaisuussuhteessa Moskovasta” (Uusi Suomi 14. marraskuuta 1971).

Näkemyksiä suomettumisesta

Suomettumisen ajan ilmentymä: Vladimir Leninin syntymän 100-vuotispäivän ja silloin Tampereella pidetyn Lenin-symposiumin kunniaksi julkaistiin huhtikuussa 1970 suomalainen posti­merkki. Merkki oli ensimmäinen ulkomaalaisesta henkilöstä julkaistu suomalainen postimerkki.

Kylmän sodan aikana suomettuminen nähtiin Baijerin lisäksi myös läntisissä tiedustelupalveluissa uhkana, josta täysin vapaita valtioita piti ennalta varoittaa. Suomettumisen vastustamiseksi julkaistiin Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n rahoittamien tutkimuslaitosten ja media-alan yritysten kautta propagandistisia kirjoja ja lehtiartikkeleita, joissa mustamaalattiin suomalaista puolueettomuuspolitiikkaa ja presidentti Kekkosta.

Urho Kekkonen

Suomessa suomettumisen ydinaikaa oli Kekkosen hallintokausi. Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella alkanutta poliittista kehitystä Suomessa on myöhemmin kutsuttu suomettumiseksi. Tavallisesti suomettumisella tarkoitetaan sellaista poliittista kehitystä, jossa pieni demokraattinen maa alistuu suuremman, totalitaarisen naapurivaltion tahtoon.

Myös etenkin 1960-luvun alkupuolen noottikriisi ja 1968–1982 eli jakso Tšekkoslovakian miehittämisen jälkeisestä Brežnevin opin mukaisesta neuvostopolitiikan tarkistuksesta Mauno Koiviston tuloon presidentin sijaiseksi vuonna 1981 ja presidentiksi vuonna 1982 olivat yhä väkevää suomettumisen aikaa.

Esimerkiksi Max Jakobson on pitänyt Suomen sisäpolitiikkaan 1980-luvun alkupuolelle saakka merkittävästi vaikuttaneen ministerineuvos Viktor Vladimirovin paluuta vuonna 1984 Neuvostoliittoon merkkitapauksena suomettumisen ajan vähitellen päättyessä. Mutta vielä 1985 Koivisto pyrki estämään Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen julkaisemisen ja lopullisesti suomettuminen alkuperäisessä merkityksessään päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen 1991.

Suomalaisesta poliittisesta keskustelusta käsite ei kuitenkaan ole täysin hävinnyt 2000-luvullakaan, ja suomettuneisuuden tai ”uussuomettumisen” käsitettä on käytetty milloin puhuttaessa Suomen suhteista Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjään, milloin Euroopan unioniin, milloin Yhdysvaltoihin.

Kun suomettumiskeskustelu alkoi levitä, presidentti Urho Kekkonen yritti antaa käsitteelle myönteistä sisältöä yhdysvaltalaiselle Newsweek-viikkolehdelle syyskuun alussa 1973 antamassaan haastattelussa: ”Jos suomettumisella tarkoitetaan todellista tilannetta, sitä että sodan hävinnyt pieni eurooppalainen maa on säilyttänyt itsenäisyytensä ja omanarvontuntonsa, päässyt jaloilleen ilman ulkopuolista apua, luonut hyvät ja luottamukselliset suhteet suurvaltanaapuriinsa ja kehittänyt oman puolueettomuuspolitiikkansa, niin pidän sanontaa imartelevana! Mutta näinkään määriteltynä ei suomettuminen ole vientitavaraa.”

Max Jakobson on muistelmissaan kuvannut erään johtavan suomalaisen poliitikon kanssa joulukuussa 1981, juuri vuoden 1982 presidentinvaalin alla, käymänsä keskustelun. Ennen sitä Jakobson oli eräässä lehtikirjoituksessaan ehdottanut Suomen presidentinvaalin muuttamista Ranskan mallin mukaiseksi suoraksi kansanvaaliksi, koska valitsijamiehiin voisi kohdistua voimakas ulkopuolinen painostus. Jakobsonin mukaan näin voisi presidentiksi tulla valituksi henkilö, joka ei olisi ennen vaalia lainkaan esiintynyt ehdokkaana äänestäjien edessä. Jakobsonin keskustelukumppani piti suoraa kansanvaalia Suomelle suorastaan vaarallisena, koska Neuvostoliitto voisi silloin joutua puuttumaan vaaliin ”raskaammalla kädellä” kuin valitsijamiesvaalissa. Jakobsonin mukaan tästä heijastui vielä 1980-luvun alkuvuosien ilmapiirille tyypillinen henkinen alistuminen Neuvostoliiton vaikutusvaltaan ja valmius sopeutua Moskovasta tuleviin oletettuihin vaatimuksiin.

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan Stalinin kuoleman ajoilta periytynyt juhlapuheiden ontto ylätyyli jatkui vielä 1980-luvullakin. Presidentti Mauno Koivisto luonnehti televisiopuheessaan helmikuussa 1984 kuollutta Neuvostoliiton puoluejohtajaa Juri Andropovia ”suureksi valtiomieheksi ja rauhanrakentajaksi”, jonka kuolinviesti oli vastaanotettu Suomessa ”syvällä murheella”. Tarkka huomauttaa, että suomalaiset eivät tosiasiassa tienneet vain vajaat puolitoista vuotta Neuvostoliiton johdossa olleesta entisestä KGB:n päälliköstä edes sitä, oliko tämä naimisissa.

Suomettumiskäsite ulkomaisessa käytössä

Suomettumiskäsitteen käyttö yleistyi Länsi-Saksassa Willy Brandtin noustua liittokansleriksi. Oikeisto-oppositio arvosteli Brandtin idänpolitiikkaa suomettumiskäsitteen avulla. Brandt piti termiä loukkaavana suomalaisia kohtaan.

Ranskassa kärjekkäitä suomettumissyytöksiä presidentti Valéry Giscard d’Estaingiä vastaan esittivät Marie-France Garaud ja Jean-Marie Le Pen.

Itävallan liittokansleri Bruno Kreisky sanoi suomettumisesta puhumisen olevan epämiellyttävä ja vastuuton tapa luokitella valtioita, koska ”me kaikki otamme huomioon maittemme maantieteellisen aseman”.

Franz Josef Strauss kertoi lehtihaastattelussa vuonna 1976, että Kiinan kommunistisen puolueen puhemies Mao Zedong oli varoittanut häntä suomettumisen vaaroista.

Taloudellinen perusta

Suomettumisen aikaa elettiin syvimmillään, kun vuonna 1973 julkaistiin YYA-sopimuksen 25-vuotisen voimassaolon kunniaksi suomalainen posti­merkki.

