Ydinsulkusopimus
Ydinsulkusopimus on kansainvälinen valtiosopimus, jonka tavoitteena on rajoittaa ydinaseiden leviäminen.
Historia
muokkaaTausta
muokkaaVuonna 1957 perustettiin Yhdistyneiden kansakuntien (YK) alaisuuteen Kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA), jonka tehtäväksi asetettiin niin ydintekniikan sotilaallisen käytön estäminen ja vähentäminen, kuin ydintekniikan rauhanomaisen käytön edistäminen. IAEA:n perustaminen antoi toivoa kehityskulusta, joka johtaisi ydintekniikan hyödyntämiseen rauhan eikä sodan tehtävissä.[1] Kylmä sota oli kuitenkin edelleen kylmimmillään, ja ydinsodan uhka oli kaukana pelkästä teoreettisesta mahdollisuudesta. YK:n jäsenvaltiot etsivät mahdollista pakotietä umpikujalta vaikuttavasta tilanteesta.
Vuonna 1961 Irlanti esitti YK:n yleiskokoukselle, että kansainvälisellä sopimuksella tehtäisiin laittomaksi ydinaseiden hankkiminen. Rohkealta vaikuttava ehdotus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaksi. Vuonna 1965 Genevessä aseistariisuntakonferenssi aloitti neuvottelut sellaisen sopimuksen luonnostelemiseksi. Koska sopimus kieltäisi ”ydinaseiden hankkimisen”, muttei olemassa olevien ”ydinasearsenaalien säilyttämistä” (täten sulkien väylän ydinaseiden leviämiseltä), sopimusta alettiin kutsua ydinsulkusopimukseksi.[2]
Allekirjoitus
muokkaa
Vuonna 1968 neuvottelut saatettiin päätökseen, ja 1. kesäkuuta samana vuonna ydinsulkusopimus avattiin allekirjoituksille. Irlanti sai sopimusta esittäneenä maana kunnian allekirjoittaa sen ensimmäisenä ja myös Yhdysvallat ja Neuvostoliitto allekirjoittivat sopimuksen ensimmäisten joukossa. 40 muun maan allekirjoitettua sen sopimus astui voimaan 5. maaliskuuta 1970. Sittemmin lähes kaikki maailman maat ovat liittyneet ydinsulkusopimukseen ja vuonna 2023 allekirjoittajia oli 191.[3] Sopimuksen noudattamista valvoo IAEA pitämällä kirjaa fissiileistä materiaaleista ja tekemällä tarkastuksia ydinlaitoksiin allekirjoittajamaissa.
Uusien ydinaseiden hankkimisen estäminen on ydinsodan estämisen kannalta vasta osittainen saavutus, mutta sopimuksessa painotetaankin, että se on laadittu ”uskoen, että ydinaseistuksen leviäminen vakavasti lisäisi ydinasesodan vaaraa”. Sopimuksen ja sen valvonnan pääasiallisena tavoitteena on siis estää ydinaseiden leviäminen ja sen sijaan taata ydintekniikan rauhanomaisen käytön edistyminen. Siten sopimuksen mukaan ”kaikki sopimuksen osapuolet ovat oikeutettuja osallistumaan tieteellisten tietojen mahdollisimman täydelliseen vaihtoon sekä yksin tai yhteistoiminnassa muiden valtioiden kanssa atomienergian rauhanomaisen käytön edelleenkehittämiseen”.[2]
Edelleen sopimuksen allekirjoittajat sitoutuvat lainvoimaisesti ydinaseriisuntaan, sillä sopimuksen solmineet valtiot ilmoittavat siinä ”tarkoituksenaan olevan päästä niin pian kuin mahdollista ydinasekilpailun lopettamiseen ja ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin ydinaseriisunnan saavuttamiseksi”.[2]
Käytännössä
muokkaaYksikään ydinsulkusopimuksessa mukana olevista maista ei ole tähän päivään mennessä hankkinut ydinasetta. Sopimuksen nojalla IAEA pystyy ulottamaan tarkastuksensa ja kaukovalvontalaitteilla tapahtuvan valvonnan kaikkiin allekirjoittajamaihin, joten asia voidaan myös varmentaa.
Ydinsulkusopimusta ei kuitenkaan ole täysin poikkeuksetta noudatettu, sillä Irakin väitettiin havittelevan ydinasetta sopimuksen vastaisesti, ja IAEA:n tarkastukset eivät voineet Irakin toimien takia varmistaa väitteitä ennen vuosina 1990–1991 käytyä Persianlahden sotaa. Sodanjälkeiset tarkistukset osoittivat, että Irakilla oli sotilaallinen ydinohjelma, joka purettiin IAEA:n valvonnassa 1990-luvulla.[4] Ennen vuosina 2003–2011 käytyä Irakin sotaa Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta väittivät Irakin käynnistäneen ohjelman uudelleen, mutta tästä ei ole sodan jälkeen esitetty mitään todisteita. Nykyään Yhdysvaltain hallitus ei aja aktiivisesti väitettä, jonka mukaan Irakilla olisi ennen vuoden 2003 sotaa ollut ydinohjelma.
Ydinsulkusopimus kattaa lähes kaikki maailman maat, poikkeuksia on vain kolme: Israel, Pakistan ja Intia.[5] Ydinsulkusopimuksen ulkopuolisista maista Israel on tiettävästi hankkinut ydinaseen, mutta ei virallisesti kiellä eikä myönnä aseen olemassaoloa. Ydinenergiaa Israel sitä vastoin ei käytä. Intia ja Pakistan hankkivat ydinaseen 1990-luvun lopulla. Niiden ydinaseiden olemassaolo on varmennettu, sillä maat ovat tehneet ydinkokeita. Etelä-Afrikka oli vuoteen 1991 saakka ydinsulkusopimuksen ulkopuolella ja hankki oman ydinaseen 1980-luvulla. Se kuitenkin luopui aseestaan todistettavasti ennen apartheid-hallinnon päättymistä vuosina 1990–1991. Nykyään Etelä-Afrikka on ydinsulkusopimuksen jäsen ja työskentelee aktiivisesti ydinaseriisunnan puolesta.
Ydinsulkusopimuksen 10.1 artiklan mukaan kaikilla sopimusmailla on oikeus erota sopimuksesta kolmen kuukauden irtisanomisajalla, mikäli maan kansallinen turvallisuus vaatii sitä välttämättä. Ilmoitus irtisanoutumisesta on toimitettava YK:n turvallisuusneuvostolle sekä kaikille muille sopimusmaille. Tähän mennessä ainoa oikeuttaan käyttänyt maa on Pohjois-Korea, joka irrottautui ydinsulkusopimuksesta vuonna 2003 ja on tämän jälkeen hankkinut ydinaseita.[5]
Lähteet
muokkaa- ↑ History Kansainvälinen atomienergiajärjestö. Viitattu 9.4.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c SOPIMUS ydinaseiden leviämisen estämisestä FINLEX. Viitattu 9.4.2023.
- ↑ UNODA Treaties treaties.unoda.org. UNODA. Viitattu 9.4.2023. (englanniksi)
- ↑ A Brief History of Iraq's Nuclear Weapon Program - Part I 22.8.2002. Carnegie Endowment for International Peace. (englanniksi)
- ↑ a b Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 9.4.2023. (englanniksi)
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ydinsulkusopimus Wikimedia Commonsissa
