Wikipedia

Leo Mechelin

suomenruotsalainen poliitikko

Leopold (Leo) Henrik Stanislaus Mechelin [ˈmekeliːn][4] (24. marraskuuta 1839 Hamina – 26. tammikuuta 1914 Helsinki) oli suomalainen valtiomies, oikeustieteilijä, talouselämän vaikuttaja, liberaali poliitikko ja kansallisen oikeustaistelun johtaja Suomen autonomian aikana.[5]

Leo Mechelin
Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
1. joulukuuta 1905 – 4. kesäkuuta 1908[1]
Edeltäjä Emil Streng
Seuraaja Edvard Hjelt
Senaatin valtiovaraintoimituskunnan apulaispäällikkö, Kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö
1. lokakuuta 1882 – 20. kesäkuuta 1890[2]
Edeltäjä Victor von Haartman
Seuraaja Adolf Edvard Arppe
Kansanedustaja
1. maaliskuuta 1910 – 26. tammikuuta 1914[3]
Henkilötiedot
Syntynyt24. marraskuuta 1839
Hamina
Kuollut26. tammikuuta 1914 (74 vuotta)
Helsinki
Puoliso Alexandra Elisabeth Lindroos
Tiedot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Aikansa keskeisimpiin poliitikkoihin kuulunut Mechelin osallistui säätyvaltiopäiville vuosina 1872–1906 ja toimi senaattorina vuosina 1882–1890. Hän kuului ruotsinkielisten liberaalien tärkeimpiin johtajiin ja kirjoitti vuonna 1880 Liberaalisen puolueen ohjelman, joka oli Suomen ensimmäinen kirjoitettu puolueohjelma. Kameraali- ja hallintolainopin sekä valtio-oikeuden professorina toiminut Mechelin tarkasteli Suomen ja Venäjän suhteita oikeuskysymyksenä. Hän muotoili systemaattiseksi opin, jonka mukaan Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio ja tasaveroisessa unionisuhteessa Venäjään. Hän myös levitti tätä oppia vuosien ajan ulkomaille, varsinkin vuonna 1886 julkaisemallaan valtio-oikeudellisella esitelmällä, jonka on katsottu muodostuneen Suomen ja Venäjän välisen oikeustaistelun lähtölaukaukseksi.

Sortovuosien aikana Mechelin toimi perustuslaillisten keulakuvana ja johti passiivista vastarintaa, vuodet 1903–1904 maanpaossa. Sortokausien välisenä ajanjaksona vuosina 1905–1908 hän johti Mechelinin senaattina tunnettua Suomen ensimmäistä poliittista hallitusta. Sen aikana toteutettiin eduskuntauudistus ja yleinen äänioikeus, mutta muissa yhteiskunnallisissa tavoitteissaan se suurelta osin epäonnistui.

Mechelin vaikutti runsaasti myös aikansa talouselämässä, lukuisissa kansalaisjärjestöissä, kuvataiteen suosijana sekä viimeisinä vuosinaan kansainvälisessä rauhanliikkeessä. Hän toimi Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäisenä puheenjohtajana. Hänellä oli myös keskeinen rooli Nokia-yhtiön perustamisessa.

Mechelin kannatti liberalismia, mutta säätyajan poliitikkona ja kumousaatteiden vastustajana hän oli 1900-luvun alussa jo aikaansa nähden konservatiivi. Viimeisinä vuosinaan hän toimi Ruotsalaisessa kansanpuolueessa (RKP).

Mechelinin elämäntyöksi muodostui Suomen oikeudellisen aseman puolustaminen, ja oikeustaistelun henkilöitymänä hänet kohotettiin jo eläessään suurmiehen asemaan. Puolueisiin sitoutumattomana hänellä ei kuitenkaan ollut luonnollista muiston vaalijaa, ja kuoltuaan hän jäi Suomessa muiden valtiomiesten varjoon.[6]

Sukutausta ja alkuvaiheet

muokkaa
 
Leo Mechelin vuonna 1861 tai 1862.

Leo Mechelinin isoisän isoisän isä Henrik oli Janakkalasta lähtöisin olleen helsinkiläisen porvarin poika, joka otti 1600-luvun lopussa sukunimekseen Mechelinus, sillä hänen äitinsä oli kotoisin Espoon Mäkkylästä.[5] Suvussa kulkeneen perimätiedon mukaan nimi tosin olisi tullut Mechelenin kaupungista Belgiassa, josta jonkun varhaisemman esi-isän väitettiin lähteneen 1600-luvulla.[7]

Mechelin syntyi Haminassa 24. marraskuuta 1839. Hänen isänsä Gustaf Johan Mechelin (1807–1863) oli Haminan kadettikoulun opetuksen tarkastaja, filosofian tohtori ja valtioneuvos, mutta perhe ei ollut varakas. Setä Henrik Adolf Mechelin kohosi aikanaan senaattoriksi. Äiti oli Viipurin saksalainen Amanda Sofia Costiander (o.s. Sagulin). Kodissa puhuttiin saksaa ja ruotsia, minkä lisäksi Mechelin oppi isältään venäjää ja äidiltään ranskaa. Hän oppi puhumaan sujuvasti saksaa, ranskaa ja venäjää sekä lukemaan englantia, mutta ei oppinut koskaan kunnolla suomea.[5][8] Mechelinin sisko oli tunnettu laulaja Emilie Mechelin. Toinen sisko Alma Maria Natalia oli naimisissa professori Selim Lemströmin kanssa.[9] Hämeen läänin kuvernöörinä toiminut Nuutajärven lasitehtaan omistaja Torsten Costiander oli Leo Mechelinin velipuoli hänen äitinsä ensimmäisestä avioliitosta.[10]

Mechelin kasvoi kadettikoulun piirissä mutta ei lähtenyt itse sotilasuralle. Hän kävi kaksi luokkaa alkeiskoulua Haminassa, mutta opiskeli pääasiassa kotona isänsä opettamana, kunnes valmistui ylioppilaaksi vuoden 1856 alussa ja kirjoittautui saman tien Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon (nyk. Helsingin yliopisto). Hän valmistui vuonna 1860 sekä filosofian kandidaatiksi että maisteriksi.[5][11] Mechelin osallistui opiskeluvuosinaan ahkerasti ylioppilaselämään ja menestyi seurapiireissä, sillä hän oli jo nuorena miehenä pitkä, komea, musikaalinen ja käytökseltään hienostunut sekä lahjakas kirjoittaja ja esiintyjä.[5] Toukokuussa 1858 hän esiintyi laulajana kreivi Carl Robert Mannerheimin ylioppilasteatterille kirjoittamassa poliittisessa satiirinäytelmässä Ditt och datt, johon sisältynyt Suomen kenraalikuvernöörin pilkka johti yliopiston rehtori Gabriel Reinin erottamiseen.[12]

Mechelin oli alkuun kiinnostunut humanistisista oppiaineista ja opiskeli estetiikkaa ja kirjallisuutta, mutta virkamiesuran toivossa hän aloitti lakiopinnot.[13] Ensimmäinen työpaikka hänellä oli vuosina 1860–1861 Suomen Tiedeseuran notaarina ja sihteerin apulaisena, minkä jälkeen hän oli hetken aikaa yliopiston konsistorin amanuenssina.[11] Hän toimi lisäksi yksityisen Blomqvistin tyttökoulun opettajana, kunnes valmistui keväällä 1864 lakitieteen kandidaatiksi. Vaikka isän kuolema viivästyttikin valmistumista parilla kuukaudella, lakiopintojen suorittaminen alle neljässä vuodessa merkitsi tavallista nopeampaa tahtia.[14] Valmistuttuaan yliopistolta Mechelin ohitti mahdollisuuden saada paikka kenraalikuvernöörinkansliassa ja haki apulaistoimistosihteerin virkaa Suomen valtiosihteerinvirastosta Pietarissa mutta ei saanut sitä.[15][14] Sen sijaan hän sai jo keväällä 1864 viran Viipurin hovioikeuden auskultanttina. Vielä samana vuonna hän siirtyi senaatin talousosaston kopistiksi, ja toimi tehtävässä vuoteen 1867.[16] Hän tavoitteli vielä vuosia myöhemmin virkaa valtiosihteerinvirastossa, mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut.[17]

Avioliitto

muokkaa
 
Alexandra ja Leo Mechelin häämatkalla Pariisissa vuonna 1866.

Hieman ennen valmistumistaan Mechelin kosi Venäjän armeijassa kenraalina palvelleen Anders Edvard Ramsayn tytärtä Augusta Ramsayta, mutta tämän isä esti hankkeen, sillä Mechelinin syntyperä oli liian alhainen.[15][14] Syksyllä 1865 Mechelin nai Alexandra Elisabeth Lindroosin (1844–1909), jonka edesmennyt isä, kauppaneuvos Johan Henrik Lindroos (1798–1862), oli ollut Helsingin rikkain porvari. Mechelin pääsi vaikuttamaan kuolinpesän varojen hoitoon ja oli lopun ikänsä taloudellisesti viroista ja toimista riippumaton mies. Mechelinin ja hänen vaimonsa ainoa lapsi Cely Mechelin (1866–1950) tuli myöhemmin tunnetuksi naisasialiikkeessä.[5] Vaimon omaisuus loi pohjan Mechelinin kaikelle myöhemmälle toiminnalle elinkeinoelämässä,[18] ja se edisti myös hänen siirtymistään politiikkaan, sillä tuolloin suurilla tuloilla sai käyttöönsä enemmän ääniä sekä kaupunginvaltuuston että porvarissäädyn vaaleissa.[19][20]

Mechelin asui avioiduttuaan vuoteen 1902 asti Helsingissä Lindroosien omistamassa kolmikerroksisessa kivitalossa osoitteessa Fabianinkatu 16.[21][22] Viimeiset vuotensa hän asui samassa korttelissa sijaitsevassa Grönqvistin talossa.[23]