Suomi oli YYA-sopimuksen vuoksi Neuvostoliiton vaikutuspiirissä tiukemmin kuin yksikään toinen länsimaa. Suomen puolueettomuus perustui YYA-sopimukseen, joka sisälsi myös sotilasliiton, kun taas Itävallan asema perustui 1955 valtiosopimukseen, jolla Neuvostoliitto tarjoutui luopumaan Itävallan osan miehityksestä, mikäli Itävalta pysyisi puolueettomana senkin jälkeen kun neuvostojoukot olivat vetäytyneet. Neuvostoliitto kävi bilateraalikauppaa sosialistisen valtioiden lisäksi vain Suomen ja Intian kanssa. Suomi oli ajoittain Neuvostoliiton toiseksi suurin länsimainen kauppakumppani bilateraalikaupan ansiosta Saksan liittotasavallan ollessa kaikkein suurin.

Taloudellisessa mielessä oli kysymys Neuvostoliiton kannalta rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteesta eli siitä, että Neuvostoliitto pystyi osoittamaan kansainvälisesti, että kapitalistisen ja sosialistisen maan rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista.

Suomen ja Neuvostoliiton välisen bilateraalikaupan voima perustui ratkaisevasti siihen, että raakaöljyn ja öljytuotteiden maahantuonti Suomeen oli säänneltyä. Vienti Neuvostoliittoon jaettiin lisenssimenettelyllä yritysten kesken, ja kilpailu osuuksista oli luonnollisesti kova. Bilateraalikaupan suuruuteen vaikutti raakaöljyn maailmanmarkkinahinnan kehitys ja etenkin sen äkillinen nousu vuosina 1973–1974. Viennin ohella kauppa Neuvostoliiton kanssa tasoitti suhdanteiden vaihteluja. Neuvosto-osapuolen ostopäätökset olivat ”hallinnollisia” ja maksun saanti varmaa. Toisaalta bilateraalikauppa lukitsi suuren osan Suomen kauppaa ja teollisuutta säännöstelyn kahleisiin. Idänkauppaa käyneet yritykset eivät joutuneet kovaan länsimaiseen kilpailuun, ja lisäksi tuotteiden ja niiden laadun kehittäminen hidastui.

1970-luvun lopulta lähtien suuri osa Suomen viennistä Neuvostoliittoon muodostui suurista, poliittisella tasolla päätetyistä rakennushankkeista, joita olivat muiden muassa Kostamuksen kaivoskombinaatti, Pääjärven metsätyökeskus ja Enson paperitehdas. Kostamus ei tiettävästi ollut Neuvostoliiton asianomaisen ministeriön kiireellisyyslistalla, mutta presidentti Urho Kekkonen sopi sen toteuttamisesta henkilökohtaisesti neuvostojohdon kanssa, koska hankkeella oli erityisen suuri merkitys vakavasta työttömyydestä kärsineelle Kainuun maakunnalle. Sen sijaan suomalaiset rakennusyritykset eivät erityisemmin menestyneet kilpailtaessa rakennusprojekteista muissa itäblokin maissa, koska niissä kilpailu oli avoimempaa. Esimerkiksi syksyllä 1975 Suomi menetti erään suuren rakennusurakan Puolassa edullisemman tarjouksen tehneelle kanadalaiselle kilpailijalle.

Jotkin teollisuusyritykset olivat rakentaneet toimintansa yksipuolisesti idänkaupan varaan. Esimerkiksi Valmetin laivatoimitukset menivät käytännössä kokonaan Neuvostoliittoon, ja myös Wärtsilällä idänkaupan osuus oli suuri. Tekstiiliteollisuuteen oli syntynyt uusia yrityksiä, jotka valmistivat vuokrakonein vaatteita Neuvostoliiton markkinoille, ja kenkätehtaat myivät kenkiä itään joskus enemmän kuin ne ehtivät niitä valmistaa. Suomalais-neuvostoliittolaisen taloudellisen yhteistyökomission suomalaisosapuolen puheenjohtajana toimi Ahti Karjalainen, jolla oli suuri sananvalta sen ratkaisemisessa, miten vienti Neuvostoliittoon jaettiin yritysten kesken ja ketkä teollisuusjohtajat pääsivät valvomaan yritystensä etua komission jäseninä. Näin teollisuusjohtajille syntyi käsitys, jonka mukaan Neuvostoliiton kauppa sujui nimenomaan henkilösuhteiden avulla, ja niinpä Teollisuuden Keskusliitto tuki vuoden 1982 presidentinvaalin alla näkyvästi Karjalaisen valintaa Keskustan presidenttiehdokkaaksi.

Neuvostoliiton vaikutusvalta Suomen sisäpolitiikassa

Vuoden 1958 yöpakkaskriisin jälkeen Neuvostoliitolla oli vuosikymmenien ajan viimeinen sana Suomen hallitusratkaisuihin ja sitä kautta ote koko yhteiskunnan kehitykseen. Neuvostoliitto nimitti tietyt suomalaiset puolueet ja poliitikot ”neuvostovastaisiksi”. Näitä puolueita ja poliitikkoja ei siten päästetty johtaviin asemiin vaalituloksesta riippumatta. Suomettuminen johti siihen, että moni porvarillinenkin poliitikko pyrki ”neuvostoystävälliseksi” eli luottamuksellisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa.

Yksilötasolla suhteita hoidettiin siten, että Neuvostoliiton suurlähetystö järjesti merkittäville suomalaisille poliitikoille oman kontaktihenkilön, jonka Aarno Laitinen nimesi kirjassaan Tamminiemen pesänjakajat ”kotiryssäksi”. Kutsu Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön vuosittain Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivänä 7. marraskuuta järjestämälle vastaanotolle merkitsi julkista osoitusta virallisella linjalla olemisesta, ja siitä kilpailtiin. Myös elinkeinoelämässä arvostettiin hyviä idänsuhteita suuryritysten johdossa. Merkittävää idänkauppaa käyvien suomalaiskonsernien toimitus- tai pääjohtajia kutsuttiin idänkaupan vuorineuvoksiksi tai kriittisesti asiaan suhtautuvien piirissä punaisiksi vuorineuvoksiksi.

Tätä kautta Neuvostoliitto pystyi vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan taatakseen Suomen pysymisen puolueettomana YYA-sopimuksen määrittelemällä tavalla. Neuvostoystävällisiä ryhmittymiä muodostui eri puolueisiin. Kokoomuksessa tätä edustivat remonttimiehet, Keskustapuolueen vasemmistosiipenä tunnettu K-linja, SDP:n uusvasemmisto 1970-luvulla, SKP-SKDL:ssä taistolaiset ja Ruotsalaisessa kansanpuolueessa janssonilaiset keskustaporvarit. Vastakkaista nopeaa länsi-integraatiota korostaneet ryhmät olivat Kokoomuksen oikeistosiipi, Kokoomuksesta ja Ruotsalaisesta kansanpuolueesta lohjennut Perustuslaillinen oikeistopuolue, SDP:n asevelisosialistit sekä tannerilaiset ja Keskustapuolueen oikeistosiipi, niinkutsuttu musta tusina.

