Valtalaki

lakiehdotus Suomessa 1917

Tämä artikkeli käsittelee Suomessa vuonna 1917 hyväksyttyä lakia. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Valtalaki oli Suomen eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymä perustuslaintasoinen laki, jolla aiemmin Venäjän keisarille kuulunut korkein valta Suomen suuriruhtinaskunnassa siirrettiin eduskunnalle, kuitenkin ilman ulkopolitiikan hoitoa ja sotilasasioita, jotka olisivat jääneet edelleen Venäjän vastuulle. Lakia ajoi varsinkin eduskunnassa tuolloin enemmistöä hallussaan pitänyt Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) ja sitä tuki osa porvarillisista puolueista, jotka uskoivat sen edistävän Suomen itsenäisyyttä. Valtalaki ei koskaan tullut voimaan, sillä sitä vastustanut Venäjän väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan lain suomalaisten vastustajien myötävaikutuksella. Tämä lisäsi vasemmiston ja oikeiston keskinäistä katkeruutta Suomessa syksyllä 1917. Seuraavat eduskuntavaalit olivat 1917 eduskuntavaalit.

Valtalaki 1917
Oikea nimi Laki Suomen korkeimman valtiovallan käyttämisestä.
Lakiteksti Wikiaineistossa
Vaikutusalue Suomen suuriruhtinaskunta
Säädöskokoelmassa ei julkaistu
Hyväksytty 18. heinäkuuta 1917
Annettu ei vahvistettu
Voimassa (ei tullut voimaan)
Lainsäädäntö
Lakiehdotus Lex Tulenheimo
Tiivistelmä

Suomen eduskunta yksin päättää, vahvistaa ja voimaanpantavaksi määrää kaikki Suomen lait. – – Eduskunta lopullisesti päättää myös kaikkien muiden Suomen asiain ratkaisusta, jotka keisari ja suuriruhtinas tätä ennen – – on ratkaissut. – – – Eduskunta määrää Suomen toimeenpanevan vallan.

Valtalain tausta ja Lex TulenheimoMuokkaa

Venäjällä maaliskuussa 1917 tapahtuneen helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus antoi Suomea koskevan julistuskirjan eli niin sanotun maaliskuun manifestin, jossa muun muassa luvattiin, että Suomen ja Venäjän välit järjestettäisiin säätämällä Suomelle uusi hallitusmuoto. Vuoden 1916 vaaleissa valittu vasemmistoenemmistöinen eduskunta saattoi kokoontua, ja Suomen hallitukseksi nimitettiin uusi sosiaalidemokraattien johtama senaatti, joka tunnetaan varapuheenjohtajansa Oskari Tokoin mukaan Tokoin senaattina. Pian Suomessa nousi esiin kysymys korkeimmasta vallasta: olivatko Venäjän keisarin ja suuriruhtinaan valtaoikeudet myös Suomessa siirtyneet Venäjän väliaikaiselle hallitukselle vai oliko keisarinvallan kukistuminen ratkaisevasti muuttanut Suomen ja Venäjän välistä suhdetta? Suomessa tämä suhde oli nimittäin käsitetty ennen kaikkea henkilökohtaiseksi suhteeksi hallitsijaan. Professori Rafael Erichin muotoileman rohkeimman näkemyksen mukaan Suomen sisäisissä asioissa vallan tuli nyt ”palautua” Suomen omille valtioelimille ja ainoastaan ulkopolitiikassa ja sotilaskysymyksissä jäädä Venäjän johdolle.[1]

Uutta hallitusmuotoa valmistelemaan asetettiin professori K. J. Ståhlbergin johtama komitea, jossa samoin kuin senaatissa toivottiin useiden entisten hallitsijan valtaoikeuksien siirtämistä suomalaisille elimille. Useimmat porvarillisten puolueiden edustajat toivoivat oikeuksien siirtyvän nimenomaan Suomen senaatille. Radikaalimpia demokratianäkemyksiä kannattaneet sosiaalidemokraatit sekä kasvavassa määrin maalaisliittolaiset ja itsenäisyysaktivismin tukijat olivat halukkaita siirtämään ne suoraan eduskunnalle. Venäjän väliaikainen hallitus suostui lopulta siihen, että muun muassa oikeus Suomen lakien vahvistamiseen siirtyisi senaatille. Venäjän hallitukselle jäisivät kuitenkin edelleen valtiopäivien koolle kutsuminen, avaaminen ja hajottaminen, Suomen kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin nimittäminen sekä ”Venäjän etuja” koskevat asiat. Tämän kompromissin pohjalta valmisteltiin eduskunnalle annettu lakiesitys, joka sai oikeusasioista vastanneen senaattori Antti Tulenheimon mukaan kutsumanimen Lex Tulenheimo.[2][3]

