Painovapaus on kansalaisille kuuluva oikeus ajatusten esittämiseen painotuotteessa ilman erityistä viranomaisen lupaa tai ennakkotarkastusta. Monet yhdistävät siihen myös muiden rajoitusten vähyyden ja muidenkin viestimien (esimerkiksi sähköisten) toiminnan vapauden.

Johdanto muokkaa

Suppeassa merkityksessään painovapaus ei tarkoita, että mitä tahansa materiaalia saisi julkaista. Esimerkiksi tekijänoikeuden suojaamaa materiaalia ei saa julkaista ilman materiaalin tekijänoikeuksien haltijan lupaa. Painovapautta rajoittavat myös samat rikoslain säännökset kuin sananvapauttakin, sillä rangaistavia tekoja ovat esimerkiksi kunnian ja yksityisyyden suojan loukkaukset samoin kuin kiihotus kansanryhmää vastaan. Painotuotteiden julkaisemisessa ja levittämisessä on noudatettava julkaisumaan laissa säädettyjä määräyksiä ja jos niitä rikotaan tai jos painotuote on sisällöltään rikollinen, asetetaan rikkomuksesta epäilty siitä tuomioistuimessa syytteeseen. Tätä järjestelmää sanotaan repressiiviseksi eli painovapauden järjestelmäksi. Painovapauden vastakohta on sensuurijärjestelmä (preventiivi-, lupa-, ennakkoestävä järjestelmä), jonka mukaan painotuotteiden valmistaminen ja levittäminen on riippuvainen viranomaisen luvasta ja ennakkotarkastuksesta eli sensuurista.

Painovapauden historia muokkaa

Tekstien ennakkotarkastus (ja sen myötä niiden muuttaminen tai kieltäminen) oli jossain määrin käytössä lähes kaikkialla, etenkin vallankumouksellisten irtokirjasinten keksimisen (1453) jälkeen. Eurooppa oli pitkään jakautunut moniin pieniin valtioihin, minkä vuoksi täällä kansalaiset saattoivat kilpailuttaa valtioita ja pienempiä vasallikuntia muuttamalla maasta toiseen laajemman vapauden perässä. Tämän ansiosta lähes aina löytyi maita tai kreivikuntia, joissa muun muassa uskon- ja ilmaisunvapaus olivat laajempia ja valtion kontrolli kevyempää. Muun muassa Hollanti ja Englanti olivat usein edelläkävijöitä, joskus esimerkiksi eräät Saksan ruhtinaskunnatkin. Valistusajattelijat usein pakenivat maasta toiseen tarpeen vaatiessa.

Valistusfilosofit olivat pääsääntöisesti laajalti yksilönvapauden (mukl. sanan- ja painovapaus) kannalla. Merkittävin poikkeus oli Jean-Jacques Rousseau, joka miltei hegeliläisittäin uskoi kansan oikeaan, yksimieliseen tahtoon, mitä ei saisi väärillä mielipiteillä johtaa harhateille.

Britanniassa runoilija ja liberaalifilosofi John Milton vaati painovapautta teoksessaan Areopagitica jo vuonna 1644. Se toteutui periaatteessa vuonna 1695, joskin voimakas jälkisensuuri jäi. Yhdysvalloissa perustuslain ensimmäisessä lisäyksessä (1791) jopa ennakolta kiellettiin hallitusta säätämästä mitään lakia, joka rajoittaisi sananvapautta tai painovapautta, vaikka moni myöhempi, nykyinenkin laki on silti jossain määrin tällaiseksi tulkittavissa.

Painovapauden historia Suomessa muokkaa

Vuonna 1766 kokkolalainen valistusfilosofi ja valtiopäivämies Anders Chydenius sai Ruotsissa aikaan maailman ensimmäisen edistyksellisen[1] painovapauslain[2], joka vapautti ennakkosensuurista kaiken paitsi uskonnolliset ja ulkomaiset painotuotteet. Laki tosin kumottiin vuonna 1772.

Tsaarinajan lait muokkaa

Vuosina 1809–1917 Suomi oli Venäjän vallan alla. Autonomian kauden ensimmäinen sensuuriasetus annettiin vuonna 1829.[3] Vuoteen 1905 asti (lukuun ottamatta jaksoa 1865–1867, jolloin ennakkosensuuri oli lakkautettu) paikalliset painoasiamiehet tarkastivat painotuotteet, mutta julkaisija saattoi valittaa painoasiain ylihallitukselle. Ylihallitus tai kenraalikuvernööri saattoi varoittaa tai lakkauttaakin lehtiä. Niinpä muun muassa nuorsuomalaisten pää-äänenkannattajan Päivälehden julkaiseminen kiellettiin useita kertoja ensimmäisen sortokauden (1899–1905) aikana; viimeisen lakkautuksen jälkeen sen tilalle perustettiin Helsingin Sanomat. Kirjakaupat, kirjastot ja muu vastaava toiminta olivat myös luvanvaraisia.

