Avaa päävalikko

Unkarin neuvostotasavalta oli ensimmäisen maailmansodan loppumista seuranneen sekasorron aikana Unkarissa valtaan noussut kommunistihallinto 21. maaliskuuta1. elokuuta 1919. Béla Kunin johtama Unkarin kommunistinen puolue oli noussut valtaan Mihály Károlyin tasavallan romahdettua. Myös neuvostotasavalta ajautui pian vaikeuksiin taloudellisten ja ulkoisten uhkien takia. Sen kannatusta söivät uudistusten epäonnistuminen ja neuvostotasavallan vastustajiin kohdistettu terrori. Neuvostohallitus joutui lopulta eroamaan 1. elokuuta 1919 romanialaisten joukkojen edetessä kohti pääkaupunki Budapestiä. Neuvostovallan jälkeen valtaan nousi lopulta valtionhoitajaksi nimitetty Miklós Horthy.

Unkarin neuvostotasavalta
maalis–elokuu 1919

Flag of Hungary (1919).svg
lippu

Tilanne Unkarissa vuonna 1919. Neuvostotasavallan hallitsemat alueet entisen Unkarin kuningaskunnan kartalla punaisella.
Tilanne Unkarissa vuonna 1919. Neuvostotasavallan hallitsemat alueet entisen Unkarin kuningaskunnan kartalla punaisella.

Johtaja Béla Kun
Pääkaupunki Budapest
Edeltäjä(t) Unkarin demokraattinen tasavalta
Seuraaja(t) Unkarin kuningaskunta

Sisällysluettelo

TaustaMuokkaa

 
Béla Kun puhuu väkijoukolle vuonna 1919.

Unkari oli osana Itävalta-Unkaria kärsinyt tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Lokakuussa 1918 Unkarissa oli syttynyt niin sanottu krysanteemivallankumous ja vallankumoukselliset sotilaat valtasivat maan kaupungit ja maaseudun. Kaksoismonarkian viimeinen merkittävä ele oli aseleposopimuksen allekirjoittaminen 3. marraskuuta. Itävalta julistettiin tasavallaksi 12. marraskuuta ja Unkari itsenäiseksi tasavallaksi 16. marraskuuta. Maan pääministeriksi nousi kreivi Mihály Károlyi, jonka suurta kansansuosiota nauttinut hallitus vaati nopeaa rauhaa, yleistä äänioikeutta ja muita yhteiskunnallisia uudistuksia. Hallitus toivoi myös voivansa estää vähemmistökansalaisuuksien, kuten slovakialaisten, serbien ja romanialaisten erkanemisen Unkarista. Maalla oli kuitenkin useita vaikeuksia. Talous oli romahtanut ja sodan voittaneet ympärysvallat olivat vähemmistökansalaisuuksien puolella. Vuoden 1918 loppupuolella tšekit miehittivät Slovakian, Romania Transsilvanian ja Unkarin tasanon itäosan ja serbit Bácskan ja Baanaatin. Aluemenetykset olivat huomattava arvovaltakolaus Károlyiin hallitukselle.[1]

Unkarin kommunistinen puolue oli perustettu 24. marraskuuta 1918. Sitä johti juutalaissyntyinen lehtimies Béla Kun. Béla Kun oli ollut sotavankina Venäjällä ja hän oli tavannut Vladimir Leninin. Ideologinen malli saatiin Saksan ja Itävallan työväenliikkeiltä. Kommunistit uskoivat koko Euroopan köyhänlistön vallankumoukseen ja lopulta maailmanvallankumoukseen. Unkari nähtiin osana tähän johtavaa tapahtumaketjua. Puolueen perustajat olivat pääasiassa entisiä sosiaalidemokraatteja. Puolue alkoi saada kannatusta ensin etenkin pääkaupungin tehdastyöläisten piirissä ja lopulta myös maan maaseudulla. Puolueen kannattajat alkoivat perustaa työläisten, talonpoikien ja sotilaiden neuvostoja.[1]

Károlyistä tehtiin Unkarin presidentti 11. tammikuuta 1919. Károlyin suurin uudistushanke oli maareformi eli suurtilojen hävittäminen ja jako pientilallisille. Kommunistien kasvavaa suosiota yritettiin hillitä vanitsemalla Béla Kun ja noin puolisataa muuta kommunistia. Kumpikin hanke epäonnistui. Kommunistien toiminta jatkui ja maareformi ei edennyt. Talonpojat alkoivat valalta suurtiloja omatoimisesti. Viimeinen isku Károlyille oli ympärysvaltojen vaatimus (ns. Vixin nootti) 20. maaliskuuta 1919 Unkarin Romanian vastaiselle rajalle perustettavasta puolueettomasta vyöhykkeestä. Vastausta Unkarilta vaadittiin jo seuraavana päivänä. Unkarin hallitus ilmoitti, ettei se hyväksyisi vaatimusta vaan eroaisi. Sosiaalidemokraatit ja kommunistit päättivät ottaa vallan käsiinsä ja yhdistyä yhdeksi puolueeksi. Károlyi erosi 21. maaliskuuta ja luovutti vallan vallankumoukselliselle hallitusneuvostolle, joka nimitti Unkarin neuvostotasavallaksi.[1]

NeuvostotasavaltaMuokkaa

 
Aseisiin!, kommunistihallinnon propagandajuliste.

Tilanne Euroopassa näytti vuonna 1919 menevän kommunistien suunnitelmien mukaan. Puna-armeija eteni Ukrainassa kohti Romaniaa, Baijerissa oli julistettu neuvostotasavalta ja tilanne näytti kehittyvän työväenliikkeen hyväksi myös Itävallassa. uuden sosialistisen yhteiskunnan perustamiseksi annettiin nopeasti uusia asetuksia. Huhtikuussa 1919 järjestettiin paikallisneuvostojen ja neuvostojen kansalliskokouksen vaalit, joiden ehdokkaat tulivat vain yhdeltä listalta. Yli 20 työntekijän yritykset teollisuus-, kaivos-, kauppa- ja kuljetusyritykset, sekä pankit ja vakuutusyhtiöt kansallistettiin. Suuret ja keskikokoiset tilat takavarikoitiin ja niille perustettiin maatalousosuuskuntia. Koulut siirrettiin kirkon alaisuudesta valtion alaisuuteen ja myös kirkko menetti osan maistaan. Tuomioistuimet korvattiin maallikkotuomarien vallankumoustuomioistuimilla. Asevoimien perustamiseksi pyydettiin Neuvosto-Venäjän apua. Uuteen armeijaan liittyivät myös monet entiset upseerit. Neuvostotasavalta nähtiin parhaana mahdollisuutena karkottaa ulkovallat Unkarista ja neuvostotasavalta torjui myös Vixenin nootin. Ulkomailla tapahtumien käänteestä oltiin hämmentyneitä. Ympärysvallat olivat kokoontuneet Pariisin rauhankonferenssiin, jossa Yhdysvaltojen Woodrow Wilson ja Ison-Britannian David Lloyd George syyttivät Ranskaa tilanteen puhkeamista sen liiallisten Unkarille esittämien vaatimusten takia. Aluevaatimuksiaan pönkittäen Romania ja Tšekkoslovakia päättivät ryhtyä toimiin. Romanialaiset joukot etenivät Unkarin rajan yli 16. huhtikuuta ja tšekit hieman myöhemmin.[2]

 
Romanialaisia joukkoja Budapestissa.

Neuvostotasavallan tilanne oli tukala. Lupaava kehitys vuoden alussa ei ollut toteutunut. Baijerin neuvostotasavalta oli kukistunut, puna-armeija ei ollut saavuttanut Unkaria ja Itävallan vallankumous ei ollutkaan puhjennut. Unkarin puna-armeija ryhtyi kuitenkin vastahyökkäykseen toukokuussa 1919 tavoitteena yhteyden luominen Venäjän puna-armeijaan. Tšekeistä saatiin voittoja ja unkarilaiset etenivät Slovakiaan. Lopulta he taipuivat kuitenkin ympärysvaltojen painostuksesta palaamaan lähtöasemiinsa, mikä heikensi armeijan moraalia. Kutsunnat ja edelleen jatkuva elintarvikepula söivät puolestaan neuvostotasavallan kannatusta kansan keskuudessa. Myös maareformista oli tullut hyvin epäsuosittu. Sosiaalidemokraatit alkoivat vaatia kommunistien eroa, johon neuvostotasavallan kannattajat vastasivat terrorilla. Surmansa sai arviolta noin 500 henkilöä. Ranskan miehittämässä osassa Unkaria Szegedissä perustettiin vastahallitus ja kansallinen armeija, jonka johtoon nousi kontra-amiraali Miklós Horthy. Yhä epätoivoisemman neuvostohallinto käynnisti romanialaisten vastaisen vastahyökkäyksen 20. heinäkuuta, joka epäonnistui surkeasti. Pari päivää myöhemmin romanialaiset ylittivät Tisza-joen. Neuvostohallitus ilmoitti eroavansa 1. elokuuta ja Béla Kun pakeni Itävaltaan. Hieman myöhemmin romanialaiset joukot valtasivat pääkaupunki Budapestin.[2]

SeurauksetMuokkaa

 
Miklós Horthy ratsailla Budapestissa.

Neuvostovallan romahdettua hallitusvastuussa olivat viikon ajan muutamat sosiaalidemokraatit, mutta valta siirttyi pian vallankaappauksella oikeistolle. Huomattavimmaksi voimatekijäksi nousi pian Horthyn kansallinen armeija, jonka organisoinnista oli vastannut pitkälti Gyula Gömbös. Seurasi laajamittainen valkoinen terrori, jonka aikana sai surmansa arviolta 5 000 henkilöä. 70 000 passitettiin keskitysleireille ja tuhannet pakenivat ulkomaille. Terrori herätti arvostelua ulkomailla, mutta Horthy ei kiirehtinyt sen hillintää. Horthy ratsasti 16. marraskuuta joukkoineen Budapestiin, josta romanialaiset olivat hieman aikaisemmin vetäytyneet. Lopulta järjestettiin sosiaalidemokraattien boikotoimat vaalit, jotka voittivat kansallinen pienviljeliäpuolue ja kristillinen kansallispuolue. Unkarin uudesta valtiomuodosta neuvostotasavallan jälkeen ei päästy sopuun, jolloin eräänlaisena kompromissina Horthy nimitettiin kuninkaalle kuuluvia oikeuksia käyttäväksi valtionhoitajaksi 1. maaliskuuta 1920. Trianonin rauha allekirjoitettiin 4. kesäkuuta 1920.[3]

LähteetMuokkaa

  • Juhani Huotari ja Olli Vehviläinen: Unkari - Maa, kansa, historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-252-2.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 194-199
  2. a b Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 199-201
  3. Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 201-204