Valtalain vaiheetMuokkaa

Lex Tulenheimon eduskuntakäsittelyn yhteydessä kesä–heinäkuussa sosiaalidemokraatit radikaalien porvarien kanssa alkoivat tehdä suuria muutoksia esityksen sisältöön. Perustuslakivaliokunnan mietinnössä Suomen senaatille tarkoitetut valtaoikeudet päätettiinkin siirtää eduskunnalle, jolle tulisi myös oikeus asettaa ja erottaa senaatin talousosaston jäsenet. Senaatista tulisi vain eduskunnan ”toimeenpaneva valiokunta”, jolla ei olisi omaa itsenäistä valtaa. Vallan kolmijako-opista olisi näin poikettu parlamentin valtaa selvästi lisäävään suuntaan. Eduskunnalle siirtyisivät muutkin hallitsijan entiset valtaoikeudet, kuten valtiopäivien koolle kutsuminen ja toimeenpanovallan määrääminen. Vain ulkopolitiikka ja sotilasasiat jäisivät Venäjän hallitukselle. Muutokset lakiesitykseen hyväksyttiin perustuslakivaliokunnassa äänin 12–4.[4]

Valtalaiksi nimetyllä lakiesityksellä oli kaksi kärkeä: yhtäältä vallan siirto Pietarista Suomeen ja toisaalta senaatilta eduskunnalle.[5] Varsinkin sosiaalidemokraattien ajattelussa Suomen itsenäisyyden laajentaminen kytkeytyikin saumattomasti kansanvallan lisäämiseen ja siten edelleen luokkataisteluun. Kesäkuussa puolue nimesi viralliseksi tavoitteekseen itsenäisen Suomen tasavallan ja monet itsenäisyyttä kannattaneet porvarit asettuivatkin sitten tukemaan sosiaalidemokraattien tavoitteita. Varsinkin vanhempaa ikäpolvea edustaneet porvaripoliitikot puoluekannasta riippumatta taas pääasiassa omaksuivat konservatiivisemman asenteen ja suhtautuivat kielteisesti valtalain eduskuntavaltaisuuteen sekä epäileväisesti itsenäisyystavoitteisiin. Valtiovallan keskittämistä eduskunnalle paheksuttiin, koska se rikkoi vallan kolmijako-oppia, minkä lisäksi senhetkisillä eduskunnan voimasuhteilla se olisi antanut kaiken vallan vasemmistolle. Epäluuloa lisäsivät sosiaalidemokraattien lisääntyvät suhteet Venäjän bolševikkeihin.[6]

Pietarissa kokoontui kesällä ensimmäinen työläisneuvostojen kongressi, johon osallistuivat Suomesta SDP:n edustajina toimittajat K. H. Wiik, Evert Huttunen ja Ali Aaltonen. Kongressi hyväksyi Huttusen ja Aaltosen 3. heinäkuuta tekemän ehdotuksen innoittamana julkilausuman, jonka mukaan Suomella tulisi olla oikeus ”täydelliseen itsemääräämiseen” ja ”valtiolliseen riippumattomuuteen” sisäisissä asioissaan ja tämän saavuttamiseksi olisi korkein valta Suomessa siirrettävä eduskunnalle. Asian lopullinen ratkaiseminen jäisi kuitenkin Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle.[7][8][9] Neuvostokongressin tuki kannusti Suomen sosiaalidemokraatteja, jotka jättivät huomiotta julkilausuman lopussa olleen varauksen asian kuulumisesta Venäjän tulevalle kansalliskokoukselle.[5] Valtalain suomalaiset vastustajat pitivät vaarallisena väliaikaisen hallituksen uhmaamista luottaen pelkän työläisneuvostojen kongressin tukeen, koska se ei ollut edes Venäjällä mikään virallinen valtiollinen elin.[10] Lisäksi neuvostokongressissa enemmistönä olleet maltilliset vasemmistopuolueet eli menševikit ja sosialistivallankumoukselliset olivat viime kädessä sitoutuneita väliaikaiseen hallitukseen ja kuultuaan valtalaista ne lähettivät Suomeen valtuuskunnan, joka yritti turhaan taivutella sosiaalidemokraatteja perääntymään hankkeesta.[7][10]

