Vuoden 1919 hallitusmuoto

vuosina 1919–2000 voimassa ollut Suomen Hallitusmuoto (AsK 94/1919)

Vuoden 1919 hallitusmuoto eli Suomen Hallitusmuoto oli vuosina 1919–2000 voimassa ollut Suomen hallitusmuoto (AsK 94/1919). Se astui voimaan 17. heinäkuuta 1919, ja se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki. Monet sen perusteista sisältyvät myös nykyiseen Suomen perustuslakiin.

Hallitusmuodon ensimmäinen sivu Suomen Asetuskokoelmassa.

Vuoden 1919 hallitusmuoto vastasi parhaiten poliittisen keskustan toiveita, mutta se syntyi kompromissina vasemmiston ja oikeiston kanssa. Oikeistopuolueet myös kertaalleen estivät määrävähemmistöllään lain kiireellisen hyväksymisen eduskunnassa, ja vielä hyväksymisen jälkeenkin Suomen valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim pyrki estämään sen vahvistamisen ja voimaantulon. Loppujen lopuksi uusi perustuslaki kuitenkin saatiin valmisteltua, käsiteltyä ja toteutettua melko lyhyessä ajassa.

TaustaMuokkaa

Suomen itsenäistyessä joulukuussa 1917 maan perustuslakeina katsottiin olevan edelleen Ruotsin vallan aikaiset vuoden 1772 hallitusmuoto sekä vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Ruotsissa kyseiset lait oli kumottu jo vuonna 1809. Itsenäisyysjulistuksen yhteydessä eduskunnalle annettiin esitys tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi, mutta sen käsittely keskeytyi sisällissodan vuoksi. Sodan päätyttyä valkoisten voittoon Suomesta yritettiin vuorostaan tehdä monarkia.

Kuningaskuntahankkeen kaaduttua syksyllä 1918 valtionhoitaja Mannerheim hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa porvarilliset puolueet saivat yhteensä 118 kansanedustajaa ja sosiaalidemokraatit (SDP) 80 sekä Kristillinen työväenliitto 2. Tasavaltaa kannattaneet SDP, Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue saivat vaalivoiton ja ylivoimaisen enemmistön; monarkiaa kannattaneet Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP) ja Kansallinen Kokoomus saivat yhteensä vain 50 kansanedustajaa, ja lisäksi kolme RKP:n edustajista oli tasavaltalaisia.[1]

Huhtikuussa 1919 Mannerheim hylkäsi ensimmäisen pääministeriehdokkaan Mikael Soinisen ja nimitti sen sijaan edistyspuolueen, maalaisliiton ja RKP:n yhdessä muodostaman Kaarlo Castrénin hallituksen, josta RKP:n ministerit tosin erosivat jo kuukauden kuluttua kielipoliittisten riitojen vuoksi. Tämän jälkeen poliittisen keskustan oikeaa laitaa edustaneen hallituksen taakse jäi vain 68 kansanedustajan vähemmistö.[2] Hallituksen tärkeimpänä tehtävänä oli uuden hallitusmuodon valmistelu. Koska kiireelliseen perustuslainmuutokseen tarvittiin eduskunnassa viiden kuudesosan määräenemmistö, oli sekä oikeisto- että vasemmisto-opposition toiveet huomioitava. Tässä tilanteessa SDP oli valmis tinkimään vuoden 1917 eduskuntakeskeisestä valtalakilinjastaan, jossa hallitus ja valtionpäämies olisivat olleet vain eduskunnan päätöksiä toimeenpanevia virkamiehiä. Vastaavasti kokoomuksessa oli valmiutta tasavallan hyväksymiseen, mutta myös halua torjua määrävähemmistöllä epämieluisa hallitusmuotoesitys.[3] Hankalasta asemastaan ja sisäisistä erimielisyyksistään huolimatta Castrénin hallitus sai laadituksi tasavaltaisen hallitusmuotoesityksen, joka annettiin eduskunnalle 13. toukokuuta 1919.[4]

