Sosialismi

Aate

Sosialismi on aatesuunta, joka pyrkii luomaan tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen, tai nimitys tällaiselle järjestelmälle.[1] Sosialismi syntyi Euroopassa teollisen vallankumouksen aikana 1800-luvulla vastareaktiona tehdastyötä tekevien ihmisten huonoon asemaan.[2]

Sosialismin monimuotoisuuden vuoksi sille on vaikea antaa laajempaa yksiselitteistä määritelmää, josta edes kaikki sosialistiksi itseään kutsuvat henkilöt olisivat yhtä mieltä.

Historiallisesti huomattavin sosialistinen oppirakennelma on Karl Marxin esittämä. Siinä edellytetään sosialismin toteuttamiseksi tuotantovälineiden siirtämistä yhteisomistukseen sekä valtion tai yhteisön vahvaa valvontaa taloudessa. Nykyiset sosialistisiksi itseään kutsuvat liikkeet eivät kuitenkaan välttämättä enää allekirjoita yhteisomistuksen tavoitetta. Jotkut uudemmat sosialistiset liikkeet pyrkivät sosialismin ja markkinatalouden yhteensovittamiseen. Joka tapauksessa omaisuuden jaon aiheuttamalla taloudellisella tasa-arvolla tai sen puutteella on sosialistien oikeudenmukaisuuskäsityksessä keskeinen osa[3][4]. Yhteisön kontrolli talouteen voi sosialistissa opeissa, suuntauksesta riippuen, toteutua valtion keskusjohtoisella sääntelyllä ("reaalisosialistiset" valtiot), paikallistason yksiköihin perustuvalla talousjärjestelmällä (esimerkiksi anarkismi ja anarkosyndikalismi) tai edustuksellisen demokratian kautta (esimerkiksi sosiaalidemokratia).

MääritelmäMuokkaa

Sosialismi on yhteiskunnallinen ja taloudellinen oppi, jonka mukaan tuotantovälineet ja luonnonvarat tulee ottaa julkiseen valvontaan tai omistukseen. Sosialismia voidaan siten pitää vastakohtaisena kapitalismille, joka kannattaa yksityisomaisuutta, markkinataloutta ja vapaata kilpailua. Käytännössä sosialistit ovat olleet politiikkansa sisällöstä ja toteuttamisesta varsin erimielisiä ja jopa avoimen riitaisia.[5]

Sosialismin mukaan kapitalismi johtaa omaisuuden ja vallan kasaantumiseen harvoille, mistä seurauksena on epätasa-arvoinen yhteiskunta ja heikompiosaisen valtaväestön hyväksikäyttö. Tällaisessa yhteiskunnassa mahdollisuuksien tasa-arvo ei realisoidu kaikkien yhtäläiseksi vapaudeksi, vaan vauraus määrittelee ihmisten edellytykset tehdä valintoja ja selviytyä kilpailun värittämässä yhteiskunnassa. Sosialistit katsovat, että pelkkä yksilönvapaus ei luo aitoa tasa-arvoa, vaan tarvitaan myös yhteiskunnallisesti kontrolloitua talouselämää, joka takaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet vaurauteen.[5]

Sosialistit ovat erimielisiä siitä, mitä yhteisomistus tarkkaan ottaen tarkoittaa ja miten se käytännössä organisoidaan. Äärimmillään sosialistit haluavat poistaa yksityisomistuksen kokonaan, kun taas maltillisempien kantojen mukaan tuotantovälineiden kansallistaminen riittää. Jotkut sosialistit ovat lisäksi valmiit sallimaan yksityisten maatilojen sekä pienten ja keskikokoisten yritysten toiminnan, tai pitävät tätä jopa suotavana. Sosialistit ovat myös kiistelleet siitä, hallitaanko julkista omaisuutta keskitetysti vai paikallistasolla. Jälkimmäisessä tapauksessa päätöksiä tekevät samat ihmiset, joita päätökset suoraan koskettavat.[5]

Sosialismi jakautuu kahteen pääsuuntaukseen: Karl Marxin 1800-luvulla esittämiin ajatuksiin perustuvaan marxilaisuuteen sekä revisionistiseen liikkeeseen, joka syntyi marxilaisuuden maltillistuessa 1800–1900-lukujen vaihteessa. Marxilainen oppi katsoo, että sosialismiin siirtyminen edellyttää aseellista vallankumousta. Lisäksi monet marxilaiset pitävät sosialismin lopullista voittoa lainomaisena prosessina, johon historiallinen kehitys vääjäämättä johtaa. Revisionistit kiistävät sekä vallankumouksen tarpeellisuuden että sosialismin lainomaisuuden ja kannattavat sen sijaan vähittäistä rauhanomaista siirtymää demokraattisen prosessin kautta. Lisäksi on olemassa lukuisia pienempiä sosialismin suuntauksia, jotka ovat marxilaisesta traditiosta riippumattomia.[5]

Sosialismin historiaaMuokkaa

Sosialismi ennen nykyaikaaMuokkaa

 
Utopian saari, josta kertovassa kirjassa (1516) Thomas More hahmotteli ihanneyhteiskuntaa.