Suomessa tiedettiin, ettei väliaikainen hallitus tulisi hyväksymään valtalakia, mutta heinäkuussa Pietarissa käynnistyi bolševikkien tukema kansannousu, joka antoi valtalain kannattajille toivoa, ettei Venäjän hallituksen mielipidettä tarvitsisikaan huomioida.[5] Bolševikit olivat Venäjällä ainoa poliittinen ryhmä, joka oli asettunut varauksetta tukemaan ajatusta Suomen itsenäisyydestä tai edes valtalakia.[10] Historiantutkijoilla on ollut erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka paljon Suomen sosiaalidemokraattien ja bolševikkien väliset suhteet vaikuttivat valtalakihankkeen käynnistymiseen, sillä ennen Pietarin kapinaa bolševikit eivät olleet Venäjällä vaikutusvaltaisessa asemassa.[7]

Valtalain hyväksymiseen eduskunnassa tarvittiin perustuslainsäätämisjärjestyksen mukaisesti ensin viiden kuudesosan määräenemmistön kannatus asian kiireellisyydelle ja sen jälkeen kahden kolmasosan tuki itse hyväksymiselle. Koska suuren määräenemmistön saaminen lain taakse oli epävarmaa, sosiaalidemokraattien piirissä pohdittiin mahdollisuutta julistaa valtalaki hyväksytyksi yksinkertaisella enemmistöllä perustuslainsäätämisjärjestyksestä piittaamatta tai hyväksyttää se erikseen valittavassa perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa eduskunnan sijaan. Sosiaalidemokraatteja edustanut puhemies Kullervo Manner ja puolueen johtava linjanmäärittäjä Edvard Valpas hylkäsivät ensinmainitun vaihtoehdon, jolloin vaihtoehdoiksi jäivät perustuslaillisuus tai vallankumous kansalliskokouksen muodossa. SDP:n eduskuntaryhmä päätti 15. heinäkuuta, että valtalain eduskuntakäsittelyssä noudatettaisiin perustuslakia, mutta lain tullessa hylätyksi tai lykätyksi vaalien yli puolue vetäytyisi senaatista ja vaatisi uusia vaaleja.[11]

Eduskunnassa näkyviä valtalain vastustajia olivat muun muassa Lex Tulenheimolle nimensä antanut vanhasuomalaisten Tulenheimo ja hallitusmuotokomiteaa johtanut nuorsuomalaisten Ståhlberg. Maalaisliittolaisista lakia vastusti senaattori Kyösti Kallio, kun taas puolueen johtohahmo Santeri Alkio kannatti sitä innokkaasti.[11] Pääosa valtalain vastustajista ei äänestänyt lakiehdotuksen kiireellisyyttä vastaan, joten kiireellisyys sai siten taakseen riittävän määräenemmistön äänin 165–27. Lopulta itse laki hyväksyttiin ratkaisevassa käsittelyssä 18. heinäkuuta sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja muiden puolueiden itsenäisyysmiesten tuella äänin 136–55. Varsinkin nuorsuomalaisten ryhmä hajosi kahtia äänestyksessä enemmistön vastustaessa lakia.[11][12] Äänestystuloksen selvittyä puhemies Manner johti edustaja Lucina Hagmanin ehdotuksesta eduskunnan ja lehteriyleisön yhteistä eläköönhuutoa ”vapaalle Suomelle”.[13] Äänestys osui juuri samoihin aikoihin Pietarin kapinan kanssa, ja Suomessa uskottiin jo väliaikaisen hallituksen kukistuneen.[11][12]

Koska valtalain mukaan eduskunta voisi vastaisuudessa vahvistaa itse hyväksymänsä säädökset, sosiaalidemokraattien mielestä laki saattoi tulla voimaan saman tien riippumatta Venäjän hallituksen hyväksynnästä. Edes valtalakia tukeneet porvarit eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä tulkintaa ja pitivät sitä laillisuusajattelun vastaisena. He katsoivat uuden lain voivan tulla voimaan vasta kun se olisi vahvistettu Pietarissa vallitsevan, vanhan valtiosäännön mukaan. Aluksi sosiaalidemokraatit saivat kuitenkin eduskunnassa läpi äänin 104–84 päätöksen, että valtalaki lähetettäisiin Pietariin vain ilmoituksena, ei vahvistettavaksi.[11][12] Sosiaalidemokraatit katsoivat lain voimaanastumisen edellyttävän enää vain sen antamista eli promulgaatiota, joka oli Suomen senaatille kuuluva muodollisuus.[14]

