Neuvostoliiton talousongelmat

Neuvostoliiton talousongelmat käsittelee Neuvostoliitossa koettuja talouteen liittyviä ongelmia. Neuvostoliitto painiskeli kaikenkattavan suunnitelmatalouden mukanaan tuomien tuotannollisten ongelmien kanssa. Ruoan tuotanto oli neuvostojärjestelmän heikko kohta.

Öljyn maailmanmarkkinahinta 1970–2007. 1980-luvulla öljyn maailmanmarkkinahinta romahti.

Saudi-Arabia ilmoitti muutoksesta öljypolitiikkaansa 13. syyskuuta 1985 ja öljyn maailmanmarkkinahinta romahti, kun Saudi-Arabian öljyntuotanto kasvoi kolminkertaiseksi.

Valuuttana ollut rupla ei ollut kansainvälisesti vaihdettava valuutta ja sen vienti oli laitonta. Neuvostoliitto käytti sen lisäksi erityistä clearing-ruplaa osana kahden maan välistä bilateraalikauppaa. Neuvostoliiton kansainvälinen kaupankäynti perustui pääasiassa siihen, että Neuvostoliitto ensin vei saadakseen ulkomaanvaluuttaa ja saatuaan ulkomaanvaluuttaa se pystyi tuomaan ulkomaanvaluuttaa käyttäen.

Kehitysmaalle tyypillisesti Neuvostoliitolla ei ollut ulkomaanvaluutan saamiseksi oikein muuta vietävää kuin raaka-aineita. Neuvostoliitto vei erityisesti maaöljyä ja vuonna 1983 povattiin että maakaasun vienti tulee kasvamaan. Maaöljyn vienti muodosti Neuvostoliiton vientituloista yli puolet vuonna 1983 ja vientituloilla Neuvostoliitto hankki ulkomailta viljaa ja länsimaisia teknologioita raaka-aineiden hyödyntämiseen.

Vuoden 1984 lopussa Neuvostoliitolla ei ollut vielä merkittäviä talousongelmia, CIA arvioi että velkaa on suhteellisen vähän ja länsimaisissa pankeissa olevan noin 10 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Käänne huonompaan päin tapahtui Mihail Gorbatšovin aikakaudella, kun Saudi-Arabia ilmoitti muutoksesta öljypolitiikkaansa 13. syyskuuta 1985 ja öljyn maailmanmarkkinahinta romahti. Tämän jälkeen Neuvostoliiton vaihtoehdot olivat vähissä. Neuvostoliitolla oli kolme vaihtoehtoa: rajoittaa viljan tuontia ulkomailta ja esitellä ruoansääntelykortit, leikata sotateollisesta kompleksista joka muodosti usean kaupungin elinkeinopohjan tai olla kiinnittämättä huomiota ongelmaan.

Neuvostoliitto oli maailman suurin öljyntuottaja 1980-luvulla ja öljyn maailmanmarkkinahinnan merkittävä lasku 1980-luvulla vaikutti negatiivisesti Neuvostoliiton öljyn vientituloihin. Samaan aikaan Neuvostoliitto joutui kotimaisen ruoantuotannon heikkoudesta johtuen tuomaan viljaa ulkomailta ulkomaanvaluuttaa käyttäen, toteutti Gorbatšovin alkoholin vastaista kampanjaa joka pienensi alkoholista saatavia tuloja ja kävi joulukuussa 1979 käynnistettyä sotaa Afganistanissa. Neuvostoliitolla ei ollut realistista ratkaisua siihen miten matalasta öljyn hinnasta selvitään ja maa alkoi velkaantua. Viljaa Neuvostoliitto toi länsimaista ja myös lainaa Neuvostoliitto otti länsimaista. Neuvostoliiton lainanotolle oli kuitenkin tiukka rajoite: sen piti maksaa lainojen korkokulut ulkomaanvaluutassa. Ulkomaanvaluuttaa Neuvostoliitolla oli vähän, jolloin korkokulujen osuus muodosti nopeasti rajoitteen lisälainanotolle.