Painovapaus 1905 muokkaa

Venäjällä Japanille hävityn sodan jälkeen voimistunut tyytymättömyys levisi Suomeenkin loppusyksystä 1905 muun muassa mielenosoituksina, kokoontumisina ja suurlakkona, levittäjinä etenkin oppositiossa olleet perustuslailliset, aktivistit ja työväestö. Perustuslaillisten henkinen johtaja Leo Mechelin kirjoitti julistuksen, jonka tsaari sisällytti 4.11.1905 antamaansa Marraskuun manifestiin suomalaisten lepyttämiseksi. Julistus sisälsi vaatimukset eduskuntauudistuksesta, paino-, lausunto-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaudesta sekä ennakkosensuurin välittömästä päättymisestä. Viimeksi mainittu toteutui heti ja muut periaatteessa seuraavana vuonna. Uusi, Mechelinin johtama perustuslaillisista koostunut senaatti (hallitus) hyväksytti valtiopäivillä 20. elokuuta 1906 perustuslain lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta. Siinä säädettiin muun muassa, että Suomen kansalaisilla on sanan vapaus sekä oikeus kirjoituksen ja kuvallisen esityksen painosta julkaisemiseen kenenkään siitä ennakolta estämättä. Tosin myöhempiä, yksityiskohtaisempia lakeja Mechelinin hallitus ei enää saanut hyväksytetyiksi, minkä vuoksi viranomaisille jäi poliittista pelivaraa, ja perustuslaillisten vaalitappion jälkeen toisena sortokautena 1908–17 käytännön rajoitukset kovenivat jonkin verran.

Nykyinen painovapaus muokkaa

Painovapaudesta oli säännös jo vuoden 1919 hallitusmuodossa. Nykyisessä perustuslaissa ei käytetä termiä painovapaus, mutta sanan ja julkaisun vapaudesta on säädetty sen 12 §:ssä.[4]

4. tammikuuta 1919 annettu painovapauslaki viimeisteli painovapauden yksityiskohdat.[5] Painovapauslain säännösten noudattamisen valvominen kuului sen mukaan Oikeusministeriölle, jossa se oli uskottu painovapausasiain toimistolle. Lain on nyttemmin korvannut vuonna 2003 annettu laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä[6]

Itsenäisyyden aikana on periaatteessa vallinnut painovapaus. Ennakkosensuuria ei ole ollut lukuun ottamatta sotasensuuria vuosina 1939–1947. Käytännössäkin rajoituksia on pääosin lievennetty, esimerkiksi epäsiveellisen materiaalin osalta. Etenkin 1930-luvulla toisinaan kiellettiin yhteiskuntajärjestystä tai kristinuskoa pilkkaavia tekstejä (etenkin vasemmistolaisia). Vastaavasti suomettumisen aikana vallitsi ”itsesensuuri”, jolloin lehdet ja kustantamot välttivät julkaisemasta sosialismia tai kommunismia arvostelevia tai Neuvostoliiton todellisuudesta kertovia tekstejä, sillä muussa tapauksessa vasemmistopuolueet tai presidentti Urho Kekkonen saattoivat nostaa metelin. Esimerkiksi pääministeri Kalevi Sorsan toivomuksesta SDP:tä lähellä oleva kustannusosakeyhtiö Tammi jätti Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston julkaisematta. Tammi tosin oli julkaissut muita Neuvostoliittoa arvostelevia tekstejä.

Nykyäänkin painovapautta rajoittavat rikoslain säännökset muun muassa kunnianloukkauksesta,[7] yksityisyyden suojasta,[8] kiihottamisesta kansanryhmää vastaan,[9] eräistä pornografian muodoista[10] sekä uskonrauhan rikkomisesta.[11] Myöskään tekijänoikeuksien suojaa ei saa rikkoa.

Julkisesti esitettävät tai myytävät elokuvat on lain mukaan kuitenkin ennakolta tarkastettava, minkä suorittaa Valtion elokuvatarkastamo. Jos elokuva katsotaan väkivaltaisuutensa, seksuaalisen sisältönsä, mahdollisesti herättämänsä kauhun tai muun siihen verrattavan syyn vuoksi lasten kehitykselle haitalliseksi, sille määrätään ikäraja, joka voi olla 7, 11, 13, 15 tai 18 vuotta.[12] Aikaisemmin on ollut voimassa huomattavasti ankarampiakin rajoituksia sille, minkälaisia elokuvia Suomessa sai esittää. Vuonna 1965 säädetyn lain mukaan esitettäväksi ei hyväksytty ”hyvien tapojen vastaisia”, ”epäsiveellisiä, raaistavia tai mielenterveyttä vahingoittavia” elokuvia eikä elokuvia, joiden esittäminen saattoi ”vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin”.[13]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa