Wikipedia

Aleksanteri III (Venäjä)

Venäjän keisari (1881–1894)

Aleksanteri III (10. maaliskuuta (J: 26. helmikuuta) 1845 Pietari – 1. marraskuuta (J: 20. lokakuuta) 1894 Jalta) oli Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1881–1894. Keisarina hänet muistetaan etenkin pahamaineisen ohranan perustajana. Suomen suuriruhtinaana hänet on perinteisesti nähty historiankirjoituksessa joko sortokausien alullepanijana tai merkityksettömänä ”välivaiheen” hallitsijana; myöhemmin häntä on kuitenkin kuvattu hyvänä hallitsijana ja ”maan isänä”.[1] Hän arvosti suomalaisten lojaaliutta ja Suomen perustuslaillista asemaa ja oli itse asiassa isänsä tavoin Suomelle melko myötämielinen suuriruhtinas. Aleksanteri III oli rauhanomainen hallitsija: Venäjä ei ollut hänen valtakaudellaan osallisena yhdessäkään sodassa.

Aleksanteri III
Puolan kuningas
Suomen suuriruhtinas
Tsar Alexander III c. 1885.jpg
Venäjän keisari
Valtakausi 13. maaliskuuta 1881 –
1. marraskuuta 1894
Kruunajaiset 27. toukokuuta 1883
Edeltäjä Aleksanteri II
Seuraaja Nikolai II
Syntynyt 10. maaliskuuta 1845
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 1. marraskuuta 1894 (49 vuotta)
Jalta, Venäjän keisarikunta
Puoliso Maria Fjodorovna
Lapset Nikolai II
Aleksanteri
Georgi
Ksenia
Mikael
Olga
Koko nimi
Alexander Alexandrovitš Romanov
Suku Romanov
Isä Aleksanteri II
Äiti Maria Aleksandrovna
Uskonto ortodoksisuus
Nimikirjoitus Alexander III of Russia (signature).png

Ennen valtaannousuaMuokkaa

Aleksanteri syntyi vuonna 1845 keisari Aleksanteri II:n ja keisarinna Maria Aleksandrovnan (Hessen-Darmstadtin prinsessa Marie) toisena poikana. Aleksanteri III ei ollut kruununperijä ensimmäisen 20 ikävuotensa aikana. Kun hänen vanhempi veljensä Nikolai Aleksandrovitš kuoli 1865, hän alkoi opiskella lakia ja poliittista filosofiaa. Hänen opettajanaan toimi pääasiassa Konstantin Pobedonostsev, Pyhän synodin prokuraattori, joka oli yksinvaltiuden vannoutunut tukija.

Kuolinvuoteellaan Tsarevitš Nikolai toivoi, että hänen morsiamensa, Tanskan Kristian IX:n tytär, prinsessa Dagmar naisi hänen seuraajansa. Aleksanterin ja nimen Maria Fjodorovna (1847–1928) ottaneen prinsessan avioliitosta tuli onnellinen.

Aleksanteri esitteli mielellään voimiaan, sillä hän pystyi paljain käsin repimään korttipakan ja rutistamaan hopearuplan kasaan.

Aleksanteri III ei ollut yhtä vapaamielinen kuin isänsä. Hän oli venäläisen nationalismin ja ortodoksisuuden tukija. Hän oli ulkomaisia, erityisesti saksalaisia, vaikutteita vastaan, vaikkakin hänen omassa suvussaan oli lähinnä saksalaisia. Preussin–Ranskan sodan aikana hän vastusti julkisesti isäänsä, joka oli Preussin puolella. Turkin sodassa 1877–1878 Aleksanteri komensi hyökkäävän armeijan vasenta sivustaa. Aleksanteri oli pikkutarkka komentaja ja pettynyt kuten muutkin, kun Berliinin konferenssi vei suuren osan Venäjän voitoista.

