Avaa päävalikko

Nobelin rauhanpalkinto

Nobelin rauhanpalkinto on rauhantyöstä jaettava ja yksi viidestä vuosittain jaettavasta Nobel-palkinnosta. Rauhanpalkinnon jakaa Norjan suurkäräjien valitsema Nobel-komitea ja se jaetaan Oslossa. Palkinnon saajien nimet julkistetaan muiden Nobel-palkintojen tavoin vuosittain lokakuun alkupuolella ja saajat vastaanottavat palkintonsa Oslossa 10. joulukuuta.

Rauhanpalkinnon arvo oli vuonna 2018 noin 860 000 euroa. Rahasumman lisäksi palkintoon kuuluvat diplomi ja kultainen mitali, jossa on latinankielinen teksti Pro pace et fraternitate, rauhan ja ihmisten veljeyden puolesta.[1]

Sisällysluettelo

HistoriaaMuokkaa

Palkinnon perustajan, dynamiitin keksijän Alfred Nobelin kuoleman aikaan Ruotsi ja Norja olivat valtioliitossa, jossa Ruotsin hallitus määräsi liiton ulkopolitiikasta ja Norjan hallitus vain Norjan sisäpolitiikasta. Ei tiedetä, miksi Nobel antoi rauhanpalkinnon jaon norjalaisten tehtäväksi, mutta erään tarinan mukaan se tapahtui, jotta hallitukset eivät manipuloisi rauhanpalkinnon valitsijoita.[2][3]

Rauhanpalkintoja ei jaettu maailmansotien aikana vuosina 1914–1916 ja 1939–1943. Lisäksi palkinto on jätetty myöntämättä vuosina 1918, 1923, 1924, 1928, 1932, 1948, 1955, 1956, 1966, 1967 ja 1972. YK:n rauhanturvajoukot saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1988, ja se jaettiin 10. joulukuuta 1988 Oslossa. Palkintoon oikeutettuja YK:n rauhanturvaajia on maailmassa noin puoli miljoonaa 53 eri maasta; Suomessa palkinnon saajia on noin 20 000 (YK:n rauhanturvatehtävissä 1988 tai sitä ennen palvelleet). Presidentti Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon 2008.

Järjestöistä Kansainvälinen Punainen Risti on saanut rauhanpalkinnon kolmesti vuosina 1917, 1944 ja 1963 sekä YK:n pakolaiskomissariaatti (UNHCR) kahdesti vuosina 1954 ja 1981. Yhdysvaltalainen kemisti Linus Pauling oli ennen rauhanpalkintoaan (1962) saanut Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1954.[4]

Vuonna 2018 Norjan Nobel-komitealle oli esitetty rauhanpalkinnon saajaksi 331 ehdokasta, joista 115 oli järjestöjä. Huippuvuonna 2016 ehdokkaita oli 376.[1]

MyöntämisperusteitaMuokkaa

Rauhanpalkinto voidaan muista Nobel-palkinnoista poiketen myöntää myös järjestölle. Palkinto voidaan myöntää jonkin asian hyväksi toimimisesta ilman, että asia on viety päätökseen. Tämä on jälkeenpäin aiheuttanut keskustelua muun muassa vuosina 1973, 1994 ja 2007 palkittujen kohdalla. Vuoden 2009 rauhanpalkinnon myöntäminen Yhdysvaltain presidentin virassa vasta vajaan vuoden olleelle Barack Obamalle herätti kritiikkiä sen vuoksi, että Yhdysvallat kävi samanaikaisesti kahta sotaa. Obaman palkintoa pidettiinkin yleisesti etumaksuna, jonka lunastamiseksi presidentin olisi tehtävä lujasti töitä koko virkakautensa ajan. [5]