Aivan lopussa Neuvostoliiton talous kärsi myös Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ja Armenian maanjäristyksen jäljistä. Ydinvoimalaonnettomuuden johdosta 784 320 hehtaaria maatalousmaata otettiin pois maataloustuotannosta. Valtion budjetin negatiivisuus johti velkaantumiseen erityisesti 1986-1991. Budjettivaje myönnettiin ongelmaksi lokakuussa 1988, kun aikaisemmin budjettivajeista oli vaiettu Vuodelle 1990 ennustettu budjettivaje oli jo noin kolme kertaa suurempi kuin vuoden 1988. Vuonna 1991 Neuvostoliitolla oli vertailevasti suhteellisen vähän ulkomaanvaluutassa olevaa velkaa (80 miljardia Yhdysvaltain dollaria alkuvuodesta 1991), mutta suhteessa ulkomaanvaluuttaan velan korkokulut oli tiukka rajoite. Budjettivajeet ja ulkomaille velkaantuminen vaikuttivat osaltaan Neuvostoliiton lakkauttamiseen 21. joulukuuta 1991.

Yleistä

Neuvostoliiton taloutta luonnehtivat maanpuolustuksen suuri rooli sekä valtion teollistamismalli. Neuvostoliitto käytti noin 15-17 prosenttia bruttokansantuotteesta asevarusteluun ja asevoimien ylläpitoon. Toisen maailmansodan aikaan yli puolet bruttokansantuotteesta käytettiin sotaponnistukseen. Neuvostoliitto panosti aseiden lisäksi energiaan, raaka-aineiden jalostukseen ja etenkin teollisuudessa käytettäviin tuotantohyödykkeisiin. Kulutustavaroista, kuten vessapaperista, oli pulaa ja kulutustavaroita oli saatavilla ajoittain. Moskovassa kulutustavaroiden saatavuus oli parempaa kuin syrjäseuduilla. Neuvostoliitossa myös koettiin maatalouden kollektivisoinnista ja suunnitelmatalouden kankeudesta johtuvia paikallisia nälänhätiä, joista suurin oli Holodomor. Toisaalta 1980-luvulla Neuvostoliitto tuotti 80 % enemmän terästä, 78 % enemmän sementtiä ja 42 % enemmän öljyä kuin Yhdysvallat.

Leonid Brežnev sanoi, että vuosien 1981-1985 viisivuotissuunnitelmassa taloudellisesti ja poliittisesti keskeisin asia oli ruoan tuotanto. Vuosi 1981 oli kolmas peräkkäinen vuosi kun viljan sadonkorjuu epäonnistui ja tuotantomäärä oli 170 miljoonaa tonnia, mikä oli 66 miljoonaa tonnia tuotantotavoitteen alapuolella. Neuvostoliitto oli ostamassa 43 miljoonaa tonnia ulkomailta. Vuosi 1982 oli neljäs peräkkäinen vuosi kun saatiin huono sato.

Vaikeaksi Neuvostoliitossa osoittautui omien teknologioiden kehittäminen ja innovatiivisten tuotantomenetelmien käyttöönotto. Tietokoneiden käyttöönotossa Neuvostoliitto jäi pahasti lännestä jälkeen. Neuvostoliitto oli riippuvainen länsimaisen teknologian siirrosta ja 1980-luvulla lännen etumatka informaatiovallankumouksessa oli selvä.

Neuvostoliitto myös kävi kalliin sodan Afganistanissa 1979-1989 ja pyrki vastaamaan Yhdysvaltojen SDI-ohjuspuolustushankkeeseen. Valtion budjetin negatiivisuus johti velkaantumiseen erityisesti 1986-1991. Velkaantumiseen vaikutti se että Neuvostoliitto oli ruoan nettotuoja ja toi viljaa ulkomailta. Budjettivajeet ja ulkomaille velkaantuminen vaikuttivat osaltaan Neuvostoliiton lakkauttamiseen 21. joulukuuta 1991. Neuvostoliiton lakkauttamiseen oli myös muita kuin taloudellisia syitä.