Eduskunnan hajotusMuokkaa

Venäjän väliaikainen hallitus kukisti nopeasti kapinoinnin Pietarissa ja hallituksen johtoon nousi Aleksandr Kerenski, jolloin valtalain kohtalo muuttui epävarmaksi.[15] Sosiaalidemokraatit taipuivat 25. heinäkuuta siihen, että eduskunta lähetti Pietariin sovittelevan adressin, jossa toivottiin valtalain sisällön tunnustamista. Myös eduskunnan lähetystön lähettämistä Pietariin kaavailtiin. Vaikka sosiaalidemokraatit eivät pitäneet väliaikaisen hallituksen vahvistusta valtalaille juridisesti välttämättömänä, lain promulgoimista päätettiin vielä lykätä, kunnes se saisi väliaikaisen hallituksen siunauksen.[14]

Valtalakia vastustanut ministerivaltiosihteeri Carl Enckell päätti suostutella ja jopa suorastaan painostaa pääministeri Kerenskin ja kenraalikuvernööri Mihail Stahovitšin hajottamaan Suomen eduskunnan, joka lain säätäessään oli väitetysti ylittänyt valtuutensa. Historiantutkijat eivät ole päässeet varmuuteen tai yksimielisyyteen siitä, kuinka ratkaiseva rooli Enckellin toiminnalla oli hajotuspäätöksen synnyssä ja oliko hankkeessa mukana muita suomalaisia.[14][15] Enckell on kuvannut muistelmissaan ylipuhuneensa Stahovitšin hajotuksen kannalle 28. heinäkuuta kertomalla tälle Ernst Nevanlinnalta kuulemansa huhun, jonka mukaan eduskunta aikoi seuraavaksi asettaa Suomelle uuden hallituksen, minkä jälkeen Stahovitš kiiruhti vuorostaan ylipuhumaan Kerenskin. Sen jälkeen Stahovitš saneli hajotusmanifestin Enckellin työhuoneessa valtiosihteerinvirastossa ja vei sen pietarilaiselle rautatieasemalle Kerenskin allekirjoitettavaksi. Kerenskillä ei ollut aikomusta tunnustaa valtalakia, mutta hän pyysi käyttämään manifestia vain siinä tapauksessa, että suomalaiset eivät suostuisi perääntymään lain radikaaleimmasta sisällöstä.[16][14] Stahovitš neuvotteli asiasta 30. heinäkuuta Helsingissä Mannerin ja Tokoin kanssa, mutta nämä tekivät selväksi, että eduskunnan hyväksymän lain sisältöä ei enää voitaisi muuttaa. Tämän jälkeen Stahovitš lähetti apulaisensa S. A. Korffin Pietariin hankkimaan Kerenskin jo allekirjoittamaan manifestiin koko väliaikaisen hallituksen allekirjoitukset.[14] Kerenskin oman myöhemmän kuvauksen mukaan hajotuspäätös oli lähtöisin väliaikaiselta hallitukselta.[17]

Väliaikainen hallitus antoi manifestin eduskunnan hajottamisesta 31. heinäkuuta ja määräsi uudet vaalit.[15] Tokoin senaatti joutui nyt päättämään, julkaistako hajotusmanifesti vai ei. Sosiaalidemokraatit pitivät manifestia laittomana, sillä heidän mukaansa valtalaki oli jo voimassa, ja he äänestivät senaatissa julkaisemista vastaan. Porvarilliset senaattorit kannattivat julkaisemista.[18] Sosiaalidemokraateilla ja porvareilla oli yhtä monta edustajaa Tokoin senaatissa, mutta koska asiasta päättäneeseen senaatin istuntoon osallistui myös sen muodollinen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri Stahovitš, hajotusmanifestin julkaiseminen hyväksyttiin äänin 6–7. Prokuraattori P. E. Svinhufvud oli ensin sitä mieltä, että vaikka väliaikaisella hallituksella olikin oikeus eduskunnan hajotukseen, hajotusmanifesti pitäisi palauttaa Pietariin korjattavaksi, koska sen perusteluissa esiintyi virheellisiä tulkintoja Suomen perustuslaeista. Painostuksen jälkeen hän ei kuitenkaan sanellut senaatin pöytäkirjaan vastalausetta. Nuorsuomalainen senaattori Rudolf Holsti oli vähällä vaatia senaatin istunnossa manifestin palauttamista Svinhufvudin kantaan vedoten, jolloin julkaisemispäätös ei olisi saanut enemmistöä äänistä, mutta senaatin istuntotauon aikana E. N. Setälä palautti Holstin ruotuun uhkauksilla ja pelottelulla.[19] Toisaalta sosiaalidemokraateista Väinö Tanner ja Wäinö Wuolijoki olisivat olleet valmiita kannattamaan manifestin julkaisua, mutta äänestivät puolueensa enemmistön mukaisesti.[18]

