Stalinin vainot

poliittiset vainot Neuvostoliitossa 1930-luvulla

Stalinin vainot olivat poliittisia vainoja, jotka alkoivat Neuvostoliitossa 1930-luvun lopulla Josif Stalinin valta-aikana ja kohdistuivat vastavallankumouksellisiin ja kansanvihollisiin. Varsinainen niin sanottu suuri puhdistus (ven. Большая чистка, Bolšaja tšistka) ajoittui vuosiin 1936–1938, jolloin Nikolai Ježov toimi NKVD:n johtajana. Aikakautta on hänen mukaansa nimitetty myös ježovštšinaksi (ven. ежо́вщина). Vuosien 1936–1938 vainot toimeenpantiin, koska kommunistinen puolue haluttiin puhdistaa vieraista ja epäluotettavista aineksista, mutta ne toteutettiin ilman selkeää suunnitelmaa.[1] Ne kohdistuivat epämääräisesti rajattuihin ihmisryhmiin, ja ne toteutettiin huolimattomasti, mutta Leninin oppien mukainen epäluotettavista jäsenistä puhdistettu Venäjän kommunistinen puolue otti kuitenkin Stalinin ja NKVD:n toteuttamien puhdistuspäätösten avulla itselleen ehdottoman vallan Neuvostoliitossa.[2]

Vinnytsjalaisia etsimässä Vinnytsjan joukkomurhassa kuolleita sukulaisiaan haudasta kaivattujen seasta, 1937.

Koska salaisen poliisin arkistot ovat edelleen salaisia, tarkkaa tietoa ei ole vainon uhrien määrästä. Vähimmillään uhriluku on arvioitu miljoonaksi teloitetuksi ja enimmillään 30 miljoonaksi rikollisen terrorin uhriksi.[3] Joissakin lähteissä luku on 1,5 miljoonaa,[4] ja pidätettyjen määrä 7,5–14,0 miljoonaa, joista tuntematon määrä kuoli keskitysleireillä.[5] Vainot loppuivat 10.–21.3.1939 pidetyn puolueen 18. edustajakokouksen jälkeen.[6]

PuoluepuhdistusMuokkaa

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit, NKP) 17. puoluekonferenssissa huhtikuussa 1929 tehtiin periaatepäätös puolueen puhdistamisesta haitallisista aineksista. Sitä seurasi puolueen keskuskomitean päätös 10. joulukuuta 1932 puolueen jäsenten ja jäsenehdokkaiden puhdistamisesta vuoden 1933 kuluessa. Samasta päivämäärästä lukien keskeytettiin puolueen uusien ehdokasjäsenyyksien ja puoluejäsenyyksien myöntäminen. Puhdistusohjeet annettiin 21. tammikuuta 1933. Ohjeiden perusteluissa todettiin, että puolueen jäsenmäärä on kasvanut liian suureksi ja puolueeseen tunkeutunut vieraita aineksia, jotka käyttivät jäsenyyttä omien etujensa tavoitteluun. Keskuskomitea ja kontrollikomitea päättivät puhdistaa puolueen taatakseen rautaisen proletaarisen kurin. Vuoden 1933 puhdistuksessa erotettiin puolueen siviilijäsenistä 17 prosenttia ja sotilasjäsenistä 4,3 prosenttia.[7]

Puhdistukset uusittiin vuonna 1934. Vuosien 1936–1938 poliittiset vainot olivat looginen jatko yhä kiihtyvälle prosessille, joka alkoi kohdistua puolueen sijaan koko yhteiskuntaan. Puoluepuhdistukset saivat kansallisuuspoliittisen luonteen, ja niiden kohteeksi alkoivat joutua kaikki vähemmistöt.[7]

Vuoden 1936 perustuslakiMuokkaa

Neuvostoliiton perustuslaki eli niin sanottu Stalinin perustuslaki säädettiin vuonna 1936. Sen 10. osa määritteli teoreettiset kansalaisvapaudet, joihin kuuluivat sananvapaus, painovapaus, kokousvapaus, mielenosoitusvapaus, asunnon koskemattomuus, kirjesalaisuus, henkilökohtainen loukkaamattomuus sekä ulkomaiden kansalaisille turvapaikkaoikeus, jos heitä vainotaan kotimaassaan. Kansalaisille kirjoitettu perustuslaki oli jyrkässä ristiriidassa todellisuuden kanssa, mistä seurasi, että puhdistukset oli tiukasti salattava.[8]

PikaoikeudetMuokkaa

Tuomioista päättivät sisäasiainkansankomissariaatin alaiset kolmimiehiset pikaoikeudet eli troikat, joiden päätöksistä ei ollut valitusoikeutta. Pikaoikeuden muodostivat yleinen syyttäjä, Valtion turvallisuuspäähallinnon eli GUGB:n paikallisjohtaja ja puolueen aluesihteeri. Syytetyille ei järjestetty kuulemistilaisuuksia, eikä heillä ollut oikeutta asianajajaan. Käytännössä pikaoikeus vain allekirjoitti valmiit kuolemantuomiot, jotka pantiin yleensä täytäntöön heti ja salaisesti syrjäisillä hiekkakankailla, minne oli helppo kaivaa joukkohautoja.[9]

Leningradin alueMuokkaa

GUGB:n tutkintavankila oli Leningradin alueen toimintakeskus, jonne tuotiin teloitettavaksi kaikki Špalernajassa, Krestyssä ja puna-armeijan vankilassa tuomitut. Yhdeksänkerroksinen talo nimeltään Bolšoi Dom (”Suuri talo”) oli rakennettu vuosina 1931–1932. Se sijaitsi Liteinyin sillan pielessä Liteinyin valtakadun ja Špalernajankadun kulmassa. Teloitukset hoidettiin julkisuuden välttämiseksi talon kellarissa pistoolilla takaraivoon ampumalla. Tuomioiden täytäntöönpanijoina toimivat Leningradin aluehallinnon komendantinviraston upseerit, joita komensi aluekomendantti A. R. Polikarpov. Teloitetut kuljetettiin aamun koitteessa sieltä kuorma-autoilla Levašovoon haudattaviksi.[10]

VankeustuomiotMuokkaa

Työojennusleirien päähallinnon Gulagin alaiseen vankileirien verkostoon kuului Neuvostoliitossa tuhansia leirejä. Karjalassa ja Leningradin alueella vankeuteen tuomitut karkotettiin kärsimään rangaistustaan yleensä muualla sijaitseville leireille karkaamisten estämiseksi. Vankimäärä oli vuonna 1938 yhteensä 1 881 570 henkeä. Karkotustuomioihin liittyi aina kirjeenvaihto-oikeuden menetys.[11]

Puhdistusten päättyminenMuokkaa

Armeijankomissaari Lev Zaharovitš Mehlis piti 21. tammikuuta 1938 Moskovan sotilaspiirin puoluejärjestöjen yhteisessä kokouksessa rohkean puheen, joka käynnisti tarkoituksettomien ja väärien puhdistusten lopettamiseen johtaneen prosessin. Hän esitti puheessaan, että kansanvihollisina erotetuista 56 prosenttia oli täysin syyttömiä, mitä Mehlis piti vaarallisena kehityksenä. Puna-armeijan puoluejärjestöt olivat joutuneet heikkoon tilaan. Puhe ei johtanut puhdistusten välittömään lopettamiseen, mutta se hillitsi niitä ja suuntasi niitä alkuperäisiin uomiinsa. Syyttömänä vangittujen vapauttamiset saattoivat alkaa vasta vuoden 1939 puolivälin jälkeen, kun puolueen edustajakokous oli maaliskuussa hyväksynyt joukkopuhdistusten lopettamisen.[12]

SurmatutMuokkaa

 
Krasnyi Borin teloituspaikan muistomerkki.

Eri lähteiden perusteella tiedetään, että Stalinin ajan vainoissa eri puolilla Neuvostoliittoa kuoli miljoonia, jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä.[13] Pienimmätkin arviot ovat 4–5 miljoonaa.lähde?