Ennen poliittista uraa

muokkaa

Pankinjohtaja ja professori

muokkaa

J. H. Lindroosin kuolinpesästä tuli vuonna 1862 perustetun Suomen ensimmäisen ja suurimman liikepankin, Suomen Yhdyspankin (SYP), suurin osakkeenomistaja. Mechelin oli itse pankkia perustettaessa merkinnyt neljä osaketta, jotka hän myi jo kaksi vuotta myöhemmin; Lindroosin kuolinpesän kautta hänen ulottuvilleen päätyi 1 200 osaketta, yhteensä neljä prosenttia pankin koko pääomasta.[24] Mechelin toimi Yhdyspankin johtokunnan jäsenenä vuosina 1867–1872 mutta torjui hänelle vuonna 1872 tarjotun toimitusjohtajan viran ja valitsi mieluummin akateemisen uran.[5] Hän päätti hakea vuonna 1871 kuolleelta Johan Wilhelm Rosenborgilta vapautunutta kameraali- ja politialainopin sekä valtio-oikeuden professuuria Helsingin yliopistossa. Viranhakua varten Mechelin jätti vuonna 1872 paikkansa Yhdyspankin johtokunnassa, kirjoitti seuraavan kahden vuoden aikana kaksi väitöskirjaa, valmistui vuonna 1873 lakitieteen lisensiaatiksi, väitteli samana vuonna molempain oikeuksien tohtoriksi ja sai vuonna 1874 hakemansa professuurin.[17][5] Hän jatkoi professorina vuoteen 1882 eli senaattoriksi nimittämiseensä asti, ja hoiti vuosina 1877–1882 samalla talousoikeuden ja kansantaloustieteen professuuria.[5] Mechelin palasi vielä SYP:n johtokuntaan vuosiksi 1893–1896 ja toimi vuosina 1898–1903 sen hallintoneuvoston puheenjohtajana.[5]

Mechelin hoiti useita Lindroosin kuolinpesän omistamia kartanoita, kuten Puotilan kartanoa Helsingin maalaiskunnassa vuoteen 1875 ja Löyttymäen kartanoa Janakkalassa. Laitialan kartanon Hollolassa hän osti kuolinpesältä vuonna 1868 ja piti sitä, kunnes hänen lankonsa J. Fr. Lindroos lunasti sen itselleen 1880-luvun alkupuolella.[24] Suurmaanviljelyä harjoittanut Mechelin kuului vuosina 1870–1875 Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran johtokuntaan ja vaikutti monien muiden ohella karjatalouden yleistymiseen.[5]

Nokia-yhtiö

muokkaa

Mechelin auttoi ratkaisevasti opiskeluaikaista huonetoveriaan, vuori-insinööri Fredrik Idestamia Nokia Oy:n perustamisessa.[5] Kun Idestam perusti ensimmäisen puuhiomon Tampereelle, järjesti Mechelin hänelle rahoituksen rikkaalta anopiltaan Cecilia Lindroosilta.[25] Kun Idestam vuonna 1867 päätti laajentaa toimintaa, osti Mechelin Lindroosin nimissä 85 000 markalla Adolf Törngrenin konkurssipesästä Nokian kartanon, jonka mailla sijainnut Nokiankoski tarjosi vaadittavan voimanlähteen uudelle puuhiomolle. Konkurssihuutokaupassa kilpailevana ostajana oli G. A. Serlachius.[5][26] Vuonna 1871 Nokiasta tehtiin osakeyhtiö, joka osti kartanon Lindroosilta. Yhtiön perustava kokous pidettiin 7. helmikuuta Mechelinin kotona Helsingissä, ja Idestamin jälkeen toiseksi suurimpana osakkaana hänet valittiin heti yhtiön hallitukseen.[26][25]

Myöhemmin Mechelinin roolina Nokian toiminnassa oli erityisesti rahoituksen järjestäminen, missä auttoi hänen asemansa SYP:n johtajana.[25] Mechelin kuului Nokian hallitukseen vuosina 1871–1882, 1898–1903 ja 1913–1914, vuodet 1898–1903 puheenjohtajana.[5] Kaukonäköisenä hän kannatti yhtiön toiminnan laajentamista vesivoimalla tapahtuvaan sähköntuotantoon. Sen toteutumista viivästytti osakaskunnan enemmistön konservatiivisuus ja Idestamin epäluuloisuus uutta alaa kohtaan. Idestamin tilalle toimitusjohtajaksi tuli kuitenkin vuonna 1895 tämän uudistushenkinen vävy Gustaf Fogelholm, ja Mechelin kohosi kolme vuotta myöhemmin hallituksen puheenjohtajaksi, minkä jälkeen vesivoimaloiden rakentaminen aloitettiin.[25][27]

Nokia osoittautui erittäin menestyksekkääksi, ja Mechelin sai osakkeistaan huomattavat tulot.[5] Hän kuitenkin luopui myöhemmin osasta osakesalkustaan ja menetti paljon varojaan 1900-luvun alun julkaisuhankkeissaan, joiden tarkoituksena oli tehdä Suomea tunnetuksi ulkomailla. Kuollessaan Mechelinillä oli 300 000 markan nettovarallisuus, mutta ei juuri lainkaan kiinteää omaisuutta.[28]

Liberaali poliitikko

muokkaa

Nuorena sanomalehtimiehenä (1860-luku)

muokkaa
 
Leo Mechelin vuonna 1866.

Mechelinin nuoruus oli Suomen valtiollisen elämän heräämisen aikaa.[5] Jo teininä hän oli mukana ruotsinkielisten liberaalien ryhmässä, johon kuuluivat muun muassa C. G. Estlander, Ernst Linder, Carl Mannerheim, Robert Montgomery ja August Schauman. Ryhmä tunnetaan Suomen historiassa ”dagbladisteina”, joskin J. V. Snellman kutsui heitä vuonna 1858 ”verettömiksi”, sillä he eivät olleet kiinnostuneita fennomaanien kansallisista pyrinnöistä. Mechelinin myöhemmän poliittisen ajattelun kannalta ratkaiseva tapahtuma oli tammikuun valiokuntaan liittynyt julkinen keskustelu kevättalvella 1861. Isänsä vaikutuksesta hän ei tosin osallistunut avoimesti valiokunnan vastaisiin protesteihin.[29]

Mechelin kirjoitteli syksyllä 1860 August Schaumanin toimittamaan Papperslyktan-lehteen. Syksyllä 1861 nuoret liberaalit perustivat lyhytikäiseksi jääneen Barometernin, jonka toimittajaksi Mechelin ryhtyi. Päätoimittajana oli häntä vain vuoden vanhempi Ernst Linder. Barometernin seuraajaksi perustettiin vuoden 1862 alussa Helsingfors Dagblad, jonka hallituksessa ja omistajana Mechelin oli vuoteen 1884 mutta ei kuulunut toimituskuntaan. Hän kuitenkin avusti lehteä ja kirjoitteli ajoittain sen sivuille yhteiskunnallisia artikkeleita koti- ja ulkomaisista kysymyksistä. Esimerkiksi vuoden 1866 Pariisin matkaltaan hän lähetti lehteen Napoleon III:n hallintoa arvostelleita raportteja.[30]

”Dagbladistit” korostivat Suomen ja Venäjän välistä eroa ja ajoivat sisäpolitiikassa liberaaleja uudistuksia, tosin melko elitistisessä hengessä.[31] Vuonna 1876 liberaalit perustivat Mechelinin johdolla Finsk Tidskrift -lehden.[5]

Nousu valtakunnanpolitiikkaan (1870-luku)

muokkaa

Mechelin oli jo vuonna 1867 valtiopäivien suostuntavaliokunnan sihteerinä. Vuoden 1872 valtiopäiville hänet valittiin porvarissäädyn edustajaksi Helsingistä.[32] Hänet valittiin vuonna 1875 Helsingin ensimmäiseen kaupunginvaltuustoon ja sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Hän oli valtuutettuna vuosina 1875–1878 ja 1891–1899 sekä valtuuston puheenjohtajana vuosina 1875–1876, 1878 ja 1892–1899.[5]

Vuonna 1876 Mechelin isännöi Helsingin kaupungin edustajana suurta teollisuusnäyttelyä, jossa myös keisari Aleksanteri II perheineen vieraili. Palkintona onnistuneesta vierailusta Mechelin aateloitiin 27. heinäkuuta[33] samana vuonna. Hän osallistui sen jälkeen aatelissäädyssä kaikille valtiopäiville aina instituution lakkauttamiseen asti eli vuosina 1877–1878, 1882, 1885, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899, 1900, 1904–1905 ja 1905–1906.[5] Hän oli lähes kaikilla valtiopäivillä valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana ja kuului vuosina 1877–1882 Suomen Pankin valtuusmiehiin.[34]

Mechelin kohosi 1870-luvun kuluessa liberaalin suuntauksen johtavaksi poliitikoksi Suomessa. Aloitekykynsä ja laajojen suhteidensa avulla hän saavutti pian suuren vaikutusvallan politiikassa. Valtiopäivillä hän oli taitava puhuja ja aina ahkera esitysten kirjoittaja. Mechelin oli jäsenenä kultakantakomiteassa, jonka ehdotuksesta Suomen markka sidottiin kultakantaan vuonna 1877. Hän myös johti komiteaa, joka valmisteli vuoden 1879 elinkeinovapauslain, sekä vuosina 1879–1880 suurta verokomiteaa. Hän myös kirjoitti vuonna 1877 ensimmäisen valtion tulo- ja menoarvion, jonka käyttöönottoa oli itse ehdottanut.[5] Niin ikään vuoden 1878 asevelvollisuuslain sisällön on sanottu olleen suurelta osin Mechelinin aikaansaannos, vaikka hänet muuten muistetaankin pasifistina.[35][36]

Ura pankkialalla, sivutoiminen kansantaloustieteen professuuri ja ahkera komiteatyöskentely kerryttivät Mechelinille kattavan asiantuntemuksen varsinkin kansantaloudellisissa kysymyksissä, ja hänen laajat teoreettiset tietonsa pääomamarkkinoiden toiminnasta hyödyttivät kultakantakomitean työskentelyä. Kansainvälisten kontaktiensa avulla hän vaikutti lisäksi Suomen obligaatiomarkkinoiden kehittymiseen 1800-luvun loppuvuosikymmeninä.[37][38]

Poliittinen linja ja näkemys Suomen asemasta

muokkaa

Mechelinin tohtorinväitöskirja käsitteli Ruotsin valtaneuvoston asemaa Vaasa-ajalla.[17] Sen jälkeen Berliinissä ja Wienissä valmistelemassaan, vuonna 1873 julkaistussa professorinväitöskirjassaan Om statsförbund och statsunioner (”Valtioliitoista ja valtiounioneista”) Mechelin esitti myöhemmin kansainvälisesti tunnetuksi tekemänsä opin Suomen perustuslaeista. Sen mukaan Suomi oli sisäisesti suvereeni valtio, joka kuului Venäjän valtakuntaan molemminpuolisella sopimuksella.[39] Mechelinin mukaan Suomi kuului toisaalta taloudellisesti ja kulttuurisesti länsimaihin, joten sen Venäjästä erillinen kehitys talouden ja oikeusjärjestyksen saralla oli turvattava. Yhteiskunnan rakentaminen oikeudet turvaavien perustuslakien varaan oli hyvin tärkeää Mechelinille, joka otti aatelisvaakunaansakin tunnuslauseen pro lege (”lain puolesta”).[5]

 
Mechelinin aatelissuvun vaakuna.