Käsittely eduskunnassaMuokkaa

Eduskunnassa hallitusmuodon sisällöstä oltiin erimielisiä ja ratkaisevaksi kiistakysymykseksi nousivat tasavallan presidentin valinta ja valtaoikeudet. Varsinkin SDP mutta myös maalaisliitto halusivat rajoittaa presidentin valtaa suhteessa eduskuntaan sekä eduskunnalle oikeuden valita ja tarvittaessa erottaa presidentti. Nämä muutokset tehtiinkin perustuslakivaliokunnassa lakiesitykseen, johon lisättiin myös kielto myöntää tai käyttää arvonimiä tai ritarimerkkejä. Lisäksi esityksestä poistettiin maininta evankelis-luterilaisesta kirkosta kansankirkkona. Oikeiston tavoitteina taas olivat erityisesti presidentin aseman vahvistaminen ja valinta mieluummin suoralla kansanvaalilla kuin eduskunnassa.[5] Suuren valiokunnan käsittelyssä presidentin valinta palautettiinkin valitsijamieskokoukselle, mutta valtionhoitaja Mannerheim kehotti silti oikeistoa asettumaan lakiesitystä vastaan, sillä hänen mielestään presidentin valtaoikeudet jättivät valtionpäämiehen liian heikoksi. Mannerheim valmisteli jo aktivistipiirien kanssa Suomen viemistä mukaan Venäjän sisällissotaan hyökkäämällä Pietariin, mitä varten hänen olisi estettävä tasavallan toteutuminen.[6]

Hallitusmuotoesityksen ratkaisevassa käsittelyssä 14. kesäkuuta RKP ja puolet kokoomuslaisista äänestivät lainmuutoksen kiireellisyyttä vastaan, joten se kaatui täpärästi äänin 163–33, kun viiden kuudesosan määräenemmistöstä jäi puuttumaan yksi ääni. Hallitusmuotoesitys jäi siten lepäämään seuraavien, vuonna 1922 pidettävien eduskuntavaalien jälkeiseen aikaan. Edistyspuolueen vasemmistosiipeen kuuluneen perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan[7] Heikki Ritavuoren valtiopäivien alussa jättämästä lakialoitteesta alettiin kuitenkin muokata uutta hallitusmuotoesitystä. Siitä tehtiin muuten lähes identtinen edellisen kanssa, mutta siihen lisättiin muutamia myönnytyksiä oikeiston toiveiden suuntaan. Näin oli tarkoitus hankkia tarvittavat lisä-äänet kokoomuksesta. Kokoomuksen ja SDP:n maltillisten välisellä sopimuksella uudesta hallitusmuotoesityksestä poistettiin kokoomuksen toiveiden mukaisesti eduskunnan oikeus erottaa presidentti sekä kielto ritarimerkkien jakamiseen ja siihen lisättiin sosiaalidemokraattien mieliksi lause ”kansalaisten työvoima on tasavallan erityisessä suojeluksessa”.[8]

Ritavuoren lakialoitteen pohjalta laadittu tasavaltainen hallitusmuotoesitys hyväksyttiin kolmannessa eduskuntakäsittelyssä 21. kesäkuuta 1919. Kiireelliseksi julistamisen hyväksyttiin äänin 173–23 ja itse laki äänin 165–22 lähinnä RKP:n edustajien vastustaessa molempia. Eduskunnan hyväksymä hallitusmuoto tarvitsi kuitenkin vielä vastahakoisen valtionhoitaja Mannerheimin vahvistuksen. Hän suunnitteli yhä aktivistien kanssa jättävänsä sen vahvistamatta, hajottavansa eduskunnan ja aloittavansa sodan ennen uusia vaaleja vedoten vuoden 1772 hallitusmuodon hallitsijalle suomiin valtaoikeuksiin. Kun kokoomuksen johtajat kuitenkin kieltäytyivät osallistumasta tällaiseen hankkeeseen, Mannerheim luopui suunnitelmasta.[9] Valtioneuvoston esittelyssä 10. heinäkuuta hän pyysi vielä asian pöydälle tarkempaa perehtymistä varten, mutta vahvisti lopulta hallitusmuodon viikon kuluttua 17. heinäkuuta, jolloin lepäämään jätetyt hallitusmuotoesitykset todettiin rauenneiksi.[7] Uuden hallitusmuodon astuessa voimaan myös vuoden 1772 hallitusmuoto sekä vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja viimein kumoutuivat Suomessa.[10]