Stalin allekirjoitti huhtikuussa vuonna 1935 asetuksen, joka mahdollisti kuolemanrangaistuksen määräämisen 12 vuotta nuoremmille lapsille.[2]

Elokuun 1936 ensimmäisessä Moskovan oikeudenkäynnissä tuomittiin niin sanottu trotskilais-zinovjevilainen terroristiryhmä, jonka 16 jäsenestä merkittävimmät olivat Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev. He olivat aiemmin kamppailleet Stalinin rinnalla vallasta Lev Trotskia vastaan. Kaikki 16 tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Seuraavassa oikeudenkäynnissä tammikuussa 1937 tuomittiin muun muassa Karl Radek ja Grigori Sokolnikov ja kolmannessa maaliskuussa 1938 Nikolai Buharin ja Genrih Jagoda. Myös puna-armeijassa järjestettiin puhdistus, jossa teloitettiin muun muassa viidestä Neuvostoliiton marsalkasta kolme, 15 armeijankomentajasta 13, yhdeksästä amiraalista kahdeksan, 57 rintamankomentajasta 50, 186 divisioonankomentajasta 154, kaikki armeijankomissaarit ja 28 rintamankomissaarista 25.[14]

Josif Stalinin kuoltua 5. maaliskuuta 1953 alkoi rehabilitointi, jonka tarkoituksena oli palauttaa syyttömästi teloitettujen tai tuomittujen kunnia. NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin poliittisen terrorin vuonna 1956 XX puoluekokouksessa.[15]

Pohjois-Amerikan suomalaiset kommunistit Neuvostoliiton KarjalassaMuokkaa

Pohjois-Amerikkaan 1900-luvun alussa muuttaneita siirtolaisia siirtyi myöhemmin Neuvostoliittoon muiden kommunismista innostuneiden siirtolaisten tavoin.lähde? Pohjois-Amerikasta tulleet liittyivät NKP:n jäseniksi.[16][17] Olot Karjalassa olivat monelle amerikansuomalaiselle siirtolaiselle vielä paljon karummat kuin Amerikassa. He muuttivat joukolla suomalaissyntyisten muodostamiin työkommuuneihin, joista monet olivat todellisuudessa ankaria työleirejä.lähde?

Samaan aikaan, kun monet amerikansuomalaiset muuttivat Karjalaan, Stalin oli jo aloittanut puhdistukset, ja kommunistiset aatetoverit likvidoivat järjestelmällisesti toisia aatetovereitaan Neuvostoliitossa. Amerikkaan palasi 1930-luvulla noin 1 400 amerikansuomalaista.lähde?

Toisaalta karuissa oloissa kasvaneet amerikansuomalaiset todella rakensivat ja tekivät paljon työtä Karjalan tasavallan hyväksi. Monet elivät normaalia elämää ennen kuin tuho saavutti heidät. Esimerkiksi Kalle Heino -niminen henkilö kirjoitti heinäkuussa 1931 näin:

»Yleensä asiat menee täällä hyvin. Pojat vähän sairastelee vatsatautia. Asunto-olot ovat ahtaita. Ruualla pärjää ja töitä tehdään. Useita täältä on palaamassa Ameriikkaan, mutta enemmän on niitä, jotka eivät palaisi takaisin vaikka saisivat vapaan kyydin[18]»

Eri tutkijoiden mukaan Stalinin puhdistuksissa kuoli noin 6 000 amerikansuomalaisesta siirtolaisesta noin 2 000.

Stalinin vainoissa kuolleet suomalaisetMuokkaa

Neuvostoliitossa eläneitä suomalaisia tai suomalaissyntyisiä ihmisiä teloitettiin tai kuoli leireillä puhdistusten aikana professori Kimmo Rentolan mukaan viisinumeroinen määrä,[19] Hannu Rautkallion arviossa 25 000–30 000.[2] Eri tutkijoiden mukaan noin 6 000 amerikansuomalaisesta siirtolaisesta kuoli Stalinin puhdistuksissa noin 2 000.[20][21] Eräiden arvioiden mukaan kaikista eniten Stalinin vainoissa kärsivät kuolansuomalaiset.[22]

Suomalaisia ja suomalaissyntyisiä vangittiin tuhansia, ja monet olivat varmasti tietoisia siitä, että valtio vangitsi ja teloitti ihmisiä. Silti moni uskoi, että noille tuomioille oli oikeat syyt. Kyse oli kuitenkin järjestelmällisistä puhdistuksista, joissa NKVD (Neuvostoliiton valtiollinen poliisi, myöhemmin KGB, nykyinen FSB) toteutti ylhäältä päin annettuja käskyjä, että tietyltä alueelta oli likvidoitava tietty määrä ihmisiä.[23] Rentola sanoo haastattelussa, että vaino kohdistui erityisesti vähemmistökansallisuuksiin ja varsinkin niihin, joiden kansaa oli rajan takana, sillä Rentolan mukaan Stalinin hallinnon mielestä he saattoivat olla agentteja.[19]