Ruotsinkieliset liberaalit joutuivat 1870-luvulla politiikassa yhä selvemmin vastakkain erityisesti fennomaanien kanssa, sillä he halusivat painottaa maan perustuslakien turvaamista ja pitivät kielikysymystä toissijaisena. Väitöskirjassaan Mechelin esitti myös, että suomalaiset muodostivat instituutioihin nojaavan poliittisen yhteisön, joka oli riippumaton kielestä.[40] Hän näkikin kansakunnan historiallisena ja poliittisena tekijänä, ei kansallisena kuten fennomaanit.[41] Kieli- ja kansallisuuskysymyksen vuoksi hän muun muassa joutui syksyllä 1874 lehtien palstoilla käytyyn sanasotaan fennomaani Agathon Meurmanin kanssa.[40]

Mechelin halusi keskittää Suomen ja Venäjän suhteissa vallan suomalaisille instituutioille, erityisesti valtiopäiville. Hän piti myös tärkeänä yksityisyritteliäisyyden suosimista ja teollisuuden kehittämistä, sillä hän uskoi niiden johtavan taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen edistykseen.[5] Hän oli taloudellisen liberalismin ja vapaakaupan kannattaja.[42] Mechelin ajoi myös uskonnonvapautta. Hän esitti vuonna 1872 ensimmäisenä valtiopäivillä juutalaisten maahantulokiellon kumoamista, jotta Suomeen saataisiin sivistyneitä ja eteviä juutalaisia talouselämää kehittämään. Puolustaessaan esitystä valtiopäivillä hän korosti kansallisia hyötynäkökohtia ja huomautti, että sivistymättömät juutalaiset muuttaisivat maahan joka tapauksessa. Vaikka ehdotus tyrmättiin, Mechelin ajoi sitä vuosien ajan valtiopäivillä, senaatissa ja jopa vuoden 1886 kirkolliskokouksessa. Juutalaisten kansalaisoikeudet toteutuivat Suomessa kuitenkin vasta vuoden 1917 lopussa.[43]

Liberaalinen puolue ja ura senaattorina (1880–1890)

muokkaa

Dagbladilaiset liberaalit yrittivät raivata itselleen tilaa kieliriidan keskellä perustamalla Liberaalisen puolueen, jonka 5. joulukuuta 1880 julkaistu ohjelma oli pääasiassa Mechelinin kirjoittama. Se oli Suomen ensimmäinen kirjoitettu puolueohjelma.[44][5] Aatteellisesti vanhaliberalistisessa ohjelmassa haluttiin purkaa taloudellista sääntelyä sekä vaadittiin oikeusjärjestyksen turvaamista, painovapautta, uskonnonvapautta ja valtiopäivien aseman vahvistamista.[45][46] Mechelinin linjan mukaisesti ohjelmassa vähäteltiin kielikiistaa, toivottiin molemmille kotimaisille kielille tasaveroista asemaa ja vaadittiin Suomen ja Venäjän suhteiden määrittelemistä perustuslaeilla. Snellman tyrmäsi ohjelman julkisesti, sillä hänen mukaansa Suomen tulevaisuuden turvaamiseksi tarvittiin suomen kieleen perustuvan kansakunnan rakentamista eikä kannattanut luottaa lakien pysyvyyteen.[5] Tyylillisesti Liberaalisen puolueen ohjelma oli vanhanaikainen ja henki elitistisen politiikan aikoja. Ohjelma tarkasteli suomalaista yhteiskuntaa ruotsinkielisen yläluokan näkökulmasta ja oli hengeltään paternalistinen, eikä siksi vedonnut suomenkieliseen rahvaaseen.[47] Ohjelmassa ei ajettu äänioikeuden laajentamista tai demokratian lisäämistä,[48] ja sosiaalisissa kysymyksissä se oli lähinnä oikeistolainen[44].

 
Maria Wiikin 1880-luvulla maalaama öljyvärimuotokuva Mechelinistä.

Syksyllä 1880 Mechelinin spekuloitiin olevan liberaalien ehdokas uudeksi ministerivaltiosihteeriksi Emil Stjernvall-Walleenin jäädessä piakkoin eläkkeelle. Ministerivaltiosihteerin apulaisen virka avautuikin vuoden lopulla, mutta siihen nimitettiin Theodor Bruun, joka seuraavana vuonna seurasi Stjernvall-Walleenia ministerivaltiosihteeriksi.[49] Vuoden 1882 valtiopäivien vaaleissa Liberaalinen puolue menestyi kielipuolueita paremmin ja saavutti enemmistön porvarissäädyssä.[50] Uusi kenraalikuvernööri Fjodor Heiden järjesti samana vuonna Mechelinin nimitetyksi senaatin valtiovaraintoimituskunnan apulaispäälliköksi. Myös fennomaanien johtaja Georg Zacharias Forsman (myöh. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) nimitettiin samassa yhteydessä senaattoriksi.[49][5] Heiden halusi Forsmanin senaattiin toteuttamaan suomen kieltä suosivaa politiikkaa, sillä Heiden uskoi ruotsin aseman heikentämisen helpottavan myöhemmin venäläistämistä, mutta puoluesuhteiden tasapainottamiseksi ja liberaaliopposition rauhoittamiseksi hänen oli samalla tehtävä myös Mechelinistä senaattori. Lisäksi Heiden tarvitsi sekä Forsmania että Mecheliniä talousasioissa ja käytti heitä luottomiehinään senaatissa.[51]

Liberaalinen puolue ei onnistunut ylittämään kieliryhmien välistä kuilua, ja sen kannatus kuihtui pian. Puolue katosi nopeasti vuoden 1885 jälkeen, kun suomen kielen nousun uhka säikäytti ruotsinkieliset liberaalit loikkaamaan svekomaaneihin.[52][53] Puolueen kuolema ei kuitenkaan haitannut Mechelininiin uraa senaatissa.[5] Hän oli tämän jälkeen pitkään sitoutumaton, mutta suomenkielisellä puolella hänet luettiin svekomaaneihin.[54]

Mechelin hoiti senaatissa muun muassa Suomen ja Venäjän välisiä kauppa- ja tullineuvotteluita.[5] Hän edusti vuonna 1887 Madridissa käydyissä Venäjän ja Espanjan välisissä kauppasopimusneuvotteluissa koko keisarikuntaa yhdessä Venäjän Madridin-lähettilään Mihail Gortšakovin kanssa. Tämä johtui siitä, että Suomen suuriruhtinaskunnan kauppavaihto Espanjan kanssa oli tuolloin kolme kertaa suurempi kuin koko muun valtakunnan yhteensä. Mechelin vietti Espanjassa perheineen puoli vuotta. Itse neuvottelut kestivät kaksi kuukautta, minkä jälkeen hänen oli vielä saatava sopimukselle Pietarin hyväksyntä. Lopputuloksena oli kuitenkin erityisesti Suomelle edullinen kauppasopimus.[55][5] Kun senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunta perustettiin vuonna 1888, Mechelin nimitettiin sen johtoon. Hän oli myös tekemässä päätöstä Suomen ensimmäisten jäänmurtajien hankkimisesta, mikä toteutui vuonna 1890. Talvimerenkulun kehittyminen helpotti ulkomaankauppaa ja vähensi siten Suomen riippuvuutta Venäjästä.[5]

Historiantutkija Osmo Jussilan mukaan Mechelin oli senaatissa aktiivinen ”projektimaakari”, joka laati jatkuvasti ehdotuksia myös muista kuin oman toimialansa kysymyksistä ja lähetti toimintaohjeita ministerivaltiosihteerille Pietariin vaikuttaen siten merkittävästi myös ministerivaltiosihteerin ja Suomen asiain komitean toimintaan.[51] Mechelin käytti taitavasti ja häikäilemättömästikin henkilökohtaisia suhteitaan hyödykseen ajaessaan päämääriään ja erityisesti pitääkseen Venäjän viranomaiset ulkona Suomea koskevasta päätöksenteosta.[5]

Suomen autonomian puolustaja

muokkaa

Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande -esitelmä (1886)

muokkaa
 
Mechelinin esitelmän laajennettu saksankielinen versio saksalaisessa Marquardsenin julkisoikeuden käsikirjassa.

Vuonna 1885 Mechelin kirjoitti ministerivaltiosihteeri Bruunin pyynnöstä yhdessä K. G. Ehrströmin ja Robert Montgomeryn kanssa Suomen valtio-oikeudellista asemaa käsitelleen esityksen, joka oli tarkoitettu valistukseksi Venäjän viranomaisille. Koska esitys perustui oppiin Suomen valtiosta, Bruun ja kenraalikuvernööri Heiden eivät olleet siihen tyytyväisiä, ja Heiden kielsi sen julkaisemisen.[56][57]

Kun samana vuonna nimitettiin niin sanottu Weissenbergin komitea kodifioimaan Suomen lainsäädäntöä, päätti Mechelin julkaista omissa nimissään ulkomaalaiselle lukijakunnalle suunnatun esityksen, joka tukisi oppia Suomesta valtiona. Tuloksena oli vuonna 1886 ilmestynyt, valtio-oikeudelliseksi esitelmäksi puettu ranskankielinen pamfletti Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande (”Piirteitä Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeudesta”), jossa Mechelin tarkensi ja laajensi aiemmin professorinväitöskirjassaan lanseeraamaansa mallia ja kehitti niin sanottua unioniteoriaa. Esitelmässään Mechelin argumentoi, että kun keisari Aleksanteri I sitoutui vuoden 1809 Porvoon valtiopäivillä Suomen Ruotsin-aikaisiin perustuslakeihin, hän tunnusti Suomen valtioksi, jolloin syntyi myös hänen seuraajiaan sitonut valtio-oikeudellinen sopimus. Vaikka siis keisari oli Venäjällä yksinvaltias, Suomea hän saattoi hallita suuriruhtinaana vain Suomen perustuslakien rajoissa ja säätyjen myötävaikutuksella – eli Suomi oli erillisenä valtiona ainoastaan reaali- tai personaaliunionissa Venäjän kanssa, ei osa sitä.[58]

Mechelinin esitelmä käännettiin useille kielille, ja Mechelin levitti sitä ystäväverkostonsa kautta tehokkaasti ympäri Eurooppaa. Se päätyi muun muassa Ruotsin kuninkaalle sekä Britannian pääministerille William Gladstonelle.[59] Saksankielinen versio julkaistiin vuonna 1889 arvovaltaisessa Heinrich Marquardsenin julkisoikeuden käsikirjassa nimellä Das staatsrecht des Großfürstenthums Finland.[60] Siihen Mechelin teki vielä lisäyksiä ja kiteytti näkemyksensä seuraavasti:

