Rauhanaate

(Ohjattu sivulta Rauhanliike)

Rauhanaate eli pasifismi merkitsee sodanvastaisuutta ja pyrkimystä saavuttaa tavoitteet täysin väkivallattomin keinoin ja samalla ennaltaehkäistä konflikteja. Absoluuttinen pasifismi hylkää kaiken väkivallankäytön yhteiskunnassa pyrkien saavuttamaan tavoitteensa täysin väkivallattomin keinoin. Osa pasifisteista saattaa hyväksyä jonkinlaiset valtion sisäiset pakkokeinot tai väkivallan itsepuolustuksena. Sodan oikeutusta käsittelee etiikan osa-alue, sodan etiikka.

Rauhanmerkki, pasifistien tunnus.
”Johtajat haluavat sotaa ja julistavat sodan; johdettavat sotivat”. Pilapiirros vuodelta 1910.
Uskonnollisia johtajia koolla World Day of Prayer for Peace -tapahtumassa Italian Assisissa vuonna 2011.

Sanan merkitys ja historiaMuokkaa

Ennen sota oli normaali asioiden tila. Adam Smith asettui tätä vastaan teoksessaan Kansojen varallisuus (1776) puolustamalla rauhaa ja valittamalla sodan tuhoista ja kustannuksista ja sen tuottamasta korkeasta julkisesta velasta. Nämä liberaalien taloustieteilijöiden ajatukset nostivat sodan kynnystä, tekivät siitä epänormaalin, kertoo Stanfordin yliopiston historian professori Priya Satia teoksessaan Empire of Guns.[1][2]

Moraalifilosofisen ja valtioteoreettisen tutkielman nykyaikaisen rauhanliikkeen pohjaksi kirjoitti Immanuel Kant vuonna 1795. Teoksessaan Ikuiseen rauhaan Kant hahmotteli sodista vapaan valtioyhteiskunnan ja kansainvälisen järjestelmän rakenteen. Kantin ajattelu ei kuitenkaan suoraan vaikuttanut rauhanliikkeen syntyyn. Sen sai aikaan kristinusko. Ensimmäisen rauhanyhdistyksen perustivat kveekarit New Yorkissa vuonna 1815. Vuotta myöhemmin kveekarit perustivat rauhanyhdistyksen myös Lontooseen. Manner-Eurooppaan rauhanliike levisi hitaasti.[3]

Vallankumousvuosi 1848 nosti esiin uusia aatteita, myös rauhanaatteen. Vuosina 1848-51 pidettiin Euroopassa joka vuosi kansainvälisiä rauhankongresseja. Vuonna 1856 solmitussa Pariisin rauhansopimuksessa rauhanaate vaikutti jo konkreettisesti, kun sen 23. artikla edellytti sopijavaltioita käyttämään jatkossa välittäjämaita neuvotteluihin ennen sotatoimiin ryhtymistä. Vuonna 1867 syntyivät ensimmäiset kansainväliset rauhanjärjestöt: Ligue internationale et permanente de la Paix, jonka kotipaikka oli Pariisi, ja Ligue internationale de la Paix et de la Liberté, jonka kotipaikka oli Geneve. Ne olivat molemmat vahvasti kristillisiä järjestöjä, joiden toiminta perustui usein radikaalipasifistiseen ajatteluun, jossa hylättiin täydellisesti kaikki väkivallan käyttö ihmisten välisten suhteiden selvittelyssä. Johdonmukainen lähimmäisen surmaamisen kriminalisointi kaikissa tapauksissa jäi rauhanliikkeessä kuitenkin vähitellen taka-alalle ja yhä korostuneemman aseman sai sen sijaan ajattelu, jonka tarkoituksena oli sotien poistaminen kansainvälisen oikeuden lujittamisen ja kehittämisen avulla.[3]

Vuonna 1889 julkaisi Itävallan rauhanyhdistyksen perustaja paronitar Bertha von Suttner romaanin Aseet pois!. Se käännettiin useille kielille ja sillä oli suuri herätteitä antava vaikutus koko rauhanliikkeelle. Vuonna 1899 järjestettiin Haagissa Venäjän keisarin Nikolai II:n aloitteesta kansainvälinen rauhankonferenssi. Vuonna 1901 perustettiin ruotsalaisen kemistin Alfred Nobelin jälkisäädöksen perusteella erityinen palkinto rauhantyössä ansioituneille. Bertha von Suttner sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1905.[3]

