Sodan etiikka

Sodan etiikassa tarkastellaan väkivallan oikeutusta ja otetaan kantaa maanpuolustuksen oikeutukseen. Jonathan Glover kirjassaan Ihmisyys ajattelee että ihmisillä on moraaliresursseja, jotka ovat syntyneet kasvatuksen, yhteisön arvojen ja uskonnollisuuden seurauksena. Moraaliresurssit ovat toimintamalleja, joita seuraamalla toimimme siviilimaailmassa moraalisesti oikein. Sodassa ihmisarvo unohdetaan ja moraaliresurssit murtuvat, jolloin normaalitilassa oleva etiikka muuttuu toisenlaiseksi. Sotilaskoulutus eräällä tavalla tähtää siihen että kykenemme toimimaan tosipaikan tullen moraaliresursseistamme välittämättä.

Filosofit Emmanuel Levinas (1906–1995) ja Simone Weil (1909–1943) ovat kehittäneet eettisiä tulkintoja sodankäynnistä ja tulevat siihen tulokseen, että länsimaisen ajattelun perinne on edesauttanut väkivallan muotojen kehittymistä ja ilmentymistä. Levinas pitää ajatusta sodasta koko länsimaisen ajattelun voimana eikä vain aseelliseen väkivaltaan kuuluvana ilmiönä. Sodan ajatuksen voima määrää jokaiselle ja kaikelle paikan länsimaisessa todellisuudessa niin, että yksilö saa merkityksen vain sen funktion tai roolin mukaan, joka hänellä kyseisessä järjestelmässä on. Levinasille myös talous ja työ ovat sodan ulottuvuuksia.

Weilille ja Levinasille ihminen on luonnostaan itsenäinen eettinen subjekti, joka ainoana pystyy ratkaisemaan toimintansa hyvän ja pahan. Koska ihminen elää muiden ihmisten kanssa, ovat yksilölliset hyvän ja pahan ratkaisut välttämättä riippuvaisia myös muista ihmisistä, jotka ovat itsessään oman hyvänsä ja pahansa ratkaisijoita. Eettinen asetelma on selvimmillään kahden ihmisen erityisessä kohtaamisessa: jos toinen ihminen on hetkellisesti tai pysyvästi toisen ihmisen armoilla, liittyen esimerkiksi väkivallan, kuoleman tai sairauden tilanteeseen, on sillä, jolla on valta tällaisessa tilanteessa, poikkeuksellinen mahdollisuus tutkia, mitä tarkoittaa ratkaista oma hyvä ja paha, oikea ja väärä eettisesti. Eettinen käsky älä tapa voi perustua vain mahdollisuuteen surmata toinen ihminen.

Oikeutetun sodan teoria

Pääartikkeli: Oikeutettu sota.

Oikeutetun sodan teorian mukaan sota voi olla oikeutettu tiettyjen ehtojen vallitessa.

Luonnonoikeus

Hugo Grotius ja Francisco Suárez korostivat luonnonoikeuteen liittyvän sodan ajatusta, jolloin sodankäynnin rajoitukset tulivat pohdinnan kohteeksi. Ihmisten tuli olla sotaa käydessäänkin ihmisiä eikä petoja. Grotius (1583–1645) oli kansainvälisen oikeuden perustaja. Kansainvälisen oikeuden käsitteessä hän erotti toisistaan luonnonoikeudet ja valtioiden väliset sopimukset.

Grotiuksen ajatteluun perustuen vuonna 1907 vahvistettiin Haagin sopimukset, joissa määriteltiin oikeutettuja sodankäyntimenetelmiä ja siviiliväestön koskemattomuuden periaate. Toisen maailmansodan jälkeen vahvistettiin vuonna 1947 Geneven sopimus ja sen lisäpöytäkirja vuonna 1977, jossa muunnettiin oikeutettujen sodankäyntimenetelmien periaatteet ohjusaikakauteen sopiviksi. Pyrkimyksenä on ennen muuta siviiliväestön suojeleminen.

Oikeutetun sodan teologia kristinuskossa

Pääartikkeli: Oikeutettu sota

Sodan ongelman pohdinnassa on kristillisten kirkkojen piirissä ollut kolme päälinjaa: pyhän sodan teoria, pasifismi ja oikeutetun puolustautumisen periaate. Pyhän sodan eli uskonsodan periaate perustui vanhatestamentillisiin aineksiin ja kristinuskon absoluuttisuuden korostamiseen. Periaatteen mukaista ajattelua esiintyi mm. ristiretkien ja siirtomaiden valloitusten yhteydessä. Nykyään kristilliset kirkot ovat selkeästi torjuneet pyhän sodan periaatteen.

Osa kristityistä piti jo ensimmäisinä vuosisatoina sopimattomana asepalvelusta ja sotaan osallistumista. Osaksi asepalvelusta vastustettiin sen tähden, että sotilaat olivat velvollisia uhraamaan epäjumalille sekä antamaan keisarille ehdottoman kuuliaisuuden lupauksen. Kristityt olivat vähemmistöryhmä, joten he eivät joutuneet vastaamaan sodan ongelmaan yhteiskunnan kokonaisvastuun kantajina.

Keskiajalta alkaen pasifismia on esiintynyt lähinnä joidenkin vähemmistökirkkojen keskuudessa.

Historiaa

Kristillinen kirkko joutui pohtimaan sodan ongelmaa, kun siitä 5. vuosisadalla tuli Rooman valtakunnassa valtiouskonto. Oikeutetun sodan teoriaa (bellum iustum) ovat pohtineet erityisesti kirkkoisä Augustinus (354–430), Tuomas Akvinolainen (1225–1274) ja uskonpuhdistaja Martti Luther (1483–1546). Pohdinnan lähtökohtana on näkemys, että voidaan käydä sekä oikeutettuja että vääriä sotia. Sotaa on pidetty oikeutettuna, kun:

• sodassa on kyse puolustautumisesta, viimeisestä keinosta ja pienemmän pahan valitsemisesta.
• sota on laillisen esivallan toimenpide elintärkeiden arvojen suojelemiseksi,
• kun vihollisen hyökkäys on väistämätön ja kun rauhanomaiset keinot tai korkeampaan kansainväliseen tahoon vetoaminen eivät tuota tulosta,
• sodalla pyritään palauttamaan rauha tai estämään ilmeinen vääryys eikä sillä aseteta uhanalaisiksi suurempia arvoja kuin ne, joita tahdotaan suojella sekä
• sodassa käytetyt keinot ovat eettisesti oikeita, eivätkä aiheuta tarpeetonta hävitystä, kärsimystä ja verenvuodatusta.

Kirkkoisä Augustinuksen mukaan sota on oikeutettu, jos sodan tavoitteena on valtion puolustaminen, rauhan palauttaminen tai hyökkäyksen torjuminen. Sodankäynnin päämääränä on aina rauhan saavuttaminen, ja sotaan tulee ryhtyä vasta, kun kaikki muut keinot rauhan saavuttamiseksi on koeteltu. Oikeutettuun sotaan tulee olla aina oikeutettu syy. Oikeutettu syy sisältää kansalaisten turvallisuuden takaamisen, järjestyksen ylläpidon. Sodan seurausten tulee olla oikeassa suhteessa saavutettuun hyötyyn, sitä voi käydä vain valtio. Augustinus korosti, että vaikka on olemassa oikeutettuja sotia, tappaminen oli nähtävä syntinä. Kaikkien sotilaiden tuli myös ripittäytyä teoistaan papille. Kaiken kaikkiaan sota ei ole Jumalan teko, koska Jumala ei pakota ihmisiä syntiin, vaan ihminen kärsii sodassa syntiensä seurauksena. Augustinuksen määritelmän mukaan sotilas on rauhantekijä sotimalla (bellando pacificus). Augustinuksen mukaan väärä rauha voi olla yhtä huono kuin sotakin. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan sotilaat ovat oikeutetussa sodassa lainpalvelijoita.

Tuomas Akvinolainen kehitti Augustinuksen oppia oikeutetusta sodasta. Akvinolaisen mukaan valtio käy sotaa, eivät sen kansalaiset. Sodalla on oltava oikeutettu syy, puolustussota. Se ei saa olla hyökkäyssota. Sodalla on oltava oikea tarkoitus, kuten hyvän edistäminen ja pahan torjuminen. Akvinolainen näki ristiretkien eettisesti arveluttavan puolen ja kielsi uskonsodat hyökkäyssotina, mutta uskonharjoituksen puolustamista asein hän piti oikeutettuna. Tuomas Akvinolaisen mukaan isänmaanrakkaus on ihmisen luonnollinen ominaisuus.

1500-luvulla kehittyi Martti Lutherin kahden regimentin oppi, jonka mukaan kansalainen kuuluu samanaikaisesti maallisen ja taivaallisen valtakunnan piiriin. Yksityishenkilönä ihminen ei saa hakea oikeutta väkivalloin. Yhteiskunnan jäsenenä on tarvittaessa asein puolustettava maataan. Martti Lutherin mielestä sotilaan tulee itse arvioida, voiko osallistua sodankäyntiin. Luther kielsi uskonnollisin perustein käytävän sodan oikeutuksen. Luther pitää oikeutettua sotaa pahantekijöiden - hyökkääjien - kollektiivisena rankaisemisena ja kansan itsepuolustuksena.

Luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluvan Augsburgin tunnustuksen mukaan kristityt ovat velvolliset kuuliaisuuteen esivallalle. He saattavat syntiin syyllistymättä käydä oikeutettuja sotia ja suorittaa asepalvelusta. Oikeutettua puolustautumista on luterilaisessa teologiassa pidetty lähimmäisenrakkauden yhteiskunnallisena sovellutuksena. Kristityn on kansalaisena ajateltava lähimmäisen ja yhteisön etua. Suuret kristilliset kirkot ovat hyväksyneet laillisten hallitusten oikeuden pitää asevoimia ja puolustautua tarvittaessa myös asein.

Luterilaisen maailmanliiton pääsihteeri Gunnar Stålsett hyväksyi YK:n johtaman aseellisen intervention entiseen Jugoslaviaan vuonna 1993 seuraaviin kriteerein: Kaikki muut keinot barbarian ja kansanmurhan lopettamiseksi on jo käytetty. Päätöksen interventioon ryhtymisestä tekee yleisesti tunnustettu kansainvälinen auktoriteetti, YK, ja päätöksenteko on avointa ja julkista. Asevoimaa käytetään tarkoin rajattuun kohteeseen tarkoituksena suojella ihmishenkiä, aikaansaada oikeudenmukainen rauha ja turvata ihmisoikeudet. Interventioon liittyy suunnitelma sodan uhrien auttamisesta, taloudellisesta tuesta ja demokratian vakiinnuttamisesta takeina pysyvästä rauhasta.

Raamattu ja asepalvelus

Yhteiskunnan tehtävänä on säilyttää rauha ja ylläpitää kansalaistensa turvallisuutta. ”Älä tapa” (2. Moos. 20:13) käsky kieltää yksityistä ihmistä ottamasta oikeutta omiin käsiinsä. Yksilöt luopuvat oikeudestaan kostaa ja rangaista muodostaessaan yhteisön, jolloin lainsäädäntö ja tuomiovalta siirtyvät poliittiselle yhteisölle. Oikeuslaitos tuomitsee yksityisten ihmisten väliset ongelmat esivallan oikeudella. Ilman esivaltaa jokainen kostaisi kohtaamansa vääryyden itse mikä johtaisi verikoston kierteeseen. Yhteiskunnan tuomiovallan puuttuessa monet Raamatun aikaiset kulttuurit tuhoutuivat alituiseen verikoston kierteeseen.

Käskyn on usein tulkittu kieltävän aseellisen palveluksen. Käskystä huolimatta Israelin kansa kävi tuhoisia sotia, sekä itsepuolustukseksi oli lupa riistää hyökkääjän henki.

Kristillisen kirkon ihanne on ikuinen rauhantila. Synnin turmelemassa maailmassa on aina tahoja, jotka eivät halua toteuttaa rauhan ihannetta, vaan ovat valmiita käyttämään väkivaltaa ihmishengen, omaisuuden, maa-alueiden tai luonnon riistämiseksi. Pahin väkivallankierre, turvattomuus ja rikollisuus vallitsevat niissä maissa, jossa valtiokoneisto on romahtanut eikä kykene ylläpitämään kansalaistensa turvallisuutta asein. Kirkko suhtautuu positiivisesti aseelliseen palvelukseen, koska rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen tarvitaan puolustusvoimia.

Vihamiehen rakastaminen ja siunaaminen on edelleenkin paras tapa ehkäistä vihollisuuksia. Vääryyttä kohdatessaan kristityn on osoitettava rakkautta, pitkämielisyyttä ja pyrittävä hieromaan sovintoa. Synnin turmelemassa maailmassa rakastaminen ei aina riitä sulattamaan vihamiehen sydäntä. Tällöinkään kristityn ei tule antautua kostonkierteeseen. Yhteiskunnan tehtävänä on tuomita vääryys ja ylläpitää sisäistä ja ulkoista turvallisuutta. (Room 13:1) Myös taistelutilanteessa rakkauden osoittaminen, siviilien suojelu ja vihollissotilaiden kunnioitus edistää rauhaa enemmän kuin kostonhimoinen tuhoaminen. Johannes Kastaja kertoo sotilaille sodan oikeussäännöistä:

Raamattu ja sotilasvala

Vanhassa Testamentissa valan vannominen Jumalalle oli yleistä. Jumala vaatii valaa tietyissä tilanteissa (2 Moos 22:11). Uuden Testamentissa valaan suhtaudutaan kielteisesti, koska juutalaiset käyttivät valan vannomista arkikielessä. Vala menetti merkityksensä kun Jumala vedettiin joutavanpäiväisten asioiden takuumieheksi. Apostoli Paavalin kielenkäytöstäkin löytyy samoja piirteitä: (2 Kor 1:23) ja (Gal 1:19). Raamattu ei kerro että Paavali olisi tehnyt tavatonta rikosta retorisesti voimakkaalla kielenkäytöllään, eikä kovista tuomioistaan tunnettu Vanhan Testamentti aseta ankaraa tuomiota turhia valoja vannoville juutalaisille.