Uudessa hallitusmuodossa ensimmäisen tasavallan presidentin valinta säädettiin eduskunnan suoritettavaksi. Eduskunta valitsi 25. heinäkuuta 1919 K. J. Ståhlbergin ensimmäiseksi presidentiksi 143 äänellä Mannerheimin saadessa 50 ääntä ja Väinö Tannerin sekä Lauri Kristian Relanderin kummankin yhden äänen.[11]

SisältöMuokkaa

Hallitusmuodossa määrättiin, että ylin valtiovalta Suomessa kuului kansalle, jota edusti valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Käytännössä jo (toteutumaton) valtalaki sekä (toteutunut) marraskuun 15. päivän päätös vuodelta 1917 olivat tarkoittaneet korkeimman valtiovallan siirtämistä Suomen suuriruhtinaan vallan perineeltä Venäjän väliaikaiselta hallitukselta ensin Suomen sisäisten asioiden ja sitten myös kaikkien muiden asioiden osalta eduskunnalle.

Lainsäädäntövaltaa käytti tasavallan presidentti yhdessä eduskunnan kanssa. Ylin toimeenpanovalta kuului tasavallan presidentille ja valtioneuvostolle, tuomiovalta riippumattomille tuomioistuimille, joista korkeimmat olivat korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus. Tämän lisäksi hallitusmuoto määräsi lainsäädännöstä, hallinnosta, puolustuslaitoksesta, uskonnonvapaudesta ja julkisista viroista.

Hallitusmuoto oli selvemmin vallan kolmijako-opin mukainen kuin vuonna 2000 voimaan tullut nykyinen Suomen perustuslaki ja se antoi presidentille laajat valtaoikeudet entisajan monarkkien tapaan. Presidentti valitsi pääministerin ja muut ministerit sekä määräsi ulkopolitiikasta. Presidentti myös päätti sodasta ja rauhasta eduskunnan suostumuksella. Hallitusmuoto sisälsi myös säännökset kansalaisten perusoikeuksista. Niitä koskevat kohdat uudistettiin kokonaan vuonna 1995.

KumoutuminenMuokkaa

Vuoden 1919 hallitusmuotoa muutettiin vuosien kuluessa useita kertoja[12] – viimeisenä suurena reformina vuoden 1995 perusoikeusuudistus. Vuonna 2000 voimaan tullut uusi perustuslaki kumosi hallitusmuodon[13] ja muutti Suomen hallitusmuotoa parlamentaarisemmaksi.

LähteetMuokkaa

  • Sihvonen, Riitta: Valtaistuin vapaana: Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–1919. Helsinki: Eduskunnan kirjasto, 1997. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Vares, Vesa: Demokratian haasteet 1907–1919. – Vesa Vares, Mikko Uola & Miko Majander: Kansanvalta koetuksella. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0

ViitteetMuokkaa

  1. Vares 2006, s. 134–139.
  2. Vares 2006, s. 140.
  3. Vares 2006, s. 141–142.
  4. Sihvonen 1997, s. 15, 33.
  5. Vares 2006, s. 141–143.
  6. Vares 2006, s. 143–144.
  7. a b Sihvonen 1997, s. 16.
  8. Vares 2006, s. 144–146.
  9. Vares 2006, s. 147–148.
  10. Suomen hallitusmuoto, 95 §.
  11. Sihvonen 1997, s. 17–18.
  12. Säädösmuutosten hakemisto: Suomen Hallitusmuoto (94/1919).
  13. Voimaantulo Suomen perustuslaki – Finlex.

Aiheesta muuallaMuokkaa