Sosialismia muistuttavia ajatuksia on esitetty kirjoitustaidon keksimisestä saakka.[5] Jo muinaisissa yhteiskunnissa omaisuuden kasautuminen harvojen käsiin synnytti arvostelua. Aristoteles kertoo miehestä, joka vaati maan jakamista tasan kansalaisten kesken sekä teollisuuden ottamista valtion huostaan. Jotkut sosialistit myös väittävät, että varhaiset yhteiskunnat, kuten keräilijä-metsästäjät, olivat sosialistisia tai korostavat niiden yhteyttä sosialismiin, koska niissä alkeelliset tuotantovälineet olivat usein ennemminkin yhteisesti kuin yksityisesti omistetut. Samoin jotkut anarkistit korostavat ajattelussaan tällaisten varhaisten, joskus suhteellisen hierarkiattomina pidettyjen yhteiskuntien mallia.lähde?

Platonin Valtiossa puolestaan on esitetty yhteiskunta, jossa johtavan luokan keskuudessa vallitsee yhteisomistus.[5] Platonin yhteiskunta oli kuitenkin tarkoitettu varta vasten suuret luokkaerot sisältäväksi. Antiikin Kreikan Spartassa oli käytössä omalaatuinen ja aikalaisten kadehtima yhteiskuntajärjestelmä, niin sanottu eunomia, jota on nykyaikana luonnehdittu niin kommunistiseksi kuin fasistiseksikin.lähde?

Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Alkukristilliset yhteisöt harjoittivat kommuuninkaltaista elämää, jossa työ ja sen hedelmät jaettiin jäsenten kesken. Myöhemmässä kristillisyydessä yhteisomistus on rajoittunut pitkälti luostareihin.[5] Tuomas Akvinolainen totesi keskiajalla, että yksityisomistus on perisynnin seuraus. Toisaalta Tuomas katsoi, että yksityisomistus on maallisen omaisuuden taloudellisen käytön takia välttämätön.lähde?

Englantilaisen humanistin Thomas Moren Utopia (1516) yhdistelee kristillistä traditiota ja platonismia. Kirja kuvaa ihanneyhteiskuntaa, jossa yksityisomistus ja raha on lakkautettu, ja jopa vaatteet ovat yhteistä omaisuutta. Näin ihmiset ovat päässeet eroon ylpeydestä, kateudesta ja ahneudesta. Ihmiset vaihtavat kotejaan säännöllisesti, jotta kukaan ei alkaisi ylpeillä omaisuudellaan. Kaikkien on tehtävä töitä, mutta työpäivät ovat lyhyitä, sillä ihmiset tuottavat vain sen mitä tarvitsevat ja lepäävät lopun aikaa. Utopiaa ei kuitenkaan voi pitää vakavana hahmotelmana yhteiskuntajärjestyksestä, vaan se kritisoi 1500-luvun uskonnollisia väärinkäytöksiä.[5]

Uskonpuhdistuksen seurauksena eräät kristilliset yhteisöt yrittivät perustaa utopistisia yhteisöjä. Anabaptistit perustivat yhteisomistukseen tähdänneen hallinnon Münsterissä, mutta heidän valtansa jäi lyhyeksi. Englannissa perustettiin sisällissodan (1642-1651) aikana useita sosialistisia uskonyhteisöjä. Ne ajautuivat kuitenkin pian konfliktiin keskusvallan kanssa, koska viljelivät muiden maaomistuksia.[5]

Sosialismin syntyMuokkaa

 
Robert Owenin hahmotelmaan perustuva maalaus New Harmonyn kommuunista.

Varhaiset sosialistiset yhteisöt keskittyivät maanviljelyyn. Varsinaisesti sosialismi syntyi teollisen vallankumouksen luoman yhteiskunnallisen ja taloudellisen eriarvoisuuden arvosteluna.[5]

Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa François-Noël Babeuf esitti, että vallankumous oli epäonnistunut vapauden ja tasa-arvon tavoitteissaan, ja todellinen yhteisöllisyys edellyttäisi yhteisomistuksen lakkauttamista. Sittemmin Babeuf teloitettiin vallankaappaukseen yllyttämisestä epäiltynä. Hänestä tuli kuitenkin suosittu hahmo 1800-luvun radikaalien parissa.[5]

Sosialismi käsitteenä tuli käyttöön nykymerkityksessään 1830-luvulla kuvaamaan François-Marie-Charles Fourierin, Claude-Henri de Saint-Simonin ja Robert Owenin kirjoituksia. Fourier kritisoi modernin yhteiskunnan itsekkyyttä, joka hänen mukaansa johtui ihmisiä rajoittavista instituutioista kuten avioliitosta, patriarkaatista ja taloudellisesta kilpailusta. Näistä jälkimmäisenä mainittu usutti ihmiset toisiaan vastaan, ja siksi ihmiset tulisi organisoida noin 1 600 hengen kommuuneihin, joissa he vapaaehtoisesti työskentelisivät yhteisen hyvän eteen luontaisen lahjakkuutensa mukaisesti.[5]

Saint-Simon ei varsinaisesti kannattanut tuotantovälineiden yhteisomistusta, mutta hän esitti, että tiedemiesten, insinöörien ja muiden asiantuntijoiden tulisi hallita taloutta keskitetysti. Saint-Simonin mukaan tällainen järjestelmä olisi kapitalismia tehokkaampi, koska se kykenisi ennakoimaan yhteiskunnan tarpeet ja vastaamaan niihin oikea-aikaisesti. Saint-Simon myös näki historiallisen jatkuvuuden, jossa kunkin aikakauden ajattelu määräytyi hallitsevan luokan mukaan. Teollisena aikakautena hallitsevaksi luokaksi nousisivat tehtailijat, jotka ohjaisivat taloutta kaikkien hyväksi.[5]