»Suomi on Venäjän kanssa yhdistetty, valtio-oikeudellisessa suhteessa keisarikuntaan nähden, koordinoitu, perustuslaillinen monarkia. Suomen yhdistys Venäjän kanssa vastaa siis käsitettä reaaliunioni.[61]»

Kirjan käänsi vuonna 1888 ranskasta venäjäksi runsain kriittisin reunahuomautuksin sitä täydentäen hovimestari K. F. Ordin, josta tuli Suomen asemasta käytävän kiistan tärkein yleisvaltakunnallisen (Venäjän) näkökulman puolustaja. Mechelin ja Ordin kirjoittivat useita julkisia vastauksia, joissa he kumosivat toinen toisensa päätelmät historiallisiin lähteisiin vedoten. Tästä versoi laaja keskustelu Suomen asemasta osana Venäjää.[62] Vaikka Suomen ja Venäjän yhteentörmäyksen edellytykset olivat jo entuudestaan olemassa, Mechelinin on pamfletin julkaistessaan sanottu ”heittäneen ensimmäisen kiven” oikeustaistelussa. Oppi Suomesta perustuslaillisena valtiona oli syntynyt jo aiemmin, mutta juuri Mechelin puki sen tarkkaan muodollis-juridiseen asuun ja levitti sitä kansainvälisten verkostojensa avulla tehokkaasti eri puolille maailmaa.[63] Venäjällä tämä kansainväliseen mielipiteeseen vetoaminen tulkittiin provokaatioksi.[64]

Suomessa Mechelinin oppi Suomen valtiosta ja unioniteoria hyväksyttiin yleisesti liberaalien piirissä, kun taas esimerkiksi Mecheliniä valtio-oikeuden professorina seurannut Robert Hermanson esitti maltillisemman näkemyksen, jonka mukaan Suomi oli valtio mutta silti Venäjälle alisteinen.[65] Vaikka Hermansonkin korosti Suomen itsehallintoa, Mechelinin reaaliunioniteoriassa erityistä oli se, että se periaatteessa mahdollisti Suomen näkemisen kansainoikeuden subjektina.[66] Suomen senaatissa varsinkin Mechelinin nuoruudenystävä Woldemar von Daehn asettui vastustamaan Mechelinin ”perustuslakiuhoa”, jota von Daehn piti Suomen aseman kannalta vaarallisena.[67]

Senaattorista vaikutusvaltaiseksi yksityishenkilöksi (1890–1899)

muokkaa

Postimanifesti ja ero senaatista

muokkaa

Venäjällä Aleksanteri III:n kaudella kiristyneet imperialismi ja nationalismi sekä valtakunnan yhtenäistämistarpeet johtivat pyrkimyksiin sitoa Suomen kaltaisia ”rajamaita” tiiviimmin emämaahan. Mechelin kuitenkin näki Suomen laki- ja privilegiojärjestelmän kokonaisuutena, jonka tuli säilyä täysin koskemattomana. Hän laati suurelta osin senaatin lausunnot, joissa vastustettiin Suomen raha-, tulli- ja postijärjestelmien yhdistämistä vastaaviin venäläisiin laitoksiin. Nähdessään muistiot keisari Aleksanteri III kirjoitti närkästyneenä esityksen reunaan kommentin, jossa provosoivasti kysyttiin: ”Kuuluko Venäjä Suomeen vai Suomi Venäjään”. Kun postilaitoksen yhdistänyt postimanifesti sitten kaikesta huolimatta annettiin vuonna 1890, Mechelin erosi vastalauseena senaatista.[5][68][69]

Senaatti vahvisti postimanifestin ja Mechelinin eron samassa istunnossa heinäkuussa 1890.[70] Vaikka samanaikaisesti erosi muitakin korkeita virkamiehiä, juuri Mechelinistä tuli huomion keskipiste luultavasti hänen aikaisemman näkyvän toimintansa vuoksi. Tästä viimeistään alkoi hänen sädekehänsä kirkastuminen Suomen oikeustaistelun keulakuvana, mikä aikanaan nosti hänet puoluepolitiikan yläpuolelle.[71] Venäjällä häntä alettiin pitää Suomen ”pääseparatistina”.[5]

Toiminta yksityishenkilönä

muokkaa
 
Kaarlo Karin pilapiirroksessa Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mechelin tuhlaa verorahoja Tähtitorninvuoren rinteiden kunnostamiseen. Fennomaanit kutsuivat svekomaaneja ”viikingeiksi”. Matti Meikäläinen 3/1899.

Erottuaan senaatista Mechelin palasi Helsingin kaupunginvaltuuston johtoon ja liike-elämän luottamustoimiinsa, kuten Pohjoismaiden Yhdyspankin ja Nokia-yhtiön johtokuntiin, sekä keskittyi yksityishenkilönä Suomen autonomiaa puolustavan propagandan tuottamiseen ja levittämiseen Länsi-Eurooppaan.[5] Hän olisi tosin ilmeisesti halunnut päästä ministerivaltiosihteeriksi voidakseen vaikuttaa Venäjän Suomen-politiikkaan, mutta aika ei ollut enää hänelle suotuisa.[72] Mechelin osallistui tänä aikana myös ahkerasti erilaiseen yhdistystoimintaan. Hän toimi vuonna 1894 Ekonomiska samfundetin, vuosina 1893–1896 Suomen Talousseuran ja vuosina 1886–1903 Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtajana. Hän jatkoi myös valtiopäivillä ja oli edustajana vuosien 1886 ja 1893 kirkolliskokouksissa.[5][73]

Taideyhdistyksen johdossa Mechelinillä oli läheiset suhteet taide-elämään. Hän oli vaikuttanut muun muassa Ateneumin taidemuseon rakentamiseen.[74] Mechelin tuki kotimaista kuvataidetta ja varsinkin ruotsinkielisiä taiteilijoita käyttäen hyväkseen asemiaan taidehallinnossa ja myös kunnallispolitiikassa. Samalla hän valjasti myös taiteilijat oikeustaistelunsa tueksi. Mechelin tuki varsinkin kuvanveistäjä Robert Stigelliä, ja sai vuonna 1895 valtuuston puheenjohtajana Helsingin kaupungin tilaamaan Stigelliltä Haaksirikkoiset-patsaan Tähtitorninvuorelle sijoitettavaksi. Se oli Helsingin ensimmäinen ”moderni” julkinen taidehankinta, ja Mechelin antoi veistokselle myös näkemyksiään vastaavan poliittisen tulkinnan Suomen selviämistaistelun symbolina.[75]

Julkaisuhankkeilla Suomea tunnetuksi maailmalla

muokkaa
 
Akseli Gallen-Kallelan pilakuva Suomi 19:nellä vuosisadalla -teoksen tekijöistä vuodelta 1893: Mechelin Seppo Ilmarisena kansallisteosta takomassa.

Venäläistämisen uhatessa Mechelin katsoi tarpeelliseksi osoittaa ulkovalloille Suomen olevan länsimainen sivistysvaltio. Hän ideoi, toimitti ja julkaisi vuonna 1893 Suomea esittelevän kirjan Finland i 19:de seklet, joka pian suomennettiin nimellä Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mukana olivat Suomen keskeiset tieteilijät, kirjailijat ja taiteilijat, tosin edustettuina oli lähinnä ruotsinkielisiä kirjoittajia. Zachris Topelius kirjoitti esipuheen ja Albert Edelfelt teki paljon töitä kirjan kuvittamisen ja kuvatoimituksen hyväksi. Teos esittelikin hyvin laadukkaasti suomalaista kuvataidetta. Kirjasta tuli kansallismielisen paatoksen värittämä. Teos käännettiin jo vuonna 1894 useille kielille, ja tekijät levittivät sitä ahkerasti Euroopan sivistyspiireihin.[76][77] Mechelin lähetti teoksen venäjänkielisen laitoksen keisari Aleksanteri III:lle ja luovutti tämän kuoltua sen myös Pietarissa henkilökohtaisesti uudelle hallitsijalle, Nikolai II:lle.[78]

Mechelinin ulkomaille suunnattu julkaisutoiminta jatkui myöhemmin uudessa muodossa, kun hän järjesti pääomaa Pariisissa vuosina 1901–1906 ilmestyneelle, pääosin suomalaisten omistamalle L’Européen-viikkolehdelle, josta haluttiin Suomen tiedotuskanava Eurooppaan. Lehti ei kuitenkaan kannattanut taloudellisesti.[79] Mechelin myös kirjoitteli 1900-luvun alusta alkaen runsaasti Suomen asemaa koskevia artikkeleita ulkomaisiin lehtiin.[80] Hänen panoksensa varsinkin Ranskassa 1900-luvun alussa julkaistuihin Suomea käsitteleviin kirjoituksiin ja kirjallisuuteen oli huomattava.[81]

Sortovuosien valtiomies

muokkaa

Ensimmäinen sortokausi (1899–1905)

muokkaa

Helmikuun manifesti

muokkaa
 
Mechelin sai 60-vuotissyntymäpäivänään paljon kukkatervehdyksiä.

Suomen ja Venäjän lopullinen yhteentörmäys tapahtui vuoden 1899 alussa, kun säätyvaltiopäivät kieltäytyivät hyväksymästä keisarin esittämää uutta asevelvollisuuslakia. Mechelin johti tuolloin juuri säätyjen asevelvollisuusvaliokuntaa.[82] Helmikuun manifestin sisällöstä Mechelin sai tietää jo etukäteen vt. ministerivaltiosihteeri Victor Napoleon Procopén ansiosta ennen kuin kukaan muu suomalainen, mutta hän ei siinä vaiheessa voinut tehdä käytännössä asialle mitään. Mechelin piti alkuun manifestin julkaisemisesta eli promulgoinnista kieltäytymistä Suomessa mahdottomana mutta muutti pian kantansa.[83][84]

Helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeen Mechelinistä tuli perustuslaillisten johtaja ja keulakuva, mikä ilmeni muun muassa huomattavina perustuslaillisten kansalaispiirien kunnianosoituksina hänen 60-vuotispäiviensä yhteydessä saman vuoden marraskuussa.[85] Mechelin muotoili tekstin valtiopäivien nimissä keisarille osoitettuun anomukseen, jossa muistutettiin, ettei Suomen lainsäädäntöjärjestystä saanut muuttaa ilman valtiopäivien hyväksyntää. Hänen ehdotuksestaan valtiopäivät laativat lisäksi kompromissina oman vaihtoehtoisen asevelvollisuuslakiesityksensä, ja säätyjen vastauksessa keisarille muistutettiin vielä erikseen Suomen perustuslaeista.[82] Suuren adressin keruuseen Mechelin ei suoraan osallistunut, mutta hän muotoili myös sen tekstin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta lopulliseen asuun.[86] Nikolai II ei kuitenkaan reagoinut yhteenkään näistä suomalaisten vetoomuksista.[82] Hieman myöhemmin kerättyyn kansainväliseen kulttuuriadressiin Mechelin suhtautui varautuneemmin.[87]