Suomalaisten puhdistuksista vastasi Leningradin piirissä valtion turvallisuuden päähallituksen eli GUGB:n päällikkö Leonid Zakovski. Hän sai sisäasioiden kansankomissaari Nikolai Ivanovitš Ježovilta 30. heinäkuuta 1937 salaisen käskyn no. 00447, jonka Ježov oli samana päivänä rutiiniasiana vahvistuttanut Venäjän kommunistisen puolueen politbyroolla. Käskyllä määrättiin tuomitsemaan teloitettavaksi asetetut määrät kansallisia ja ulkomaisia vähemmistöjä.[24]

Monia syytettiin muun muassa valtion vastaisesta toiminnasta, valtion tai yhteiskunnan omaisuuden tuhoamisesta tai vahingoittamisesta vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa tai tällaiseen toimintaan agitoimisesta (Venäjän federaation rikoslakikokoelma vuodelta 1926, § 58/9–10). Samaan pykälään vedoten suomalaisia tai suomalaissyntyisiä syytettiin Suomen valtion organisoimasta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Vangittuja kuulusteltiin, kidutettiin ja tuomittiin tekaistuin syin. Yksistään silloisessa Leningradissa tapettiin vuosina 1937–1938 yhteensä 3 000 suomalaista.[25]

Petroskoin lähellä on kaksi tunnettua teloituspaikkojen muistoaluetta: Sandarmoh ja Krasnyi Bor (”Punainen kangas”). Vuosina 1937–1938 Petroskoin lähistöllä ammuttiin ja haudattiin salaa ainakin 3 776 henkeä, ja yksi tällainen joukkoteloituspaikka on Krasnyi Borissa. Paikalla teloitettiin 9.8.1937–11.10.1938 yhteensä 1 196 henkeä, joiden joukossa oli 580 suomalaista. Paikalla on vuonna 1997 tehty kaivauksia, joissa on löydetty hautoihin pinottuja ruumiita, joiden kalloissa oli luodinreikiä. Alueelle on perustettu muistohautausmaa vuonna 1998. Krasnyi Boriin pystytetyssä muistomerkissä on lainaus Raamatusta venäjäksi, karjalaksi, suomeksi ja vepsäksi: ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen” (Matt 5:4). Sandarmohin teloitus- ja hautapaikassa Itä-Karjalassa tapettiin noin 800 suomalaista ja inkeriläistä,[26] 676 karjalaista sekä yli 6 000 muuta kansallisuutta edustanutta ihmistä.[27] Tutkimus on osoittanut, että kaikki tapettiin syyttöminä.[26] Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvuilla loikanneista vajaasta 15 000 suomalaisesta tapettiin liki puolet.[28]

Karjalan tasavallassa sijaitsevat Sandarmohin ja Krasnyi Borin joukkohaudat 1990-luvun lopulla paikantanut Juri Dmitrijev sai vuonna 2021 kolmentoista vuoden vankeustuomion oikeudenkäynnissä, jota pidetään poliittisena.[29]

Kansallisarkiston toimeksiannosta tutkija Aleksi Mainio aloitti vuonna 2019 esiselvityksen tekemisen Stalinin vainoissa tapetuista suomalaisista. Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkistossa (RGASPI) Moskovassa on 53 laatikollista, joihin on koottu likvidoitujen punasuomalaisten aineistoja. Kansallisarkisto ja RGASPI ovat sopineet, että aineistojen avaaminen ja luettelointi käynnistetään vuonna 2020.[30] Hanke on saanut nimen Suomalaiset Venäjällä 1917–1964. Kirjoituksessaan Kanavassa Erkki Vettenranta paheksuu nimeä perustellen näkemystään sillä, että Venäjä muuttui eri vaiheiden jälkeen Neuvostoliitoksi vuonna 1922. Hän kysyi nimivalinnasta Kansallisarkistosta ja sai tietää, että sanavalinnan taustalla on ”poliittinen vääntö”, ja kyse on erityisesti siitä, että Ukraina kokee olevansa uhri, eikä siten Neuvostoliitosta puhuminen olisi vienyt asiaa siellä eteenpäin.[31]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Mayme Sevander: Vaeltajat. Siirtolaisuusinstituutti, 2000. ISBN 951-9266-67-4.
  • Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan – Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvulta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti, 2001. ISBN 951-9266-72-0.
  • Markku Salomaa: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  • Hannu Rautkallio: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19970-2
  • Vihavainen, Timo: Vallankumouksesta toiseen maailmaansotaan. Teoksessa: Venäjän historia (toim. Heikki Kirkinen). Otava, 2004. ISBN 951-1-15799-X.