Robert Owen oli tehtailija itse ja tuli tunnetuksi alaistensa hyvästä kohtelusta. Owen katsoi ihmisten pahuuden johtuvan julmasta yhteiskunnasta, joka muovasi heidät petollisiksi ja itsekkäiksi. Vastaavasti inhimillinen yhteiskunta loisi muokkaisi ihmisistä hyviä ja lempeitä. Vuonna 1825 Owen perusti Indianaan New Harmony -nimisen kommuunin. Kokeilun epäonnistuttua Owenista tuli ammattiliittojen ja osuuskuntien kannattaja.[5]

1840-luvulla syntyi lukuisia muita sosialistisia liikkeitä, etenkin Ranskassa. Louis-Auguste Blanqui kannatti kapitalismin syrjäyttämistä vallankumouksen kautta. Louis Blanc perusti vuonna 1839 L’Organisation du travail’in, joka ajoi kansallisten työpajojen perustamista valtion myöntämällä pääomalla ja kansanvaltaisesti valitulla johdolla. Pierre-Joseph Proudhon tunnetaan anarkistisen perinteen perustajana. Hänen iskulauseensa kuului: ”Omistaminen on varkaus!” Englannissa syntyi kristillissosiaalinen liike Frederick Denison Mauricen ja Charles Kingsleyn johtamana. Heidän mukaansa individualismi ja laissez-fairen kilpailuhenkisyys olivat kristinuskon perusteesien vastaisia.[5]

Marx ja EngelsMuokkaa

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat vallankumousvuonna 1848 kommunistisen manifestin. Taloustutkijanakin tunnettu Marx nimitti omaa oppiaan ”tieteelliseksi sosialismiksi” erotukseksi aikaisemmista ”utopiasosialisteista”. Marxin mukaan maailma ei synny harmoniseen yhteiseloon esimerkin kautta vaan yhteiskuntaluokkien välisen väkivaltaisen konfliktin kautta. Tämä prosessi kehittyi hänen mukaansa lainomaisesti ja vääjäämättä, yksittäisten ihmisten ratkaisuista riippumatta. Engels perusteli ajatusta hegeliläisellä filosofialla. Hegelin sijaan historiallinen prosessi ei kuitenkaan johtanut hengen vapautumiseen vaan työväkeä kahlitsevien taloudellisten ja poliittisten valtarakenteiden katoamiseen.[5]

Marx katsoi, että koko ihmiskunnan historia oli luokkataistelun historiaa. Ensimmäisessä vaiheessa konflikti oli orjanomistajien ja orjien välinen, toisessa vaiheessa feodaaliherrojen ja maaorjien välinen, ja nyt kolmannessa ja viimeisessä vaiheessa porvariston ja tehdastyöläisten eli proletaarien välinen. Ihmisillä on tiettyjä tarpeita, joiden tyydyttämiseksi he tekevät työtä. Työvälineet eivät kuitenkaan ole työntekijöiden omistuksessa, vaan heitä riistää harvalukuinen omistava luokka. Riistämiseen perustuva järjestelmä vieraannuttaa sekä työntekijät että omistavan luokan ihmisyydestään, mikä johtaa epäinhimillisiin olosuhteisiin ja lopulta väkivaltaan.[5]

Marxin mukaan vuosituhantinen historiallinen prosessi johtaisi lopulta siihen, että työtätekevä luokka tulisi tietoiseksi omasta alistetusta asemastaan. Luokkatietoisuus lopettaisi proletaarien välisen kiistelyn ja johtaisi vallankumoukseen, jonka myötä tuotantovälineet otettaisiin yhteisomistukseen, ja ihmiset olisivat viimein vapaita toteuttamaan itseään ja nauttimaan työnsä hedelmistä. Samalla valtio muuttuisi tarpeettomaksi, kun ihmisten itsekkyys ja kilpailu katoaisivat. Toisaalta Marx katsoi, ettei vallankumouksen kaikkialla tarvitsisi olla väkivaltainen, vaan työläiset voisivat saavuttaa oikeutensa myös demokraattisen prosessin kautta, jos heille ensin myönnettäisiin äänioikeus. Lisäksi Marx arvioi, että edelleen feodalismia muistuttanut Venäjän yhteiskunta saattaisi siirtyä sosialismiin suoraan olematta välissä kapitalistinen.[5]

Saksassa työväenliikkeen arkkitehti Ferdinand Lassalle oli samaa mieltä Marxin kanssa työväenluokan järjestäytymisen tarpeesta, mutta kannatti työväen osallistumista valtiolliseen toimintaan, mitä Marx ei voinut hyväksyä. Marx myös syytti Lassallea saksalaisesta nationalismista, jossa sosialismia rakennettiin vain Saksassa, kun Marxin mukaan sosialismin piti olla kansainvälinen liike.[5]

Vuonna 1864 Marx oli perustamassa ensimmäistä internationaalia. Se oli laaja-alainen työväenliike, johon kuului muitakin kuin vallankumouksellisia ja sosialisteja. Marx kuoli 1883. Siihen mennessä oli jo varsin yleistä, että sosialistit nimittivät itseään marxilaisiksi.[5] Marxin ja Lassallen seuraajat perustivat Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen vuonna 1875. Alkuvaiheessa Marxin näkemys vallankumouksellisesta sosialismista oli SPD:ssä johtava, mutta muitakin ääniä esiintyi.[5] Sosiaalidemokratian kannatus kasvoi nopeasti. Marxin omatkin ajatukset muuttuivat: vielä 1840-luvulla hän katsoi vain vallankumouksen johtavan työväenluokan vapauttamiseen, mutta 1860-luvulla jo ehdotti mahdollisuutta sosialismiin siirtymiseksi rauhanomaisin keinoin.lähde?