Monet porvarillisista poliitikoista olivat helpottuneita, kun eduskunnan hajotus ”pelasti” Suomen valtalailta, ja lisäksi oli levitetty huhuja, että väliaikainen hallitus puuttuisi sotilaallisesti Suomen asioihin, jos eduskunnan hajotusta ei pantaisi toimeen. Väliaikainen hallitus olikin uhkaavasti siirtänyt 11. heinäkuuta Suomeen 5. Kaukasian divisioonan ja 43. Donin kasakkarykmentin.[20] Toisin kuin monet muut Suomessa olleet venäläiset joukot, nämä yksiköt olivat hyvin uskollisia väliaikaiselle hallitukselle.[21]

 
Eduskunnan kokoontumispaikka, Heimolan talo (kuva vuodelta 1969).

Eduskunnan hajotusmanifestin julkaisemisen jälkeen Tokoin senaatti hajosi SDP:n senaattoreiden erotessa elo–syyskuun aikana, ja jäljelle jäi porvarillinen tynkäsenaatti eli niin sanottu Setälän senaatti.[18] Kenraalikuvernööri Stahovitš pyysi puhemies Manneria muodostamaan uuden senaatin, mutta tämä kieltäytyi, sillä sosiaalidemokraatit eivät edelleenkään tunnustaneet hajotusmanifestia.[22] Manner kutsui eduskunnan koolle 29. elokuuta, mutta Venäjän hallituksen määräyksestä venäläiset sotilaat estivät sisäänpääsyn eduskunnan kokoontumispaikkana toimineeseen Heimolan taloon. Valtalakirintamaa tukeneet kansanedustajat järjestivät tällöin Mannerin johdolla mielenosoituksellisen varjoistunnon Säätytalossa, mutta porvarilliset puolueet eivät pitäneet toiminnan jatkamista enää mahdollisena. Pelkistä sosiaalidemokraateista koostunut ”Mannerin eduskunta” onnistui vielä 28. syyskuuta kokoontumaan Heimolan talossa, kun Manner rikkoi omakätisesti kenraalikuvernöörin määräyksestä ulko-oveen asetetut sinetit. Tässä istunnossa päätettiin vahvistaa valtalaki sekä ennen hajotusmanifestia hyväksytyt ja toistaiseksi vahvistamattomat kahdeksan tunnin työaikalaki ja laki yleisestä kunnallisesta äänioikeudesta. Näitä päätöksiä ei kuitenkaan pidetty lainvoimaisina.[22][23]

SeurauksetMuokkaa

Valtalakia vastustaneet porvarit olivat helpottuneita, kun sen voimaantulo saatiin estettyä. Sosiaalidemokraatit olivat katkeria oikeiston ”selkäänpuukotuksesta” sekä Suomen ja Venäjän ”taantumuksellisten voimien liittoutumisesta”. SDP päätti välttämättömyyden edessä osallistua uusiin eduskuntavaaleihin, joita se kuitenkin piti samalla myös laittomina. Lokakuun alussa pidetyissä vaaleissa puolue menetti enemmistönsä ja takertui uudessa eduskunnassa vaatimuksiin valtalain välittömästä julkaisemista, mikä oli myös Me vaadimme -ohjelman pääkohtia. Tämä ajoi vasemmistoa ja oikeistoa Suomessa yhä jyrkemmin vastakkain.[24] Suomen asioihin kyllästynyt kenraalikuvernööri Stahovitš erosi syyskuussa, ja hänen tilalleen nimitettiin Nikolai Nekrasov.[18]

Jälkeenpäin paitsi valtalain vastustajat, myös jotkut maltilliset sosiaalidemokraatit arvostelivat hanketta epäviisaaksi ja haitalliseksi, sillä se katkaisi Suomen välit väliaikaiseen hallitukseen sekä Venäjän maltillisiin vasemmistopuolueisiin ja rakentui pelkästään toiveikkaalle oletukselle bolševikkien johtaman kapinan onnistumisesta.[25] Toisaalta myöhemmin on huomautettu, että vaihtoehtona olisi ollut Suomen tulevaisuuden jääminen Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen päätettäväksi – ja siten epävarmaksi.[18]