KeisarinaMuokkaa

Aleksanteri III nousi valtaistuimelle 1881, kun hänen isänsä murhattiin.[2] Kaksi kuukautta murhan jälkeen Aleksanteri III allekirjoitti manifestin, jota historiantutkimuksessa sanotaan "manifestiksi itsevaltiuden järkkymättömyydestä". Pian tämän jälkeen uudistusmieliset ministerit pakotettiin eroamaan.[3] Hän peruutti isänsä valmisteleman itsevaltiaan valtaa rajoittavan perustuslain ja ilmoitti, ettei aikonut rajoittaa valtaansa. Nationalistien mukaan löyhä kuri ja vapaamielisyys johtivat hajanaisuuteen ja vähemmistökansojen omavaltaisuuteen. Aleksanteri II:n vapaamieliset uudistukset taas olivat johtaneet vallankumoukselliseen toimintaan ja hänen surmaansa. Keisarin murhasta järkyttynyt kansa suhtautuikin aluksi myönteisesti kurinpalautukseen. Entinen keisarin kanslian III osasto järjestettiin ohranaksi. Maalaisia tulivat valvomaan aatelistosta valitut poliisiviranomaiset, maapäälliköt. Zemstvojen valtaa vähennettiin ja talonpoikien edustusta niissä. Vallankumousliike saatiin kukistettua puoleksitoista vuosikymmeneksi.

Toukokuussa 1887 Aleksandr Uljanov, Leninin vanhin veli, joka oli ollut mukana niin sanotussa narodnikkiliikkeessä, hirtettiin osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen.

Aleksanteri III:n valtakaudella kansallisia vähemmistöjä alettiin venäläistää. Valtakunnan asukkaista venäläisiä oli noin puolet tai kaksi kolmannesta, kun ”vähävenäläiset” ja valkovenäläiset laskettiin mukaan. Näiden seutujen paikallisia murteita ei saanut julkisesti käyttää. Veikselin kuvernementtien (ts. Puolan) hallinto ja koulut muutettiin venäjänkielisiksi ja katolisen kirkon toimintaa vaikeutettiin. Kapinoihin osallistuneita liettualaisia pidettiin samalla tavalla ahtaalla. Itämerenmaakunnista peruutettiin saksankielisen aatelin keskiajalta periytyvä itsehallinto. Virolaiset ja latvialaiset vapautuivat näin tilanherrojen sorrosta, ja hallinto oli tavanomaista kuvernementtihallintoa. Valtiolliset määräykset juutalaisten syrjimiseksi tulivat jälleen voimaan. Kymmeniätuhansia juutalaisia pakkosiirrettiin valtakunnan länsikolkkiin ja enintään kolme prosenttia heistä hyväksyttiin lukioihin ja korkeakouluihin.[3]

Aleksanteri III:n valtakauden lopussa teollistuminen alkoi toden teolla. Valtiovarainministeri Sergei Witten johdolla tapahtui valtavaa edistystä kaikilla teollisuudenaloilla, varsinkin metallurgiassa, ja Siperian läpi kulkevan rautatien rakentaminen aloitettiin.[3] Katovuodet näännyttivät kuitenkin joukoittain ihmisiä vielä 1891–1892. Maan talous saatiin lopulta tasapainoon, kun sotia ei käyty. Panssarilaivoja rakennettiin kuitenkin määrätietoisesti. Mustallamerellä oli oltava voimakkaampi kuin Turkki, ja Itämerellä tavoitteena oli lyödä Ruotsin ja Saksan yhdistyneet laivastot. Nopeasti kehittyvän tekniikan myötä vanhentunutta laivastoa siirrettiin Tyynenmeren laivastoksi.

Saksan ja Venäjän välit katkesivat 1887 Saksan tuettua Itävaltaa Balkanilla. Pietari lähestyi Pariisia, ja molempien maiden nationalistit innostuivat liittoajatuksesta. Innostusta ei vähentänyt edes Ranskan jumalaton tasavaltalaisuus eikä se, että Venäjän alamainen olisi saanut Marseljeesin esittämisestä karkotuksen Siperiaan. Puolustussopimus maiden välillä solmittiin 1894.

Aleksanteri III kuoli 1. marraskuuta (20.10.) 1894 palatsissaan Krimillä, luultavasti vammaan, jonka hän oli saanut junaonnettomuudessa Borkissa ja joka oli kehittynyt munuaissairaudeksi.

