Wikipedia

Antti Tulenheimo

suomalainen poliitikko, professori ja virkamies

Antti Agathon Tulenheimo (vuoteen 1906 Thulé, 4. joulukuuta 1879 Kangasala – 3. syyskuuta 1952 Helsinki)[2] oli suomalainen poliitikko ja oikeustieteilijä.

Antti Tulenheimo
Antti Tulenheimo 60-vuotiaana.
Antti Tulenheimo 60-vuotiaana.
Suomen pääministeri[1]
Tulenheimon hallitus
30.3.1925–31.12.1925
Edeltäjä Lauri Ingman (II)
Seuraaja Kyösti Kallio (II)
Helsingin kaupunginjohtaja
1931–1944
Edeltäjä Arthur Castren
Seuraaja Eero Rydman
Suomen sisäasiainministeri[1]
Ingmanin I hallitus
27.11.1918–17.4.1919
Edeltäjä Arthur Castrén
Seuraaja Carl Voss-Schrader
Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja
1921–1925
Edeltäjä E. N. Setälä
Seuraaja Hugo Suolahti
Kansanedustaja
2.2.1914–3.4.1917
5.9.1922–30.4.1924
21.10.1930–31.8.1933
Ryhmä/puolue Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt4. joulukuuta 1879
Kangasala
Kuollut3. syyskuuta 1952 (72 vuotta)
Helsinki
Arvonimiylipormestari (1934)
Puoliso Lilli Horsma (1908–)
Tiedot
Puolue Kansallinen Kokoomus
Muut puolueet Suomalainen puolue
(vuoteen 1918)

Tulenheimo toimi Suomen pääministerinä 1925, senaattorina Tokoin senaatissa 1917 ja sisäasiainministerinä Ingmanin I hallituksessa 1918–1919, Hämeen läänin maaherrana 1918–1919, Helsingin kaupunginjohtajana 1931–1941 sekä useita kertoja kansanedustajana. Hän kuului Suomalaiseen Puolueeseen, jonka puheenjohtaja hän oli 1914–1916, ja sittemmin Kansalliseen Kokoomukseen, jonka puheenjohtaja hän oli 1921–1925. Hän toimi myös Helsingin yliopiston rikosoikeuden professorina 1919–1931, rehtorina 1926–1930 ja kanslerina 1944–1952.

Tausta ja koulutus

muokkaa

Tulenheimon vanhemmat olivat Kangasalan urkutehtaan omistaja, urkujenrakentaja ja valtiopäivämies Bror Axel Thulé ja Minna Fredrika Meurman. Hänen isänisänsä oli urkujenrakentaja Anders Thulé, äidinisä fennomaanipoliitikko Agathon Meurman. Antti Tulenheimon veljiä olivat urkutehtailija Martti Tulenheimo, kansanedustaja Eino Tulenheimo ja lakimiesvaikuttaja Olli Tulenheimo. Poliitikko Paavo Virkkunen oli hänen lankonsa sekä arkkitehti ja asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman hänen serkkunsa.[2][3]

Tulenheimo valmistui ylioppilaaksi Tampereen reaalilyseosta vuonna 1898. Hän valmistui Keisarillisesta Aleksanteri-Yliopistosta molempain oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1907 ja tohtoriksi vuonna 1911. Opiskeliaikanaan Tulenheimo toimi aktiivisesti Hämäläis-Osakunnassa ja Suomalaisessa Nuijassa sekä teki opintomatkoja Saksaan. Lisäksi Tulenheimo sai varatuomarin arvon vuonna 1910 auskultoituaan Turun hovioikeudessa.[2]

Vuonna 1909 Tulenheimo avioitui näyttelijätär Lilli Horsman (Högdahl) kanssa. Heillä oli kaksi lasta, tytär Päivikki Tulenheimo (myöhemmin Tulenheimo-Sohlberg) ja ottopoika Tatu Talunheimo.[2][3]

