Aleksanteri II (Venäjä)

Venäjän keisari (1855–1881)
(Ohjattu sivulta Aleksanteri II)
Hakusana ”Aleksanteri II” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Aleksanteri II (29. huhtikuuta (J: 17. huhtikuuta) 1818 Moskovan Kreml, Moskova13. maaliskuuta (J: 1. maaliskuuta) 1881 Talvipalatsi, Pietari) oli Venäjän keisari, Puolan kuningas ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1855–1881.

Aleksanteri II
Puolan kuningas
Suomen suuriruhtinas
Venäjän keisari
Valtakausi 2. maaliskuuta 1855 – 13. maaliskuuta 1881
Kruunajaiset 7. syyskuuta 1855
Edeltäjä Nikolai I
Seuraaja Aleksanteri III
Syntynyt 29. huhtikuuta 1818
Moskovan Kreml, Moskova, Venäjän keisarikunta
Kuollut 13. maaliskuuta 1881 (62 vuotta)
Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta
Hautapaikka Pietari-Paavalin linnoitus
Puoliso
Suku Romanov
Uskonto ortodoksisuus
Aleksanteri II:n keisarillinen monogrammi.
Keisari Aleksanteri II:n hallitsijanvakuutus.

Aleksanteri II:n aikanaan Venäjällä toteutettiin maaorjien vapauttaminen 19. helmikuuta 1861 (vanhaa lukua, uutta lukua 3. maaliskuuta), minkä vuoksi häntä kutsutaan Venäjällä myös vapauttajatsaariksi. Myös Balkanilla slaavit ja ortodoksiset kansat kutsuvat häntä vapauttajatsaariksi, sillä hän vapautti heidät Turkin sodassa Osmanien valtakunnan vallasta. Suomessa keisari Aleksanteri muistetaan hallitsijana, joka kunnioitti suomalaisten oikeuksia ja jonka aikana Suomi sai oman rahan, markan.

Lapsuus ja nuoruus muokkaa

Aleksanteri II oli Nikolai I:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan (Preussin prinsessa Charlotta) vanhin poika. Hän sai huolellisen kasvatuksen kruununperijäksi valistuksen nimissä.[1] Poika oli keskinkertaisen älykäs ja varsin laiska oppilas. Opettajanaan hänellä oli äitinsä vaatimuksesta muun muassa kuuluisa liberaali runoilija ja romantikko Vasili Žukovski, jonka ajatukset vaikuttivat häneen loppuelämän ajan. Hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan varjosti hallitsevan isän ylivoimainen persoonallisuus, jonka autoritäärisista hallintoperiaatteista hän ei koskaan vapautunut kokonaan.[2] Sotilaskoulutuksen kruununperijä Aleksandr Nikolajevitš sai myöhemmin kuin edeltäjänsä.[1]

Perhe ja yksityiselämä muokkaa

Aleksandr avioitui vuonna 1841 Hessen-Darmstadtin prinsessa Marien (keisarinna Maria Aleksandrovna) kanssa, joka synnytti kuusi poikaa ja kaksi tytärtä:

Aleksanterilla oli avioliittonsa aikana monia rakastajattaria, ja hän sai myös aviottomia lapsia. Yksi aviottomista lapsista oli Charlotte Henriette Sophie Jansen (1844–1915). Hänen äitinsä oli alkuperältään saksalainen, Pietarissa syntynyt pastorin tytär Sophie Charlotte Dorothea von Behse (1828–1886), joka muutti myöhemmin aviomiehensä Engbertus Jansenin (1818–1890) ja lastensa kanssa Suomeen, jonne he jäivät asumaan.[3]

Hänellä oli suosikkinaan 1850-luvun puolivälistä lähtien keisarinnan hovinaisena vuodesta 1853 alkaen toiminut ruhtinatar Aleksandra Sergejevna Dolgorukova (1834–1913). Tämä suhde päättyi vuonna 1862, kun keisari naitti hänet ruhtinas Pjotr ​​Pavlovitš Albedinsille (1826–1883) ja maksoi miehen 200 000 ruplan velat. Myös Dolgurukovan isä sai keisarin avulla 600 000 ruplan voiton tuoneen liiketoimen kaalisäilykkeiden toimittamisesta armeijalle Krimin sodan aikana. Tästä suhteesta ei ole olemassa mitään vankkoja todisteita.[4][5]

Vuodesta 1866 lähtien 47-vuotiaalla keisari Aleksanterilla oli 14 vuotta pitkä ja kiinteä suhde 18-vuotiaaseen ruhtinatar Jekaterina Dolgorukovaan, jonka kanssa hän sai vuosina 1872–1878 neljä lasta, joista kolme jäi eloon.[6] Lapset Jekatarina Dolgorukajan kanssa olivat Georgi Aleksandrovitš Jurjevski (1872-1913), Olga Aleksandrovna Jurjevskaja (1873-1925), Boris Aleksandrovitš Jurjevski (1876-1876) ja Jekaterina Aleksandrovna Jurjevskaja (1878-1959). Keisarin lapset ensimmäisestä avioliitosta suhtautuivat erittäin kielteisesti Jekatarina Dolgorukajaan, mikä aiheutti riitoja isän ja lasten välille.