Sosialismi Saksan ulkopuolellaMuokkaa

 
Venäläinen Mihail Bakunin oli anarkismin oppi-isä.

Tanskassa sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin 1878, Itävallassa 1888, Ruotsissa 1889, Venäjällä 1898 ja Suomessa 1903. Vähemmän teollistuneissa maissa, etenkin Italiassa ja Espanjassa, vallitsevaksi tuli anarkistinen suuntaus. Italiassa sosialistisesta puolueesta tuli lopulta yksi voimakkaimmista marxilaisista liikkeistä. Anarkismin loi poliittisena liikkeenä venäläinen Mihail Bakunin. Kiisteltyään Marxin kanssa hänet erotettiin internationaalista 1872.lähde? Bakunin varoitti, että Marxin peräänkuuluttamasta "proletariaatin diktatuurista" tulisi vielä pahempi kuin silloisista hallitsijoista, ja hän katsoi, että valtio pitäisi tuhota heti eikä kaapata sen valtaa. Bakunin oli myös radikaali uskonnon vastustaja.[5]

Britanniassa kehittyi fabianismiksi nimitetty suuntaus. Sen mukaan siirtyminen sosialismiin tapahtuisi vähitellen, kun valtio ottaisi tuotantovälineet yhä laajempaan ja tehokkaampaan kontrolliin. Myös kiltasosialismi saavutti englannissa jonkin verran suosiota. Sen kehotti eri ammattikuntia järjestäytymään killoiksi, jotka suojelisivat jäsentensä etuja ja hallitsisivat tuotantovälineitä.[5]

Syndikalismi oli suosittua erityisesti Ranskassa, missä se 1800-luvun lopulla kehittyi ammattiyhdistysliikkeen radikaaliksi haaraksi. Aatteen mukaan ammattiyhdistysten tulisi mennä yleislakkoon, minkä jälkeen kapitalismi luhistuisi ja työläiset voisivat ottaa vallan. Maltillisemmat syndikalistit katsoivat, että pelkkä yleislakon uhka riittäisi kapitalistien painostamiseen.[5]

1890-luvulla syntyi niin sanottu kristillisdemokratia, joka ei niinkään soveltanut marxilaista talousteoriaa kuin raamatullista vaatimusta köyhien auttamisesta. Vuoden 1891 ensyklikassaan Rerum novarum paavi Leo XIII tuomitsi rajoittamattoman kilpailun, joka jättää työntekijät turvattomiksi epäinhimillisten työnantajien armoille. Ensyklika tuomitsi sosialismin luokkataistelun ja vallankumouksen ajatukset. Vaikka kristillisdemokraattinen ja sosialistinen ajattelu lähtivät ideologisesti eri pohjalta, ne ajoivat käytännössä samoja tavoitteita.[6]

Marxin ja Engelsin jälkeen saksalaisesta Karl Kautskysta tuli marxismin johtava teoreetikko, joka pyrki luomaan synteesiä Marxin vallankumouksellisuudesta ja SPD:n perinteisesti maltillisemmasta lähestymistavasta, joka hyväksyi valtiolliseen toimintaan ja vaaleihin osallistumisen. Eduard Bernstein haastoi sosialistit luopumaan vallankumoushaaveista ja hyväksymään jo saavutetut tavoitteet. Bernstein huomautti, että Marxin ennustuksen vastaisesti työväestön olot eivät jatkuvasti huonontuneet vaan olivat ammattiyhdistystoiminnan ja yleisen äänioikeuden myötä pikemminkin parantuneet. Bernsteinin mukaan sosialismiin tulisi siirtyä rauhanomaisesti ja vaiheittain, mikä näkemys tuli tunnetuksi revisionismina.[5]

Venäläinen Vladimir Uljanov (Lenin) hahmotteli vuonna 1902 vallankumouksellisen puolueteoriansa eli leninismin. Lenin arvioi, ettei proletariaatti nousisi kapinaan spontaanisti. Sen sijaan vallankumouksen etujoukkona toimisi puolue, koulutettujen ja omistautuneiden ammattivallankumouksellisten ydinjoukko. Lenin myös vastusti imperialismia, joka hänen mukaansa siirsi vaurautta siirtomaista Eurooppaan, mikä mahdollisti proletariaatin lahjomisen valtaapitävien kapitalistien puolelle. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue hajosi 1900-luvun alussa Leninin seuraajiin eli bolševikkeihin ja maltillisempiin menševikkeihin. Bolševikit edustivat marxilaisuuden puhdasoppista tulkintaa, joka kannatti aseellista vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. Menševikit puolestaan arvostelivat Leninin linjaa elitistiseksi tyranniaksi.[5]

Reaalisosialismin syntyMuokkaa

 
Lenin paljastaa Marxin ja Engelsin patsaan (marraskuu 1918).