Ståhlbergin komiteassa valmistellusta hallitusmuotoesityksestä käytiin vielä loka–marraskuussa neuvotteluita porvarillisten puolueiden ja heikentyneen väliaikaisen hallituksen edustajien kesken. Suomalaiset sopivat uuden kenraalikuvernöörin Nikolai Nekrasovin kanssa manifestista, jolla Venäjän hallitus luopuisi Suomessa kaikesta paitsi ulkopoliittisesta hallitusvallasta ja sen oikeudet siirtyisivät senaatille. Lokakuun vallankumous kuitenkin muutti tilanteen ennen kuin Kerenskin kanta asiaan ehdittiin kuulla. Sisäisten levottomuuksien keskellä Suomen eduskunta päätti 15. marraskuuta 1917 valtio-oikeudellisesti entistäkin epäselvemmässä tilanteessa Santeri Alkion aloitteesta ottaa korkeimman vallan ”toistaiseksi” kokonaan itselleen, mikä tosiasiallisesti merkitsi valtalain idean toteutumista. Päätös syntyi valtalakirintaman tuella äänin 127–68. Eduskunnan porvarienemmistön hyväksynnällä valta kuitenkin de facto siirrettiin pian takaisin kotimaiselle toimeenpanovallalle, eli uudelle Svinhufvudin senaatille. Vasemmiston ja radikaalien porvareiden yhteinen valtalakirintama oli jo tässä vaiheessa hajonnut yleislakon ajan levottomuuksien ja SDP:n jyrkän esiintymisen vuoksi.[26][27]

LähteetMuokkaa

  • Osmo Jussila: Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917, teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–1999 (Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi). WSOY, Helsinki 1999.
  • Pertti Luntinen: Toiveet jäävät toteutumatta, teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. osa I: Irti Venäjästä (päätoim. Ohto Manninen). Helsinki: Valtionarkisto, 1992.
  • Aki Rasilainen: Eduskunnan hajotus 1917 historiallisen henkilötodistelun valossa, s. 74–97 teoksessa Ajankohta: Poliittisen historian vuosikirja 2007 (toim. Klaus Lindgren). Helsingin yliopisto ja Turun yliopisto 2007.
  • Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola, Mikko Majander). Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0

ViitteetMuokkaa

  1. Jussila 1999, s. 90–94.
  2. Jussila 1999, s. 94–95.
  3. Vares 2006, s. 56–58.
  4. Vares 2006, s. 62–63.
  5. a b c Jussila 1999, s. 95–96.
  6. Vares 2006, s. 48–49, 56, 59–60.
  7. a b c Juha Matikainen: Parlamentarismin kannattajasta vallankumouksen äänitorveksi – Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen lehdistö 1917-1918, s. 94–96 Jyväksylän yliopiston väitöskirja, Jyväskylä 2018.
  8. Eino Ketola: Sosialidemokraattinen puolue ja Suomen itsenäistyminen, s. 9–10. Seminaariesitelmä 25.8.2017, Wanhat towerit. Viitattu 22.2.2021.
  9. Seppo Väisänen: Huttunen, Evert Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet -sivusto. Viitattu 22.2.2021.
  10. a b c Luntinen 1992, s. 176–179, 182.
  11. a b c d e Vares 2006, s. 63–67, 129.
  12. a b c Luntinen 1992, s. 180–181.
  13. Venla Sainio: Manner, Kullervo Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  14. a b c d e Rasilainen 2007, s. 78–83.
  15. a b c Vares 2006, s. 67–68, 339.
  16. Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 285–286 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  17. Rasilainen 2007, s. 92.
  18. a b c d e Luntinen 1992, s. 183–186.
  19. Rasilainen 2007, s. 83–85.
  20. Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi, s. 90. WSOY, 1967, 1987.
  21. M. S. Svetshnikov: Vallankumous ja kansalaissota Suomessa 1925. Otava. Viitattu 8.1.2019.
  22. a b Matti Lackman: Kullervo Manner – Kumouksellisen muotokuva, s. 43–45. Amanita, Somero 2017.
  23. Vares 2006, s. 66–68.
  24. Vares 2006, s. 67–68, 70–74.
  25. Hannes Ryömä: Vallankumousvuoden tapahtumista Teos digitoituna työväenliikkeen arkistossa. 1918.
  26. Jussila 1999, s. 96–99.
  27. Vares 2006, s. 76–83.

Aiheesta muuallaMuokkaa