Keisarinna Maria Aleksandrovna oli pitkään vaikeasti sairas, ja aviomiehen uskottomuus lisäsi hänen tuskiaan, ja aviovaimon elämä oli onnetonta. Avioliitto oli alun perin rakkausavioliitto, mutta keisarin tunne keisarinnaa kohtaan väheni, koska useiden tiheästi seuranneiden raskauksien ja alkavan tuberkuloosin vuoksi lääkärit kielsivät vaimolta seksuaalisen kanssakäymisen eli uudet raskaudet. Keisarinna Maria Aleksandrovnan kuoltua tuberkuloosin vuonna 1880 keisari Aleksanteri nai salaa hieman yli kuukauden päästä Jekaterina Dolgorukajan, välittämättä vuoden mittaisesta suruajasta. Avioliitto oli morganaattinen eli uusi puoliso oli alempaa säätyä, ja keisarin aikomus kruunauttaa uusi puolisonsa keisarinnaksi jäi toteutumatta keisari Aleksanteri II:n äkillisen kuoleman takia se salamurhan uhrina seitsemän kuukautta myöhemmin.

Aleksanteri keisarina muokkaa

Krimin sota muokkaa

Pääartikkeli: Krimin sota

Aleksanteri II seurasi isäänsä helmikuussa 1855, kesken käynnissä olleen Krimin sodan. Nikolai I:n kaudella alkanut Krimin sota Ottomaanien valtakuntaa eli Turkkia vastaan laajeni suursodaksi Ranskan ja Britannian liityttyä Turkin avuksi Venäjän saavutettua merkittäviä voittoja sitä vastaan. Suomessa Krimin sotaa kutsuttiin itämaiseksi sodaksi tai Oolannin sodaksi siksi, että ranskalais-englantilainen laivasto-osasto hyökkäsi Ahvenanmaalle, tuhosi Bomarsundin linnoituksen ja teki tuhojaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolla Pohjanlahdelta Suomenlahdelle. Rauhan tuloksena alkoi Ahvenanmaan demilitarisointi. Tappiot sodassa johtivat uudistusvaatimuksiin, ja Venäjä haluttiin nostaa länsivaltojen tasolle.

Uudistuksia muokkaa

Yksi tärkeimmistä Aleksanterin uudistuksista oli uusien rautateiden rakentaminen. Nikolai I:n kuollessa Venäjällä oli vain yksi rautatieyhteys: Pietarista Moskovaan. Aleksanteri II:n kauden jälkeen rautateitä oli valmiina noin 22 500 kilometriä.[7]

Tärkeimpänä uudistuksena on pidetty maaorjuuden lopettamista vuonna 1861, mikä loi Aleksanteri II:lle maineen "vapauttajatsaarina" niin kotimaassa kuin ulkomailla.[8] Paikallishallintoon luotiin vuonna 1864 alue- ja provinssikokoukset eli zemstvot, jotka vastasivat muun muassa sairaan- ja köyhäinhoidosta, alkeiskouluopetuksesta ja teiden ylläpidosta (Suomessa kunnat vuonna 1865). Vuonna 1874 Venäjällä otettiin käyttöön yleinen asevelvollisuus (Suomessa vuonna 1878).

Nikolai I:n ajan tiukkaa sensuuria höllennettiin, matkustus ulkomaille sallittiin ja yliopistojen opiskelijamäärän rajoituksia löysennettiin. Vuonna 1863 Suomessa kutsuttiin koolle ensimmäiset valtiopäivät vuoden 1809 jälkeen. Jonkinasteisen vapaamielisyyden vastapainoksi Aleksanteri torjui jyrkästi esitykset kansanedustuslaitoksen luomiseksi. Aleksanterin hallitsijakaudella Suomeen perustettiin Maarianhaminan (nimetty keisarin puolison Maria Aleksandrovnan mukaan), Kemin, Hangon ja Kotkan kaupungit.