Ahti Karjalainen on dokumentoinut päiväkirjaansa tilanteita, joissa Neuvostoliiton suurlähetystö vaikutti konkreettisiin päätöksiin, jotka koskivat Suomen hallituksen kokoonpanoa. Tällaisia tilanteita olivat:

• määritteli keväällä 1962 hallitusneuvotteluissa sallitut puolueyhdistelmät
• tyrmäsi vuonna 1966 SDP:n vähemmistöhallituksen
• määräsi vuonna 1967 Ahti Karjalaisen jatkamaan hallituksessa ja pysymään poissa Suomen Pankista
• tyrmäsi kesällä 1970 SMP:n mahdollisuudet päästä hallitukseen, suositteli Väinö Leskistä ministeriksi ja määräsi Karjalaisen ottamaan SKDL:n mukaan viiden puolueen hallitukseen
• yritti keväällä 1971 estää SKDL:n eron hallituksesta

Presidentti Kekkonen on merkinnyt päiväkirjaansa vuosina 1969-81 sattuneita tilanteita, joissa Neuvostoliiton edustajien kanssa on keskusteltu Suomen hallitustilanteesta, ministerinimityksistä ja puolueiden johtoasemista.

Kansalaisjärjestötasolla neuvostoystävälliseksi kanavaksi muodostui Suomi-Neuvostoliitto-Seura.

Vuonna 1979 sattui ”juhannuspommiksi” kutsuttu tapaus, kun eduskunnan puhemies Johannes Virolainen sanoi lehtihaastattelussa, että kokoomus jätettiin vaalivoitostaan huolimatta Koiviston hallituksen ulkopuolelle Suomen asemaan liittyneiden ”yleisten syiden” vuoksi. Presidentti Kekkonen moitti julkisesti Virolaista väärän kuvan antamisesta Suomen asemasta.

Presidentinvaalien alla syksyllä 1981 KGB:n edustaja Viktor Vladimirov sai vaikutusvaltaa presidenttiehdokkaiden valintaan, kun Suomen keskustan edustaja valtiovarainministeri Ahti Pekkala kävi hänen puheillaan kysymässä Neuvostoliiton kantaa. Neuvostoliitto tuki Ahti Karjalaisen valintaa.

Itsesensuuri

Suomettumiseen liittyy läheisesti myös termi itsesensuuri. Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan suomalaisten itse suorittamaa julkisen keskustelun valvontaa, jossa kaikki hiukankin Neuvostoliittoa kohtaan negatiiviseksi arvioitu aineisto joutui voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja ”Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita” vahingoittavan materiaalin julkaisemisesta pyrittiin pidättäytymään.

Juridinen peruste

Itsesensuurilla oli myös juridinen perusteensa: vuonna 1948 rikoslakiin lisättiin kappale, jonka mukaan Suomen ja vieraan valtion suhteita vahingoittavasta materiaalista voitiin tuomita enimmillään kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Rikokseksi määriteltiin vieraan valtion julkinen ja tahallinen halventaminen ”painotuotteella, kirjoituksella, kuvallisella esityksellä tahi muulla ilmaisuvälineellä”. Virallinen syyttäjä sai nostaa syytteen kyseisessä lainkohdassa määritellystä rikoksesta vain tasavallan presidentin määräyksestä ja ensimmäisenä oikeusasteena tällaisten tapausten käsittelyssä oli hovioikeus.

Pykälän perusteella tuomittiin sanomalehti Keskisuomalaisen päätoimittaja ja toimitussihteeri sakkoihin syksyllä 1948. Kyse oli sodan jälkeistä liittoutuneiden valvontakomissiota johtaneen Andrei Ždanovin kuolemaan liittyvästä uutisoinnista (1. syyskuuta 1948), jossa vihjailtiin hänen joutuneen Josif Stalinin terrorin uhriksi. Syytteen nostamista olivat vaatineet presidentti Paasikivi ja valtioneuvosto.

Saman pykälän nojalla presidentti Urho Kekkonen uhkasi erittäin tiukkasävyisessä ”myllykirjeessään” toukokuussa 1975 Uusi Maailma -lehden päätoimittajaa Jussi Talvea syytteen nostamisella; kyseessä oli ainoa tämänkaltainen tapaus Kekkosen virkakaudella. Lehdessä oli julkaistu nimimerkki ”Taisto Virtasen” kirjoitus otsikolla ”Toverien kalliit neuvot − lakot”. Nimimerkki oli kirjoittanut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtomiesten Boris Ponomarjovin ja Mihail Suslovin yllyttäneen Moskovassa hieman aiemmin vieraillutta SKP:n valtuuskuntaa lietsomaan Suomessa laajaa tyytymättömyyttä ja järjestämään lakkoja vallankumoukselle otollisen tilanteen aikaansaamiseksi. Kekkonen piti artikkelia ”ennenkuulumattoman törkeänä provokaationa” Neuvostoliittoa kohtaan ja yrityksenä saada aikaan kylmän sodan olosuhteet maiden välille sekä sen julkaisemista juuri ETY-kokouksen alla erittäin vaarallisena Suomen mustamaalauksena länsimaiden silmissä. Kirjoituksen oli toimittanut Uusi Maailma -lehdelle Kokoomuksen oikean laidan kansanedustaja Eero Lattula.

Kyseinen rikoslain kohta poistettiin rikoslaista vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Lehdistö

Myös lehdistössä ja kirjallisuudessa harjoitettiin itsesensuuria, eli Neuvostoliitolle vihamieliseksi katsottua ”neuvostovastaista” materiaalia ei aina suoraan julkaistu. Sanomalehti Uusi Suomi ratkaisi ongelman käyttämällä niin sanottua neulanpistotaktiikkaa eli hakemalla neuvostolehdistöstä kriittisiä Neuvostoliittoa koskevia artikkeleita ja julkaisemalla ne Suomessa. Artikkelit eivät voineet olla neuvostovastaisia, koska ne oli julkaistu Neuvostoliitossa. Yksi neuvostoajan kriittisistä lehdistä oli kulttuurilehti Literaturnaja gazeta, jossa sallittiin älyllistä, mutta periaatteisiin käyvää kritiikkiä.

Pääministeri Mauno Koivisto neuvoi Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen toimittajia välttämään sellaista, mistä myöhemmin voisi tulla vaikeuksia. SKP:n pääsihteeri Arvo Aalto leimasi kaikki ne, jotka levittivät muita kuin Neuvostoliiton hyväksymiä käsityksiä, neulanpistopolitiikan harjoittajiksi.

