Wikipedia

Lennart Hohenthal

suomenruotsalainen poliittisista syistä toiminut murhaaja

Karl Lennart Hohenthal (25. marraskuuta 1877 Kuortane – 13. elokuuta 1951 Lontoo) oli suomalainen ylioppilas ja kiropraktikko sekä yksi Suomen kuuluisimmista poliittisen murhan tekijöistä. Hän ampui vuonna 1905 prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen.[1]

Lennart Hohenthal vuonna 1902.

Nuoruus muokkaa

Pastori Klas Emil Hohenthalin ja hänen vaimonsa Leonic Reichnitzin perheeseen syntyivät lapset Karl Lennart 1877, Torsten Mauriz 1879, Veli Gunnar 1880, Eino Arvid 1882, Arno Otto 1884 ja Thyra Ihanelma 1885. Isä toimi Lennartin syntyessä kappalaisena Kuortaneella, ja perhe asui hänen nuoruusvuosinaan pääosin Pohjanmaalla, mutta myös Helsingissä. Vuosina 1898–1904 hän oli Nivalan kirkkoherra. Pojat aloittivat oppikoulunsa Vaasan ruotsalaisessa lyseossa.

Aktivismi muokkaa

Lennart Hohenthalin nuoruutta varjosti ensimmäinen sortokausi. Vuonna 1901, Hohenthalin ollessa 23-vuotias, säädettiin asevelvollisuuslaki. Se korvasi vuonna 1878 säädetyn lain ja oli sitä huomattavasti tiukempi: lain tarkoitus oli Suomen armeijan yhtenäistäminen Venäjän armeijan kanssa. Laki kuohutti Hohenthalin tunteita, ja hänen Nivalan kirkkoherrana työskennellyt isänsä kieltäytyi kuuluttamasta sitä kirkossaan. Vuoden 1903 tienoilla Hohenthal kiersi isänsä sairastuttua tämän rovastikunnan seurakunnissa pyytämässä papeilta allekirjoituksia kutsuntoja vastustavaan adressiin. Nimiä ei juuri tullut. Ilmeisesti matka sai Hohenthalin vakuuttumaan siitä, että pelkkä passiivinen vastarinta ei ole riittävää.

Lennart Hohenthal pohdiskeli veljiensä kanssa sortokauden symbolina pitämänsä venäläisen kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin surmaamista. Helsinkiin muuttanut Hohenthal pyrki poliisin kuukausipalkkaiseksi ilmiantajaksi, aikomuksenaan antaa merkityksettömiä raportteja ja samalla saada tietoonsa poliisin suunnittelemia toimenpiteitä. Näin myös tapahtui, ja moni etsitty aktivisti ehti lähteä pakoon ennen santarmien saapumista paikalle saatuaan varoituksen Hohenthalilta tai muilta kaksoisagenteilta. Hohenthalin raporttien perusteella tehdyissä ratsioissa saatiin saaliiksi paljon erilaista kiellettyä materiaalia, mutta ei koskaan niiden valmistajia tai levittäjiä.

Hohenthal sai kontaktiensa kautta tietoonsa, että hänen Vaasan-aikainen tuttavansa Eugen Schauman aikoi surmata Bobrikovin. Hän tapasikin Schaumanin 31. toukokuuta 1904 Kaivohuoneella. Schauman kertoi, että hänellä oli kenraalikuvernöörin eliminointisuunnitelma valmiina, ja toivoi, ettei Hohenthal liittolaisineen estäisi sen toteuttamista. Lopulta sovittiin, että Schauman, joka halusi toimia yksin, saisi aikaa 16. kesäkuuta asti. Jos hän ei onnistuisi siihen mennessä, muut aktivistit toteuttaisivat oman suunnitelmansa ennen Bobrikovin lähtöä kesälomalleen Venäjälle.

Schaumanin alkuperäinen suunnitelma Bobrikovin tappamisesta pommilla kariutui, kun kenraalikuvernööri muutti työmatkareittiään. Hohenthalin aktivistijoukko suunnitteli Bobrikovin ampumista Hohenthalin vuokraaman asunnon ikkunasta kiväärillä. Ampujaksi ehdittiin jo valita Hohenthal, mutta suunnitelmaa ei koskaan pantu täytäntöön, koska 16. kesäkuuta 1904 Schauman ampui Bobrikovin Senaatintalon portaikossa.

 
Lennart Hohenthal ampuu prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen. Iwan T. Aminoffin piirros teoksesta Söner af ett folk som blödt vuodelta 1906.