Venäjällä nousi 1860-luvulla radikalismin aalto, joka alkoi nihilististen mielipiteiden yleistymisellä nuorison keskuudessa, erilaisten salaseurojen synnyllä ja radikaaleilla lentolehtisillä. Keväällä 1866 nuori aktivisti Dmitri Karakozov yritti ensi kertaa surmata keisarin. Murhayritykset jatkuivat, ja esimerkiksi Talvipalatsin ruokasali räjäytettiin. Pariisissa häntä ampui puolalainen Berezowski.

Puolan kapina muokkaa

Pääartikkeli: Tammikuun kansannousu

Puolassa syttyi jälleen vuonna 1863 kapina. Maassa oli jälleen autonomia ja valtakunnanneuvosto, mikä ei riittänyt itsenäisyydestä ja kolmeen osaan jaetun valtion yhdistämisestä haaveileville. Alueelle syntyi nationalistisia salaseuroja, joilla oli yhteyksiä Venäjän radikaaleihin. Kun vuonna 1863 puolalaisille määrättiin asepalvelus, alkoi avoin kapina. Nyt puolalaisilla ei ollut omaa armeijaa, kuten vuonna 1830, mutta kapinaa ei saatu kukistettua ennen toukokuuta 1864. Rangaistuksena Puola menetti autonomiansa, ja sen nimi poistettiin venäläisistä kartoista, joihin alue merkittiin ”Veikselin maakuntina”. Hallitsijan titteleissä Puolan kuninkuus vielä säilyi, ja Veikselin maakunnat säilyivät erityishallinnonselvennä kuvernementteina.

Aluevaltaukset muokkaa

 
Aleksanteri II:n muistomerkki Bulgariassa.

Venäjä valtasi alueita Kiinalta vuosina 1858 ja 1860, ja Vladivostok perustettiin Kaukoidän aluepääkaupungiksi. Alaska ja Aleuttien saaret taas myytiin Yhdysvalloille vuonna 1867. Kaukasia rauhoitettiin viimein 1860-luvulla ja Keski-Aasiassa Hiva, Buhara ja Turkestan liitettiin keisarikuntaan. Aikakautta kuvattiin Venäjän ”puuvillaimperialismiksi”.

Vuonna 1876 Serbia ajautui sotaan Osmanien valtakunnan kanssa. Turkin sodassa (1877–1878) Serbia ja Venäjä auttoivat Bosnia ja Hertsegovinassa ja Bulgariassa Ottomaanien valtakuntaa vastaan kapinoivia slaaveja. Panslavismi levisi joukkoliikkeeksi. Venäjän joukot saavuttivat Marmaranmeren rannan, ja 3. maaliskuuta 1878 solmitussa San Stefanon rauhassa Osmanien valtakunta menetti useita alueita.

Lopullisessa rauhanteossa Berliinin kongressissa Bismarckin johdolla Venäjän saamaa hyötyä kohtuullistettiin, minkä vuoksi Venäjällä muodostui mielipide, että Venäjä oli voittanut sodan, mutta hävinnyt rauhanteon pääasiassa Saksan diplomaattisten ponnistelujen tuloksena. Serbia, Montenegro ja Romania säilyttivät itsenäisyytensä. Bulgariasta tuli autonominen, Itä-Rumelia sai erityisaseman Turkin alaisuudessa, ja Makedonialle myönnettiin joitain oikeuksia. Itävalta-Unkari miehitti Bosnia ja Hertsegovinan, ja Britannia sai Kyproksen. Venäjälle jäivät eteläinen Bessarabia ja raja-alue Kaukasiassa.

Ajan ilmapiiristä kertoo Leo Tolstoin romaani Anna Karenina, joka julkaistiin myös vuonna 1878. Muita tämän ajan kirjailijoita olivat Ivan Turgenev ja Fjodor Dostojevski.

Aleksanteri II:n viimeiset vuodet ja murha muokkaa

 
Aleksanteri II:n patsas Helsingin Senaatintorilla kukitettuna 13. maaliskuuta 1899, keisarin kuoleman muistopäivänä. Taustalla Nikolainkirkko eli myöhempi Helsingin tuomiokirkko.

Keisarinna Maria Aleksandrovna kuoli kesäkuussa 1880 Talvipalatsissa keisari Aleksanteri oleskellessa toisen perheensä kanssa kesäpaikassaan Katariinan palatsissa Tsarskoje Selossa, jossa keisariperhe oleskeli keväisin ja syksyisin.[9] Vain 46 päivää myöhemmin Aleksanteri nai salaa rakastajattarensa ruhtinatar Jekaterina Dolgorukovan, välittämättä siitä että vuoden suruaika oli vielä kesken. Aleksanteri aikoi kruunata Jekaterinan virallisesti keisarinnaksi, ja kansaa lepytelläkseen hän valmisteli perustuslakiluonnosta.

