Bobrikovin murha
Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha 16. kesäkuuta 1904 lienee Suomen tunnetuin poliittinen murha. Kenraalikuvernöörin murhasi Suomen senaatissa työskentelevä kansallismielinen aktivisti Eugen Schauman.
Tausta ja suunnittelu muokkaa
Bobrikov Suomessa muokkaa
Vuonna 1898 keisari Nikolai II nimitti Suomen kenraalikuvernööriksi kenraali Nikolai Bobrikovin. Hänen maailmankatsomuksensa oli konservatiivinen ja nationalistinen, minkä vuoksi häntä pidettiin luonnollisena valintana virkaan. Ennen Suomeen lähtemistään Bobrikov laati mietelmän siitä, millaisia uudistuksia hän pyrkisi Suomessa tekemään. Tämä mietelmä heijasteli Bobrikovin maailmankatsomusta ja sen keskeisimmät tavoitteet olivat Suomen ja Venäjän poliittisten, taloudellisten ja sotilaallisten järjestelmien yhtenäistäminen ja Suomen venäläistäminen. Nikolai II suhtautui tähän mietelmään myönteisesti ja antoi tälle valtuudet toteuttaa sitä.[1]
Bobrikov kohtasi kautensa runsaasti passiivista vastarintaa ja turvautui karkotuksiin, virkamiesten kierrättämiseen ja lehdistön rankkaan sensurointiin. Hän joutui myös kasvattamaan rooliaan Suomen hallinnossa nujertaakseen vastarinnan.[2] Bobrikov nähtiin Suomessa venäläisen imperialistisen sortopolitiikan henkilöitymynä jo pelkästään oman ohjelmansa vuoksi, mutta myös siksi, että tämä oli ollut virassaan paljon aikaansaavempi kuin edeltäjänsä. Useammat aktivistipiirit alkoivat puhua kenraalikuvernöörin murhasta.[3] Murhan toivottiin kääntävän keisarin huomio Suomeen ja lopettavan sortopolitiikka.[4]
Schaumanin suunnittelutyö muokkaa
Eugen Schauman oli Helsingin yliopistossa hallintoa opiskellut virkamies, jonka isä oli toiminut senaattorina. Schauman oli saanut perheestään isänmaalliset arvot, minkä on myöhemmin arvioitu osasyy hänen motivaatiolleen. Toisaalta syyksi on myös epäilty epäonnistunutta kosintaa. Schauman oli tietoinen muiden aktivistiryhmien halusta murhata Bobrikov, mutta Schauman päätti toimia yksin.[5]
Alkujaan Schaumanin oli tarkoitus murhata Bobrikov viikkoa aikaisemmin 9. kesäkuuta, mutta ei hänen ei onnistunut päästä senaatin tiloihin huomaamatta. Näin ollen murha siirtyi viikolla päivään, jonka päätteeksi Bobrikovin oli määrä lähteä viettämään kesälomaansa.[4]
Schauman eritteli motivaatiotaan tekstissä, jonka hän oli kirjoittanut vain pari päivää ennen murhaa:[6]
Vapaus on itse oma päämääränsä. Tietyin ja varsin pienin rajoituksin se on jokaisen ihmisen luovuttamaton etuoikeus, jota ei mikään ulkonainen mahti voi häneltä riistää. Ihmisellä ei ole oikeutta luopua siitä omalta osaltaan, vielä vähemmän lastensa puolesta. Vapaus on itsekunnioituksen perusta, ja ilman sitä suuri oppi ihmisen siveellisestä vastuusta olisi pelkkää valhetta ja petosta. Vapaus on pyhä asia ja vapaudenrakkaus sydämeemme syvään juurtunut luonnonvietti. Rakastatko maatasi? Hyvä, pidä mielessäsi Ibsenin sanat: ’Vaikka antaisit kaiken, mutta et elämääsi, et ole antanut mitään’
Päivää ennen tekoaa, 15. kesäkuuta, Schauman oli ampumaradalla harjoittelemassa. Maalitaulussa oli kuvattuna parrakas venäläinen, jolle oli piirretty sydän rinnan korkeuteen. Maalitaulua liikuteltiin nuoran avulla, ja tästä vastasi nuori mies nimeltä Edvard Ellman. Harjoituksen jälkeen tyytyväinen Schauman oli lähdössä ampumaradalta ja Ellman kysyi häneltä syytä maalitauluun, joka oli tavallisuudesta poikkeava. Schaumanin kerrotaan vastanneet "Huono vihollinen se, joka pysyy ammuttaessa paikallaan!"[6]
Murhan toteuttaminen muokkaa
Koska Schauman työskenteli senaatissa, hän oli hyvin tietoinen siitä, missä kenraalikuvernööri liikkui ja mihin aikaan. Hän saapui nykyisen senaatin päärakennukseen 16. kesäkuuta, koska tiesi Bobrikovin saapuvan sinne johtamaan talousosaston kokousta. Kello 11 aikaan aamupäivästä Schauman yllätti Bobrikovin senaatin portaikossa.[5] Aseenaan Schaumanilla oli amerikkalainen FN Browning M1900 -pistooli.[7]
Schauman astui Bobrikovin eteen ja veti esiin aseensa. Hän ampui kenraalikuvernööriä ensin kolme kertaa. Bobrikovin ammuttuaan hän otti pari askelta taaemmas ja teki itsemurhan ampumalla kaksi laukausta sydämeensä.[5]
Murhan jälkeisten välittömien tapahtumien yksi silminnäkijä oli senaatissa työskennellyt vahtimestari J. Envall, joka kertoi 1950-luvulla Ylelle, miten hän oli nähnyt Schaumanin lyyhistyneen maahan itsemurhansa jälkeen ja Bobrikovin jatkaneen matkaansa kohti talousosaston kokoushuonetta. Envall ei kuitenkaan nähnyt itse murhaa, mutta kuuli kyllä laukaukset, joita hänen mukaansa oli vain neljä: kolme Bobrikoviin ja yksi Schaumaniin. Hän poistui paikalta poliisien ja muiden venäläisten viranomaisten saapuessa selvittämään tapausta. Poliisit kuulustelivat myöhemmin Envallia, jonka oli tarkoitus lähteä vaimonsa perään maaseudulle.[8]
Haavoittunut Bobrikov vietiin Helsingin kirurgiseen sairaalaan, kun hän oli kieltäytynyt venäläisestä sotilassairaalasta aivan Senaatintorin reunalla. Häntä operoitiin useita tunteja, mutta vammat erityisesti sisäelimissä olivat liian vakavat, jotta kenraalikuvernööri oltaisiin voitu pelastaa. Bobrikov kuoli seuraavana aamuna.[3]
Murhan jälkeen Schaumanin hallusta löytyi keisarille osoitettu kirje, jossa hän pyysi hallitsijaa kiinnittämään huomiota Suomen asioihin perustellen tekoaan Bobrikovin suorittamilla laittomuuksilla. Schauman halusi näyttäytyä ennemminkin keisarin uskolliselta alamaiselta kuin vallankumoukselliselta toimijalta.[5] Kirjeessään keisarille Schauman kirjoittaa:[6]
On hirveää ottaa toinen ihminen hengiltä. Omalla elämälläni olen minä sovittava rikokseni. Tehtyäni tämän päätöksen olen minä saanut rauhan; tyynenä ja iloisena menen nyt kuolemaan
Seurauksia muokkaa
Suomalaiset näkivät teon kansallisena urotyönä, ja Schauman korotettiin kansallissankariksi. Teko koettiin yhteiskunnalliseksi hätävarjeluksi ja uhrikuolemaksi. Suomalaiset odottivat vapauden koittavan, kun suomalaisten oikeuksia kovasti polkenut Bobrikov oli poissa tieltä. Syntyi Eugen Schauman -kultti, joka yhtenäisti suomalaisten vastarintaa sortotoimia kohtaan. Bobrikovin jälkeen virkaan tulikin suomalaisia suosiollisemmin kohdellut Ivan Obolenski. Tämän jälkeen Suomen aktivistit vakuuttuivat, että venäläiset ymmärtäisivät samoja keinoja kuin he käyttivät, kuten Suomen aktiivisen vastustuspuolueen Eugen Schauman -muistokirjasessa kirjoitettiin.[6]
Päivälehti julkaisi pääkirjoituksen otsikolla "Juhannuksena"[9] ja kuvaili siinä, kuinka juhannuksen aikaan valo aina sittenkin voittaa pimeyden. Päivälehti joutui tämän jälkeen lakkautetuksi pysyvästi. Vanhasuomalainen Uusi Suometar -lehti sen sijaan tuomitsi teon kirjoittamalla siitä otsikolla ”Rikos”: ”Rikos on aina rikos, mitkään tarkoitukset eivät voi sitä muuksi muuttaa – Suomen kansa haluaa rauhaa, sen pyrkimyksenä on päästä jälleen oloihin, joissa hallitsija ja kansa täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä työskentelevät samojen ja oikeiden päämäärien eteen. Sen vuoksi tahdomme tämän kansan päältä poistorjua osallisuuden siihen inhottavaan ja törkeään rikokseen, joka täällä eilen tapahtui –”.[10] J. K. Paasikivi kirjoitti lehteen teon tuominneen pääkirjoituksen. Vanhasuomalaiset ja papisto tuomitsivat murhan julkisuudessa yleisesti sekä poliittisista että eettisistä syistä.[11] Kun Paasikivi kutsui pääkirjoituksessaan Bobrikovin murhaa ”inhottavaksi ja törkeäksi rikokseksi”, hän sai osakseen paheksuntaa sanavalinnan vuoksi.[3]
Bobrikovin murhasta uutisoitiin laajalti myös kansainvälisessä lehdistössä, minkä mahdollisti lennättimen laajalle levinnyt käyttö ja uutistoimistot. Murhasta kirjoitettiin San Franciscossa, Honolulussa ja Meksikossa jo seuraavana päivänä.[12]
Koska Schauman toimi yksin venäläiset viranomaiset eivät voineet asettaa ketään virallisesti syytteeseen. He kuitenkin tutkivat Schaumanin isää ja tämä päätyi istumaan tutkintavankeudessa kuukausien ajan. Sieltä vapauduttuaan hän sai tuhansilta helsinkiläisiltä sankarin vastaanoton.[13]
Uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitetty Ivan Obolenski ei hallinnut yhtä ankarasti kuin edeltäjänsä, mutta tähän vaikutti osaltaan Venäjän–Japanin sota, joka alkoi samana vuonna.[5]
Kahdeksan kuukautta Bobrikovin murhan jälkeen Lennart Hohenthal ampui prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen, myöntyväisyyspoliitikon, jota aktivistit pitivät venäläistämistoimenpiteiden tukijana. Schaumanin ja Hohenthalin esimerkki rohkaisi suomalaisia nuoria aktivisteja käyttämään väkivaltaa venäläisiä viranomaisia ja suomalaisia myöntyväisyyspoliitikkoja vastaan. Teot siis loivat entistä enemmän taistelumielialaa kunnes vuonna 1906 salamurhat sortotoimien vastaisina keinoina koettiin niin sanotusti epämuodikkaiksi. Kolmas ja viimeinen tunnettu aktivistimurha tapahtui erilaisissa oloissa vuonna 1922, kun Ernst Tandefelt ampui sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren. Tandefelt mainitsikin esikuvikseen Schaumanin ja Hohenthalin.[3]
Muistaminen muokkaa
Murhapaikalla Valtioneuvoston linnan portaikossa paljastettiin elokuussa 1933 muistotaulu, jossa lukee Eugen Schaumanin nimen ja murhan päivämäärän ohella latinaksi Se pro patria dedit, ’antanut itsensä isänmaan puolesta’.[14][7]
Populaarikulttuurissa muokkaa
Bobrikovin murha on dramatisoitu kolmessa suomalaisessa elokuvassa: Kajastus (1930), Helmikuun manifesti (1939) ja Luottamus (1976). Niistä jokaisessa se on kuvattu aidolla tapahtumapaikalla Valtioneuvoston linnan portaikossa ja Schaumania esittää jokaisessa hänen sukulaisensa: kahdessa ensimmäisessä elokuvassa Runar Schauman ja kolmannessa tämän poika Göran Schauman.[15] Bobrikovin murhasta kertoo myös Yleisradion tuottama ja Åke Lindmanin ohjaama ruotsinkielinen televisioelokuva Viisi laukausta senaatissa (1992), jonka innoittajana oli historiantutkija Seppo Zetterbergin samanniminen kirja vuodelta 1986.[16] Ylen myös tuottamassa historiallisessa televisiosarjassa Aktivistit (2019) on Schaumanista ja Bobrikovin murhasta kertova jakso.[17] Bobrikovin murhaan viitataan myös muun muassa elokuvissa Aktivistit (1939) ja Sibelius (2003), joissa sitä ei näytetä suoraan.
Lähteet muokkaa
- Niku, Risto (2004): Ministeri Ritavuoren murha, Helsinki: Edita, ISBN 951-37-4146-X.
Viitteet muokkaa
- ↑ Bobrikov, Nikolaj Biografiskt lexikon för Finland 2. Ryska tiden. 2014. Viitattu 2.5.2023. (ruotsiksi)
- ↑ Nikolay Bobrikov, governor of Finland Encycylopædia Britannica. 2023. Viitattu 2.5.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d Niku (2004): s. 30–42
- ↑ a b Apunen, Osmo: ”Kuka oli Eugen Schauman?”, Itsenäisen Suomen historia 1, s. 96–97. Weilin+Göös, 1991.
- ↑ a b c d e Schauman, Eugen Biografiskt lexikon för Finland 2. Ryska tiden. 2014. Viitattu 2.5.2023. (ruotsiksi)
- ↑ a b c d Niinistö, Jussi: Suomalaisia vapaustaistelijoita, s. s. 13–18. Helsinki: Nimox Ky, 2003.
- ↑ a b Bobrikovin murhapaikka ja Mannerheimin työpöytä aukeavat lauantaina kaiken kansan nähtäville Yle Uutiset. 25.8.2017. Viitattu 2.5.2023.
- ↑ Bobrikovin murha Yle Elävä arkisto. 28.8.2009. Viitattu 2.5.2023.
- ↑ Juhannuksena Päivälehti. 24.6.1904. Viitattu 7.6.2023.
- ↑ YO-tehtäviä oph.fi. Arkistoitu 2008. Viitattu 7.6.2023.
- ↑ Jussi Niinistö: ”Schauman, Eugen (1875–1904)”, Suomen kansallisbiografia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISBN 951-746-441-X.
- ↑ Uutinen Nikolai Bobrikovin murhasta levisi nopeammin Meksikoon kuin Mikkeliin Ilta-Sanomat. 19.10.2019. Viitattu 2.5.2023.
- ↑ Kirja-arvio: Verikoirat ja muita terroristeja sortokauden Helsingissä MTV Uutiset. 5.9.2021. Viitattu 7.6.2023.
- ↑ Tuomo Olkkonen: Eugen Schaumanin muistotaulu paljastettiin Valtioneuvostossa Tiellä sananvapauteen -sivusto. Viitattu 27.9.2023.
- ↑ Kari Uusitalo & Kai Vase: On maamme Suomi: isänmaan historia kotimaisen näytelmäelokuvan kuvastimessa, s. 44–45. Suomen elokuva-arkisto/Edita, Helsinki 1995.
- ↑ Hannu Salmi: Fem skott i senaten / Viisi laukausta senaatissa Suomalainen elokuvafestivaali 2019. Viitattu 27.9.2019.
- ↑ Isänmaallisuuteen liitetty aihe tulkitaan rankasti uudelleen Aktivistit-tv-sarjassa – Eugen Schauman ja kumppanit olivat surkeata sakkia Yle 29.1.2019. Viitattu 27.9.2023.