Varsinkin 1900-luvun alkupuoliskolla Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisperusteina on katsottu olleen enimmäkseen sotien tai muiden konfliktien lopettamiseen tähdänneet rauhanponnistelut.[6] Uutta avausta merkitsi palkinnon myöntäminen "vihreän vallankumouksen" käynnistäjälle, norjalais-yhdysvaltalaiselle Norman Borlaugille vuonna 1970.[7] Vuonna 2007 Nobel-komitea halusi osaltaan kiinnittää huomiota ilmastonmuutokseen myöntämällä palkinnon hallitusten väliselle ilmastonmuutospaneelille (IPCC) ja asiaa näkyvästi esillä pitäneelle Yhdysvaltain entiselle varapresidentille Al Gorelle. IPCC:n palkinnosta osa tuli myös Suomeen, sillä sen työhön oli eri tavoin osallistunut parisataa suomalaista. Rauhanpalkinnon vastaanottaneessa IPCC:n valtuuskunnassa oli yhtenä jäsenenä Tilastokeskuksen tilastopäällikkö Riitta Pipatti.[8]

Kieltäytymisiä ja poissaoloja vastaanottotilaisuudestaMuokkaa

Kahdesti rauhanpalkinnon historiassa kukaan ei ole ollut vastaanottamassa kunnianosoitusta. Natsi-Saksa ei päästänyt vuoden 1935 palkinnon saajaa, natsismin vastustajaa Carl von Ossietzkya vastaanottamaan palkintoaan; samoin Kiina esti vuoden 2010 palkinnon saajan, "valtion vastaisesta toiminnasta" vankeuteen tuomitun toisinajattelijan Liu Xiaobon ja hänen omaistensa pääsyn Osloon. [9] Esimerkiksi vuoden 1975 palkinnon saajan, neuvostoliittolaisen ydinfyysikon Andrei Saharovin saaman palkinnon vastaanotti hänen puolisonsa Jelena Bonner[10], vuonna 1983 palkitun puolalaisen Solidaarisuus-ammattiliiton johtajan Lech Wałęsan palkinnon hänen puolisonsa Danuta Wałęsa[11] ja vuoden 1991 palkinnon saajan, burmalaisen oppositiojohtajan Aung San Suu Kyin palkinnon otti vastaan hänen poikansa.[12] Vuonna 1994 yksi Nobel-komitean jäsen erosi vastalauseena Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajan, entisenä terroristijohtajana pitämänsä Jasser Arafatin palkitsemiselle.[13]

Vuoden 1961 rauhanpalkinto myönnettiin YK:n pääsihteerille Dag Hammarskjöldille, jonka saaman palkinnon ottivat vastaan hänen omaisensa. Hammarskjöld oli saanut surmansa lento-onnettomuudessa Rhodesiassa saman vuoden syyskuussa ollessaan selvittämässä Kongon kriisiä.[14]

Pohjois-Vietnamin rauhanneuvottelija Lê Ðức Thọ, joka sai vuonna 1973 Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Yhdysvaltain ulkoministerin Henry Kissingerin kanssa pyrkimyksistä Vietnamin sodan lopettamiseksi, kieltäytyi vastaanottamasta palkintoaan. Hän sanoi harkitsevansa sen vastaanottamista ”sitten kun Pariisin rauhansopimusta noudatetaan, kun tykit ovat vaienneet ja kun rauha on todella palautettu Etelä-Vietnamiin”.[15]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b Lea Peuhkuri: Raiskausta vastustavat palkittiin. Aamulehti 6. lokakuuta 2018, s. A33. Alma Media.
  2. ON: Why Norway? The Nobel Peace Prize. Viitattu 21.6.2018. Web archive 2011
  3. Why Norway? The Nobel Peace Prize. Viitattu 21.6.2018.
  4. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1981, s. 496. Helsinki: Otava, 1980.
  5. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2011, s. 60. Helsinki: Otava, 2010.
  6. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2009, s. 54. Helsinki: Otava, 2008.
  7. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1972, s. 79. Helsinki: Otava, 1971.
  8. Mitä Missä Milloin 2009, s. 54.
  9. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2012, s. 65. Helsinki: Otava, 2011.
  10. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1977, s. 27. Helsinki: Otava, 1976.
  11. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 33. Helsinki: Otava, 1984.
  12. Mitä-Missä-Milloin 2012, s. 65.
  13. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1996, s. 47. Helsinki: Otava, 1995.
  14. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1963, s. 314. Helsinki: Otava, 1962.
  15. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 93. Helsinki: Otava, 1974.

KirjallisuuttaMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa