Leninismi

Leninismi on venäläisen vallankumousjohtajan Vladimir Leninin (1870–1924) ajatuksiin pohjautuva marxilainen poliittinen ja teoreettinen filosofia.

V.I. Lenin kuvattuna Sveitsissä helmikuussa 1916.

Historia ja periaatteet

Vladimir Lenin piti itseään marxistina, ja leninismi pohjautuukin suurelta osin Karl Marxin näkemyksiin politiikasta, taloudesta ja yhteiskunnasta. Leninismissä on kuitenkin tiettyjä painotuseroja klassiseen marxismiin verrattuna. Ensinnäkin, siinä korostetaan vallankumouksellisten työläisten ja talonpoikien merkitystä koko työväenluokkaan verrattuna. Siinä painotetaan myös alikehittyneiden maiden ja osittain kolonisoitujen maiden merkitystä edistyneisiin kapitalistisiin maihin nähden. Lisäksi leninismissä korostetaan etujoukkona toimivan puolueen roolia työläisten spontaanin toiminnan sijaan.

Lenin esitti jo vuonna 1902 ajatuksensa, jonka mukaan työläiset eivät yksin onnistuisi tuottamaan sosialistista vallankumousta, vaan parhaimmillaankin saisivat aikaan vain “ammattiliittotietoisuuden”, jolla kapitalismia vain uudistettaisiin mutta ei kumottaisi. Sen vuoksi Lenin kannatti ammattimaisten vallankumouksellisten puolueen perustamista marxilaisten ajatusten ja luokkatietoisuuden edistämiseksi työläisten keskuudessa. Tämän puolueen tulisi noudattaa demokraattisen sentralismin periaatteita, mikä tarkoitti jäsenten alistamista tiukkaan puoluekuriin. Lenin uskoi, että vain johtajavaltainen organisaatio pystyi toteuttamaan vallankumouksen. Vuodesta 1903 lähtien Venäjän sosialidemokraattisessa puolueessa alkoi toimia oppositio, joka vuonna 1917 lopulta irtautui bolševikkipuolueeksi.

Lenin kiinnitti huomiota kapitalismin kansainvälisyyteen ja uskoi kapitalismin johtavan vääjäämättä maailmanlaajuiseen imperialismiin. Tämä johtaisi Leninin mukaan imperialististen valtojen väliseen konfliktiin ja sosialistista vallankumousta suosiviin olosuhteisiin kehitysmaissa, joissa proletariaatti on suurilukuisempi kuin syntyperäinen porvaristo. Marxista poiketen Lenin uskoi alikehittyneen Venäjän olevan otollinen maa sosialistiselle vallankumoukselle. Lenin alkoikin rohkaista Venäjän työläisiä ja talonpoikia liittymään yhteen.

Perustettuaan ensin bolševikkipuolueen, ja myöhemmin vallankumouksen jälkeen Neuvostoliiton, Lenin pyrki luomaan “proletariaatin diktatuurin”, jossa puolue edustaisi työväenluokan todellisia intressejä. Tämä johti maassa yksipuoluejärjestelmään, jossa kilpailevat liikkeet tukahdutettiin. Lenin kielsi myös siipien syntymisen puolueen sisälle. Tämän seurauksena leninismi alettiinkin yhdistää bolševikkien eli kommunistien valtaan Venäjän sisällissodassa 1917–1923 ja sitä seurannessa Neuvostoliitossa, kuten myös puolueen voimankäyttöön poliittisia vastustajiaan vastaan omien ideologisten tavoitteidensa edistämiseksi.

Venäjän ulkopuolella

Kun Neuvostoliiton vaikutusvalta alkoi kasvaa maailmalla, ulkomaisetkin kommunistiset liikkeet alkoivat hahmottaa poliittisia ja yhteiskunnallisia suhteita leninismin kautta. Ne alkoivat myös edistää omia vallankumouksiaan leninismin keinoin muun muassa Kiinassa, latinalaisessa Amerikassa ja Vietnamissa.

Länsimaissa osa vasemmistosta kannatti Leninin ajatuksia kapitalismista ja hänen toimintaansa puolueensa organisaattorina. Useimmat lännen sosialidemokraatit kuitenkin torjuivat leninismin, koska se heidän mielestään perustui liian paljon väkivaltaan ja toteutti marxismia maassa, jossa ei ollut demokraattisia perinteitä tai kehittynyttä kapitalismia.

Suuntauksia

Leninismin tunnetuin ja levinnein suuntaus on marxismi-leninismi, josta kehittyi Neuvostoliiton ja sen johtaman kansainvälisen kommunistisen liikkeen yhteinen ideologia Josif Stalinin aikana. Sisällöllisistä muutoksista huolimatta marxismi-leninismi käsitteenä säilytti asemansa Neuvostoliitossa aina valtion lakkauttamiseen asti.

Toinen tunnettu leninismin suuntaus on trotskilaisuus, jolla tarkoitetaan Stalinin kanssa riitoihin 1920-luvulla ajautuneen Lev Trotskin ajattelun pohjalle syntyneitä suuntauksia. Myös jotkut vasemmistokommunistiset suuntaukset on laskettavissa leninismin piiriin.