Sosialistien rivit hajosivat ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Ennen sotaa liikkeen ajattelijat olivat katsoneet, ettei työläisten pitäisi taistella toisiaan vastaan ja että ainoa sosialistien käymä sota olisi vallankumoukseen johtava luokkasota. Käytännössä työväenluokka ei kuitenkaan ollut halukas muuttamaan kansainvälistä sotaa sisällissodaksi. Saksan sosiaalidemokraattien enemmistö asettui 1914 maansa sotaponnistusten tueksi, ja muissa maissa sosialistit tekivät sen jälkeen samankaltaisia linjauksia.[5]

Jotkut sosialistit pysyivät sodanvastaisella kannalla. Heitä olivat muun muassa Lenin sekä Saksassa Rosa Luxemburg, joka edusti jyrkän marxilaista linjaa ja jonka kannattajat sittemmin järjestäytyivät spartakisteiksi.[5]

Saksan pääesikunta salli Leninin palata junalla Saksan kautta Ruotsiin ja Suomeen vallankumousta Venäjällä tekemään, mistä aiheutui lopulta Venäjän vetäytyminen ensimmäisestä maailmansodasta ja Saksalle edullinen Brest-Litovskin rauhansopimus neuvosto-Venäjän kanssa. Raskaat sotavuodet olivat Venäjällä johtaneet kumoukselliseen liikehdintään.lähde? Vuonna 1917 bolševikit kaappasivat vallan itselleen ja alkoivat kutsua itseään kommunisteiksi. Ulkosuhteita varten Lenin perusti kolmannen internationaalin eli Kominternin.[5]

Työväenluokan kapinoita syttyi lukuisissa maissa, jossa itsevaltainen yläluokka oli estänyt työläisten osallistumisen päätöksentekoon. Yhdysvalloissa ja Britanniassa ei tällaista liikehdintää syntynyt.lähde? Saksassa Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin johtamat spartakistit nousivat hävityn sodan jälkeen kapinaan 1919. Se kärsi nopean tappion ja liikkeen johtajat teloitettiin. Myös muualla maailmassa vallankumousyritykset tyrehtyivät. Vuonna 1922 bolševikit perustivat Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton, jonka virallisena tavoitteena oli sosialistisen yhteiskunnan perustaminen. Käytännössä Neuvostoliittoon tuli Leninin johtaman kommunistipuolueen diktatuuri.[5] Ulkopoliittisesti valtio jäi eristyneeksi, ja sen ainoat liittolaiset olivat Keski-Aasiassa sijainneet Mongolian kansantasavalta ja Tuvan kansantasavalta. Puna-armeijan yritykset levittää vallankumous muualle Eurooppaan epäonnistuivat.lähde?

Sosiaalidemokraatit ja kommunistitMuokkaa

Venäjän vallankumouksen myötä sosialismi jakaantui lopullisesti kahteen leiriin. Kommunisteiksi alettiin vallankumouksellisia sosialisteja, jotka olivat sitoutuneet marxismi-leninisminä tunnettuun oppisuuntaan. Neuvostoliitossa kommunistinen puolue ajautui Leninin kuoltua sisäiseen valtataisteluun. Iosif Stalinin voiton jälkeen hänen kilpailijansa teloitettiin ja omiin kansalaisiin alettiin kohdistaa yhä laajamittaisempaa terroria, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Vaikka Stalin muodollisesti pitäytyi vallankumouksellisessa traditiossa, kehitti hän myös sosialismina yhdessä maassa tunnetun opin. Sen ytimessä olivat maatalouden kansallistaminen ja valtiojohtoinen teollistaminen.[5]

Maltillisempi suuntaus tunnettiin sosialisteina, sosiaalidemokraatteina ja työväenliikkeenä. Se oli sisänäisesti hajanainen suuntaus, johon kuului sekä revisionisteja että ei-marxilaisia sosialisteja. Maltillisempaa liikettä yhdisti kuitenkin kommunismin vastaisuus ja sitoutuminen demokraattiseen ja rauhanomaiseen vallankäyttöön. Maltilliset sosialistit myös luopuivat ehdottomasta kapitalismin vastaisuudesta sekä uskosta siihen, että sosialismiin siirtyminen olisi vääjäämätön kehitys. Uudistusten tarpeellisuutta alettiin sen sijaan perustella etiikalla.[5]

Sosiaalidemokraattien perimmäinen tavoite oli edelleen tuotantovälineiden kansallistaminen, kunhan sosialistit ensin saavuttaisivat parlamentaarisen enemmistön. Ensimmäinen sosiaalidemokraattinen hallitus perustettiin Ruotsissa 1920. Ilman ehdotonta enemmistöä sosiaalidemokratiasta tuli kapitalismin sisäinen uudistusliike. Se tyytyi parantamaan äänestäjäkuntansa elintasoa sosiaaliturvalla, eläkkeillä ja työsuojelulla. Neuvostoliiton synnyn myötä muut radikaalit sosialismin muodot (kuten anarkismi ja syndikalismi) alkoivat heiketä, vaikka niillä olikin vielä keskeinen rooli joillain alueilla, kuten esimerkiksi 1930-luvun Espanjassa.lähde?

Sotienvälisenä aikana Italiassa, Saksassa ja Espanjassa sekä monissa Itä-Euroopan maissa valtaan nousivat äärioikeistolaiset hallitukset, joiden retoriikassa kommunismin vastaisuudella oli keskeinen osa.lähde? Vastaavasti kansallissosialismin ja fasismin vastaisuudesta tuli tärkeä kommunisteja ja sosialisteja yhdistävä tekijä.[5]

1930-luvun suuri lama johti maailmanlaajuiseen lamaan ja joukkotyöttömyyteen. Ruotsin hallitusvastuussa olevat sosiaalidemokraatit ryhtyivät järjestämään julkisia töitä. Näin työttömyyskorvausten sijasta maksettiin palkkaa työstä. Uusi politiikka väitetysti johti niin hyviin tuloksiin, että se teoretisoitiin keynesiläiseksi taloustieteeksi. Sosialistiset puolueet saivat syyn olla hallituksessa myös kapitalistisessa järjestelmässä. Liberaalidemokratioiden taloudet saivat etenevässä määrin piirteitä sosialismista ja muuttuivat sekatalouksiksi demokraattisen hyvinvointivaltion kehittyessä.lähde? Yhdysvalloissa varsinaisen sosialismin kannatus jäi vähäiseksi,[5] mutta presidentti Franklin Rooseveltin vuonna 1933 alkaneessa New Deal -politiikassa oli valtion taloudellisilla interventioilla keskeinen rooli.lähde?

Reaalisosialismin leviäminenMuokkaa

 
1900-luvulla syntyneiden sosialististen valtioiden kartta perustamisvuosien mukaan.
  1920–1930-luvulla
  1940–1950-luvulla
  1960–1970-luvulla

Toisen maailmansodan (1939-1945) aikana kapitalistit, sosialistit ja kommunistit liittoutuivat äärioikeistoa vastaan. Sodan päätyttyä yhteistyön jatkaminen osoittautui vaikeaksi. Neuvostoliitto miehitti Itä-Euroopan ja alkoi levittää omaa järjestelmäänsä muualle maailmaan. Seuraavia vuosikymmeniä leimasi kylmäksi sodaksi kutsuttu vastakkainasettelu, jossa länsimainen demokratia ja reaalisosialismi kilpailivat vaikutusvallasta.[5]

Euroopan ulkopuolella sosialismi saavutti jalansijaa erityisesti Kiinassa ja Intiassa, missä ideologia oli suosittu jo maailmansotien välisenä aikana. Kiinassa kommunistinen puolue otti vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan jälkeen vallan 1949. Kaupunkien teollisuustyöläisten sijaan Mao Zedongin johtama vallankumous tukeutui maaseudun köyhälistöön. Samalla ulkovaltojen nöyryyttämän Kiinan vapauttaminen imperialismin kahleista korvasi Maon retoriikassa luokkasodan. Myös Intiassa sosialismi vaikutti jonkin verran Mahatma Gandhin ajatteluun. Hänen suosionsa ei kuitenkaan perustunut sosialismiin vaan itsenäisyystaisteluun Britannian siirtomaavaltaa vastaan.[5]

Toisen maailmansodan jälkeen reaalisosialismi levisi paitsi Itä-Eurooppaan myös Koreaan, Vietnamiin ja Kuubaan. Niitä johtavat kommunistipuolueet perustelivat edustavansa kansandemokratiaa, jossa kansan delegoimaa diktatorista valtaa käyttänyt puolue tukahdutti kansanviholliset ja rakensi sosialismia.[5]

Euroopassa sosialistiset puolueet maltillistivat kantojaan ja luopuivat yhteisomistuksen tavoittelusta. Suosituksi nousi sen sijaan sekatalous, jossa yksityisomistuksessa olevaa taloutta ohjailtiin valtiovallan taholta. Maltilliset sosialistit kannattivat myös laajaa hyvinvointivaltiota. Ensimmäisenä tälle linjalle lähtivät pohjoismaiden sosialistit. Myöhemmin perässä seurasivat muun maailman sosialistiset puolueet. Saksassa SPD luopui marxilaisista opeista kokonaan ja otti uudeksi tavoitteekseen "sosiaalisen markkinatalouden", jossa kapitalistisen kilpailun ja valtiojohtoisen suunnitelmatalouden välisen suhteen määrittelisi ideologian sijaan käytännön tarve.[5]

Kun valtavirran sosialistit siirtyivät talouspolitiikassaan yhä enemmän oikealle, syntyi Euroopassa 1960-luvulta lähtien radikaalin vasemmistolaisia opiskelijaliikkeitä.[5]

Siirtomaajärjestelmän purkauduttua Afrikassa ja Lähi-idässä syntyi arabisosialismin kaltaisia liikkeitä. Sosialismin suosiota kasvatti se, että vanhat siirtomaavallat olivat edustaneet kapitalismia. Lopputuloksena oli omalaatuinen synteesi, jossa yhdistyivät alkuperäisväestön yhteisölliset perinteet sekä marxismi-leninismistä omaksuttu ajatus yksipuoluejärjestelmästä. Tyypillisiä tavoitteita olivat esimerkiksi viljelysmaan yhteisomistus, kunnianhimoiset modernisaatiosuunnitelmat sekä taloudellisen omavaraisuuden tavoittelu.[5]

Reaalisosialismin romahdusMuokkaa

 
Puolalainen lihakauppa, jonot olivat tavallisia 1970- ja 1980-luvuilla.