Kaikkiaan huomautuksia annettiin 14 sanoma- ja aikakauslehdelle ja Suomen Tietotoimistolle. Suomen ulkoministeriössä merkittiin Neuvostoliiton lehtikirjoituksiin kohdistuneita huomautuksia kaikkiaan seuraavasti:

• Uusi Suomi, kuusi huomautusta,
• Ilta-Sanomat kolme huomautusta vuosina 1972, 1976 ja 1978 yhdessä Helsingin Sanomien kanssa,
• Hymy kaksi kertaa vuosina 1971 ja 1973,
• Helsingin Sanomat kaksi kertaa vuosina 1977 ja 1978,
• Express kaksi kertaa vuonna 1973,
• Uusi Maailma kaksi kertaa vuosina 1973 ja 1975,
• Turun Sanomat vuonna 1973,
• Sotilasaikakauslehti vuonna 1973,
• Vasabladet vuonna 1973,
• Nootti vuonna 1973,
• Aamulehti vuonna 1973,
• Suomen Kuvalehti vuonna 1973,
• Ratto vuonna 1973,
• Iltaset vuonna 1975, ja
• STT vuonna 1976.

Romaanikirjallisuus

Jatkosodan päätyttyä kirjastoista poistettiin tai siirrettiin suljettuihin varastoihin liki 300 teosta, joiden opetusministeriö katsoi voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Tässä joukossa oli muun muassa V. A. Koskenniemen, Mika Waltarin, Simo Penttilän (Uuno Hirvonen) ja Samuli Paulaharjun kirjoja, Urho Kekkosen Pekka Peitsi -nimimerkillä kirjoittamat kirjat, Kalle Väänäsen runokokoelma Runoruunalla ryssää päin, Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -kirjat sekä Ollin (Väinö Nuorteva) pakinakokoelmat Pisteet lopussa, Vot, Iivana ja Vastikekastike. Myös monet talvisotaa käsitelleet teokset, muun muassa Hjalmar Siilasvuon Suomussalmen taistelut ja Kuhmo talvisodassa, kuuluivat kyseisiin kirjoihin. Osa kyseisistä kirjoista vapautettiin yleiseen käyttöön vuonna 1958.

Kirjojen osalta Suomessa julkaistiin kyllä neuvostokriittisiä suomalaiskirjoja, mutta Nobel-palkitun Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston suomennos oli kustannettava vuonna 1974 Tukholmassa. Solženitsynin teoksia siihen saakka kustantanut Tammi oli kieltäytynyt sen julkaisemisesta hallituksen kehotuksesta, minkä Tammen toimitusjohtaja Jarl Hellemann paljasti vasta yli 20 vuotta myöhemmin. Pienkustantamo Kustannuspiste julkaisi kolmiosaiseksi muodostuneen teoksen kaksi jälkimmäistä osaa. Myös kirjan ottamisesta kunnallisten kirjastojen kokoelmiin keskusteltiin kulttuurilautakunnan tasolla esimerkiksi Turussa. Vankileirien saariston kohtalo Suomessa herätti laajaa huomiota länsimaissa ja silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja ja ulkopoliittinen taustavaikuttaja Max Jakobson katsoi ”tapaus Solženitsynin” vahingoittaneen vakavasti Suomen kansainvälistä mainetta.

Musiikki

Itsesensuuri sai joskus jopa koomiselta vaikuttavia piirteitä, mistä esimerkkinä on Sleepy Sleepersin julkaiseman Takaisin Karjalaan -albumin aiheuttama skandaali.

Elokuva

Jotkut ennen toista maailmansotaa valmistuneet elokuvat leimautuivat sotien jälkeen neuvostovastaisiksi. Esimerkiksi Risto Orkon ohjaamat elokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939) pysyivät ”yltiöisänmaallisuutensa” vuoksi esityskiellossa koko sotien jälkeisen ajan vuoteen 1986 saakka. Myös hänen Armas J. Pullan teosten pohjalta ohjaamiensa Ryhmy ja Romppainen -elokuvien esittäminen kiellettiin sotien päätyttyä vuosikymmeniksi.

Suomettumisen aikaan liittyy myös vahvasti yhteistyöelokuva Luottamus, jota käytettiin osana YYA- ja ETYK-opetusta suomalaisissa kouluissa.

Yhteistyönä Suomen ja Neuvostoliiton kesken syntyi kaikkiaan kolme yhteistyöelokuvaa vuosina 1959–1980. Niiden syntyä Kimmo Räisänen on käsitellyt opinnäytetyössään ”Tehkää vain, kyllä valtio maksaa – suomalais-neuvostoliittolaiset yhteistuotantoelokuvat”. Ensimmäisenä elokuvana tehtiin Kalevala-taustainen Sampo vuonna 1959. Elokuvalla oli korkeiden tahojen tuki, sillä yhteyshenkilönä Suomen puolelta toimi presidentti Kekkosen luottomies akateemikko Kustaa Vilkuna. Sampo-elokuva syntyi useamman vuoden työn tuloksena, joka oli elokuvan teossa hyvin poikkeuksellista. Seuraava yhteistyöelokuva vuonna 1976 oli Luottamus, jossa kuvattiin Suomen itsenäisyysjulistuksen antaneen hallituksen edustajien vierailua Pietarissa hakemassa tunnustusta V. I. Leninin johtamalta Neuvosto-Venäjän bolševikkihallitukselta vuoden 1917 lopulla. Elokuvaa esitettiin suomalaisissa kouluissa osana YYA-sopimusta sekä juuri kesällä 1975 käytyä ETYK-kokousta koskevaa opetusta. Kolmas yhteistyöelokuva oli vuonna 1980 ensi-iltansa saanut Maiju Lassilan romaniin pohjautuva Tulitikkuja lainaamassa -elokuva.

Räisäsen mukaan ”kaiken kaikkiaan yhteistuotantoelokuvat olivat ongelmallisia ja kalliita produktioita, jotka herättivät runsaasti keskustelua, milloin kunkin elokuvan oikeutuksesta, milloin sen tarjoamasta historiankuvasta. Ja kutakin elokuvaa pidettiin jo melko pian valmistumisensa jälkeen oman aikansa tuotteena, taiteellisesti epäonnistuneena. Elokuvien teolle oli alussa ulkopoliittisia mutta myös Neuvostoliiton parempia resursseja sekä tekniikkaa koskevia syitä, joskin elokuvien huono taiteellinen ja taloudellinen menestys sekä tuotannon kalleus tekivätkin osaltaan lopun suomalaisten yhteistuotantohaluista 1980-luvulle tultaessa.” Presidentti Kekkonen oli läsnä kaikkien elokuvien ensi-illoissa. Elokuvien tulkittiin olevan Suomen ja Neuvostoliiton rauhanomaisten suhteiden osoittajia eli niillä oli ulkopoliittista merkitystä tekoajankohtinaan.

Valtion elokuvatarkastamo kielsi vuonna 1972 suomalaissyntyisen Casper Wreden norjalais-brittiläisenä yhteistyönä ohjaaman elokuvan Ivan Denisovitšin päivä esittämisen Suomessa, koska sen katsottiin voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Elokuva pohjautui Aleksandr Solženitsynin samannimiseen romaaniin. Kun elokuva esitettiin Ruotsissa, Yleisradio esti sen näkymisen Suomessa sulkemalla Ahvenanmaalla olleen lähettimen. Elokuva vapautui esityskiellosta vuonna 1994 ja se esitettiin TV 1:ssä vuonna 1996.

