Pravda

venäläinen sanomalehti, aiemmin Neuvostoliiton keskuskomitean pää-äänenkannattaja

Pravda (ven. Правда, ’Totuus’) oli Neuvostoliiton johtava sanomalehti ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean äänenkannattaja vuosina 1912–1991.

Pravdan ensimmäisen numeron etusivu 5. toukokuuta 1912.

HistoriaMuokkaa

 
Pravdan etusivuja 1960-luvulta.

Vallankumoukselliset bolševikit alkoivat julkaista Pravdaa Pietarissa 5. toukokuuta 1912. Lehti korvasi maanpaossa Wienissä Itävallassa olleen bolševikki Lev Trotskin vuonna 1908 perustaman samannimisen lehden.[1]

Keisarillinen hallinto pyrki estämään Pravdan julkaisemista, ja vaihdettuaan nimeään kahdeksan kertaa lehti lakkautettiin heinäkuussa 1914 ensimmäisen maailmansodan myötä alkaneen sensuurin vuoksi. Bolševikit jatkoivat Pravdan julkaisemista jälleen vuonna 1917, kun keisari oli syrjäytetty. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Pravdasta tuli Neuvostoliiton tärkein julkaisu. Lehden perustamispäivää, toukokuun viidettä, alettiin juhlia Neuvostoliitossa lehdistönpäivänä.[1]

Neuvostoliiton loppuvuosina Pravdan levikki oli yli 11,3 miljoonaa. Lehti tuotti voittoa, vaikka siinä ei ollut mainoksia. Lehti tuli pakollisena kaikille puolueen jäsenille, sotilashenkilöille, yrityksille, järjestöille ja armeijan yksiköille.[1]

Tehtävä ja sisältöMuokkaa

 
Pravdan etusivulla 4. maaliskuuta 1953 kansalaisille kerrottiin ensimmäistä kertaa Josif Stalinin sairaudesta.

Pravdan tehtävä oli esitellä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politiikkaa niin kotimaan kuin ulkomaidenkin lukijoille. Se oli maan tärkein uutislähde, ja se antoi kaikkiin tapahtumiin marxilaisen tulkinnan. Lukijat saivat Pravdasta lukeakseen puolueen virallisen kannan asioihin, ideologiset selitykset yksittäisiin ongelmiin, kommunismin teoriat sekä kehotukset yhdenmukaiseen ajatteluun.[1]

Pravdan sisällöstä päätti toimitusneuvosto, johon kuului päätoimittaja apulaisineen, 22 toimituksen päälliköt, muutama kokenut journalisti sekä toimituspäällikkö. Toimittajia oli noin 180. He kuuluivat kommunistipuolueeseen, ja heillä oli oikeus saada haastattelu keneltä tahansa puoluevirkailijalta. Kirjeenvaihtajia lehdellä oli kotimaassa 62 ja ulkomailla 45, lähinnä Euroopassa. Toimittajilla oli suhteellisen korkea palkka ja samanlaisia etuoikeuksia kuin puolueen tärkeimmillä virkailijoilla.[1]

Ennen vuotta 1969 mikään media ei Neuvostoliitossa saanut julkaista mitään uutisia tai hallituksen päätöksiä ennen Pravdaa. Myöhemminkin Pravda määritteli kaikkien muiden Neuvostoliiton tiedotusvälineiden julkaisujen ideologisen ja poliittisen sävyn. Pravdaa ei saanut arvostella, mutta Pravdalla oli oikeus arvostella muita lehtiä.[1]

Pravda käsitteli aihepiirejä päivittäisestä elämänmenosta suuriin ulkomaisiin ja kansainvälisiin tapahtumiin. Skandaaleja tai sensationalistisia aiheita lehdessä ei näkynyt. Pravdassa kerrottiin vain se, mitä puoluejohto halusi kerrottavan. Neuvostoliiton talouden menestystarinoiden ohella lehdessä kuitenkin kerrottiin myös vioista, tehottomuudesta, huonosta hallinnosta, korruptiosta, ruokapulasta ja tuotteiden heikosta laadusta.[1]

Pravdan tärkein toimitus julkaisi joka numerossa artikkeleita, joissa selitettiin puoluejohdon ohjeet paikallisille puolueorganisaatioille ja yksittäisille puolueen jäsenille. Kolme taloustoimitusta kertoi Neuvostoliiton talouselämästä, saavutuksista ja ongelmista. Ulkomaantoimitus kertoi ulkomaiden asioista, korostaen Neuvostoliiton paremmuutta kapitalistimaihin verrattuna. 1950-luvulta alkaen ulkomaanartikkelien painotusta siirrettiin pois länsimaista maapallon muihin alueisiin. Viimeisinä vuosikymmeninä lehdessä käsiteltiin paljon aseidenriisuntaa, rauhanliikkeitä ja Yhdistyneiden kansakuntien toimintaa.[1]

 
Pravdan 70-vuotisjuhlapostimerkki vuonna 1982.