Reaalisosialismin pelättiin lännessä vielä 1960-luvulla pystyvän ohittamaan länsimaat talouskehityksessä. 1970-luvun aikana alettiin nähdä, ettei reaalisosialismi pystynyt kilpailemaan länsimaiden kanssa. Itäblokin tekninen ja taloudellinen kehitys jäi jälkeen, ja pula niin kulutus- kuin investointihyödykkeistä muodostui krooniseksi. Tämä on nähty usein osoituksena valtiojohtoisen suunnitelmatalouden heikkoudesta. Toisaalta parhaiten menestyneissäkin reaalisosialistisissa maissa tehtiin myös selviä suuren mittakaavan virheitä talouden hoidossa. Esimerkiksi Neuvostoliitossa varustelubudjetti oli valtavan suuri, ja ongelma paheni Afganistanin sodan myötä. Saksan demokraattinen tasavalta taas rajoitti suuresti ulkomaankauppaansa länsimaiden kanssa pääasiassa poliittisista syistä.lähde? Unkarilainen ekonomisti János Kornai on argumentoinut, etteivät taloudelliset ongelmat johtuneet yksittäisistä suunnitteluvirheistä vaan suunnitelmatalouden systemaattisista ominaisuuksista.lähde tarkemmin?

Neuvostoliiton johto ryhtyi vuodesta 1985 alkaen demokratisoimaan yhteiskuntaa ja purkamaan suunnitelmataloutta. Uudistusten tavoitteena oli tehostaa järjestelmää ja parantaa elintasoa. Aiemmin tukahdutettu oppositio pystyi levittämään ajatuksiaan aiempaa tehokkaammin ja yksipuoluejärjestelmä kohtasi yhä enemmän kritiikkiä. Itä-Euroopassa kommunismi luhistui vuodesta 1989 alkaen, ja Neuvostoliitto hajosi 1991. Kiinassa kommunistinen puolue aloitti tuotantovälineiden yksityistämisen ja siirtyi vähitellen markkinatalouteen. Vaikka puolueen yksinvalta jatkui, talousjärjestelmä pysyi marxilaisena vain nimellisesti.[5]

Sosialismi nykyäänMuokkaa

 
Kommunistipuolueen yksinvalta on tällä hetkellä neljässä maassa: Kuubassa, Kiinassa, Laosissa ja Vietnamissa. Pohjois-Koreaa hallitseva työväenpuolue on muodollisesti luopunut kommunismista ja kannattaa sen sijaan kommunismia ja äärinationalismia yhdistelevää Juche-aatetta.

Sosialistiset valtiotMuokkaa

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen reaalisosialismi menetti monien silmissä uskottavuutensa. Vuosituhannen vaihteessa arveltiin yleisesti, että loputkin kommunistipuolueet menettäisivät valtansa tai luopuisivat siitä vapaaehtoisesti.[5] Joukko nykyisiä valtioita julistautuu kuitenkin edelleen sosialistiseksi. Kommunistisen yksipuoluejärjestelmän hallitsemia valtiososialistisia maita ovat Kiina, Kuuba, Vietnam ja Laos. Pohjois-Korea on muodollisesti luopunut kommunismista ja omaksunut viralliseksi ideologiakseen kommunismia ja korealaista nationalismia yhdistelevän Juche-aatteen. Maata hallitseva Korean työväenpuolue on kuitenkin sama kuin kommunismin aikoina.lähde?

Kaikissa viidessä maassa on siirrytty talousjärjestelmässä kohti markkinataloutta, vaikka valtionyritysten rooli onkin niissä edelleen suuri. Lisäksi virallisesti sosialistisilla mailla on ideologisia esteitä, joiden vuoksi markkinatalouteen ei voida suoraan sitoutua. Esimerkiksi Kiinassa on ollut tapana puhua ”sosialismista kiinalaisin erityispiirtein”.lähde?

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa monet maat olivat pitkään sosialistisia, mutta viime vuosikymmeninä moni niistä on ainakin osin luopunut siitä. Vastaavan kohtalon on kokenut hyvin laajalle levinnyt arabisosialismi, jonka mallimaina pidettiin sosialistisen Baath-puolueen hallitsemia Irakia ja Syyriaa. Yhdysvaltojen johtama hyökkäys syrjäytti Baathin Irakin johdosta vuonna 2003, ja Syyria on vuodesta 2011 käynyt sisällissotaa, jonka jäljiltä maa on jakautunut keskenään taistelevien osapuolten hallitsemiin alueisiin.lähde?

Venezuela otti vuodesta 1999 alkaen presidentti Hugo Chávezin johdolla tavoitteekseen demokraattisen sosialismin. 2000-luvun alussa Chávez kansallisti Venezuelan suuret öljyvarat ja alkoi subventoida öljynviennistä saaduilla rahoilla erilaisia hyvinvointiohjelmia, ja nykyinen presidentti Nicolás Maduro on jatkanut edeltäjänsä linjaa. Talouspolitiikan ytimessä oli vientitulojen sijoittaminen peruselintarvikkeiden ja kulutustavaroiden tuontiin. Tuontitavaroita myytiin venezuelalaisille alihintaan, mikä tuhosi kotimaisen tuotannon. Samalla hintasääntely johti laajaan korruptioon ja keinotekoisen korkea valuuttakurssi pääomien karkaamiseen ulkomaille. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta 2014 romahti, Venezuelan talousjärjestelmä ajautui syöksykierteeseen.[7]

Sosialistiset liikkeetMuokkaa

Sosialismi sanana elää useiden nykyistä poliittista elämää johtavien maltillisten puolueiden nimessä, ja monet tällaisten puolueiden kannattajat väittävät sosialismin tarkoittavankin itse asiassa sosiaalidemokratiaa. Monet sosialisteiksi (ja varsinkin sosiaalidemokraattisiksi) itseään nimittävät puolueet ja johtajat ovat vallassa varsinkin Euroopassa, mutta eivät aktiivisesti pyri siirtämään maitaan sosialistiseen järjestelmään. Myös hyvinvointivaltioita pidetään usein sosialistisina, niin niiden vastustajien kuin kannattajienkin retoriikassa.lähde? Paavo Lipponen on sanonut sosialidemokraattisen sosialismin toteutuneen tämän päivän Suomessa.[8]