Elokuvatarkastamo kielsi tammikuussa 1986 suomalaissyntyisen Renny Harlinin Yhdysvalloissa ohjaaman elokuvan Jäätävä polte esittämisen ja levityksen Suomessa paitsi raaistavan, myös neuvostovastaiseksi katsotun sisältönsä vuoksi. Elokuvan huomattavasti leikattu versio koki aluksi saman kohtalon, mutta Korkein hallinto-oikeus kumosi kiellon lokakuussa 1986. Elokuva vapautui kokonaisuudessaan esityskiellosta vasta vuonna 2006, jolloin se julkaistiin DVD-muodossa. Vuonna 2008 paljastui, että Jäätävän poltteen esityskieltoa oli alun perin vaatinut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Sobolev.

Tieto- ja muistelmakirjallisuus

Kenraalimajuri Pentti Syrjän vuonna 1986 kirjoittama kirja Gruppa Finljandija hänen everstinä vuosia aikaisemmin suorittamistaan opinnoista Frunzen sotilasakatemiassa Neuvostoliitossa aiheutti vuosiksi sen, että oppilasvaihto maiden välillä katkesi.

Useat ulkopoliittisen niin sanotun suojasään aikana 1950-luvun puolivälissä julkaistut Suomen ja Neuvostoliiton suhteita arvioineet kirjat nousivat myyntimenestyksiksi. Tällaisia olivat Unto Parvilahden muistelmateos Berijan tarhat, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsitellyt Yrjö Soinin Kuin Pietari hiilivalkealla sekä Arvo Tuomisen kolmiosainen muistelmasarja Sirpin ja vasaran tie, Kremlin kellot sekä Maan alla ja päällä. Mistään näistä teoksista, Parvilahden teosta Berijan tarhat lukuun ottamatta, ei otettu uusia painoksia syksyn 1958 yöpakkaskriisin jälkeen. Yöpakkasten aikana ilmestyneen Yrjö Leinon muistelmateoksen Kommunisti sisäministerinä julkitulo estettiin ja miltei kaikki sen painetut kappaleet tuhottiin myöhemmin. Leinon muistelmat julkaistiin lopulta vuonna 1991, jolloin kirja ei enää juuri herättänyt kiinnostusta.

Kun WSOY julkaisi Neuvostoliiton entisen puoluejohtajan Nikita Hruštšovin muistelmat vuonna 1971 (vain hieman ennen Hruštšovin kuolemaa), silloinen ulkoministeri Väinö Leskinen moitti asian vuoksi WSOY:n pääjohtajaa Hannu Tarmiota siitä, että ”kirjallisuudessa on jälleen näkyvissä merkkejä uudesta ulkopoliittisesta oikeistolaistumisesta”.

Urho Kekkosen ajan tunnetuimpiin arvostelijoihin kuulunut pitkäaikainen kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila katsoi suomettumisen olleen ratkaisevana syynä siihen, ettei hänen vakituinen kustantajansa WSOY suostunut julkaisemaan eräitä hänen teoksiaan. Kyseiset teokset, muiden muassa poikkeuslailla tapahtunutta Kekkosen uudelleenvalintaa ruotinut Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla (Länsi-Suomi, 1973) ja 1980-luvun sisä- ja ulkopolitiikkaa kriittisesti tarkastellut Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan (Alea-kirja, 1985), pääsivät kuitenkin pienempien kustantajien kautta julkisuuteen.

Presidentti J. K. Paasikiven perikunta, jonka hallussa olivat presidentin jälkeensä jättämää aineistoa koskeneet tekijänoikeudet, päätti julkaista sinetöidyt ja Kansallis-Osake-Pankin holviin 1950-luvun lopulla talletetut Paasikiven erittäin yksityiskohtaiset päiväkirjat vuosilta 1944–1956 ja sopi niiden julkaisemisesta WSOY:n kanssa heti salassapitoajan päätyttyä syksyllä 1985. Aineiston ulkopoliittinen tulenarkuus oli jo etukäteen tiedossa. Presidentti Urho Kekkonen, joka oli saanut luettavakseen näytteitä Paasikiven päiväkirjoista ja kauhistunut niiden suorasukaisuudesta Neuvostoliittoa kohtaan, oli jo vuonna 1964 pyytänyt silloista opetusministeriä Reino Oittista selvittämään mahdollisuutta niiden ostamiseksi perikunnalta valtiolle. Neuvostoliittolaiset pääsivät loppuvuonna 1984 selville Paasikiven arkiston salassapitoajan päättymisestä ja ministerineuvos Viktor Vladimirov kävi keväällä 1985 puhumassa ongelmasta presidentti Mauno Koivistolle. Päiväkirjojen ensimmäisen osan ollessa elokuussa 1985 jo painossa Koivisto kutsui puheilleen J. K. Paasikiven pojanpojan, Ruotsissa asuneen lääketieteen tohtorin Juhani Paasikiven ja ehdotti vielä viime hetkellä niiden julkaisusta luopumista. Päiväkirjojen toimittajat, professorit Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge kuitenkin osoittivat, että Koivistolla ei ollut keinoja julkaisun estämiseen, vaikka tämä olisi kuinka tyytymätön. Voimatta tehdä asian suhteen muuta Koivisto kirjoitti Neuvostoliiton uudelle puoluejohtajalle Mihail Gorbatšoville kirjeen, jossa hän pyrki vähättelemään päiväkirjojen merkitystä ja toivoi, ettei tapaus vahingoittaisi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Pääministeri Kalevi Sorsa ihmetteli kirja-arviossaan Uutispäivä Demarissa, miksi Suomi sahasi oksaa, jolla itse istui. Neuvostoliitto tyytyi esittämään Paasikiven päiväkirjojen julkaisemisen johdosta virallisen vastalauseen ”vihamielisestä suhtautumisesta sosialistista rakennustyötä kohtaan”. Tosiasiassa päiväkirjoja käytettiin sittemmin Neuvostoliitossa Suomen asioiden kanssa tekemisiin joutuvien virkamiesten koulutuksessa.

Historiantutkijoista suomettumisen aikaa ovat selvitelleet etenkin Hannu Rautkallio ja Timo Vihavainen. Vihavainen julkaisi aiheesta vuonna 1991 huomiota herättäneen teoksen Kansakunta rähmällään (Otava). Myös suomettumisen ajan huomattava ulkopoliittinen vaikuttaja Max Jakobson on varsinkin teoksissaan Vallanvaihto (1992) ja Tilinpäätös (2003) ruotinut 1970- ja 1980-lukujen ulkopolitiikkaa ja Suomen ja Neuvostoliiton tuolloisia suhteita. Tuoreeltaan suomettumisilmiötä käsitteli laajasti virolais-ruotsalainen toimittaja Andres Küng vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan Vad händer i Finland (Mitä Suomessa tapahtuu).

