Panslavismi
Panslavismi on ajatus kaikkien slaavien yhteenliittymisestä. Siitä tuli 1830-luvulla poliittinen iskulause.[1]
Ajatuksen panslavismista esitti ensimmäisen kerran kroatialainen katolinen pappi Juraj Križanić 1600-luvulla.[2] Varsinainen panslavistinen toiminta alkoi kuitenkin vasta 1800-luvun alkupuoliskolla länsi- ja eteläslaavilaisen älymystön piirissä, samoihin aikoihin kun slaavilaisten kansojen piirissä alkoi kehittyä kansallistunne. Panslavistit tutkivat eri slaavilaiskansojen kansanmusiikkia, kansanperinnettä ja talonpoikaiskieliä, osoittivat niiden välisiä yhtäläisyyksiä ja pyrkivät herättämään slaavilaisissa kansoissa yhtenäisyyden tunnetta. Prahasta tuli panslavismin ensimmäinen keskus, sillä menneisyyden ja slaavilaisen filologian tutkimus keskittyi pääasiassa sinne.[3]
Panslavistinen liike sai pian poliittisia sävyjä, ja kesäkuussa 1848, kun vallankumous oli heikentänyt Itävallan keisarikuntaa, tšekkiläinen historioitsija František Palacký kutsui Prahaan koolle ensimmäisen panslaavilaisen kongressin. Kongressi koostui kaikkien Itävallan keisarikunnan alaisten slaavikansojen edustajista, ja sen tavoitteena oli pakottaa keisari muuttamaan monarkia tasa-arvoisten kansojen liittovaltioksi, joka toimisi demokraattisen Habsburg-hallinnon alaisuudessa.[3]
Kongressi ei lopulta saanut juuri mitään aikaan, mutta panslavistinen liike säilyi aktiivisena, ja 1860-luvulla se alkoi saada kannatusta Venäjällä. Venäläinen lehtimies Mihail Katkov oli ensimmäinen, joka puolusti panslavismia julkisesti. Useat panslavistit toivoivatkin Venäjän ottavan liikkeessä johtavan roolin, koska sen uskottiin olevan riittävän vahva vastavoima Itävalta-Unkarille ja Turkille. Venäläiset panslavistit kuitenkin muuttivat panslavistisen liikkeen teoreettiset perustat kokonaan. Venäläiset panslavistit olivat omaksuneet slavofiilien näkemyksen Länsi-Euroopan henkisestä ja kulttuurisesta rappiosta. He katsoivat, että Venäjän historiallisena tehtävänä oli parantaa Eurooppa ottamalla se poliittisesti haltuun. Venäläiset panslavistit lisäsivät tähän sen näkemyksen, ettei Venäjän tehtävää voitu täyttää ilman muiden slaavilaiskansojen tukea, jotka oli vapautettava itävaltalaisista ja turkkilaisista herroistaan ja yhdistettävä Venäjän hallitsemaan slaavilaiseen valtioliittoon.[3][4]
Venäjän hallitus ei virallisesti tukenut tätä näkemystä, mutta muutamat merkittävät Venäjän ulkoasiainhallinnon edustajat, muun muassa Konstantinopolissa ja Belgradissa, olivat innokkaita panslavisteja. He onnistuivatkin vetämään sekä Serbian että Venäjän sotaan Osmanien valtakuntaa vastaan vuosina 1876–1877.[3]
Itävalta-Unkarin alueella panslavismi käsitettiin pääasiassa valtion slaaviväestön yhteenkuuluvuuden tunteena (austroslavismi), jonka ohella esiintyi myös illyrismiksi kutsuttua ajatusta yhdistää valtion eteläslaavilaiset kansat. Venäjällä panslavismi käsitettiin pääasiassa ajatuksena kaikkien slaavien yhdistämiseksi Venäjän ja venäläisten johdolla. Ajatukseen kuului myös ajatus venäjän kielen ja kulttuurin sekä ortodoksisen uskonnon määräävästä asemasta yhteisslaavilaisessa maailmassa. Slaavien venäläistämisajatusta voimistivat Puolan nousu vuonna 1863 sekä ukrainalaisten separatististen pyrkimysten aiheuttama pelko. Panslavismin venäläistämistaipumuksesta käytetään nimitystä panrussismi.[5]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Fokus, 3. osa M-R. Kustannusosakeyhtiö Otava Keuruu 1964.
- Annukka Aikio ja Rauni Vornanen: Uusi sivistyssanakirja. Kustannusosakeyhtiö Otava 1993. ISBN 951-1-11365-8.
Viitteet muokkaa
- ↑ Aikio & Vornanen 1993, s. 461
- ↑ Križanić, Juri, Tietosanakirja osa 4, palsta 1615, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1911
- ↑ a b c d Pan-Slavism Encyclopedia Britannica. Viitattu 27.3.2022. (englanniksi)
- ↑ Svanström, Ragnar: Kansojen historia. Osa 20. Imperialismi - demokratia, s. 349. WSOY, 1984. ISBN 951-0-09748-9.
- ↑ Fokus 1964, s. 3387