Poliittinen ura

muokkaa

Autonomian aika

muokkaa

Autonomian ajalla Tulenheimo kuului vanhasuomalaisiin. Puolueen nuoremman sukupolven edustajana hän suhtautui myönteisemmin itsenäisyysaktivismiin kuin vanhempi sukupolvi. Hän toimi puolueen varapuheenjohtajana 1913–1914 ja puheenjohtajana 1914–1916, mutta ei kuulunut puolueen varsinaisiin voimahahmoihin. Hänet valittiin kansanedustajaksi vuoden 1913 eduskuntavaaleissa ja uudestaan vuosina 1916 ja 1917. Vuonna 1917 Tulenheimo nimitettiin Tokoin senaatin oikeustoimikunnan päälliköksi. Tulenheimon mukaan nimitettiin Tokoin senaatin laatimaa lakiesitystä Lex Tulenheimoa, jonka tarkoituksena oli siirtää huomattava osa Suomen suuriruhtinaan vallasta Suomen senaatille ja josta muokattiin eduskunnassa vielä radikaalimpi valtalaki.[2]

Itsenäisyyden aika

muokkaa

Suomen sisällissodan vaikutuksesta Tulenheimosta tuli konservatiivisempi monien muiden oikeistolaisten tapaan. Hän kannatti kuningaskuntahanketta, matkustaen Saksaan perehdyttämään Suomen kuninkaaksi valittua Friedrich Karlia Suomen asioihin, ja sunnitteli senaattori Hugo Rantapään kanssa uutta kansanedustusmallia, jossa korporaatiot olisivat valinneet kolmasosan eduskunnan jäsenistä. Hän kuitenkin säilyi sosiaalireformistisen talous- ja sosiaalipolitiikan kannattajana eikä kannattanut aitosuomalaisuutta. Tulenheimo siirtyi kokoomukseen ja toimi puolueen puheenjohtajana 1921–1925.[2]

Tulenheimo toimi Ingmanin I hallituksen sisäasiainministerinä vuosina 1918–1919. Hänet valittiin jälleen kansanedustajaksi vuoden 1922 eduskuntavaaleissa. Maaliskussa 1925 hänet nimitettiin kokoomuksen ja maalaisliiton muodostaman hallituksen pääministeriksi. Tulenheimo hallitus muun muassa toteutti paluun kultakantaan, teki julkisia investointeja ja tehosti kommunistien valvontaa. Hallitus kaatui joulukuussa 1925, kun eduskunta ei hyväksynyt hallituksen laivastolle esittämiä määrärahoja. Pääministerikautensa jälkeen Tulenheimo vetäytyi politiikan eturivistä. Hänet valittiin eduskuntaan vielä vuoden 1930 vaaleissa, mutta hän ei osallistunut oikeiston sisäisiin valtataisteluihin paasikiviläisten ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kannattajien välillä.[2]

Tulenheimo toimi Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1915–1917, 1923–1925 ja 1926–1930, joista vuodet 1926–1929 hän toimi myös puheenjohtajana, sekä kaupunginjohtajana 1931–1944. Hän toimi myös Suomen Kaupunkiliiton hallituksen puheenjohtajana vuosina 1920–1946, ja vuonna 1934 hänelle myönnettiin ylipormestarin arvonimi. Hän toimi Hämeen läänin maaherrana vuosina 1918–1919. Tulenheimo pidettiin kokoomuksen yhtenä mahdollisena presidenttiehdokkaana vuoden 1925 presidentinvaaleihin, ja vielä 1940-luvun lopulla J. K. Paasikivi esitti Tulenheimoa yhtenä mahdollisena nimenä presidenttiehdokkaaksi hänen tilalleen.[2]

Akateeminen ura

muokkaa

Tulenheimo toimi Helsingin yliopiston rikosoikeuden dosenttina vuosina 1911–1918 ja rikosoikeuden professorina 1919–1931. Hänen väitöskirjansa Luotto rikosoikeudellisena suojeluobjektina sijoittui myös rikosoikeuden alalle. Tulenheimon rikosoikeudellinen ajattelu sai paljon vaikutteita saksalaisen rikosoikeustieteilijän Franz von Lisztin sosiologisesta koulukunnasta, jonka näkemyksiä hän pyrki yhdistämään aiempaan rikosoikeuden klassiseen koulukuntaan. Yhteiskunnallisten tehtäviensä johdosta hänellä ei kuitenkaan riittänyt paljon aikaa tutkimuksen tekemiseen.[2][4]