Sosialismi elää myös erilaisten radikaalien poliittisten liikkeiden aatteissa. Usein nykyiset marxilaiset sosialistiliikkeet kritisoivat voimakkaasti 1900-luvun ”reaalisosialistisia” valtioita esimerkiksi demokratian puutteesta. Samoin radikaalien liikkeiden piirissä elää yhä ”libertaris-sosialistinen” anarkismiin ja sen sukuisiin aatteisiin liittyvä sosialismin traditio, joka on saanut myös uusia muotoja, kuten ekoanarkismi. Tällaiset liikkeet eivät usein korosta olevansa sosialistisia, vaikka niiden päämääränä onkin suuren mittakaavan yksityisomistuksen lakkauttaminen. Radikaalien sosialistien kesken siis on edelleen leimaavaa jako valtiososialisteihin sekä anarkismin tapaisiin valtiota pienempiin yksiköihin perustuvaa sosialismia ajaviin liikkeisiin.

Yhdysvaltojen vasemmistolaisessa keskustelussa radikaaleilla libertaris-sosialisteilla, kuten Noam Chomskyllä ja hänen ystävällään Michael Albertilla on hyvin merkittävä asema, ja heidän tekstejään luetaan laajalti ympäri maailmaa. Albert on myös kehittänyt talousjärjestelmää nimeltä osallisuustalous, joka voidaan mainita esimerkkinä nykyaikaisesta sosialismin hahmotelmasta.lähde?

Nykyajan sosialistisissa liikkeissä suhtaudutaan eri tavalla reaalisosialistimaiden ongelmiin. Useimmat sosialistit pitävät nykyään demokratiaa välttämättömänä sosialismin toimimiselle. Monet katsovat, että toimiva suunnitelmatalous olisi vaatinut demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan. Reaalisosialistimaissa ei esimerkiksi pyritty rakentamaan kuluttajien ja tuottajien välille tarvittavia hintamekanismia korvaavia tiedonvälitysmekanismeja, jotka monet suunnitelmatalouden nykyisistä kannattajista pitävät välttämättöminä kyseisen talousmallin toimimiselle. Ekoanarkistit ja muut kehityskritiikkiä viljelevät tahot taas yleensä näkevät reaalisosialismin keskeisenä virheenä sen, että siinä yleensä pyrittiin tavoittelemaan länsimaiden elintasoa. Monet väittävät, että sosialistinen talous voi toimia hyvin, jos aineellisen elintason vaatimus lasketaan alemmas.lähde?

Sosialismin pääsuuntiaMuokkaa

Sosialismin pääsuuntauksia ovat olleet muun muassa:

Sosialismin muunnelmia: (Heikki Paloheimo, johdatus politiikan tutkimukseen Tampereen yliopisto, syksy 2006 mukaan [2])

  1. Kommunismi sosialistisissa maissa
  2. Kommunismi Länsi-Euroopassa
  3. Sosiaalidemokratia
  4. Uusvasemmisto
  5. Kolmannen tien politiikka

Erään näkemyksen mukaan sosialismi jakautuu olennaisesti vain kahteen pääsuuntaan:

Joidenkin sosialismin kriitikoiden mukaan myös kansallissosialismi eli natsismi juurtaa oppinsa myös sosialismin teorioista ja se olisi täten yksi sosialismin muodoista. Muut sosialistit ovat järjestelmällisesti kieltäneet minkäänlaisen aateveljeyden olemassaolon. Samoin Hitler itse, väitti että muut sosialistit olivat varastaneet käsitteen hänen edustamastaan traditiosta, ja vainosi vasemmistolaisia sosialisteja.

Paloheimon mukaan sosialismin keskeiset arvot ja mittapuut ovat:

  1. yhteisö
  2. yhteistyö
  3. tasa-arvo
  4. tarpeiden tyydytys
  5. yhteisomistus

Sosialismin pääsuuntiaMuokkaa

Sosialismin muunnelmiaMuokkaa

Keskeisiä arvoja ja normejaMuokkaa

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Historian 1. kurssin sanastoa (PDF) Turun opetustoimi. Viitattu 14.1.2010.
  3. Oxford English Dictionary, Oxford University Press, 4 Apr. 2000 [1]
  4. MSN Encarta - Socialism Accessed March 2006
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap ”Socialism”. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 28.10.2019. Verkkoversio luettu 2.12.2020. (englanniksi)
  6. Matti Klinge: Sosialistien ja kristillisdemokraattien yhteinen asia
  7. Kuronen, Antti: Venezuelan uskomaton talousromahdus – "Taloutemme on Zimbabwen tasolla, vaikka öljyä on kuin Saudi-Arabialla". Yle uutiset, 21.9.2017. Viitattu 2.12.2020.
  8. http://www.elisanet.fi/skp.tampere/kolumnit/k-jh-forssa.htm
  9. a b c d e f g h i Paloheimo, Heikki: Johdatus politiikan tutkimukseen, syksy 2006 Tampereen yliopisto. Viitattu 16.8.2009.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sosialismi.