Autoritarismi

Hakusana ”autoritaarinen” ohjaa tänne. Se voi viitata myös autoritaariseen persoonallisuuteen.

Autoritarismi tarkoittaa enemmän tai vähemmän itsevaltaista hallintotapaa erotuksena demokraattisesta hallintomuodosta.[2] Sillä tarkoitetaan vahvaa, keskitettyä vallankäyttöä ja poliittisen vapauden rajoittamista. Autoritaarisissa maissa yksilönvapaus alistetaan valtiovallalle, jolla ei ole perustuslaillista valvontaa.[3]

Autoritarismin tilanne vuonna 2019.

Täysin demokraattinen
  9.01–10
  8.01–9

Puutteellinen demokratia
  7.01–8
  6.01–7

Sekamuoto
  5.01–6
  4.01–5

Autoritaarinen hallinto
  3.01–4
  2.01–3
  0–2

Lähde: Democracy Index 2019 / Economist Intelligence Unit[1]
Valtiomuodot

Tämä artikkeli on osa
Politiikka-luokkaa

muokkaa

Autoritaariset valtiot voi jakaa esimerkiksi sen mukaan, ovatko ne personalistisia vai populistisia.[4] Personalistisia hallitaan kannattajaverkostojen ja pakottamisen avulla enemmän kuin instituutioiden ja muodollisten sääntöjen.[4] Personalistisia autoritaarihallintoja on ollut siirtomaa-ajan jälkeisessä Afrikassa. Populistinen autoritarismi perustuu karismaattiseen ja manipuloivaan vahvaan johtajaan, jonka koalitioon kuuluu alempien luokkien avainryhmiä.[4] Tällaisia ovat Juan Perónin Argentiina,[4] Nasserin Egypti[4] sekä Venezuela Hugo Chávezin ja Nicolás Maduron aikana.[5][6]

John Duckitt korostaa autoritarismin ja kollektivismin yhteyttä, koska molemmat vastustavat individualismia.[7] Ne asettavat ryhmän tavoitteet yksilöiden oikeuksien ja tavoitteiden sijalle.[8]

Autoritaarista valtiota hallitsee keskitetysti yksi henkilö tai juntta (esimerkiksi sotilasdiktatuuri). Hallinto toimii yleensä ilman kansanedustusta, tai edustuksellisuus on tiukasti rajattu hallinnon kannattajiin. Hallinnon toimien ulkopuolista valvontaa ei ole järjestetty. Tyypillisesti autoritaarisen valtion johto on tietty eliittiryhmä, joka vallassa pysyäkseen käyttää painostusta.

Autoritaarisuutta pidetään politiikassa yleisesti liberaalin tai demokraattisen asennoitumisen vastakohtana. Toisaalta Richard Sakwa käyttää termiä ”demokraattinen autoritaarisuus” (engl. democratic authoritarianism) perustellen tätä sillä, että autoritaarisuus syntyy sekä sisällöstä että prosessista.[9]

MäärittelyMuokkaa

Politologi Juan Linz määritteli autoritaarisuuden vaikuttavassa teoksessaan vuodelta 1964 seuraavilla neljällä ominaisuudella:

  1. Rajoitettu poliittinen moniarvoisuus toteutetaan rajoittamalla lainsäädäntöä, poliittisia puolueita ja eturyhmiä;
  2. Poliittinen legitiimiys perustuu tunteisiin vetoamiseen, ja järjestelmän tunnistaminen välttämättömäksi pahaksi torjumaan "helposti tunnistettavia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten alikehittyneisyyttä ja kapinallisuutta ";
  3. Poliittisen aktiivisuuden minimointi ja hallinnon toimien vastaisen toiminnan tukahduttaminen;
  4. Epäselvästi määritelty toimeenpanovalta, joka on usein epämääräinen ja muuttuva, mikä lisää toimeenpanovallan valtaa.[10]

Hallinto romahtaa usein suoriutuessaan huonostiMuokkaa

Autoritaarisen hallinnon legitimiteetti on riippuvainen sen suorituskyvystä. Haasteiden tullen hallinto usein tiukentaa otettaan, jolloin sen on usein vaikea tyydyttää kansan tarpeita. Tämä voi viedä legitimiteetin ja kaataa autoritaarisen hallinnon.[11]

Singapore on esimerkki puoliautoritaarisesta hallinnosta, jonka aikana kansan elintaso on noussut moninkertaiseksi. Hallinto oikeuttaa toimintansa vetoamalla näihin hyötyihin ja tehokkuuteen, ja se ei-poliittisten kansalaisten elämään paljon vapauksia, myös talouselämä on harvinaisen vapaata. Muodollisesti maa on demokratia, mutta erilaisin keinoin opposition toiminta tehdään vaikeaksi.

Ideologinen hallinto, kuten totalitarismi, saattaa voida pysyä vallassa ideologiaansa vedoten ja tiukan kontrollin avulla, vaikka kansan elintaso olisi surkea. Vrt. Pohjois-Korea, Maon Kiina sekä 1980-luvun kommunistiset Etiopia ja Somalia. Silti kaikenlaiset hallinnot kaatuvat helpoimmin huonoina aikoina.

Autoritaarisen ja totalitaarisen hallinnon erojaMuokkaa

Totalitarismi tarkoittaa yleensä ideologiaan perustuvaa hallintoa, joka ulottuu kaikille elämän aloille (kommunismi, kansallissosialismi, ääri-islamismi, esimerkiksi Hitlerin, Maon ja Stalinin hallinnot). Autoritarismilla yleensä tarkoitetaan suppeampaa hallintoa, jossa valtio jättää tiettyä vapautta yksityiselämään ja talouteen. Se ei välttämättä perustu ideologiaan, mutta yleensä tällaiset valtiot luetaan autoritaarisiksi, vaikka ne olisivatkin ideologisia, kuten sosialistiset Chávezin ja Maduron Venezuela, Nasserin Egypti, Gaddafin Libya tai Sosialistisen ohjelman puolueen Burma (ks. luettelot tällä sivulla).

Yhdysvalloissa määriteltiin autoritarismin ero totalitarismiin Kirkpatrickin doktriinia sovellettaessa. Jeane Kirkpatrickin kehittämän doktriini saneli Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa 1980-luvun alusta. Teorian mukaan lännen kanssa yhteistyötä tekevät ei-demokraattiset valtiot olivat ”autoritaarisia”, kun taas Neuvostoblokki oli ”totalitaarinen”. Kirkpatrickin mukaan totalitaariset valtiot olivat kestävämpiä ja siksi vaarallisempia kuin autoritaariset. Esimerkkejä autoritaarisista valtioista ja järjestöistä olivat Ferdinand Marcosin Filippiinit, sekä Angolan UNITA- ja Nicaraguan Contra-sissiliikkeet. Joidenkin määritelmien mukaan autoritaarista ja totalitaarista hallintoa erottaa pääasiassa se, että siinä kun autoritaarisessa yhteiskunnassa valtaa pitää yksi henkilö tai ihmisryhmä, niin totalitaarisessa yhteiskunnassa vallassa on yksi poliittinen tai uskonnollinen ideologia.

Totalitarismi on autoritarismin äärimmäinen versio. Autoritarismi eroaa ensisijaisesti totalitarismista siinä, että siinä on sellaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia instituutioita, jotka eivät ole hallituksen valvonnassa. Yalen politologi Juan Linzin työhön perustuva Paul C. Sondrol Coloradon yliopistossa Colorado Springsissä on tutkinut autoritaaristen ja totalitaaristen diktaattoreiden ominaispiirteitä ja järjestänyt ne kaavioon:[12]

Totalitarismi Autoritarismi
karisma korkea matala
roolikäsitys johtaja funktiona johtaja yksilönä
vallan päämäärät julkinen yksityinen
korruptio alhainen korkea
virallinen ideologia kyllä ei
rajoitettu moniarvoisuus ei kyllä
lainmukaisuus kyllä ei

Konstantin Pätsin ViroMuokkaa

Esimerkki autoritaarisesta hallinnosta voisi olla Viron Konstantin Pätsin hallinto vuosina 1934–1938. Äärioikeistolaisten vapsien (vapaussoturien) ollessa voittamaisillaan vaalit Päts esti tämän hyödyntämällä näiden tahdosta jo säädettyä valtionpäämiehen oikeutta hallita ilman eduskuntaa. Päts julisti maahan poikkeustilan, toimi autoritaarisena yksinvaltiaana ja kielsi poliittiset puolueet. Vaikka järjestäytynyt poliittinen vastustus oli tällöin kielletty, jonkinasteinen oppositiotoiminta sallittiin. Kansanedustuksellisia elimiä ei poistettu, mutta esimerkiksi parlamenttia ei kutsuttu koolle, ja muiden elimien vaaleissa ehdokasasettelu rajattiin hallituksen kannattajiin. Päts valitutti itsensä riigivanemiksi ja presidentiksi. Poliittisia vastustajia painostettiin monin tavoin, ja vangitsemiset olivat yleisiä. Vastustajia ei kuitenkaan teloitettu. Viron myöhempi presidentti Lennart Meri on kuvannut Pätsin hallintoa pehmeäksi diktatuuriksi. Vuonna 1938 vapsien aseman heikennyttyä hän alkoi taas palauttaa demokraattisia elementtejä hallintoon.

LähteetMuokkaa

  1. Democracy Index 2019 www.eiu.com. Viitattu 7.5.2020.
  2. Roberts, Andrew: Authoritarian and authoritarianism Social Science Dictionary with a Durkheim bias. Viitattu 12.11.2014. (englanniksi)tarvitaan parempi lähde
  3. Sekiguchi, Masashi. Government and Politics - Volume I. EOLSS Publications, 92. ISBN 9781905839698. Viitattu 26 December 2016. 
  4. a b c d e Mark J. Gasiorowski, [ The Political Regimes Project], in On Measuring Democracy: Its Consequences and Concomitants (ed. Alex Inketes), 2006, p. 110–11. Google books id=uxO2QHFzlZsC sivu=105 }}
  5. Juan de Onis, "After Chavez, Authoritarianism Still Threatens Latin America", World Affairs (May 15, 2013): "the followers of the late President Hugo Chávez continue to apply the playbook of authoritarian populism throughout Latin America in their pursuit of more power...one of the Mercosur partners are challenging the basic political practices of authoritarian populism implanted in Venezuela."
  6. Kurt Weyland, "Latin America's Authoritarian Drift: The Threat from the Populist Left", Journal of Democracy, Vol. 23, Issue 3 (July 2013), pp. 18–32.
  7. "Authoritarianism and Group Identification: A New View of an Old Construct" (1989). Political Psychology 10 (1): 63–84. doi:10.2307/3791588. 
  8. "Individualism, Collectivism, and Authoritarianism in Seven Societies" (2003). Journal of Cross-Cultural Psychology 34 (3). doi:10.1177/0022022103034003005. 
  9. Sakwa, Richard: Problems of Democracy and Democratic Theory: The Case of Russia (Internet Archive (PDF)) The Political Studies Association. Viitattu 12.11.2014. (englanniksi)
  10. Kasper, Gretchen: ”1/3”, Fragile Democracies, s. 40-50. University of Pittsburgh Press, 1995. ISBN 0-8229-5540-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 11.8.2019). (englanniksi)
  11. Theodore M. Vesta, [ Ethiopia: A Post-Cold War African State]. Greenwood, 1999, sivu 17. Google books id=XWXtXOl56KkC&c }}
  12. Paul C. Sondrol: Totalitarian and Authoritarian Dictators: A Comparison of Fidel Castro and Alfredo Stroessner. Journal of Latin American Studies, 1991-10, nro 3, s. 599–620. doi:10.1017/S0022216X00015868. ISSN 0022-216X. Artikkelin verkkoversio. en