Passiivinen vastarinta ja maanpako

muokkaa

Varsinkin sortokauden alkuvaiheessa Mechelin oli keskeisessä tai johtavassa asemassa lähes kaikissa Suomen oikeustaisteluun liittyneissä suuremmissa hankkeissa.[88] Kun Suomen näkökulmaa puolustanutta propagandaa alettiin järjestelmällisesti levittää Länsi-Euroopan lehdistöön vuonna 1899, toiminnasta vastasivat pääasiassa Werner Söderhjelm ja J. N. Reuter, mutta rahoituksen järjesti Mechelinin johtama tilapäinen komitea.[89] Seuraava askel suomalaisten vastarinnan organisoimiseksi oli syksyllä 1900 koti- ja ulkomaille suunnatun propagandan järjestämiseen tarkoitettujen pysyvien toimikuntien perustaminen. Nämä seitsemän toimikuntaa tunnetaan myös yhteisnimityksellä Mechelinin komiteat, sillä hän oli aloitteentekijä niiden perustamisessa. Mechelin itse johti ulkomaisen propagandan toimikuntaa ja kuului myös venäläiseen ja juridiseen toimikuntaan.[90]

Varsinaisesti passiivisen vastarinnan kannattajat järjestäytyivät Tuurholman kartanossa elokuussa 1901 pidetyssä kokouksessa, jossa Mechelin laati keisarille uutta asevelvollisuuslakia vastustavan kansalaisadressin. Siihen kerättiin 473 468 nimeä eli lähes yhtä paljon kuin suureen adressiin.[91][92] Myöhemmin perustettiin salainen vastarinnan keskusorganisaatio eli Kagaali, jonka kanssa pääosa Mechelinin komiteoista päätyi yhteistyöhön.[90] Mechelin oli itsekin Kagaalin kanssa yhteistyössä, mutta ei pitänyt siitä, että passiivisen vastarinnan johto valui nuorempien käsiin. Hänen ehdotuksestaan päätettiin tammikuussa 1903 perustaa ”vanhempien neuvosto” – johon hän itsekin tuli jäseneksi – pohtimaan vastarintaliikkeen periaatteellisia kysymyksiä Kagaalin hoitaessa käytännön toimintaa.[93] Mechelinin tytär Cely Mechelin toimi Kagaalin sisarjärjestössä naiskagaalissa.[90]

 
Mechelin vaimoineen Saksan Wildbadissa elokuussa 1903.

Diktaattorinvaltuudet saanut kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov karkotti keväällä 1903 perustuslaillisten johtajat maasta. Tukholmassa tuolloin oleskellut Mechelin julistettiin toukokuun alussa ei-toivotuksi henkilöksi, ja hänen senaattorineläkkeensä maksaminen katkaistiin.[94] Hänelle jäivät kuitenkin tuloiksi vielä Nokian omistajana saamansa osingot.[26] Joukko karkotettuja valtiopäivämiehiä piti Tukholmassa syyskuussa 1903 ”Tukholman valtiopäivinä” tunnetun vastarintakokouksen. Kokous asetti Mechelinin johtaman komitean pohtimaan mahdollista Suomen perustuslaillisten yhteistyötä Venäjän oppositiopuolueiden kanssa.[95]

Mechelin alkoikin solmia suhteita Venäjän liberaalien johtajiin, joiden hän toivoi kohoavan Venäjällä valtaan. Venäjän liberaalit järjestäytyivät noihin aikoihin perustuslaillisdemokraattiseksi puolueeksi eli niin sanotuksi kadettipuolueeksi. Mechelin neuvotteli Saksassa Vapautusliitto-nimisen venäläisen oppositioryhmän johtajiin kuuluneen ruhtinas Pjotr Dolgorukovin kanssa Suomen tulevaisuutta koskeneista kysymyksistä. Mechelin jopa laati syksyllä 1903 Dolgorukovin toiveesta oman ehdotuksensa Venäjän perustuslaiksi.[96][5][97] Sadasta isokokoisesta arkkisivusta koostunut valtiosääntöesitys salakuljetettiin Venäjälle.[98] Mechelin kehitti vuonna 1905 myös yhteistyösuhteen Sergei Witteen, josta tuli pian Venäjällä duuman perustamisen myötä maan ensimmäinen pääministeri.[99][100]

Toisinaan Mechelinin autoritaarinen esiintyminen perustuslaillisten johtajana herätti myös vastustusta, esimerkiksi hänen kieltäytyessään hyväksymästä väkivaltaista aktivismia.[97] Varsinkin Mechelinin ja Konni Zilliacuksen väliset linjaerimielisyydet kärjistyivät vuoden 1904 aikana. Mechelin vastusti Zilliacuksen Pariisissa syys–lokakuussa järjestämää Venäjän oppositiopuolueiden ja vähemmistökansallisuuksien kongressia, koska sen asialista oli Mechelinin mielestä Suomen asian kannalta kyseenalainen. Mechelin kieltäytyi osallistumasta kongressiin Suomen edustajana mutta matkusti silti Pariisiin valvomaan tilannetta.[101] Zilliacuksesta ja aktivisteista poiketen Mechelin ei suostunut yhteistyöhön venäläisten vallankumouspuolueiden tai sosialistien kanssa, sillä hän oli tiukka porvari ja kaikenlaisen kumouksellisuuden vastustaja. Hän uskoi lain ja oikeuden voimaan sekä yhteiskunnallisten ristiriitojen maltilliseen ratkaisemiseen.[5] Toisaalta Venäjän bolševikit sisäistivät perustuslaillisten opit Suomen valtiosta, ja V. I. Lenin jopa julkaisi Iskra-lehdessä Mechelinin kirjoittaman asevelvollisuusadressin tekstin kokonaisuudessaan.[102] Zilliacus irtautui lopulta perustuslaillisten yhteisestä rintamasta ja perusti Aktiivisen vastustuspuolueen.[103]

Valtiopäivät 1904–1905

muokkaa

Bobrikovin kuoltua valtiopäivät kutsuttiin jälleen koolle loppusyksystä 1904 ja valtiopäivämiesten karkotukset kumottiin. Mechelinin palatessa Helsinkiin 5. joulukuuta häntä odotti valtaisa hurraava kansanjoukko ja hän sai suurellisen sankarin vastaanoton.[104] Perustuslailliset saivat valtiopäivillä enemmistön kolmeen säätyyn.[105] Mechelin kohosi valtiopäivien suvereeniksi johtohahmoksi, ja hänet valittiin kolmen keskeisen valiokunnan sekä erityisen valtiollista tilannetta seuraamaan asetetun valtuuskunnan puheenjohtajaksi.[5] Hän pääasiassa laati keisarille niin sanotun ”suuren anomuksen” laillisten olojen palauttamisesta ja neuvotteli siitä Sergei Witten ja kenraalikuvernööri Ivan Obolenskin kanssa Pietarissa, minkä seurauksena Nikolai II suostui maaliskuussa 1905 luopumaan asevelvollisuuslain toimeenpanosta niin sanottuja sotilasmiljoonia vastaan. Vastineeksi Mechelin ja perustuslailliset suostuivat siihen, että Suomessa piilottelevat venäläiset opposition edustajat vangittaisiin ja toimitettaisiin Venäjälle.[106] Varsinkin työväenliikkeen pettymykseksi vuosien 1904–1905 valtiopäivillä aatelis- ja porvarissäädyn perustuslailliset kuitenkin jarruttivat esimerkiksi äänioikeusasian käsittelyä vedoten laillisuuskysymyksen ensisijaisuuteen.[107][108]

Mechelinin senaatti valtansa huipulla (1905–1906)

muokkaa

Loka–marraskuun 1905 suurlakon aikana perustuslailliset saivat ratkaisevan aseman, ja Mechelin kävi 1. marraskuuta luovuttamassa kenraalikuvernööri Obolenskille sanelemansa julistuksen, jonka pohjalta keisari antoi marraskuun manifestin kolme päivää myöhemmin.[109] Samana päivänä Helsingin Rautatientorilla pidetty kansankokous oli jo ehtinyt nimetä Suomelle uuden hallituksen, jossa mainittiin myös Mechelinin nimi.[110] Mechelin sai Venäjän johtajat vakuutettua siitä, että hän kykenisi patoamaan yhteiskunnallisen kumouksen Suomessa. Luvattujen uudistusten toteuttamiseksi Mechelin nimitettiin 1. joulukuuta 1905 uuden senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi.[5] Oikeusosaston johtoon asetettiin R. A. Wrede.[111]

 
Senaattorit poistumassa Helsingin tuomiokirkosta valtiopäiväjumalanpalveluksen jälkeen 25. toukokuuta 1907, kärjessä Mechelin ja oikeusosaston varapuheenjohtaja R. A. Wrede.

Perustuslaillisten muodostamaa Mechelinin senaattia on pidetty Suomen ensimmäisenä poliittisena hallituksena.[111] Ensimmäistä kertaa puolueet valitsivat itse senaattoriehdokkaat, joiden nimilista annettiin sellaisenaan keisarin hyväksyttäväksi.[112][113] Mechelinin esittämä senaatin poliittinen toimintaohjelma oli periaatteessa Suomen ensimmäinen kirjoitettu hallitusohjelma.[113][111] Symbolisesti merkittävää oli myös, että Mechelin piti ohjelmapuheensa 4. joulukuuta 1905 suomeksi ja vahvisti samalla suomen kielen aseman senaatin pöytäkirjakielenä.[5][113] Suomea oli tosin alkanut käyttää jo myöntyväisyyslinjaa edustanut Strengin senaatti aiemmin samana vuonna.[114] Mechelinin senaatti lopetti venäjän kielen käytön senaatin sisäisessä työssä, vaikka vuoden 1900 kielimanifestia ei virallisesti kumottu.[113]

Mechelinin senaatissa oli ensi kertaa mukana sosiaalidemokraatti, J. K. Kari, sillä Mechelin pyrki yhdistämään kaikki perustuslaillisella kannalla olleet ryhmät.[5] Vanhasuomalaiset leimasivat ruotsinkielisten johtaman senaatin epäkansalliseksi ja taantumukselliseksi. Myös työväestössä oltiin tyytymättömiä siihen, miten Mechelin ja muut perustuslaillisten johdossa olleet ”herrat” olivat päättäneet suurlakon heidän ohitseen saatuaan omat tavoitteensa läpi. Mechelinin senaattia kutsuttiin jopa ”kuularuiskusenaatiksi”.[115][116][117]