Ruotsissa elinkautiseen vankeuteen tuomittu vakooja Stig Bergling, joka pakeni lokakuussa 1987 Suomen kautta Neuvostoliittoon, epäili muistelmissaan vuonna 1996, että Neuvostoliitto olisi määrännyt Suomen poliisin pysymään poissa hänen tieltään, koska hänen pakomatkansa Helsingin kautta itään oli onnistunut niin hyvin. Suojelupoliisin päällikkönä tapauksen aikana toiminut Seppo Tiitinen on kiistänyt Berglingin väitteen ja sanonut, että Neuvostoliitto kunnioitti Supon itsenäisyyttä syvimmän suomettumisenkin aikana. Tiitisen mukaan Bergling ei olisi voinut oleskella päiväkausia Helsingissä Supon tieten, vaan ongelmana oli ollut, ettei Supo ollut saanut Ruotsin Säpolta oikea-aikaisia tietoja.

Paljastuskirjat

Presidentti Kekkosen luovuttua tehtävästään lokakuussa 1981 käynnistyivät uuden presidentin valintaspekulaatiot. Tässä tilanteessa Helsingin Sanomien toimittajat Aarno Laitisen johdolla julkaisivat potentiaalisia ehdokkaita käsitelleen pamfletin Tamminiemen pesänjakajat. Teos avasi pitkään suljettuna olleen keskustelun Kekkosen seuraajasta. Samalla aiemmin vahvimpana Kekkosen seuraajaehdokkaana pidetyn Ahti Karjalaisen asema presidenttikisassa heikkeni. Pamfletti vaikutuksineen nähtiin ensimmäisinä merkkeinä suomettuneisuuden ajan heikkenemisestä.

Yleisradio

Ahti Karjalainen

Vuonna 1976 ilmestyneessä ruotsalaisen Andres Küngin kirjassa Mitä Suomessa tapahtuu? kerrottiin monista Neuvostoliiton miellyttämisen episodeista, mm. ulkoministeri Ahti Karjalainen ehdotti hallituksen kokouksessa 19. joulukuuta 1973, että Yleisradion toimilupaan lisättäisiin määräys, joka velvoittaisi noudattamaan tiedottamisessa virallista ulkopoliittista linjaa. Yleisradion toimittajat ja eräät lehdet tuomitsivat jyrkin sanoin Karjalaisen ehdotuksen, joka ”unohdettiin” pian. Andres Küng arvelikin Karjalaisen pyrkineen ehdotuksellaan lähinnä lisäämään häntä kohtaan idässä tunnettavaa luottamusta. Valtioneuvosto oli kytkenyt Yleisradion toimiluvan käsittelyyn vain päätöksen, jonka mukaan ohjelmatuotannossa on otettava huomioon "Suomen pyrkimykset pitää yllä hyviä suhteita kaikkiin maihin, erityisesti naapurimaihin".

Talvisotaa käsitellyt dokumenttipohjainen näytelmäsarja Sodan ja rauhat miehet aiheutti jännitettä 1970-luvun lopun suhteissa.

Yleisradion TV2 teki vuonna 1975 sopimuksen talvisotaa ja sen taustoja käsittelevästä dokumenttipohjaisesta näytelmäsarjasta Sodan ja rauhan miehet. Aihe oli arka silloisissa suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa. Talvisodan aloittajastahan ei Neuvostoliiton näkökulmasta ollut selvyyttä. Sarjaa pidettiin hyllyllä toista vuotta ennen kuin se sai esitysluvan. Pääjohtaja Erkki Raatikaisen mukaan syynä oli estää sarjan esitys yhtä aikaa lokakuun vallankumouksen 60-vuotisjuhlan, Suomen itsenäisyyden 60-vuotispäivän ja YYA-sopimuksen 30-vuotisjuhlan kanssa, sillä se olisi voitu tulkita Neuvostoliiton taholta provoka­tiiviseksi. Neuvostoliiton suurlähetystö reagoi sarjaan kielteisesti. Ulkoministeriön alivaltiosihteerinä tuolloin toimineen Keijo Korhosen mukaan suurlähettiläs Vladimir Stepanov sanoi hänelle itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1978, että ohjelma on törkeää Neuvostoliiton häpäisemistä ja Korhonen kantaa siitä vastuun.

Vuosina 1978–1985 lähetettiin Yleisradiossa Neuvostoliittoa käsittelevä radio-ohjelma Näin naapurissa. Ohjelman edeltäjä oli vuonna 1975 aloitettu viikoittainen 15 minuutin mittainen Naapurineljännes, joka vuonna 1978 päätettiin laajentaa puolituntiseksi Näin naapurissa -katsaukseksi. Muita Neuvostoliittoa myötäileviä radio-ohjelmasarjoja Yleisradiossa olivat taistolaisen Toimittajaliiton jäsenten Kaisa Karikosken ja Raini Lehtosen toimittamat Työläisen arkea ja Neuvostoihmisiä.

Yleisradion ohjelmaneuvosto hyllytti syksyllä 1985 brittiläisen dokumentin Karhu naapurina, jossa käsiteltiin Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ohjelmaneuvoston mielestä epäedullisessa valossa. Helsinkiläinen Radio City esitti talvella 1986 ohjelman Uusnatsin muotokuva, jossa Pekka Siitoin esitteli ideologiaansa toimittaja Teppo Turkille. Yleisradio oli jo aiemmin torjunut ohjelman ja liikenneministeriö antoi sen esittämisestä Radio Citylle ankarat nuhteet.

Tiedonvälitys yleisesti

Vuonna 1990 paljastettiin Hakaniemenrannassa Moskovan kaupungin Helsingin kaupungille antama lahja Maailman rauha-patsas. Patsasta pidettiin ilmentymänä suomettuneisuuden ajasta.

Moskova oli kirjeenvaihtajien herkin työpaikka 1960-luvulla. Turo Uskali tutki suomalaisten Moskovan-kirjeenvaihtajien työtä vuonna 2003 julkaistussa väitöskirjassaan Älä kirjoita itseäsi ulos. Väitöskirjan nimi tuli 1960-luvulla toimineen Uuden Suomen ensimmäisen kirjeenvaihtajan Aarne Tannisen saamasta lähtöohjeesta ”Älä kirjoita itseäsi ulos!” eli vältä kiellettyjä aiheita ja käytä virallisia lähteitä. Kiellettyjä aiheita olivat: Baltian maat, aseneuvottelut, kansallisuuskiistat, KGB, rajaloikkarit, sotavangit, talvisota, luovutettu Karjala.