Hintasignaalit ja keskussuunnittelu

Markkinataloudessa hintojen muodostus kysynnän ja tarjonnan pohjalta mahdollistaa tuotantopäätösten hajautetun tekemisen tehokkaasti: markkinoilla vähissä olevien tuotteiden tuotanto kasvaa ja ylitarjottujen laskee pelkästään hintasignaalien avulla ilman että kenenkään tarvitsee tuntea tuotantojärjestelmän kokonaistilannetta. Neuvostoliiton kaltaisessa suunnitelmataloudessa tuotteiden valmistajat eivät tee päätöksiä sen puoleen hinnoista kuin tuotantomääristäkään. Sen sijaan niistä päätti Neuvostoliiton mammuttimaisten mittasuhteiden taloussuunnittelubyrokratia. Byrokratian huipulla oli korkein talousneuvosto. Sen alaisuudessa toimi osin päällekkäisellä toimivallalla varustetut liittovaltion, osatasavaltojen ja paikallisen tason lukuisat eri neuvostot, komiteat ja virastot.

Keskusvirastojen taloussuunnittelijoiden oli erittäin hankala hahmottaa sekä talouden kokonaisuutta että tuotannon paikallisia olosuhteita. Esimerkiksi valtion keskustaloussuunnitteluvirasto Gosplan Moskovassa määräsi 80-luvun lopulla jo 200 000 eri hintaa ja asetti tuotantokiintiöt 70 000 tuotteelle. Toisaalta esimerkiksi Izhoran tehdas otti vuodessa vastaan 70 virallista toimintaohjetta yhdeksältä eri valtion komitealta, kahdelta talouskomitealta ja neljältä talousneuvostolta. Seurauksena oli jatkuvia tuotannonoptimointivaikeuksia, jotka johtivat alitarjontaan yksissä ja ylituotantoon toisissa tuotteissa. Tulitikut, muovikassit, alusvaatteet, kengät ja hedelmät olivat eräitä tuoteryhmiä, jotka olivat kuuluisia vaikeasta saatavuudestaan. Toisaalta syrjäisiin maaseutumyymälöihin saattoi yllättäen saapua suuria eriä vaikkapa silkkisolmioita tai italialaista vermuttia.

Pitkissä tuotantoketjuissa samankaltaiset tuotanto-ongelmat johtivat pullonkauloihin ja viivästyksiin kriittisten osien puuttuessa. Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa ei ollut markkinataloudelle tavallista vaihtoehtoa ostaa kalliimmalla hinnalla pikatoimitusta kriittisestä osasta, paitsi ulkomailta, mitä tehtiinkin, mutta ulkomaankaupan päätökset piti kierrättää Moskovan virkakoneiston kautta, usein useamman viraston läpi. Ongelmien seurauksena työntekijät ja kalliit koneinvestoinnit seisoivat monesti toimettomina tai toimivat vajaateholla. Toisaalta tuotteiden suunnittelijoilla oli myös optimointiongelmia: jos esimerkiksi moottorista saa vähemmän polttoainetta kuluttavan tekemällä siitä vaikeamman koota, kumman säästäminen on kriittisempää: työvoiman vai polttoaineen? Markkinataloudessa hintasignaalit ratkaisevat tämänkaltaiset ongelmat, mutta suunnitelmataloudessa keskusjohdon asettama hinta ei välttämättä kuvasta hyödykkeen niukkuutta, ainakaan paikallisesti.

Suunnittelijoilla oli myös ongelma tulosten mittaamisen kanssa. Vaikka tuotantokiintiöiden ylitykset palkittiin sekä tehtaiden että työntekijöiden tasolla, piti tuloksia pystyä mittaamaan tavalla tai toisella. Sopivien mittareiden kehittäminen osoittautui yhdeksi suurimmiksi ongelmiksi suunnitelmataloudessa, eikä sitä pystytty ratkaisemaan tyydyttävästi koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Esimerkiksi öljynetsinnässä tuloksia mitattiin metreinä porattua reikää: sen seurauksena Neuvostoliiton öljynporauskalustolla porattiin runsaasti syviä, suhteellisen vähän tuottavia öljylähteitä, sen sijaan että olisi keskitytty vain lupaavimpiin esiintymiin. Tuotantovaiheessa mitattiin vuosituotantoa, eikä öljylähteen koko eliniän tuotantoa. Tämän vuoksi öljyntuotantolaitokset alkoivat pumpata vettä öljyesiintymiin näin kasvattaen hetkellisesti tuotantomääriä, mutta heikentäen esiintymän kokonaistuotantoa. Lopputuloksena vuoteen 1980 mennessä neuvostoliittolaisista lähteistä pumpattu raakaöljy sisälsi keskimäärin puolet vettä. Metalliteollisuudessa mitattiin tuotantotonneja, minkä seurauksena koneisiin käytettiin tarpeettoman järeitä osia. Nikita Hruštšovin kerrotaan voihkaisseen "Raskas konepajateollisuutemme tuottaa maailman raskaimmat koneet". Eräs moskovalainen kynttelikkötehdas taas rupesi tuottamaan jatkuvasti raskaampia kynttelikköjä, kunnes ne alkoivat repiä painollaan kattoja rikki. Vaateteollisuudessa eräs käytetty mittari oli vaatekappaleiden määrä. Kun muuan villavaatetehdas määrättiin tuottamaan 80 000 lakkia ja villapaitaa, se tuotti vain lakkeja, koska ne olivat pienempiä ja siten halvempia ja nopeampia valmistaa.

Laatu

Neuvostovalmisteinen sähköveturi Sr1 vuosimallia 1981. Neuvostoliiton raskaan teollisuuden tuotteet olivat usein kilpailukykyisiä maailmanmarkkinoilla, toisin kuin kulutustavarat.

Neuvostoliittolaiset tuotteet kärsivät jatkuvista laatuongelmista, jota pahensi kilpailun puute. Kuluttajilla oli usein mahdollisuus ostaa vain yhden tehtaan huonekaluja, televisioita, autoja, ym., ja vaikka vaihtoehtoja olisikin ollut, ei tuotteiden suosio kuluttajien parissa ollut menestyksen mittari, vaan ainoastaan tuotantokiintiöiden saavuttaminen ja ylittäminen. Näin ollen valmistajilla ei juurikaan ollut motivaatiota kehittää laatua, ja useimmat kulutustavarat hävisivät länsivaihtoehdoille suunnittelussa ja laadussa, joskus jopa vaarallisesti. Vuonna 1987 moskovalainen sanomalehti raportoi, että kaupungissa vuonna 1986 sattuneesta 28 056 tulipalosta peräti 40 % johtui vioittuneista televisioista. Eräs kuibyševiläinen televisiotehdas puolestaan ehti tuottaa 49 000 viallisen televisiovastaanottimen sarjan ennen kuin kukaan puuttui asiaan.

Toisaalta prioriteettiasemassa olleet raskas konepajateollisuus, aseteollisuus, ilmailuteollisuus ja avaruusohjelma kykenivät valmistamaan maailmanluokan tuotteita. Esimerkiksi Suomessa edelleen käytössä olevat neuvostovalmisteiset sähköveturit ja ydinreaktorit osoittautuivat kilpailukykyisiksi ja kestäviksi.

Tuotekehitys

Neuvostoliitto jäi jälkeen modernisaatioprosessissa, vaikka valtiolla oli suuri into tieteelliseen tutkimukseen ja teknologioihin. 1980-luvulla Neuvostoliitolla oli enemmän tiedemiehiä ja insinöörejä suhteessa maailman väkilukuun kuin millään muulla maalla. Neuvostoliitolla ei ollut minkäänlaista resurssin puutetta kyetäkseen samantasoiseen teknologiaan Yhdysvaltojen kanssa.

Byrokraattinen kankeus ja riskin karttaminen

Uusien tieteellisten löytöjen vieminen käyttöönotettaviksi tuotteiksi tai käyttöönotettavina prosesseiksi ei ollut ongelmatonta Neuvostoliitossa. Tieteellinen pohja oli vahva, mutta se tuotti suhteellisen heikosti innovaatioita. Suuri osa teknologisista innovaatioista liittyi aseteollisuuteen, kun taas kuluttajatuotteissa innovaatioiden käyttöönotto takkusi. Tehtaanjohtajille oli vähän kannusteita ottaa käyttöön uusia tuotantoprosesseja tai esitellä uusia tuotteita. Uudet innovatiiviset tuotteet ja uudet innovatiiviset prosessit olisi myös pitänyt hyväksyttää suunnitelmatalouteen liittyvällä valtion suunnitteluvirastolla. Tehtaanjohtajat keskittyivät toteuttamaan ylhäältäpäin vaaditut tuotantotavoitteet niillä tuotteilla ja prosesseilla jotka oli käytössä. Tuotannossa kiinnitettiin huomiota tuotteiden tuotantomäärään ja uuden tuotteen lanseeraaminen tai uuden tuotantoprosessin käyttöönotto nähtiin potentiaalisesti aiheuttavan tuotannon hidastumisen, mikä vaarantaisi tuotantotavoitteen täyttämisen. Innovaatioiden omaksumiseksi tehtaanjohtajan olisi pitänyt vaihtaa varma onnistuminen epävarmaan onnistumiseen, mutta potentiaalisesti suurempaan tuotantokykyyn, josta ei ollut takeita. Innovaatioiden omaksumiseksi tuotteen hintaa olisi myös pitänyt korottaa, jotta saadaan kompensoitua korkeampaa tuotantokustannusta (ainakin aluksi) ja epäonnistumisen riskiä.

Informaatioyhteiskunnaksi siirtymisen ohimeno

Raskaaseen teollisuuteen panostaminen valtion teollistumismallilla jätti Neuvostoliiton syrjään informaatioyhteiskunnaksi siirtymisestä. Neuvostoliitto jäi Yhdysvalloista pahasti jälkeen informaatiovallankumouksessa, joka tarkoittaa tietokoneita. 1980-luvun lopulla Neuvostoliitto oli noin 20 vuotta Yhdysvaltoja jäljessä tietokoneiden käyttöönotossa. Vuonna 1986 Yhdysvalloissa oli 1,3 miljoonaa minitietokonetta kun taas Neuvostoliitossa oli 10 000. Neuvostoliiton supertietokoneiden laskentateho oli vuonna 1991 vain sadasosa yhdysvaltalaisista Cray-supertietokoneista. 1980-luvulla lännen teknologinen etumatka oli tullut jo mahdottomaksi olla huomaamatta. Neuvostoliitossa keskityttiin saavuttamaan tuotantotavoitteet, kun länsimaissa harjoitettiin tuotannontekijöiden optimoitia informaation avulla.

Aseteknologioiden salaaminen

Suuri osa innovaatioista tehtiin aseteknologioissa, mutta nämä valtion käyttöön tarkoitetut teknologiat luokiteltiin salaisiksi, eivätkä ne siten siirtyneet laajemmin yhteiskunnassa hyödynnettäviksi. Salaisiksi luokitelluille aseteknologioille ei siis etsitty siviilisovelluskohteita.

Riippuvuus teknologian siirrosta

1950- ja 1960-luvuilla Neuvostoliitto oli riippuvainen suomalaisista ja Suomen kautta tuoduista länsimaisista teknologioista.

Nokia Oyj valmisti 1980-luvulla robotteja Unimation Inc.:in lisenssillä. Robottityyppi oli Unimation Puma 560 ja niitä valmistettiin noin 1500 kpl Neuvostoliiton markkinoille..

Neuvostoliitto jäi lopulta teknologian siirrosta riippuvaiseksi. Neuvostoliittolaiset insinöörit käyttöönottivat länsimaista teknologiaa, mutta eivät menestyneet omien teknologioiden kehittämisessä.