Perustuslailliset olivat valtansa huipulla vuosina 1905–1906, jolloin Mechelin johti Suomea yhdessä kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin kanssa ja yhteisymmärryksessä Venäjää johtaneen Witten hallituksen kanssa.[118] Mechelinin oli edeltäjistään poiketen jopa kenraalikuvernööriä vahvempi vaikuttaja. Yhdessä eräiden muiden suomalaisten kanssa hän perehdytti Gerardin Suomen asioihin ja sai tämän omaksumaan perustuslaillisen katsantokannan niihin.[119] Vapaamielisen kauden lyhyys Venäjällä tosin johti siihen, että vain osa suunnitelluista uudistuksista toteutui Suomessa.[5]

Mechelinin senaatin tärkein saavutus oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen.[5] Aiemmin Mechelin oli suhtautunut siihen kielteisesti; vuonna 1885 hän oli kannattanut senaatissa vallitsevaa järjestelmää, jossa suurilla tuloilla sai lisä-ääniä aina 25 ääneen saakka, kun fennomaanit olivat vaatineet määrän alentamista kymmeneen.[120] Nyt ajat olivat kuitenkin muuttuneet. Uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki valmisteltiin Robert Hermansonin johtamassa komiteassa, ja tuloksena oli radikaali esitys, joka sisälsi naisten äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan.[121] Vaikka Mechelin suhtautui edelleen varauksellisesti yksikamarisuuteen ja naisten äänioikeuteen, silti juuri hän ajoi lopulta arvovallallaan molemmat senaatissa läpi ja puolusti sitten lakiesityksiä sekä venäläisten tarkastuskomiteassa että valtiopäivillä. Senaattoreista erityisesti oikeusoppineet Mechelin, Wrede ja K. J. Ståhlberg korostivat, että naisten äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta ei saanut erottaa toisistaan.[122][123]

Mechelinin senaatin hankkeista toteutuivat kesällä 1906 lisäksi perustuslaintasoisen laki lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta sekä kokoontumisvapautta tarkentanut laki. Sen sijaan keisari jätti vahvistamatta samaan aikaan hyväksytyt painovapaus- ja yhdistyslain sekä lain eduskunnan oikeudesta valvoa hallituksen toiminnan laillisuutta, sillä valtiopäivät olivat tehneet muutoksia senaatin esityksiin.[124] Venäjän vuoden 1906 perustuslain Suomea koskeva pykälä muotoiltiin Suomen kannalta hieman edullisemmaksi Mechelinin annettua Wittelle kielteisen lausunnon alkuperäisestä ehdotuksesta.[125] Lähimpänä Mechelinin sydäntä oli yritys laatia Suomelle uusi hallitusmuoto, jolla maan perustuslait olisi turvattu; hän oli valmistellut sen tekstiä salaa jo vuonna 1904. Hankkeessa auttoivat Hermanson ja Wrede. Senaatin esitys oli valmis kesällä 1907, mutta Venäjän uusi pääministeri Pjotr Stolypin esti sen esittelyn keisarille, sillä hän ei suvainnut pyrkimyksiä rajoittaa hallitsijan valtaa. Esitys kuitenkin toimi Ståhlbergin vuonna 1917 johtaman perustuslakikomitean työn pohjana.[126]

Mechelinin senaatin loppuvaiheet (1907–1908)

muokkaa
 
Mechelin viimeisinä vuosinaan.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1907 perustuslailliset menestyivät odotettua huonommin: he eivät saaneetkaan odottamaansa tukea kansalta, sillä sosiaalidemokraatit ja myöntyväisyyslinjaa edustaneet vanhasuomalaiset voittivat vaalit. Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) ja nuorsuomalaiset saivat yhteensä vain neljänneksen eduskunnan paikoista, ja Mechelinin senaatti muuttui näin vähemmistöhallitukseksi.[5][127] Säätyajan liberaali Mechelin oli suurlakon jälkeisessä uudessa poliittisessa todellisuudessa jo pikemminkin konservatiivi, ja hän paheksui uutta eduskuntaa, jonka jäsenistä vain harvoilla oli ”kykyä ja näkemystä”.[52][128]

Mechelinin senaattiin pettyneet sosiaalidemokraatit tekivät keväällä 1908 välikysymyksen, jossa senaattia arvosteltiin saamattomuudesta uudistuksissa ja Suomen aseman puolustamisessa. Eduskunta hyväksyi yllättäen sosiaalidemokraattien esittämän epäluottamuslauseen senaatille vanhasuomalaisten äänestäessä tyhjää.[129][130] Senaatilla olisi ollut oikeus jatkaa, mutta se tarjoutui eroamaan vapaaehtoisesti parlamentarismin hengessä. Keisari Nikolai II kuitenkin aluksi torjui tämän ja hajotti sen sijaan eduskunnan.[131] Toukokuussa 1908 keisari myönsi eron Mechelinille ja neljälle muulle senaattorille,[132] sillä vanhat perustuslaillisten johtajat haluttiin sivuun uusien venäläistämistoimien tieltä.[133] Mechelinin senaatti oli menettänyt luottamuksensa Pietarissa, koska se ei ollut puuttunut tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti Voimaliiton, suomalaisten punakaartien ja Suomessa piileskelleiden venäläisten vallankumouksellisten toimintaan.[134] Pian alkoi toinen sortokausi.[133]

Viimeiset vuodet (1908–1914)

muokkaa

Jouduttuaan väistymään senaatista Mechelin liittyi viimein Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen (RKP)[135] ja pyrki eduskuntaan, jonne hänet valittiin vuoden 1910 vaaleissa maan suurimmalla henkilökohtaisella äänimäärällä.[136] Hänestä tuli eduskunnan ikäpuhemies[137] ja itse asiassa kaikkein varhaisimmin syntynyt eduskunnan jäsen.[138] Mechelin oli kansanedustajana viimeiset vuotensa ja toimi perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana vuosina 1910 ja 1913.[3] Vuonna 1913 hän teki Wreden kanssa lakialoitteen uudesta perustuslaista, jossa Suomen aseman vakauttamiseksi siihen asti laittomana sortona tuomittu yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö ja eräät muut Venäjän vaatimukset olisi hyväksytty mutta samalla myös sidottu määrättyihin rajoihin. Tämä osoitti vanhan perustuslaillisen ikonin lopulta alkaneen taipua jonkinlaisen myöntyvän reaalipolitiikan kannalle. Eduskunnan enemmistö kuitenkin pysyi taipumattomana ja tyrmäsi aloitteen,[139] jonka käsittely keskeytyi.[140]

Viimeisinä vuosinaan Mechelin oli aktiivinen rauhanliikkeessä ja osallistui Suomen edustajana kansainvälisiin rauhankongresseihin vuonna 1910 Tukholmassa ja vuonna 1912 Genevessä. Jälkimmäisessä kokouksessa hän toimi myös yhtenä varapuheenjohtajana. Mechelin toivoi rauhan takeeksi kansainvälistä lainsäädäntöä, joka voisi auttaa myös Suomen asemaa. Hän saikin Geneven kongressin antamaan Suomea tukevan julkilausuman, joskin sen merkitys jäi puhtaasti symboliseksi.[141] Vaikeinakaan aikoina Mechelin ei silti taipunut väkivallattoman, puhtaasti moraalisen vastarinnan vaatimuksestaan.[36]

 
Hautajaispäivänä 2. helmikuuta 1914 Mechelinin haudalle tuotiin 600 seppelettä.

Mechelin jatkoi kirjallisestikin aktiivisena ja suunnitteli vielä teoksen kirjoittamista rauhankysymyksestä,[142] mutta syksyllä 1913 munuaistauti sai hänestä otteen, ja hän kuoli 26. tammikuuta 1914. Hänet haudattiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, ja hautajaisista tuli ennennäkemätön kansanjuhla, vertauskuvallinen mielenosoitus sortovaltaa vastaan. Haudalle laskettiin 600 seppelettä. Mechelinin ihailijoihin kuuluneen kansanedustaja Tekla Hultinin mukaan ”hän on vielä kuolemallaankin palvellut sitä asiaa, jonka puolesta hän on elänyt”. Vainajan muistelu tosin yhdisti lähinnä porvarillista Suomea.[143]

Mechelinin kuoleman jälkeen Cely Mechelin lahjoitti hänen irtaimistonsa ja kirjastonsa Helsingin kaupunginmuseolle. Mechelinin työhuoneen sisustus oli näytteillä Hakasalmen huvilassa vuoteen 1953. Isänsä henkilökohtaisen arkiston Cely Mechelin lahjoitti Valtionarkistoon.[144] Mechelinin aatelissuku sammui mieslinjalta hänen kuollessaan ja lopullisesti vuonna 1950, kun myös Cely Mechelin kuoli lapsettomana.[33]

Merkitys ja jälkimaine

muokkaa

Mechelin mahdollisesti enemmän kuin kukaan toinen vakiinnutti Suomessa ja ulkomailla käsitystä, että Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio,[63] ja hänestä tuli eläessään Suomen oikeustaistelun henkilöitymä.[116]

Eino Leino kirjoitti Mechelinin hautajaisiin muistorunon ”Kansalaisseppel”, jossa hän kutsui Mecheliniä ”sorretun kansan Päämieheksi”.[143] Aikalaislehdistössä Mecheliniä kutsuttiin peräti ”Suomen kruunaamattomaksi kuninkaaksi”, toisinaan jo hänen eläessään.[145] Vaikka toinen sortokausi oli jälleen tehnyt tyhjiksi Mechelinin unelmat Suomen aseman turvaamisesta perustuslaein ja maan itsehallinto oli hänen kuollessaan ajettu ahtaammalle kuin kertaakaan ennen, hänen edustamansa perustuslaillisuuden arvostus oli Suomessa tuolloin korkeimmillaan. Jopa sosiaalidemokraatit ja vanhasuomalaiset olivat liittyneet yhteiseen perustuslailliseen rintamaan.[146]

Myöhemmin Mechelinin muistolle ei kuitenkaan jäänyt merkittävää ylläpitäjää, ja hänet käytännöllisesti katsoen unohdettiin toisen maailmansodan jälkeen. Tähän oli useita syitä. Kielipuolue RKP ei nähnyt kielikysymyksessä melko profiilitonta Mecheliniä omanaan, mutta häntä vierastettiin myös entisten fennomaanien parissa. Suomen itsenäistymisen jälkeen kansallinen ihailu painottui enemmän aktivisteihin ja itsenäisyyden esitaistelijoihin kuin pasifisti Mecheliniin, joka oli kiinnostunut lähinnä Suomen ja Venäjän suhteiden vakiinnuttamisesta. Toisaalta myös sotien jälkeen vallitsevaksi tulleen, J. K. Paasikiven hahmottaman pessimistisen reaalipolitiikan näkökulmasta Mechelinin poliittinen aatemaailma vaikutti naiivilta ja vanhentuneelta. Lisäksi hän oli aristokraattina etäinen kansalle.[147] Varsinkin työväenliikkeen parissa Mecheliniin suhtauduttiin melko viileästi,[148] sillä hän ja muut ruotsinkieliset liberaalit olivat jo 1880-luvulta alkaen omaksuneet kannan, jonka mukaan Suomen aseman turvaaminen suhteessa Venäjään oli asetettava yhteiskunnallisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemisen edelle[149].