Merkittäväksi asiaksi osoittautui Yleisradion avoin neuvostomyönteisyys. Neuvostomyönteisiä kirjeenvaihtajia olivat Aarre Nojonen ja Reijo Nikkilä, joilla oli henkilökohtaisesti läheiset suhteet Suomen Kommunistiseen Puolueeseen. Kirjeenvaihtajien työ muistutti Uskalin mukaan silloisen kansandemokraattisen Kansan Uutisten työtä. Neuvostoliiton epäkohdista kertovat uutiset olivat Suomen televisiossa ja radiossa harvinaisia. Uskalin mukaan kommunistinen kirjeenvaihtajalinja jatkui, koska silloinen Yleisradion johto oli kuuliainen sekä presidentti Kekkoselle että Neuvostoliitolle. Uskalin mukaan ”Kovin julkinen keskustelu käytiin aikoinaan siitä, päättääkö Neuvostoliiton kommunistinen puolue (Nkp), kenestä tulee Yleisradion kirjeenvaihtaja. Nyt näyttää siltä, että päätti. Nkp hylkäsi johdon muut ehdotukset, kunnes jäljelle jäi vain heille mieluisa ehdokas”.

Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin vieraillessa Suomessa heinäkuussa 1978 hän esitti presidentti Urho Kekkoselle ja Puolustusvoimain komentajalle, kenraali Lauri Sutelalle Suomen ja Neuvostoliiton välisen sotilaallisen yhteistyön laajentamista ja jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkonen ja Sutela torjuivat Ustinovin esityksen, koska jo sotaharjoituksia koskevat neuvottelut olisivat olleet ristiriidassa Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan kanssa. Vierailun jälkeen Suomen poliittinen johto, ulkoministeriön virkamiehet ja puolustusvoimat kiistivät Ustinovin tehneen mitään sotaharjoitusehdotuksia. Samoin Suomen tiedotusvälineet vaikenivat Ustinovin vierailun todellisesta sisällöstä. Asia tuli kuitenkin Suomessa olleiden ulkomaisten kirjeenvaihtajien välityksellä tietoon Länsi-Euroopassa ja herätti siellä suurta huomiota, mikä antoi SMP:n kansanedustajalle J. Juhani Kortesalmelle aiheen eduskuntakyselyyn. Puolustusministeri Taisto Tähkämaa toisti Kekkosen ja Sutelan kannan ja valitti sitä, että länsieurooppalaiset sanomalehdet olivat antaneet harhaanjohtavia tietoja Ustinovin vierailusta.

Useita muitakin Neuvostoliiton toisinajattelijoiden ja pakolaisten ynnä muiden esiintymisiä sekä kirjoja ja artikkeleita muun muassa Neuvostoliiton kidutuksesta ja Baltian maiden miehityksestä estettiin.

Professori Timo Vihavaisen mukaan Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisiksi kutsutun vähemmistön äänenkannattaja Tiedonantaja oli suomettumisen aikana kansainvälisesti arvioiden ainutlaatuisen merkittävä pienen poliittisen ryhmän julkaisu, koska se julistautui itse ehdottoman luotettavaksi Moskovan palvelijaksi. Lehden keskeistä sisältöä oli Neuvostoliiton uutistoimistolta (TASS) saatu aineisto ja niinpä lehteä luettiinkin tarkoin Suomen poliittisissa piireissä 1970- ja 1980-luvuilla, koska sen katsottiin välittävän Neuvostoliiton virallisia kannanottoja. Lisäksi lehdellä oli avustajia monissa sosialistisissa maissa. Toisaalta Tiedonantajan artikkeleja ja arvioita Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta julkaistiin usein Neuvostoliiton virallisissa lehdissä Pravdassa ja Izvestijassa, mikä lisäsi Vihavaisen mukaan huomattavasti Tiedonantajan painoarvoa.

Koulujen oppikirjat

Muun muassa Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja oppikirjat hyväksyvä kouluhallitus ehkäisivät kielteisten asioiden kertomista Neuvostoliitosta muun muassa historiankirjoissa. Tohtori Janne Holmenin mukaan oppikirjoissa myötäiltiin Neuvostoliittoa erityisen usein antamalla lukijoille seuraavia, muunneltuja käsityksiä:

• ”talvisota vain ’puhkesi’
• maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja
• Neuvostoliitossa toteutettiin mittavia luonnonsuojelutoimia
• keskusjohtoinen suunnitelmatalous toimi kapitalismia paremmin
• Neuvostoliiton valtiojärjestelmä toimi erinomaisesti eikä sosiaalisia ongelmia ollut juuri nimeksikään
• Prahan kevät johtui ’vastavallankumouksen uhasta’ ja ’Länsi-Saksan uhkaavasta politiikasta’.”

”Vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan.”

Esimerkiksi Markku Jokisipilä ottaa Historia ja me 8 -oppikirjassa (1977) kirjoitetut väitteet: ”Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon” ja ”Tšekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti”. Samassa kirjassa toisaalta kerrotaan kriisin syyksi, että ”kirjailijat ja lehtimiehet olivat alkaneet vaatia lisää sananvapautta” ja että Neuvostoliiton syrjäyttämällä Alexander Dubčekillä oli ”suuri kansansuosio”. Myös Varsovan liiton joukkojen tunkeutuminen maahan mainitaan.

Toisessa samaan aikaan käytössä olleessa oppikirjassa Peruskoulun historia 4 kerrotaan, että Suomi pelkäsi Neuvostoliiton miehitystä välirauhan aikana ja ”pelkoa lisäsi Viron ja Latvian liittäminen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1940”. Sama kirja kertoo Tšekkoslovakiasta: ”Tapahtumat huipentuivat elokuun 21. pnä jolloin Neuvostoliiton, Bulgarian ja Puolan ja Saksan demokraattisen tasavallan joukot tunkeutuivat Tšekkoslovakiaan”. Syrjäytettyä Antonin Novotnyn hallintoa kirja kutsuu ”kovaoppiseksi ja kovakouraiseksi”.

Eräs suomettumisen ajan tunnetuin kohu syntyi vuonna 1974 niin sanotusta Pirkkalan monisteesta.

Historiaa termin synnylle

Laillistettu kommunistipuolue SKP saavutti SKDL:n tunnusten alla neljänneksen kannatuksen eduskuntavaaleissa ja kommunistit nousivat hallitusvastuuseen. Myöhemmin vuosia 1944–1948 on kutsuttu vaaran vuosiksi. Myöhemmin on kuitenkin todettu, ettei Stalin halunnut geopoliittisen tilanteen vuoksi tukea suomalaisia kommunisteja, joten vallankaappauksen uhka oli pieni.

Presidentit Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen saivat neuvostojohtajien luottamuksen. Pitkään Suomi oli Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani, mikä vaurastutti Suomea merkittävästi. Kylmän sodan aikana oli vallalla ”joko puolesta tai vastaan” -ilmapiiri suhteessa Neuvostoliittoon. Välivaihtoehtoja ei ymmärretty muualla maailmassa. Suomalaisen politiikan tapa puhua Suomesta ja Neuvostoliitosta ”ystävällisinä naapurivaltioina” toi lännessä hämmennystä, koska termi oli lännessä Neuvostoliiton vasallivaltioiden synonyymi.