Samana päivänä kun Aleksanteri II allekirjoitti ilmoituksen aikeistaan, Vera Fignerin johtamaan Narodnaja voljaan kuuluva aktivisti Nikolai Rysakov heitti pommin Katariinankanavan sillalla Aleksanteri II:n vaunuja kohti. Keisari säilyi vahingoittumattomana, mutta kun hän astui ulos vaunuista, puolalainen vallankumouksellinen Ignacy Hryniewiecki heitti pomminsa aivan keisarin lähelle kuollen itse aiheuttamassaan räjähdyksessä. Neljä tuntia myöhemmin keisari kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa.[10] Narodnaja voljan terroristit olivat tehneet tätä ennen jo seitsemän epäonnistunutta murhayritystä keisaria vastaan.

Kunnianosoituksia muokkaa

Venäläisiä muokkaa

Lähde:[11]

Ulkomaalaisia muokkaa

Lähde:[11]

Patsaita ja muistomerkkejä muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 87. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2.
  2. Mosse, W. E.: Alexander II - emperor of Russia Encyclopaedia Britannica. 2023. ©2023 Encyclopædia Britannica, Inc..
  3. Familie Behse in Finnland sites.google.com. Arkistoitu 30.4.2014. Viitattu 9.12.2010. (ruotsiksi)tarvitaan parempi lähde
  4. [Lähde Wikipedian venäjänkielisessä artikkelissa] Gromova, I. A: In the shadow of royal husbands. (Kaleidoscope of stories). Bustard-Plus, Moskova 2006. S. 172. [ru] ISBN 5-9555-0907-0
  5. [Lähde Wikipedian venäjänkielisessä artikkelissa] Markov-Vinogradski, A. V: Muistiinpantujen sivujen avulla. Puškinin talon käsikirjoitusosaston vuosikirja 2002. Dmitri Bulanin, Pietari, 2006. Ss. 12-13
  6. Mosse, W. E.: Alexander II - emperor of Russia Encyclopaedia Britannica. 2023. ©2023 Encyclopædia Britannica, Inc
  7. Colley, Rupert: Alexander II of Russia – a summary History in an Hour. 13.3.2013. Arkistoitu 22.3.2015. Viitattu 2.4.2018. (englanniksi)
  8. Klinge, Matti: Aleksanteri II (1818–1881) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 22.9.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  9. 2nd Part Fifth Suite - Tsarskoe Selo In 1910 - Published For The 200th Anniversary of The City www.alexanderpalace.org. Viitattu 28.7.2023.
  10. Aleksanteri II kuollut ja Aleksanteri III valtaistuimelle noussut. Kaiku, 19.3.1881, nro 11, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.7.2015.
  11. a b Император и Самодержец Всероссийский Александр II Николаевич Романов РегиментЪ.RU. Arkistoitu 2018. Viitattu 16.7.2023. (venäjäksi)
  12. a b Ritter-Orden (61 & 64) Hof- und Staatshandbuch der Österreichisch-Ungarischen Monarchie. 1878. Viitattu 16.7.2023. (saksaksi)
  13. Ferd Veldekens: Le livre d'or de l'ordre de Léopold et de la croix de fer, s. 212. lelong, 1858. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.7.2023). (ranskaksi)
  14. Hof- und Staatshandbuch des Königreichs Bayern: 1870, s. 8. Landesamt, 1870. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.7.2023). (saksaksi)
  15. Riddere af Elefantordenen, 1559-2009, s. 468. Syddansk Universitetsforlag, 2009. ISBN 978-87-7674-434-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.7.2023). (tanskaksi)
  16. 明治時代の勲章外交儀礼 (s. 143) 明治聖徳記念学会紀要. 2017. Viitattu 16.7.2023. (japaniksi)
  17. Seccion IV: Ordenes del Imperio, s. 242. Almanaque imperial, 1866. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.7.2023). (espanjaksi)
  18. Monaco, le 22 Juillet 1873 (pdf) Journal de Monaco. 1873. Viitattu 16.7.2023. (ranskaksi)
  19. Romanov, Aleksandr II Nikolajevitsj Ministerie van Defensie. 13.9.1855. Viitattu 16.7.2023. (hollanniksi)
  20. Caballeros existentes en la insignie Orden del Toison de Oro (s. 73) Guía de forasteros en Madrid para el año de 1835. 1835. Viitattu 16.7.2023. (espanjaksi)

Aiheesta muualla muokkaa

  Edeltäjä:
Nikolai I
Venäjän keisari
1855–1881
Seuraaja:
Aleksanteri III