Leonid Brežnev

Leonid Iljitš Brežnev (ven. Леони́д Ильи́ч Бре́жнев  [lʲɪɐˈnʲit ɨˈlʲjidʑ ˈbrʲeʐnʲɪf] ^(ohje); 19. joulukuuta 1906 (J: 6. joulukuuta 1906) Kamenskoje – 10. marraskuuta 1982 Moskova) oli neuvostoliittolainen poliitikko ja valtiojohtaja.

Leonid Brežnev
Леони́д Бре́жнев
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 4. pääsihteeri
14. lokakuuta 1964 – 10. marraskuuta 1982
Edeltäjä	Nikita Hruštšov
Seuraaja	Juri Andropov
Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtaja
16. kesäkuuta 1977 – 10. marraskuuta 1982
Edeltäjä	Nikolai Podgornyi
Seuraaja	Juri Andropov
Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtaja
7. toukokuuta 1960 – 15. kesäkuuta 1964
Edeltäjä	Kliment Vorošilov
Seuraaja	Anastas Mikojan
Henkilötiedot
Syntynyt	19. joulukuuta 1906 (J: 6. joulukuuta 1906) Kamenskoje, Venäjän keisarikunta
Kuollut	10. marraskuuta 1982 (75 vuotta) Moskova, Neuvostoliitto
Ammatti	insinööri
Puoliso	Viktorija Petrovna Brežneva (o.s. Denisova)
Tiedot
Puolue	NKP
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t)	Neuvostoliitto
Palvelusvuodet	1941–1982
Sotilasarvo	Neuvostoliiton marsalkka (1976–1982)
Komentajuudet	Neuvostoliiton asevoimat
Taistelut ja sodat	toinen maailmansota Korean sota Ussurin rajavälikohtaus Vietnamin sota Afganistanin sota
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Brežnevistä tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri 1964, ja puolueen pääsihteeri hän oli 1966–1982 eli pisimmän ajan Stalinin jälkeen. Hän oli korkeimman neuvoston puheenjohtaja. Valtiopäivälaitoksen puhemies eli Neuvostoliiton perustuslain mukainen valtionpäämies 1960–1964 ja 1977–1982.

Alkuvaiheet

Brežnev oli syntyisin Kamenskojesta, raskasteollistetusta Itä-Ukrainasta ja kansallisuudeltaan venäläinen. Hän opiskeli metallurgiaa ja valmistui vuonna 1935 insinööriksi Kamenskojen metallurgisesta instituutista ja työskenteli Itä-Ukrainan rauta- ja terästeollisuudessa. Hän liittyi kommunistisen puolueen nuorisojärjestöön, Komsomoliin 1923 ja puolueeseen 1931.

Vuosina 1935–1936 Brežnev suoritti asepalveluksensa panssarikomppanian poliittisena komissaarina. Vuonna 1936 hänestä tuli opinahjonsa johtaja, mutta samana vuonna hän siirtyi Dnepropetrovskiin ja 1939 hänestä tuli puolueen johtaja kaupungissa, vastuussa paikkakunnan tärkeästä puolustusteollisuudesta.

1930-luvulla Josif Stalin oli Neuvostoliiton ehdoton johtaja. Stalinin puhdistukset 1937–1939 avasivat nuorelle polvelle monia paikkoja puolueen ja valtion johdossa.

Brežnev poliittisena komissaarina vuonna 1942.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Brežnev oli evakuoimassa monia tärkeitä tehtaita, ennen kuin Dnepropetrovsk joutui Saksan armeijan valloittamaksi 26. elokuuta. Monen puolueen alemman johtoportaan johtajan tavoin Brežnev määrättiin puna-armeijan joukko-osaston poliittiseksi komissaariksi.

Lokakuussa 1941 Brežnevistä tuli etelän rintaman poliittisen johtajan varamies prikaatinkenraalina. Vuonna 1942 Ukraina oli kokonaan menetetty ja Brežnev toimi Transkaukasuksen rintaman poliittisen osaston kakkosmiehenä. Huhtikuussa 1943 hänestä tuli 18. armeijan poliittisen osaston johtaja. 18. armeija liitettiin 1. Ukrainan rintamaan, jonka poliittisena johtajana toimi Nikita Hruštšov, josta tuli Brežnevin uran tärkeä tukija. Sodan lopussa kenraalimajurin arvoinen Brežnev oli Prahan valloittaneen 4. Ukrainan rintaman poliittinen komissaari.

Valtaannousu

Sodan jälkeen Brežnevistä tuli puolueen johtaja Dnepropetrovskissa ja 1950 hänet nimitettiin korkeimman neuvoston varasijalle ja myöhemmin samana vuonna Moldavian kommunistisen puolueen pääsihteeriksi. Vuonna 1952 hänestä tuli kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen ja presidiumin (entinen politbyroo) ehdokas.

Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953, presidiumi purettiin ja pienempi politbyroo järjestettiin uudelleen. Brežnev ei päässyt politbyrooseen, mutta hänestä tuli armeijan ja laivaston poliittisen johdon puheenjohtaja ja 1955 Kazakstanin puolueen pääsihteeri.

Helmikuussa 1956 Brežnev kutsuttiin jälleen Moskovaan, politbyroon ehdokkaaksi, ja puolustusteollisuuden, avaruusohjelman, raskaan teollisuuden ja pääkaupungin uudelleenrakennuksen johtoon. Tuettuaan Hruštšovia valtataistelussa puolueen sisällä Vjatšeslav Molotovia, Georgi Malenkovia ja Lazar Kaganovitšia vastaan Brežnevistä tuli politbyroon täysjäsen.

Vuonna 1959 Brežnevistä tuli keskuskomitean toinen sihteeri. Toukokuussa 1960 hänestä tuli korkeimman neuvoston puheenjohtajiston puheenjohtaja, valtiopäivälaitoksen puhemies eli Neuvostoliiton perustuslain mukainen valtionpäämies. Todellinen valta yksipuoluejärjestelmässä oli kuitenkin Nikita Hruštšovilla, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerillä.

Hruštšovin valta oli turvattu vuoteen 1962, mutta hänen asemansa heikkeni hänen ikääntyessään sekä Neuvostoliiton talousvaikeuksien ja hänen toimintansa herätettyä epäluottamusta vuonna 1963. Brežnev oli pitkään lojaali Hruštšoville, mutta Brežnev oli nimitetty jo keskuskomitean pääsihteeriksi ja oli todennäköinen Hruštšovin seuraaja. Brežnevistä tuli osa valtaryhmää, joka oli poistamassa vanhempaa johtoa vallasta. Gennadi Voronovin, Aleksei Kosyginin, Nikolai Podgornyin, Aleksandr Šelepinin ja Anastas Mikojanin organisoima kaappaus poisti Hruštšovin vallasta tämän ollessa lomalla. Brežnev osallistui kaappaukseen 14. lokakuuta 1964. Brežnev nimitettiin Hruštšovin tilalle Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi, Aleksei Kosygin ministerineuvoston puheenjohtajaksi eli pääministeriksi ja Mikojan korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi ennen jäämistään eläkkeelle 1965. Eläköityneen Mikojanin korvasi niin sanotussa troikassa Nikolai Podgornyi.

Neuvostoliiton johdossa

Valtaan päästyään Brežnev kannatti stalinismista luopumista ja henkilökultin purkamista. Brežnev kannatti myöhemmin Stalinin rehabilitointia.

Toukokuussa 1965 Saksan häviön 20-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa Brežnev uudelleenarvioi ja mainitsi Stalinin myönteisesti ensimmäisen kerran. Toisinajattelevien kirjailijoiden Juli Danielin ja Andrei Sinjavskin oikeudenkäynti 14. helmikuuta 1966 oli ensimmäinen sitten Stalinin päivien, ja se merkitsi rajoituksia kulttuuripolitiikkaan. Huhtikuussa 1966 Brežnev sai pääsihteerin viran, joka oli ollut Stalinin virkana vuoteen 1952 asti. Juri Andropovin hallitsema KGB sai enemmän valtaa kuin Stalinin aikana, vaikka maassa ei ollutkaan paluuta 1930- ja 40-luvun vainoihin.

Brežnevin pääsihteerikauden alku 1960-luvun lopulla oli erittäin nopean taloudellisen kehityksen aikaa muun muassa koneenrakennuksen alalla. 1970-luvulle tultaessa talouden ongelmat olivat jo ilmeisiä. 1970-luvun öljykriisit kohonneine öljynhintoineen kuitenkin siirsivät neuvostotalouden romahduksen 1980-luvulle. Tällöin talous taantui nopeasti. Neuvostoliitto viljavine alueineen tuli riippuvaiseksi viljan ja elintarvikkeiden tuonnista. Sen teollisuus oli raskasta ja auttamattoman vanhanaikaista. Sekin osa mikä toimi oli valjastettu sotateollisuuden palvelukseen. Kaiken kaikkiaan varustelu nieli aivan liian suuren osan bruttokansantuotteesta (on arvioitu, että pahimpina aikoina jopa lähes 50 %).

Neuvostoliittolainen sotilaspolitiikka

Jimmy Carter ja Leonid Brežnev allekirjoittavat SALT II -sopimuksen Wienissä 18.6.1979.

Brežnevin aikaan liittyy myös määrätietoinen sotilaspolitiikka, Brežnevin oppi, kuten interventio Tšekkoslovakiaan vuonna 1968 ja Afganistaniin 1979. Tässä mielessä ulkoisesti Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli yhtä päättäväistä kuin Hruštšovinkin aikana, jolloin tukahdutettiin Itä-Saksan kansannousu 1953 ja Unkarin kansannousu 1956.

Ensimmäinen Brežnevin ajan kriisi alkoi 1968, Alexander Dubčekin Tšekkoslovakian kommunistijohdon aloitettua uudistuksen (Prahan kevät). Heinäkuussa Brežnev arvosteli Tšekkoslovakian johtoa revisionistiseksi ja neuvostovastaiseksi, ja elokuussa Varsovan liiton joukot saapuivat Tšekkiin syrjäyttämään Dubčekin. Brežnev vastasi vastalauseisiin sanomalla, että Neuvostoliitolla oli oikeus puuttua muiden maiden asioihin suojellakseen sosialistisia järjestelmiä. Kanta tuli tunnetuksi Brežnevin oppina, vaikka jo Hruštšov oli harjoittanut samaa politiikkaa Itä-Saksaa 1953 ja Unkaria kohtaan 1956.

Välirikko Kiinan kanssa kärjistyy rajataisteluiksi ja ydinsodan uhaksi

Brežnevin aikana Neuvostoliiton suhteet Kiinaan rapistuivat edelleen 1960-luvun alun välirikon jälkeen. Vallassa pysyäkseen kulttuurivallankumouksen aloittanut Mao Zedong piti Yhdysvaltoja paperitiikerinä sekä Neuvostoliittoa sosialismista luopuneena revisionistina. 1960-luvun lopulla neuvostoliittolaiset ja kiinalaiset rajavartijat ajautuivat taisteluihin Kaukoidässä Ussurijoella, minkä seurauksena Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan välit kiristyivät äärimmilleen. Kiina sai vallattua itselleen kaksi vähämerkityksistä pientä saarta joelta, joiden omistuksesta sovittiin väliaikaisesti vuonna 1991 ja lopullisesti 2000-luvulla. Neuvostoliittolaisten ongelmana oli mahdollisen laajemman hyökkäyksen varalta raskaan aseistuksen puute.

Vuonna 1971 Neuvostoliitto tiedusteli Yhdysvaltain kantaa Neuvostoliiton Kiinan kansantasavaltaa vastaan suunnitteleman ennalta ehkäisevän ydiniskun suhteen, mitä Nixonin hallinnon ulkoasiainministeri Henry Kissinger ei kannattanut. Pekingissä puolestaan tehtiin miljoonille ihmisille sopivia pommisuojia Neuvostoliiton ydinhyökkäyksen varalta.

Vuonna 1965 Kiinan pääministeri Zhou Enlai oli vieraillut Moskovassa, mutta ratkaisuihin maiden 1958–1959 alkaneessa välirikossa ei päästy. 1969 Neuvostoliiton ja Kiinan rajajoukot kahinoivat useaan kertaan Ussurijoella. Brežnev jatkoi myös Pohjois-Vietnamin tukemista Vietnamin sodassa.

Brežnev vierailulla Yhdysvalloissa vuonna 1973.

Kiinan–Yhdysvaltain suhteiden parannuttua vuodesta 1971 lähtien Brežnevin oli avattava uusi neuvottelukierros Yhdysvaltain kanssa estääkseen neuvostovastaisen liiton syntymisen. Toukokuussa 1972 Yhdysvaltain Richard Nixon vieraili Moskovassa, ja johtajat solmivat ydinaseita rajoittavan SALT I -sopimuksen (Strategic Arms Limitation Treaty). Vietnamin sodan päätyttyä este Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden kehittymiselle poistui, ja Brežnev vieraili toukokuussa 1973 Saksan liittotasavallassa ja kesäkuussa Yhdysvalloissa.

Helsinki-sopimus 1975 tunnusti toisen maailmansodan jälkeiset etupiirit, ja siten Neuvostoliiton hegemonian Itä-Euroopassa. Vastavuoroisesti Neuvostoliitto tunnusti tietyt periaatteelliset ihmisoikeudet, tosin sopimuksen noudattamisen laajuus jäi kyseenalaiseksi.

Podgornyin jälkeen jälleen valtionpäämieheksi

1970-luvun puoliväli oli Neuvostoliiton ulkopolitiikan kulta-aikaa. Samaan aikaan Brežnev pönkitti sisäpoliittista asemaansa määräämällä Podgornyin eläkkeelle, ja ottamalla puhemiehen paikan korkeimmassa neuvostossa. Toukokuussa 1976 hänestä tuli ensimmäinen Neuvostoliiton marsalkka poliittisin perustein sitten Stalinin ajan. Brežnevin nimitys herätti närää upseeriston keskuudessa, koska hän ei ollut ikinä toiminut joukkojen komentajana, mutta kylmän sodan vastakkainasettelun korostama armeijan asema piti kenraalit tyytyväisinä.

Brežnevin viimeisinä vuosina hänen ympärilleen alettiin rakentaa henkilökulttia, jonka huippu oli hänen 70. syntymäpäivänään joulukuussa 1976. Syntymäpäiväjuhliin ottivat osaa Erich Honecker, Fidel Castro ja Urho Kekkonen. Päinvastoin kuin Stalinin kulttiin, hänen kulttiinsa suhtauduttiin kyynisyydellä, koska Brežneviä kohtaan ei tunnettu pelkoa eikä juurikaan kunnioitusta. Poliittinen kritiikki oli kuitenkin hänen aikanaan mahdotonta Neuvostoliitossa. Toisinajattelijoita karkotettiin maasta tai suljettiin mielisairaaloihin.

Afganistanin sota

Pääartikkeli: Afganistanin sota

Brežnevin viimeisimmäksi jäänyt päätös oli lähettää joulukuussa 1979 neuvostojoukot tukemaan Afganistanin kommunistihallitusta. Päätöstä ei tehnyt politbyroo, vaan Brežnevin sisäpiiri yksityisessä kokouksessaan. Afganistanin sotaan johti pitkäaikainen kehitys, johon liittyivät Etykiin liitetyn Helsingin hengen haihtumisesta huonontuneet suurvaltasuhteet, varustelukierre ja Neuvostoliiton tarve osoittaa voimaansa. Yleisesti 1970-luvun loppua kohti Vietnamin sodassa tappion kärsinyt Yhdysvallat vaikutti sotilaallisesti heikolta ja Neuvostoliitto vastaavasti vahvemmalta supervallalta. Afganistanin sodan myrkytettyä suurvaltasuhteet jäi SALT II -sopimus, joka allekirjoitettiin kesäkuussa 1979, ratifioimatta Yhdysvalloissa. Neuvostoliittoon kohdistettiin myös laajat talouspakotteet ja Moskovan olympialaisiin vuonna 1980 kohdistettiin boikotti.

Kuolema

Brežnev sai sairauskohtauksen maaliskuussa 1982 ja kuoli lopulta sydänkohtaukseen marraskuussa. Hänet on haudattu Kremlin muurin viereen pääsihteerien rivistöön.

Tunnustuksia

• Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto vuonna 1972
• Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ketjujen kera 1976

Suomeksi käännetyt teokset

• Puheita. (Suomentanut A. Astala) Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-00368-2
• Muistelmia. (Osa 1. Suomentaneet Ulla-Liisa Heino ja Marja Koskinen) Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05343-4
• Kohti ydinaseetonta Pohjolaa. Otteita puheista ja haastatteluista vuosilta 1975–1981. (Suomentanut A. Astala) Hämeenlinna: Karisto, 1981. ISBN 951-23-1840-7
• Muistelmia. (Osa 2. Suomentanut Ulla-Liisa Heino) Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07372-9

Katso myös

• Pysähtyneisyyden aika

Kirjallisuutta

• Lappalainen, Veikko: Ponnistus Breznevin perustalta. (Neuvostoliiton talous- ja maatalouspolitiikka Gorbatshovin kaudella) Suomen kuvalehti, 1986, nro 8, s. 38–40.
• Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama. Kekkonen-Brežnev-Kosygin 1960–1980. Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7492-1
• Sorsa, Kalevi: Ihmisiä, ilmiöitä. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16797-9

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Leonid Brežnev Wikimedia Commonsissa

• Elonet: Finlandia-katsaus 560 (1961): Pres. Brežnevin Suomen vierailu kesällä 1961, saapuminen, Helsinki.
• Elonet: Finlandia-katsaus 561 (1961): Pres. Brežnevin Suomen vierailu kesällä 1961, Turku.
• Elonet: Finlandia-katsaus 562 (1961): Pres. Brežnevin Suomen vierailu kesällä 1961, Pirttikoksen voimalaitos, Kemi ja lähtö.
• Ylen Elävä arkisto – Ford ja Brežnev tapasivat Helsingissä (1975).
• Ylen Elävä arkisto – uutinen Brežnevin kuolemasta (1982).
• Brežnev: ”KOSTOMUKŠA ON RATKAISTAVA” – Moskova tammikuussa 1977.(Arkistoitu – Internet Archive) Lukunäyte teoksesta Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmiodraama. Kekkonen-Brežnev-Kosygin 1960-1980.