Kunnianosoituksia

muokkaa
 
Walter Runebergin veistämä Mechelinin rintakuva Säätytalon edustalla.

Mechelin vihittiin filosofian kunniatohtoriksi Uppsalan yliopistossa vuonna 1893.[5]

Albert Edelfeltin vuonna 1899 tekemä maalaus Maaherra oli alun perin 60-vuotissyntymäpäivälahja Mechelinille hänen perheenjäseniltään.[150] Maalauksen aiheena oleva J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden samanniminen runo ja sen päähenkilö, maaherra Olof Wibelius, muodostuivat sortovuosina perustuslaillisten passiivisen vastarinnan symboleiksi.

Edelfelt maalasi vuonna 1901 Mechelinin muotokuvan Helsingin kaupunginvaltuuston tilauksesta. Vuonna 1903 määrättiin, että julkisissa tiloissa sai olla esillä vain keisariperheen kuvia. Kun valtuusto ei poistanut maalausta istuntosalinsa seinältä, poliisit takavarikoivat sen huhtikuussa 1904. Suurlakon jälkeen se palautettiin paikalleen.[151] Maalaus on nykyään esillä Helsingin kaupungintalossa.[152]

Mechelinin 70-vuotispäivänä vuonna 1909 hänen pronssinen rintakuvansa paljastettiin Ateneumissa. Walter Runebergin veistämä teos rahoitettiin kansalaiskeräyksellä. Pro Helsinki -säätiö siirrätti sen vuonna 1943 Säätytalon puistikkoon.[153]

Helsingin Mechelininkatu nimettiin Mechelinin mukaan vuonna 1917 eli heti kun se oli mahdollista helmikuun vallankumouksen jälkeen.[154] Lisäksi vuonna 1995 karttaan merkittiin Mechelininaukio. Haminassa on Mechelinin mukaan nimetty Mechelinintie.[5]

Vuonna 1997 perustettiin Leo Mechelin seura ry.[155] Suomen Rauhanliiton vuonna 1993 perustama Itämerikeskussäätiö vaihtoi vuonna 2015[156] nimekseen Leo Mechelin säätiö. Säätiön alkuperäinen tarkoitus oli Tuusulan Kellokoskella sijainneen juhlatalon ylläpitäminen, mutta nykyään se muun muassa kustantaa yhteiskunnallista kirjallisuutta. Rauhanliitolla oli 1900-luvun alussa myös Leo Mechelin -rahasto, joka perustettiin eversti Georg Fraserin lahjoitusvaroilla.[157]

Löyttymäen kyläseura pystytti toukokuussa 2012 Janakkalan Löyttymäkeen muistokiven, jossa todetaan Mechelinin laatineen vuonna 1905 Suomelle perustuslain Löyttymäen kartanossaan.[158]

Joulukuussa 2020 tiedotettiin valtioneuvoston kanslian hankkeesta, jonka tarkoituksena on saattaa Mechelinin elämäntyöhön ja yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvä laaja yhteiskunnallisesti ja historiallisesti merkittävä arkistoaineisto koottuina teoksina avoimesti käytettäväksi. Hanke toteutetaan vuosina 2020–2025.[159]

Tuotanto

muokkaa
  • Öfversigt af svenska riksrådets statsrättsliga ställning från Gustaf I till 1634 (tohtorinväitöskirja). 1873
  • Om statsförbund och statsunioner I (professorinväitöskirja). 1873
  • Storfurstendömet Finlands grundlagar jemte bihang. 1876 (suom. Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslait ynnä liite)
  • Kort framställning af Storfurstendömet Finlands statsförfattning och förvaltning. 1885
  • Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande. 1886
  • Das Staatsrecht des Grossfürstenthums Finnland. Freiburg 1889
  • Står Finlands rätt i strid med Rysslands fördel? Ett inlägg i tidens frågor . 1890 (suom. Ovatko Suomen oikeudet ristiriidassa Venäjän etujen kanssa? Nykyajan asioista)
  • Finland i 19de seklet: framstäldt i ord och bild af finska skriftställare och konstnärer. 1893 (toim.) (suom. Suomi 19:llä vuosisadalla: suomalaisten kirjailijain ja taiteilijain esittämä sanoin ja kuvin)
  • Finlands grundlagars innehåll. 1896 (suom. Suomen perustuslakien sisällys)
  • La Constitution du Grand-Duché de Finlande. 1900
  • Olika meningar i rysk-finska frågor: En granskande öfversikt. 1908 (suom. Eri mielipiteitä venäläis-suomalaisista kysymyksistä: Tarkasteleva katsaus)
  • Mietteitä Venäjän ja Suomen välisten oikeudellisten suhteiden lähemmästä järjestämisestä. 1909
  • Documents concernant un conflit entre les gouvernements de Russie et de Finlande. 1909
  • Den ryska lagen af den 17 (30) juni 1910. 1910 (suom. Venäjän laki kesäkuun 17 (30) päivältä 1910)
  • Valda tal: Högtids- och minnestal. 1915