ViitteetMuokkaa

  1. Salomaa 2018, s. 319–332.
  2. a b c Rautkallio, Hannu: Suuri viha, Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, s. 7–9, 17, 29. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19970-2.
  3. Vihavainen, 2004, s. 405
  4. The Great Purges, Answers.com 21.12.2007. Kopio teoksesta: "The Great Purges." Encyclopedia of Russian History. The Gale Group, Inc, 2004
  5. Sana, Elina: Luovutetut: Suomen ihmisluovutukset Gestapolle, s. 79. WSOY, 2004. ISBN 951-0-27975-7.
  6. Salomaa 2018, s. 351.
  7. a b Salomaa 2018, s. 319–329.
  8. Salomaa 2018, s. 336–337.
  9. Salomaa 2018, s. 338.
  10. Salomaa 2018, s. 338–340.
  11. Salomaa 2018, s. 340–341.
  12. Salomaa 2018, s. 346–347.
  13. Luukka, Teemu: ”Valtionjohto kannattaa Stalinin ajan tutkimusta”. Helsingin Sanomat 1.9.2019, s. A 15.
  14. Lee, Stephen: European Dictatorships 1918–1945, s. 56.
  15. Nikita S. Khrushchev: The Secret Speech — On the Cult of Personality, Fordham University 1956.
  16. Sevander s. 188.
  17. Lahti-Argutina, s. 118.
  18. Sevander s. 76
  19. a b Majander, Antti: ”Ihanneyhteisö muuttui kuoleman maaksi”. Helsingin Sanomat 2.9.2019 s. B 2.
  20. Sevander s. ?
  21. Lahti-Argutina, s.
  22. Agnessa Haikara tutki sukunsa vainoa Venäjällä ja kirjoitti siitä kirjan Yle Uutiset. Viitattu 18.2.2021.
  23. Lahti-Argutina, s. 38–39.
  24. Salomaa 2018, s. 338–342.
  25. Koskinen, Jerri: Suomalaiset yhä kiinnostuneita Stalinin tapattamista sukulaisistaan Savon Sanomat. Savon Media. Viitattu 5.1.2017.
  26. a b Metsän kauhea salaisuus paljastui vasta 59 vuotta myöhemmin Ilta-Sanomat. 4.1.2017. Viitattu 4.1.2017.
  27. Страница не найдена monuments.karelia.ru. Arkistoitu 17.8.2009. Viitattu 4.1.2017.
  28. Puolet suomalaisista loikkareista kuoli Stalinin vainoissa Yle. 8.11.2013, päivitetty 20.4.2018. Yleisradio. Viitattu 5.1.2017.
  29. Historioitsija Juri Dmitrijevin 13 vuoden vankeustuomio vahvistettiin Pietarissa Yle Uutiset. Viitattu 14.6.2021.
  30. Huhtanen, Jarmo: Moskovasta löytyi valtavasti tietoa ”likvidoiduista punasuomalaisista”. Helsingin Sanomat, 16.11.2019, s. A 24.
  31. Vettenniemi, Erkki: ”Stalin-setä asui Neuvostoliitossa”. Kanava 4/2021 s. 57–58.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Irina Takala: Taistelua ja kuolemaa: Neuvosto-Karjalan suomalaiset 1920-1930-luvuilla. Suomentanut Mirko Harjula. Helsinki: Karjalan Sivistysseura, 1921. ISBN 978-952-7193-55-6.
  • Elina Luukkainen & Ilkka Markkula, Jäämeren myrskylintu. Kustannus Dosome Oy 2014. ISBN 978-952-93-3496-4

Aiheesta muuallaMuokkaa