Pravdan etusivu oli varattu tavallisesti virallisille lausunnoille, asetuksille, päätöksille, pääkirjoituksille, talousuutisille, esimerkkityöläisten esittelyille, lyhyille ulkomaanuutisille, tärkeimmille valtiovierailuille sekä puoluejohtajan ja pääministerin tekemisille ja lausunnoille. Pääkirjoitukset käsittelivät useimmiten kotimaan asioita, ja niitä julkaistiin uudelleen muissa lehdissä ja luettiin ääneen radiossa. Lehden ja puoluejohdon virallinen kanta kansainvälisiin asioihin annettiin ulkomaanosaston artikkeleissa.[1]

Toisella sivulla julkaistiin puolueen uutisia sekä ideologiaa ja taloutta käsitteleviä artikkeleita. Kolmossivulla käsiteltiin Neuvostoliiton yhteiskunnan asioita, kuten koulutusta, kulttuuria ja kuluttaja-asioita. Sivulla julkaistiin myös lukijakirjeitä vastauksineen. Moni lukijakirje oli kriittinen ja saattoi johtaa viranomaisten toimenpiteisiin ongelmien korjaamiseksi.[1]

Neljännellä ja viidennellä sivulla julkaistiin ulkomaanuutisia ja niiden kommentteja. Länsimaat esitettiin aina huonossa valossa köyhyyden ja selkkauksien riivaamina. Sankareiksi nostettiin länsimaiden työttömät, lakkolaiset, rauhanmielenosoittajat ja apartheidin vastaiset aktivistit. Puolan solidaarisuusliikkeen suuresta suosiosta ei hiiskuttu mitään, ja Neuvostoliiton miehittämä Afganistan esitettiin tulevaisuuteen luottavasti katsovana maana, jota rakastetut neuvostoliittolaiset asiantuntijat auttoivat rakentamaan CIA:n rahoittamista rosvojoukoista huolimatta.[1]

Pravdan takasivulla oli sekalaisia uutisia eri aihepiireistä, kuten kulttuurista, urheilusta, historiasta ja luonnosta. Siellä oli myös television ja radion ohjelmatiedot ja sääennusteet.[1] Kuvia lehdessä oli keskimäärin kaksi yhtä sivua kohti.[1]

Neuvostoliiton jälkeenMuokkaa

Boris Jeltsin myi Pravdan Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen vuonna 1991. Sen osti kreikkalainen Giannikosin perhe. Lehti lakkasi jälleen ilmestymästä 1. elokuuta 1996, kun perhe riitautui vanhoillisen toimituksen kanssa ja sillä oli myös taloudellisia vaikeuksia levikin romahdettua.[2][3] Lehti jakautui sitten kahtia, Venäjän kommunistisen puolueen lehdeksi Pravda ja muutamien alkuperäisen Pravdan toimittajien perustamaksi verkkolehdeksi Pravda.ru.[3][4] Osapuolet kävivät oikeudessa kiistaa nimen omistusoikeudesta, ja oikeuden päätöksen mukaan molemmat saivat käyttää nimeä Pravda.[5]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m Roudik, Peter (toim. Van Dijk, Ruud): ”Pravda”, Encyclopedia of the Cold War, s. 719–721. Routledge, 2008. ISBN 978-0-415-97515-5.
  2. Uutiskatsaus. Mitä Missä Milloin 1997 s. 116. Otava 1996 ISBN 951-1-14219-4
  3. a b Pravda, Soviet newspaper Encyclopedia Britannica. Viitattu 27.10.2018.
  4. Which Pravda did John McCain write about Syria for? the Guardian. Viitattu 27.10.2018.
  5. There is no Pravda. There is Pravda.Ru English pravda.ru. Viitattu 27.10.2018.

Aiheesta muuallaMuokkaa