Lähteet

muokkaa
  • Bonsdorff, Göran von ym.: Leo Mechelin 1839–1914: Helsingin herra, valtiollinen vaikuttaja ja Suomi-kuvan luoja. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo, 1989. ISBN 951-771-816-0 Sisällys:
    • Bonsdorff, Göran von: ”Leo Mechelin och fredrörelsen”
    • Helen, Tapio: ”L'Européen – Tietokanava Eurooppaan”
    • Jussila, Osmo: ”Miksi Leo Mechelinistä ei tullut suurmiestä?”
    • Kolbe, Laura: ”Mechelinin Helsinki: Keisarikaupungista luokkayhdyskuntaan”
    • Kuusterä, Antti: ”Kansallisen merkkimiehen taloudellinen tausta”
    • Landgren, Lars: ”Leo Mechelin som liberal publicist”
    • Leino-Kaukianen, Pirkko: ”Leo Mechelin – oikeustaistelun keulakuva”
    • Leino-Kaukiainen, Pirkko: ”Suomi 19:llä vuosisadalla – Kansallisteos”
    • Mickwitz, Gösta: ”Leo Mechelin som liberal nationalekonom”
    • Torvinen, Taimi: ”Liberaali Mechelin ja kansallinen vähemmistö”
  • Helen, Tapio: ”Mechelin, Leo (1839–1914)”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 614–618. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9 Teoksen verkkoversio.
  • Häikiö, Martti: Nokia Oyj:n historia 1: Fuusio: Yhdistymisten kautta suomalaiseksi monialayritykseksi 1865–1982. Helsinki: Edita, 2001.
  • Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29500-0
  • Klinge, Matti: Keisarin Suomi. Schildts Miktor, 1997. ISBN 978-951500682-0
  • Mylly, Juhani: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 951-37-4541-4
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I–II. Wsoy, 1936, 1937.
  • Rein, Th.: Leo Mechelinin elämä. Otava, 1915.
  • Ridanpää, Janne: ”Den store gamle”: Leo Mechelinin henkilökultti vuosina 1899–1915. Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2018. Teoksen verkkoversio
  • Savolainen, Raimo (toim.): Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Helsinki: Hallintohistoriakomitea/Edita, 1996. ISBN 951-37-1976-6
    • Jussila, Osmo: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti” teoksessa Suomen keskushallinnon historia
  • Selovuori, Jorma – Parkkari, Tuomas (toim.): Hallintohistorian tilastoja 2. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1995.
  • Stubb, Elisabeth: Rätt som argument: Leo Mechelin och finska frågan 1886–1912. Finska vetenskaps-societeten, Helsingfors 2012. ISBN 978-951-653-389-9
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0
  • Vares, Vesa – Uola, Mikko – Majander, Mikko: Kansanvalta koetuksella. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0
    • Vares, Vesa: ”Demokratian haasteet 1907–1919” teoksessa Kansanvalta koetuksella
  • Vares, Vesa: Varpuset ja pääskyset: Nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918. SKS, Helsinki 2000.
  • Haapala, Pertti – Löytty, Olli – Melkas, Kukku – Tikka, Marko (toim.): Kansa kaikkivaltias: Suurlakko Suomessa 1905. Teos, Helsinki 2008. ISBN 978-051-851-167-3
  • Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 1987.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Selovuori & Parkkari (toim.) 1995, s. 86, 88.
  2. ↑ Selovuori & Parkkari (toim.) 1995, s. 70–74.
  3. ↑ a b Leo Mechelin Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 5.3.2011.
  4. ↑ Suuri henkilökirja, s. 439. WSOY, Helsinki 2001.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as Helen 2005.
  6. ↑ Byman, Kai: Suomalaisen oikeusvaltion unohdettu perustaja – ”Ei oikein vastaavaa hahmoa meiltä löydy” Yle. 24.11.2024. Viitattu 25.11.2024.
  7. ↑ Rein 1915, s. 1.
  8. ↑ Jussila 2004, s. 543.
  9. ↑ Broman-Kananen, Ulla-Britta: Mechelin, Emilie (1838–1917) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 30.3.2021. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  10. ↑ Helenius, Riikka: Kirjeitä yli sadan vuoden takaa. Hämeenlinnan kaupunkiuutiset 29.11.2017. Viitattu 2.2.2018.
  11. ↑ a b Stubb 2012, s. 296–298.
  12. ↑ Klinge, Matti (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 523–525. Otava, Helsinki 1989.
  13. ↑ Stubb 2012, s. 39–40.
  14. ↑ a b c Stubb 2012, s. 42–45.
  15. ↑ a b Jussila 2004, s. 543–544.
  16. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 8.
  17. ↑ a b c Stubb 2012, s. 49–50.
  18. ↑ Kuusterä 1989, s. 132.
  19. ↑ Kolbe 1989, s. 43.
  20. ↑ Mylly 2006, s. 41–42, 45–46.
  21. ↑ Kuusterä 1989, s. 138–139.
  22. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18.
  23. ↑ Kolbe 1989, s. 43, 50.
  24. ↑ a b Kuusterä 1989, s. 134.
  25. ↑ a b c d Kuusterä 1989, s. 137–138.
  26. ↑ a b c Häikiö 2001, s. 29.
  27. ↑ Häikiö 2001, s. 35.
  28. ↑ Kuusterä 1989, s. 139–141.
  29. ↑ Landgren 1989, s. 62–64.
  30. ↑ Landgren 1989, s. 64–66, 74–75.
  31. ↑ Vares 2000, s. 25.
  32. ↑ Nordenstreng, Sigurd: Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906: Osa V, s. 228–238. Helsinki: Otava, 1921.
  33. ↑ a b Mechelin A252. Suvut ja vaakunat, Suomen Ritarihuone. Viitattu 3.9.2011.
  34. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 10.
  35. ↑ Rein 1915, s. 46–47.
  36. ↑ a b Jussila 1989, s. 162–163.
  37. ↑ Kuusterä 1989, s. 135.
  38. ↑ Mickwitz 1989, s. 145–146.
  39. ↑ Jussila 2004, s. 544–545.
  40. ↑ a b Landgren 1989, s. 67.
  41. ↑ Tommila 1999, s. 32.
  42. ↑ Mickwitz 1989, s. 146–148.
  43. ↑ Torvinen 1989, s. 76–82
  44. ↑ a b Klinge 1997, s. 282.
  45. ↑ Liberaalisen puolueen ohjelma Pohtiva, poliittisten ohjelmien tietovaranto. Viitattu 17.8.2011.
  46. ↑ Vares 2000, s. 25–26.
  47. ↑ Vares 2000, s. 25–28.
  48. ↑ Mylly 2006, s. 51.
  49. ↑ a b Landgren 1989, s. 72.
  50. ↑ Mylly 2006, s. 52.
  51. ↑ a b Jussila 1996, s. 182–185, 203.
  52. ↑ a b Vares 2000, s. 28.
  53. ↑ Mylly 2006, s. 53, 56, 62.
  54. ↑ Kolbe 1989, s. 46.
  55. ↑ Stubb 2012, s. 75–77.
  56. ↑ Klinge 1997, s. 308.
  57. ↑ Jussila 2004, s. 545.
  58. ↑ Jussila 2004, s. 546–548.
  59. ↑ Jussila 2004, s. 549.
  60. ↑ Jussila 2004, s. 308, 542.
  61. ↑ Jussila 2004, s. 548.
  62. ↑ Jussila 2004, s. 550–556.
  63. ↑ a b Jussila 2004, s. 541–542.
  64. ↑ Klinge 1997, s. 308–309.
  65. ↑ Jussila 2004, s. 487–488, 548.
  66. ↑ Stubb 2012, s. 69.
  67. ↑ Tyynilä, Markku: ”Daehn, Woldemar von”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 319–322. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6 Teoksen verkkoversio.
  68. ↑ Klinge 1997, s. 312
  69. ↑ Jussila 2004, s. 530, 533.
  70. ↑ Stubb 2012, s. 81.
  71. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 23, 26.
  72. ↑ Klinge 1997, s. 331.
  73. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 11.
  74. ↑ Kolbe 1989, s. 48–49.
  75. ↑ Lindgren, Liisa: Monumentum: Muistomerkkien aatteita ja aikaa, s. 29, 156–157, 164. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000.
  76. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 102–112.
  77. ↑ Klinge 1997, s. 319, 364
  78. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 111–112.
  79. ↑ Helen 1989, s. 118–128.
  80. ↑ Klinge 1997, s. 399, 410.
  81. ↑ Clerc, Louis: ”Kuinka kukaan voi olla suomalainen? Suomalaiset ja Suomi ranskalaisissa kirjoituksissa suuresta adressista talvisotaan”, Vuorovaikutuksia: Timo Soikkasen juhlakirja, s. 179–180. Toimittanut Vesa Vares. Turun historiallinen yhdistys 2007.
  82. ↑ a b c Stubb 2012, s. 110–112.
  83. ↑ Tommila 1999, s. 58, 76, 79.
  84. ↑ Klinge 1997, s. 350, 356, 410.
  85. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18–29.
  86. ↑ Tommila 1999, s. 129, 264.
  87. ↑ Stubb 2012, s. 149.
  88. ↑ Stubb 2012, s. 187–188.
  89. ↑ Stubb 2012, s. 141–144.
  90. ↑ a b c Stubb 2012, s. 175–178.
  91. ↑ Parmanen 1937, s. 299–300.
  92. ↑ Klinge 1997, s. 364.
  93. ↑ Stubb 2012, s. 193–194.
  94. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 29.
  95. ↑ Stubb 2012, s. 193–194, 229–230.
  96. ↑ Stubb 2012, s. 229–237.
  97. ↑ a b Leino-Kaukiainen 1989, s. 30.
  98. ↑ Parmanen 1937, s. 370–372.
  99. ↑ Mylly 2006, s. 83.
  100. ↑ Tiihonen Seppo: Keisarin oikea käsi : Venäjän valtiollinen johtaminen ja Suomi (PDF) 2015. Helsinki: Unigrafia. Viitattu 21.11.2023.
  101. ↑ Stubb 2012, s. 239–244.
  102. ↑ Jussila, Osmo: Terijoen hallitus 1939-40, s. 156. WSOY, Helsinki 1985.
  103. ↑ Stubb 2012, s. 246.
  104. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 30–32.
  105. ↑ Mylly 2006, s. 89.
  106. ↑ Klinge 1997, s. 411.
  107. ↑ Kansa kaikkivaltias, s. 18–19, 28.
  108. ↑ Mylly 2006, s. 91–93.
  109. ↑ Mylly 2006, s. 101.
  110. ↑ Klinge 1997, s. 421.
  111. ↑ a b c Suomen historian pikkujättiläinen, s. 564.
  112. ↑ Jussila, Osmo – Hentilä, Seppo – Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 83. WSOY, Helsinki 2006.
  113. ↑ a b c d Jussila 1996, s. 242–243.
  114. ↑ Klinge 1997, s. 373.
  115. ↑ Kansa kaikkivaltias, s. 29–30, 55, 73, 255, 400–401.
  116. ↑ a b Leino-Kaukiainen 1989, s. 35.
  117. ↑ Jussila 1989, s. 159.
  118. ↑ Mylly 2006, s. 112.
  119. ↑ Jussila 1996, s. 238–239.
  120. ↑ Mylly 2006, s. 55.
  121. ↑ Mylly 2006, s. 105–190.
  122. ↑ Mylly 2006, s. 134-137, 191, 202, 229, 235.
  123. ↑ Kansa kaikkivaltias, s. 93, 95–96.
  124. ↑ Mylly 2006, s. 248–253.
  125. ↑ Jussila 2004, s. 702–704.
  126. ↑ Jussila 2004, s. 697, 704–710.
  127. ↑ Vares 2006, s. 11–13.
  128. ↑ Vares 2006, s. 22.
  129. ↑ Klinge 1997, s. 451.
  130. ↑ Vares 2006, s. 29–30.
  131. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 574.
  132. ↑ Klinge 1997, s. 452.
  133. ↑ a b Suomen historian pikkujättiläinen, s. 574–575.
  134. ↑ Jussila 1996, s. 259.
  135. ↑ Jussila 1989, s. 160.
  136. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 12.
  137. ↑ Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1910, osa 1, s. 5. Senaatin kirjapaino, Helsinki 1910.
  138. ↑ Kansanedustajat 1907– Eduskunta.
  139. ↑ Vares 2006, s. 41–42
  140. ↑ Rein 1915, s. 208.
  141. ↑ von Bonsdorff 1989, s. 86–97
  142. ↑ von Bonsdorff 1989, s. 90.
  143. ↑ a b Leino-Kaukiainen 1989, s. 33–34.
  144. ↑ Ridanpää 2018, s. 47.
  145. ↑ Ridanpää 2018, s. 33–34.
  146. ↑ Jussila 1989, s. 154, 156–157.
  147. ↑ Jussila 1989, s. 158, 160–165.
  148. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18, 34–35..
  149. ↑ Klinge 1997, s. 320.
  150. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18, 20.
  151. ↑ Jussila 1989, s. 155.
  152. ↑ Kaupungintalon taideteokset Helsingin kaupungin sivulla (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 22.3.2011.
  153. ↑ Helsingin kaupungin taidemuseon tietokanta julkisista veistoksista (Arkistoitu – Internet Archive)
  154. ↑ Jussila 1989, s. 158.
  155. ↑ Leo Mechelin Seura ry Yritys- ja yhteisötietojärjestelmä YTJ, Patentti- ja rekisterihallitus. Viitattu 2.2.2018.
  156. ↑ Leo Mechelin säätiö sr Yritys- ja yhteisötietojärjestelmä YTJ, Patentti- ja rekisterihallitus. Viitattu 2.2.2018.
  157. ↑ Taipale, Ilkka: Leo Mechelin säätiö, Suku-uutiset 1/2018–2020, s. 6–7. Sukuseura Mechelinus, Mechelinus.fi. Viitattu 2.2.2018 / korjattu 21.11.2023.
  158. ↑ Karvonen, Markku: Unohdettu Leo Mechelin loi idean suvereenista Suomesta Yle Häme 23.5.2012. Viitattu 3.6.2012.
  159. ↑ Leo Mechelinin mittavat arkistoaineistot julkaistaan avoimesti käytettäväksi Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 21.12.2020.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Leo ja muut Mechelinit: Kirjan verran sukua. Sukuseura Mechelinus, Tampere 2005. ISBN 952-5435-15-6
  • Lindqvist, Sini-Inkeri (toim.): Elämän pituinen ystävyys: Torsten Costianderin kirjeitä veljelleen Leo Mechelinille vuosilta 1856–1904. Leo Mechelin säätiö & Sukuseura Mechelinus, Kellokoski/Helsinki 2017. ISBN 978-952-264-851-8
  • Sigurd Nordenstreng, L. Mechelin : hans statsmannagärning och politiska personlighet. 1 / S. Nordenstreng., Helsinki, (ISSN 0039-6842 ja 2490-1547, verkkoversio) 
  • Sigurd Nordenstreng, L. Mechelin : hans statsmannagärning och politiska personlighet. 2 / S. Nordenstreng., Helsinki, (ISSN 0039-6842 ja 2490-1547, verkkoversio) 
  • Rein, Thiodolf: Leo Mechelinin elämä. Otava, Helsinki 1915.
  • Stubb, Elisabeth: Leo Mechelin: Senaattorin elämäntarina Nokian perustamisesta sortovuosiin ja naisten äänioikeuteen. Suomentanut Sini-Inkeri Lindqvist. Into, Helsinki 2018. ISBN 978-952-264-946-1

Aiheesta muualla

muokkaa
Edeltäjä:
Emil Streng 		Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
1905−1908 		Seuraaja:
Edvard Hjelt
Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Leo_Mechelin&oldid=22858804”