Neuvostoliitto piti presidentti Urho Kekkosta takuuna sille, ettei parlamentaarisista syistä Suomen ulkopoliittinen puolueettomuuslinjaus muutu. Kriittisesti YYA-sopimukseen ja sen ulkopoliittisena takaajana toimineeseen tasavallan presidenttiin suhtautuneet poliitikot leimautuivat vähitellen myös kekkosvastaisiksi. Suomettumista ja Kekkosen linjaa vastustivat näkyvästi muutamat kekkosvastaisiksi leimautuneet poliitikot, kuten kokoomuksen Tuure Junnila, Eero Lattula ja Pentti Mäki-Hakola, Perustuslaillisen kansanpuolueen Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, SMP:n Veikko Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi sekä Itsenäisyyden Puolesta ry:n puheenjohtaja Heikki Eskelinen.

Suomettuminen ja itsesensuuri selviytymisstrategiana

Suomettuminen voidaan nähdä myös erikoistapauksena yleisempää reaalipoliittista selviytymisstrategiaa, jota on Suomessa sovellettu tilanteessa jossa Suomen olemassaolo on ollut (esimerkiksi) Venäjän uhkaama.

Tärkein kilpaileva selviytymisstrategia on Suomen historiassa ollut legitimiteettisuuntaus eli laillisuuden ja kansallisen itsemääräämisoikeuden kompromissiton puolustaminen. Sortokaudella strategiaa kutsuttiin laillisuuslinjaksi eli perustuslaillisuudeksi. Vasta tsaarinvallan viimeisinä vuosina syntyi väkivaltainen aktivismisuuntaus.

Turun yliopiston yleisen historian professori Kalervo Hovi löytää kirjassaan Puolan Historia hyvin samantapaisia yleisiä selviytymisstrategioita Puolan suhteessa Venäjään.

Nykymuodossaan suomettuminen ilmenee poliittisesta näkökannasta riippuen itä- tai länsisuuntaisena. Vähän ennen lähtöään Yleisradiosta erikoistoimittaja Pekka Ervasti kutsui nykysuuntausta nimellä ”suomettuminen 2.0” tarkoittaen Suomen itsesensuuria ja virallista linjaa suhteessa länsivaltoihin.

Kritiikki

Suomettumisen käsitettä on myös kritisoitu. Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittaja Juhani Suomi sanoi 80-vuotishaastattelussaan hymähtävän väitteille kekkoslaisesta suomettuneisuudesta.

”Ulkopolitiikkamme kelpaa malliesimerkiksi siitä, miten sodan hävinnyt pieni maa voi tulla toimeen suuren aggressiivisen naapurin kanssa. Suomettuminen kulki maailmalla herjasanana, jota myös suomalainen oikeisto juoruilullaan ruokki.”

Katso myös

• Moskovan kortti
• Natottuminen

Lähteet

• Boxberg, Katja & Heikka, Taneli: Lumedemokratia. Helsinki : WSOY, 2009. ISBN (lisää).
• Bäckman, Johan (toim.): Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25654-4.
• Harriman, Averell: Huipputason diplomatiaa. Helsinki: Kirjayhtymä, 1971. ISBN 951-26-0613-5.
• Jakobson, Max: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974−1992. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12288-6.
• Junnila,Tuure: Myrskyinen vuosisata lähenee loppuaan. Eurooppa-sarja n:o 2. Helsinki: Raud Publishing, 1997. ISBN 952-9689-10-1.
• Kekkonen, Urho: Kirjeitä myllystäni 2. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04053-7.
• Konttinen, Seppo: Suora lähetys, Tosiasiaa Yleisradiosta. Siltala, 2012. ISBN 978-952-234-141-9.
• Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali. Otava, 1999. ISBN 978-951-115-315-3.
• Küng, Andres: Mitä Suomessa tapahtuu. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976. ISBN 951-26-1226-7.
• Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982. ISBN 951-835-057-4.
• Räisänen, Kimmo: Tehkää vain, kyllä valtio maksaa!" – suomalais-neuvostoliittolaiset yhteistuotantoelokuvat. Oulu: Oulun yliopisto, historian laitos, 2003.
• Salokangas, Raimo: Aikansa oloinen: Yleisradion historia 1949–1996. Helsinki: Yleisradio, 1996. 951-43-0714-30.
• Suomi, Juhani: Liennytyksen akanvirrassa: Urho Kekkonen 1972−1976. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-14799-4.
• Uskali, Turo: Älä kirjoita itseäsi ulos – Moskovan-kirjeenvaihtajat Neuvostoliittokuvan kuriireina. Jyväskylä: Jyväskylä Studies in Humanities, 2003. ISBN 951-39-1501-8.
• Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään: Suomettumisen lyhyt historia. Helsingissä: Otava, 1991. ISBN 951-1-11397-6.
• Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970. Helsinki: Otava, 1969.
• Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08999-4.
• Castrén, Matti J. & Riikonen, Reijo: Historia ja me 8. Espoo: Amer-yhtymä, 1977. ISBN 951-35-1551-6.
• Lehtonen, Kai R., Huttunen, Veikko & Laine, Olavi: Peruskoulun historia 4. Espoo: Amer-yhtymä, 1974. ISBN 951-0-09812-4.

Kirjallisuutta

• Valkonen, Martti: Suomettaminen jatkuu yhä: Moskovan-kirjeenvaihtajan näkökulma Suomen ja itänaapurin suhteisiin kolmannesvuosisadan ajalta. Helsinki: Tammi, 1998. ISBN 951-31-1355-8.
• Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
• Jakobson, Max: Tilinpäätös. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
• Seppinen, Jukka: Suomettumisen syövereissä. Docendo. Helsinki Jyväskylä: WSOYpro, 2011. ISBN 978-951-038-127-4.
• Stewen, Kaarle: ”Ninotchkasta Silkkisukkiin – elokuvan ulkopolitiikkaa Suomessa kuumasta kylmään sotaan”, Filmihullu 6/2006.
• Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990. Otava. Helsinki: Otava, 2012. Isbn 978-951-1-26823-9.
• Salminen, Esko: Suomettumisen uusin aalto: Suomen haasteelliset naapurisuhteet 1990–2010. Minerva, Helsinki 2011

Aiheesta muualla

• Leitzinger, Antero: Voiko suomettumisen saunoa pois. Kirja-arvostelu teoksesta Luukkanen, Arto; Mallinen, Jukka; Puukko, Martti ja Virkki, Pekka (toim.): Lustraatio. Viestintätoimisto CRE8 Oy, 2015. (Agricolan kirja-arvostelut 12.6.2015)
• Liimatainen: Suomestuuko Länsi-Saksa? Doria.fi