Sotilasvala on asiaan kuuluvalla hartaudella ja päättäväisyydellä Jumalan edessä annettu lupaus, jonka vannominen ei ole kristillisen uskon vastaista. Vannomalla valan kristitty luopuu omankädenoikeudesta ja suostuu esivallan alaisuuteen (Room 13:1-13). Sotilasvala tehdään kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä. Niille, jotka eivät syystä tai toisesta tahdo vannoa sotilasvalaa, on olemassa juhlallinen vakuutus (sotilasvakuutus). Juhlallisessa vakuutuksessa ei vannota Jumalan nimeen, vaan vannominen tapahtuu kunnian ja omantunnon kautta.

Uskonnot ja sota

Kaikista maailmanuskonnoista löytyy niin väkivaltaa synnyttäviä kuin suvaitsevaisuutta ja rauhaa rakentaviakin piirteitä. Viime vuosien aikana buddhalaiset ja kristityt ovat taistelleet keskenään Burmassa ja Bangladeshissa, juutalaiset ja arabit Israelissa ja Palestiinassa, muslimit ja katoliset Filippiineillä, ortodoksit ja muslimit Kosovossa, hindut ja muslimit Intiassa ja Sri Lankassa.

Uskonnollinen terrorismi pyrkii hakemaan toimilleen oikeutusta uskonnosta, mutta terrorismi ei ole olennainen osa mitään valtauskontoa. Terrorismin taustalla on valtauskonnosta erottautuvan fanatismiin mieltyneen eliitin masinoima poliittisuskonnollinen propaganda. Eliitti on useimmiten hyvätuloinen ja poliittisesti valveutunut, eikä itse suorita terrori-iskuja. Terroristit ovat keskivertoa paremmin kouluttautuneita nuoria, jotka sosiaalistaloudellisen tilanteen turhauttamina omaksuvat uskonnollisen fanatismin helposti. Terroristinuorilla on usein länsimaisen elintason kaipuu, ja tietoisuus siitä, että elintaso on mahdotonta saavuttaa maan sekasortoisessa tilanteessa. Median tuottamat uutiskuvat kotimaan tilanteesta ja lähiomaisten kuolema konfliktin keskellä lisäävät katkeruutta ja altistumista eliitin propagandalle. Eliitin saarnaama fanaattinen uskontulkinta antaa tilanteelle selityksen ja ratkaisun. Itsemurhaisku on katkeran kostonhalun synnyttämä, mutta samalla yhteisön arvostama kunniallinen vaihtoehto epätoivoiselle itsemurhalle. Kaikista maailman uskonnoista löytyy aineksia terrorismia tukevalla propagandalle.

Kirkko ja sota

Kirkkojen maailmanneuvoston v. 1961 ottaman kannan mukaan kirkoilla on selkeä tehtävä lausua vakava varoitus siitä, että jokainen kansakunta, joka tarkoituksellisesti toimii jännitystä synnyttävällä tavalla, on tuomittava. (KMN, New Delhi 1961.) Kylmän sodan aikana kirkot toimivat aseriisunnan puolesta ja antoivat tukensa Puolan solidaarisuusliikkeelle, mikä mursi lopulta sosialistisen blokin ja lopetti kylmän sodan vastakkainasettelun.

Suomen luterilaisen kirkon kirkolliskokous tuomitsi Yhdysvaltain johtaman liittouman hyökkäyksen Irakiin vuonna 2003 oikeutetun sodan vastaisena hyökkäyssotana. Näin tekivät valtakirkot kaikkialla maailmassa. USA:n katoliset piispat tuomitsivat maansa johtaman liittokunnan sotatoimet Irakissa ja Persianlahdella jo vuonna 1991.

Yksittäiset hengelliset johtajat ovat kautta historian toimineet rauhan puolesta. Toisessa maailmansodassa Saksan siviilikohteita vastaan suunnattujen aluepommitusten voimakkain vastustaja oli englantilainen piispa George Bell. Hän vastusti Englannin parlamentissa komentaja Sir Arthur Harrisin suunnitelmia pyyhkäistä saksalaiset kaupungit maailman kartalta huolimatta siviiliuhreista. Pommituksissa kuoli arviolta 450 000–600 000 ihmistä, joista useimmat olivat siviilejä.

Aiheesta muualla

• Puolustusvoimien kirkollinen työ^{[vanhentunut linkki]}
• Moseley, Alexander: Just War Theory The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Moseley, Alexander: The Philosophy of War The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Orend, Brian: War The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)