Ennen termiä pasifismi rauhanyhdistysten ja kansainvälisten rauhanjärjestöjen jäsenet kutsuivat itseään ”rauhan tekijöiksi” ja ”rauhan puolestapuhujiksi”, mutta yleisimmin kuitenkin ”rauhan ystäviksi”. Nämä nimitykset koettiin hankaliksi ja aktivistit pyrkivät löytämään liikkeelle kuvaavan nimityksen. Sanan pasifismi otti ensimmäisenä käyttöön ranskalainen rauhanaktivisti Émile Arnaud, joka käytti termiä yleisessä mielessä kuvaamaan kansainvälistä rauhanliikettä. Termiä pasifismi käytettiin virallisesti ensimmäisen kerran 10. yleismaailmallisessa rauhankokouksessa Glasgow’ssa vuonna 1901 viittaamaan sodanvastaiseen ajattelutapaan. Glasgow’n kongressin jälkeen monet rauhanjärjestöjen jäsenet alkoivat kutsua itseään pasifisteiksi. Termin oli määrä kattaa kaikki, jotka työskentelivät rauhan säilyttämisen ja sodan ehkäisemisen puolesta. Pasifismi merkitsi myös yhteiskunnallista toimintaa ja erottautui näin joitain uskonnollisia lahkoja leimanneesta yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumattomuuden perinteestä.[4]

Termin käyttöönoton jälkeen alkoi keskustelu sen tarkasta merkityksestä ja soveltamisesta. Näkemyserot kärjistyivät rauhanliikkeen hajoamiseen ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914. Valtaosa rauhanliikkeen jäsenistä lähti sotaan ja vain murto-osa vastusti sotaa edelleen. Sodan jälkeisinä vuosina pasifismin merkityksestä kiisteltiin laajasti. Sotaan lähtemistä vastustaneet halusivat yksinoikeuden käsitteeseen ja kavensivat sen määritelmän kattamaan vain sodan ehdottoman hylkäämisen. Sodan kauhut olivat saaneet yhä useammat ihmiset ehdottoman sodanvastaisiksi ja näin pasifismi sen kapeassa merkityksessä tuli laajemmin hyväksytyksi.[4]

Suomalaisia pasifistejaMuokkaa

Liberaali senaattori Leo Mechelin oli tunnettu rauhanaktiivi ja kuuluisa myös johtamastaan passiivisesta vastarinnasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteen sortovuosina. Suomen Rauhanliiton säätiö on nimetty hänen mukaansa. Mechelin toimi myös kansainvälisen rauhankongressin varapuheenjohtajana ja ajoi kansainvälistä lainsäädäntöä rauhan takeeksi.

Merkittävä suomalainen pasifisti oli Arndt Pekurinen, joka teloitettiin jatkosodan aikana hänen kieltäydyttyään osallistumisesta maanpuolustustoimintaan.[5] Myös Yrjö Kallinen oli kuuluisa suomalainen pasifisti – jopa maailmanhistoriallisestikin mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka oli pasifisti, hän toimi vuosina 1946–1948 Suomen puolustusministerinä. Professori Felix Iversen toimi pitkään Suomen Rauhanliiton puheenjohtajana ja on edustanut Suomea Maailman rauhanneuvostossa. Maailman rauhanneuvostossa Suomea ovat edustaneet myös Veikko Svinhufvud, Göran von Bonsdorff, Mirjam Vire-Tuominen ja Olavi Saarinen. Väinö Meltti toimi puheenjohtajana Maailman rauhanneuvoston alaisessa Suomen Rauhanpuolustajat ry:ssä.[3]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Cortright, David: Rauha: Ajatusten ja liikkeiden historia. (Peace: A history of movements and ideas, 2008.) Suomentanut Eila Salomaa. Esipuhe: Kalevi Suomela. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-163-0.

ViitteetMuokkaa

  1. Tyler Cowen: Empire of Guns Marginal Revolution. 19.6.2018.
  2. Priya Satia 2018. Stanford University.
  3. a b c d Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 110-115. Otava, 1966.
  4. a b Cortright, s. 27-28.
  5. Paasilinna, Erno: Rohkeus: Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-13242-3.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Cortright, David: Rauha. Ajatusten ja liikkeiden historia. (Peace. A History of Movements and Ideas, 2008.) Suomentanut Eila Salomaa. Esipuhe: Kalevi Suomela. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-163-0.
  • Kallio, Kalle & Metsämäki, Mikko (toim.): Pasifistin taskukirja. Helsinki: Suomen sadankomitealiitto, 2003. ISBN 951-9372-22-9.
  • Suolahti, Jaakko & Vehviläinen, Olli & Järvinen, Markku (toim.): Rauhanajatus historiassa. Porvoo: WSOY, 1970.
  • Taipale, Ilkka: Rauhankirjallisuuden bibliografia. Helsinki: Suomen rauhanliitto, 1987. ISBN 951-9193-05-7.
  • Väänänen, Jouko (toim.): Rauhaa, peace! Pasifismin klassikoita. Helsinki: Like: Into, 2009. ISBN 978-952-01-0364-4.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rauhanaate.
  • Pacifism. Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
Tämä filosofiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.