Tulenheimo toimi Helsingin yliopiston rehtorina vuosina 1926–1930 ja kanslerina vuodesta 1944 alkaen kuolemaansa vuonna 1952 asti. Lisäksi hän toimi myös Helsingin kauppakorkeakoulun hallituksen jäsenenä 1941–1950 ja kansleri 1950–1952 sekä akatemialautakunnan puheenjohtajana 1947–1952.[2]

Muu toiminta ja huomionosoitukset

muokkaa

Tulenheimo toimi useissa talouselämän luottamustehtävissä, kuten Suomen Lakimiesliiton puheenjohtajana 1944–1952, Yleisen Autoliiton esimiehenä 1931–1943 sekä Vakuutusosakeyhtiö Pohjolan ja Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvostojen jäsenenä ja puheenjohtajana. Hän toimi luottamustehtävissä useissa yhdistyksissä, kuten Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen puheenjohtajana 1921–1922, Kriminalistiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 1936–1952, Helsingin Historiayhdistyksen puheenjohtajana 1935–1952, Suomen Taideakatemian isännistön puheenjohtajana 1943–1952 ja Kansallis-Kuoron puheenjohtaja 1921–1928. Vuonna 1921 hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi.[2]

Tulenheimolle myönnettiin Tarton yliopiston lainopin kunniatohtorin arvo vuonna 1929, useiden järjestöjen kunniajäsenyys ja useita kunniamerkkejä. Hän toimi myös Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kanslerina 1943–1952.[2] Helsingin Annankadun pohjoispää Salomonkadun ja Eteläisen Rautatiekadun välillä nimetiin Tulenheimon mukaan Antinkaduksi (ruots. Anttigatan) Kampin liikekeskuksen katkaistua Annankadun kahteen osaan.[3][5]

Kunniamerkit

muokkaa

Lähde:[2]

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b Ministeri Antti Tulenheimo Valtioneuvosto. Viitattu 20.2.2025.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m Tulenheimo, Antti (1906 - 1952) Kansallisbiografia. Viitattu 20.2.2025.
  3. ↑ a b c Antti Tulenheimo Juristiuutiset. 7.1.2014. Viitattu 20.2.2025.
  4. ↑ Backman, Eero: Oikeustiede yhteiskuntatieteenä: Tutkimuksia oikeustieteen luonteesta erityisesti rikosoikeuden kannalta, s. 260–262. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1992. ISBN 951-640-602-5
  5. ↑ Tsilari, Stadin slangi ry:n perinnekulttuurilehti 2/2007, sivu 23 ISSN 1239-9523

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Antti Tulenheimo 1879.4/12.1939: Juhlajulkaisu. Helsinki: Suomen kriminalistiyhdistys, 1939.
  • Seppälä, Raimo: Tulenheimot: urkujentekijöitä ja yhteiskunnan rakentajia. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25473-7.
  • Tulenheimo, Matti: Antti Tulenheimo 1879–1952 kirjeitten, puheitten ja dokumenttien valossa. (Toinen, uudistettu ja täydennetty painos) Jyväskylä: Matti Tulenheimo, 2014. ISBN 978-952-93-3546-6

Aiheesta muualla

muokkaa
  Edeltäjä:
Arthur Castrén 		Helsingin kaupunginjohtaja
1930–1944 		Seuraaja:
Eero Rydman
Edeltäjä:
Lauri Ingman 		Suomen pääministeri
1925 		Seuraaja:
Kyösti Kallio
Edeltäjä:
Arthur Castrén 		Suomen sisäasiainministeri
1918−1919 		Seuraaja:
Carl Voss-Schrader
Suomalaisen puolueen kansanedustajat
Kansallisen kokoomuspuolueen kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Antti_Tulenheimo&oldid=23077197”