Prokuraattorin murha muokkaa

Vuoden 1905 alussa Hohenthal liittyi Aktiivisen Vastustuspuolueen taistelujärjestöön. Bobrikovin saatua surmansa aktivistien piti miettiä uusia kohteita. Sopivaksi henkilöksi valittiin prokuraattori Eliel Soisalon-Soininen. Ylimpänä lainvalvojana ja kenraalikuvernöörin alaisena työskennellyttä Soisalon-Soinista pidettiin venäläisen sortovallan edustajana. Hohenthal otti hänen murhansa hoitaakseen.

Hohenthal kävi tammikuussa 1905 Pietarissa hankkimassa itselleen kaartinupseerin univormun. Hän aikoi pyrkiä Soisalon-Soinisen puheille upseeriksi naamioituneena, ja univormun oli näytettävä aidolta, ettei se olisi herättänyt turhaa huomiota epävakaassa suuriruhtinaskunnassa. Paluumatka laittoman univormun kanssa onnistui hyvin; laukkuja ei tarkastettu tullissa, vaikka elettiinkin Pietarin Verisunnuntain jälkeistä aikaa. Santarmien leimaama lupapaperi avasi tulliportin keisarikunnan ja Suomen suuriruhtinaskunnan välisellä rajalla.

Helmikuun 6. päivän aamulla 1905 Lennart Hohenthal heräsi omien sanojensa mukaan ”vahvana ja levänneenä”. Hän puki päälleen upseerin univormun ja jäi odottamaan tietoa prokuraattorin tapaamisesta. Pian tulikin tieto, että tapaaminen oli mahdollista puoli yhdeltätoista aamupäivällä. Hohenthal liikkui jalan pitkän matkaa eksyttääkseen poliiseja, kunnes hän kutsui vossikan ja ajoi sillä Soisalon-Soinisen asunnolle Bulevardi 12:sta. Poliisi vartioi asuntoa prokuraattorin saamien tappouhkausten vuoksi, mutta Hohenthalin univormu teki tehtävänsä. ”Jo matkalla näytti upseerin nuttu turkiskauluksineen toivotun tenhovoimansa. Isvossikka suoritti tehtävänsä moitteetta ja passipoliisit tekivät katuvierillä tavattoman jäykkinä smirnoota. Prokuraattorin asunnon edessä seisoi passipoliisi vahdissa. Ajaessani pääsisäänkäytävän eteen hän kiiruhti auttamaan minua nousemaan pois reestä.”

Hohenthal soitti Soisalon-Soinisen ovikelloa, jolloin lakeijaksi pukeutunut poliisi tuli avaamaan oven. Hän antoi miehelle käyntikortin, jossa luki ranskaksi: ”Alexander De Gadd, Lieutenant de la Garde, St. Petersbourg”, ja pyysi päästä prokuraattorin puheille.

Hohenthal ohjattiin työhuoneeseen. Kun Soisalon-Soininen astui huoneeseen toisesta ovesta, Hohenthal veti esiin pistoolin ja ampui sillä yhteensä kahdeksan laukausta tätä kohti. Prokuraattori tuupertui maahan. Valepukuinen poliisi ryntäsi paikalle ja työhuoneessa alkoi kiivas laukaustenvaihto. Paikalle riensi myös prokuraattorin 17-vuotias poika John pistooli kädessä ja alkoi tulittaa Hohenthalia. Hohenthal sai pari suhteellisen vaaratonta osumaa jalkaansa ja vietiin sairaalaan tiukasti vartioituna. Paikalle kutsuttu lääkäri totesi Soisalon-Soinisen kuolleeksi.[2]

Tuomio ja pako muokkaa

Juttua käsiteltiin Helsingin raastuvanoikeudessa huhtikuussa 1905.[3][4][5][6][7][8][9] Hohenthalin asianajajana toimi hovioikeuden asessori P. E. Svinhufvud. Puolustuksen pääteemana oli venäläinen hirmuvalta ja sen vastustaminen. Svinhufvud katsoi, ettei Soisalon-Soininen ollut vastustanut venäläistämistoimenpiteitä eikä puolustanut kansan oikeuskäsitystä, vaikka sen pitäisi olla prokuraattorin tärkein virkavelvollisuus. Hohenthal ja Svinhufvud eivät pitäneet Hohenthalia murhaajana, koska katsoivat kyseessä olleen tyrannin oikeutetun kaatamisen. Puolustuksen käyttämistä argumenteista huolimatta Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Hohenthalin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa. Hovioikeus vahvisti tuomion.[10][11]

Hohenthalia pidettiin vangittuna Katajanokalla Helsingin lääninvankilassa, jonne hänet oli siirretty venäläisestä sotilassairaalasta. Karkaamissuunnitelma oli kuitenkin jo valmiina. Kesäkuussa Hohenthal sai vieraakseen aktivistipiireissä toimineen Alexandra Zetterbergin, joka välitti kalvosimeen kirjoitetulla viestillä pakosuunnitelman Hohenthalille. Zetterberg onnistui suunnitelman jättämisen lisäksi tekemään pysyvän vaikutuksen Hohenthaliin, joka muisteli ensitapaamista näin: ”Hänellä oli silmissään se välähdys, jota minä olin hakenut, mutta löytämättä. Sanoja meidän ei tarvinnut vaihtaa, silmämme puhuivat sydämiemme kieltä ja vapauden merkiksi hän poistuessaan painoi värähtelevän suudelman otsalleni.”

Lokakuun 10. päivänä Hohenthal karkasi vankilasta.[12][13][14] Hän laski ikkunastaan alas narun, johon eräs hänen ystävistään sitoi rautasahan. Vanki sahasi kalterin poikki ja laskeutui narua pitkin pihalle. Ystävät heittivät Hohenthalille vankilan muurin yli nuoratikkaat, joita pitkin hän kiipesi vapauteen. Pako onnistuikin hyvin, ilmeisesti lahjottujen vartijoiden ja huumattujen poliisien avulla. Myöskään venäläiset sotalaivat eivät estäneet paossa käytetyn soutuveneen liikkeitä.

Myöhemmät elämänvaiheet muokkaa

Hohenthal matkusti Tukholman kautta Lontooseen ja meni naimisiin Zetterbergin kanssa. Heille syntyi kaksi lasta (Brita 1907–1916 ja Carl-Eric 1909). Hohenthal käytti Englannissa ollessaan nimeä Erik Alfvén. Hän työskenteli aluksi kauppiaana ja myöhemmin muun muassa Britannian kuninkaallisessa hovissa hierojana. Hohenthal kuoli 1951 Lontoossa, ja hänet haudattiin Helsingin vanhalle hautausmaalle pari kuukautta myöhemmin.

Lennart Hohenthal armahdettiin vuonna 1918 korkeimman oikeuden päätöksellä. Oikeus ilmeisesti katsoi, että hänen tekonsa oli osa Suomen itsenäisyyskamppailua. Näin hänet tunnustettiin vapaustaistelijaksi, jona hän itseään piti.

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 157. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. ↑ Prokuraattori Johnssonin murha. Karjalatar, 11.2.1905, nro 17, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  3. ↑ Prokuraattori Soisalon-Soinisen murha.. Suomalainen Wirallinen Lehti, 5.5.1905, nro 103, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2014.
  4. ↑ Prokuraattori Soisalon-Soinisen murha. Helsingin Sanomat, 5.5.1905, nro 103, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  5. ↑ Prokuraattorin murhajuttu. Helsingin Sanomat, 9.5.1905, nro 106, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  6. ↑ Prokuraattorin murhajuttu. Helsingin Sanomat, 30.5.1905, nro 124, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  7. ↑ L. Hohenthalin juttu. Helsingin Sanomat, 20.6.1905, nro 140, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  8. ↑ Prokuraattorin murhajuttu. Helsingin Sanomat, 7.7.1905, nro 154, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  9. ↑ L. Hohenthalin juttu. Helsingin Sanomat, 20.7.1905, nro 165, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  10. ↑ Lennart Hohenthalin walitus howioikeuteen. Helsingin Sanomat, 1.9.1905, nro 202, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  11. ↑ Hohenthalin jutussa on Turun hovioikeus nyttemmin antanut päätöksensä. Suomalainen Wirallinen Lehti, 10.10.1905, nro 235, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  12. ↑ Lennart Hohenthal karannut wankilasta. Helsingin Sanomat, 11.10.1905, nro 236, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  13. ↑ Hohenthalin karkaaminen. Helsingin Sanomat, 14.10.1905, nro 239, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
  14. ↑ Hohenthalin karkaaminen. Suomalainen Wirallinen Lehti, 19.10.1905, nro 243, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2014.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lennart_Hohenthal&oldid=21613987”