Maatalous

Maatalous oli yksi neuvostotalouden painopisteistä, sillä maa painiskeli pitkään jatkuvan alituotannon kanssa. Huolimatta siitä että jopa kolmasosa työvoimasta työskenteli maanviljelyssä, Neuvostoliitto joutui tuomaan suuria määriä viljaa ja muita elintarvikkeita ulkomailta, myös Yhdysvalloista, joka puolestaan tarvitsi kipeästi ostajia massiiviselle ylituotannolleen. Neuvostoliiton maatalous tuotti vain 80 % Yhdysvaltojen tuotannosta, vaikka Neuvostoliiton maatalous työllisti kahdeksan kertaa suuremman työvoiman ja vastaanotti neljäsosan maan kaikista pääomainvestoinneista eli viisi kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa. Berkeleyn neuvostotalouden asiantuntija Gregory Grossman arvioi vuonna 1980 Neuvostoliiton maataloutta seuraavasti: ”Organisaatio on väärin, hinnat ovat väärät, työkalut ovat vääriä. Oikeastaan kaikki on väärin.” Erityisesti tehottomuus vaivasi maan suunnatonta kollektivisoitua maatalousteollisuutta. Pieni yksityinen viljelys oli olosuhteet huomioon ottaen hyvinkin tehokasta: 2–3 % Neuvostoliiton viljelyalasta oli yksityisen pienviljelyn käytössä, mutta riitti tuottamaan 25 % koko maan maataloustuotteista, lähinnä vihanneksia, hedelmiä, lihaa ja maitoa..

Gorbatšov perusti maatalouteen keskittyneen Gosagropromin yhdistämällä viisi ministeriötä ja kaksi valtion komiteaa. Gorbatšov lakkautti Gosagropromin vuonna 1989.

Neuvostoliitto oli ruoan nettotuoja.

Gorbatšovin alkoholin vastainen kampanja

Pääartikkeli: Gorbatšovin alkoholin vastainen kampanja

Valtio menetti alkoholista saatavia tuloja.

Ympäristötuhot

Neuvostoliitto oli maailman toiseksi suurin saastuttaja. Vuonna 1988 Neuvostoliiton päästöt olivat 79 % Yhdysvaltain päästöistä. Vaikka Neuvostoliiton väkiluku oli suurempi, sen talous oli 1988 vain 54 % Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta. Näin Neuvostoliitto tuotti puolitoista kertaa ennemmän saasteita taloustuotantoa kohden, vaikka vähemmän henkeä kohden. Teollisuuden päästöt eivät olleet saaneet juurikaan huomiota ennen 1980-luvun loppua. 1990-luvun alussa ilmansaasteet saivat suurta huomiota. Toimet olivat kuitenkin hitaita.

Pahimpia ympäristöongelmia ovat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seuraukset, Murmanskin arktisen alueen ydinkäyttöisen laivaston romu, Tšeljabinskin ydinjätteiden loppusijoitukseen liittyvät laiminlyönnit, Novaja Zemljan arktisen alueen ydinasekokeiden jälkiseuraukset, Norilskin ja Petsamon nikkelintuotanto arktisella alueella, maaöljyn ja maakaasun poraukseen ja kuljetukseen liittyvät ongelmat esimerkiksi Komin tasavallassa ja Kaspianmeren alueella, Araljärven kuivuminen siihen laskevien jokien veden keinokasteluun siirtämisen vuoksi, puuvillankasvatusalueilla Keski-Aasiassa käytetyt kasvimyrkyt, ja yleisesti ottaen sotateknologiaan käytetyt resurssit sekä energian hinnan alhaisuus.

Velkaantuminen

Neuvostoliitolla oli 1991 noin 70 miljardin dollarin ulkomaanvelat, joista suurin osa oli kertynyt vuosina 1986–1991. Neuvostoliiton hajotessa velka siirtyi Venäjälle. Venäjä keskeytti velan maksun talouskriisissä 1998, mutta jatkoi lyhennyksiä presidentti Vladimir Putinin aikana 2000-luvulla. Venäjä sai velan maksettua lopullisesti vuonna 2017.

Kirjallisuutta

• Gaidar, Jegor: Imperiumin tuho. Oppitunti tämän päivän Venäjälle. Suomentanut Jukka Mallinen. Verbatum Oy, 2014. ISBN 978-952-93-4495-6.
• Sutela, Pekka: Neuvostotalouden vaikeat vuodet. Tie Gorbatshovin talouspolitiikkaan. Tutkijaliitto, 1986.

Aiheesta muualla

• The New York Times: Soviet Borrows Heavily as Oil And Dollar Fall 3. joulukuuta 1987 (englanniksi)