Aleksanteri III oli myös innokas baritonitorvensoiton harrastaja.[4]

Aleksanteri III:n ruumis nostetaan haudastaMuokkaa

 
Aleksanteri III 5 ruplan kolikossa, vuodelta 1888

Aleksanteri III:n hauta avattiin vuonna 2015 DNA-näytteiden ottamista varten. Tutkimuksilla varmistettiin Aleksanterin pojan Nikolai II:n ja lapsenlasten jäännösten aitous. Se liittyi viimeisen tsaariperheen jäsenten kanonisointiin.[5][6]

Aleksanteri III:n lapsetMuokkaa

KunnianosoituksetMuokkaa

VenäläisetMuokkaa

Lähde:[7]

UlkomaalaisetMuokkaa

Lähde:[7]

GalleriaMuokkaa

  • Aleksanteri III:n kruunajaiset

  • Keisari Aleksanteri III vietti Suomessa Kymijoen Langinkoskella useita kesiään vuodesta 1889. Kuva kalastusmajan valmistumisen aikoihin vuodelta 1889. Kuvassa keisari Aleksanteri III perheensä ja sukulaisten kanssa.

  • Aleksanteri III ja Maria Fjodorovna Tanskassa vuonna 1893.

LähteetMuokkaa

  • Linnilä, Kai, Tiirakari, Leeni, Turpeinen, Oiva ym. (toim.): Suuriruhtinaan Suomi: Vapauttajasta sortajaan : Aleksanteri II:n, Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n aika. Osa 5. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2759-1.

ViitteetMuokkaa

  1. ↑ Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845 - 1894) Kansallisbiografia. 2000. Viitattu 25.2.2021.
  2. ↑ Aleksanteri II kuollut ja Aleksanteri III valtaistuimelle noussut. Kaiku, 19.3.1881, nro 11, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.07.2015.
  3. ↑ a b c Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 119-122. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2.
  4. ↑ Kaartin Seitsikko kaartinsoittokunta.fi. Arkistoitu 18.10.2011. Viitattu 15.11.2010.
  5. ↑ Russia inspects Tsar Alexander III remains in murder case BBC. 2015. Viitattu 25.2.2021.
  6. ↑ Fresh DNA tests authenticate bones of Russia tsar, family Phys.org. 2018. Viitattu 25.2.2021.
  7. ↑ a b Император и Самодержец Всероссийский Александр III Александрович Романов РегиментЪ.RU. Arkistoitu 2018. Viitattu 26.2.2023. (venäjäksi)
  8. ↑ A Szent István Rend tagjai tornai.com. Arkistoitu 2010. Viitattu 26.2.2023. (unkariksi)
  9. ↑ a b Hof- und Staats-Handbuch des Großherzogtum Baden (s. 58–71) Inhouse-Digitalisierung. 1876. Viitattu 26.2.2023. (saksaksi)
  10. ↑ Bavarian State Library: Hof und Staatshandbuch des Königreichs Bayern 1867. Landesamt, 1867. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.2.2023). (saksaksi)
  11. ↑ a b Statshaandbog for Kongeriget Danmark for Aaret 1894 Kongelig Dansk Hof- og Statskalender. 1894. Viitattu 26.2.2023. (tanskaksi)
  12. ↑ The Royal Tourist—Kalakaua's Letters Home from Tokio to London (pdf) (s. 96) Hawaiian Journal of History. 1881. Arkistoitu 19.10.2019. Viitattu 26.2.2023. (englanniksi)
  13. ↑ a b Bavarian State Library: Hof und Staatshandbuch für das Königreich Hannover. Berenberg, 1865. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.2.2023). (saksaksi)
  14. ↑ 明治時代の勲章外交儀礼 (pdf) (s. 143) 明治聖徳記念学会紀要. 2017. Viitattu 26.2.2023. (japaniksi)
  15. ↑ Sovereign Ordonnance (pdf) Journal de Monaco. 1883. Viitattu 26.2.2023. (ranskaksi)
  16. ↑ Romanov, Aleksandr III Aleksandrovitsj Ministerie van Defensie. 17.3.1881. Viitattu 26.2.2023. (hollanniksi)
  17. ↑ a b c Königlich Preussische Ordensliste. Preussische Ordens-Liste, 1886, s. 5, 15 & 934. Artikkelin verkkoversio. (saksaksi)
  18. ↑ [hemerotecadigital.bne.es/issue.vm?id=0000941464&search=&lang=es Caballeros de la insigne orden del toisón de oro] (s. 146) Guía Oficial de España. 1887. Viitattu 26.2.2023. (espanjaksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845–1894) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 26.6.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  Edeltäjä:
Aleksanteri II 		Venäjän keisari
1881–1894 		Seuraaja:
Nikolai II
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aleksanteri_III_(Venäjä)&oldid=21371362”