Carl Enckell

suomalainen poliitikko
Tämä artikkeli käsittelee Suomen ulkoministeriä. Autonomian ajan kenraalista kerrotaan artikkelissa Carl Enckell (kenraali).

Carl Johan Alexis Enckell (7. kesäkuuta 1876 Pietari26. maaliskuuta 1959 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, upseeri, yritysjohtaja ja diplomaatti. Hän oli Suomen viimeinen ministerivaltiosihteeri Pietarissa vaiheikkaana vuonna 1917 ja itsenäisyyden aikana moninkertainen ulkoasiainministeri. Enckellin uran merkityksellisimmän vaiheen muodosti Suomen luotsaaminen sodasta pysyvään rauhantilaan 1944–1948. Hän profiloitui etenkin Suomen idänsuhteissa.[1]

Carl Enckell
Carl Enckell.jpg
Suomen ulkoasiainministeri
Ingmanin I hallitus
27.11.1918–17.4.1919
Kaarlo Castrénin hallitus
17.4.1919–28.4.1919
Cajanderin I hallitus
2.6.1922–14.11.1922
Cajanderin II hallitus
18.1.1924–31.5.1924
Hackzellin hallitus
8.8.1944–21.9.1944
Urho Castrénin hallitus
21.9.1944–17.11.1944
Paasikiven II hallitus
17.11.1944–17.4.1945
Paasikiven III hallitus
17.4.1945–26.3.1946
Pekkalan hallitus
26.3.1946–29.7.1948
Fagerholmin I hallitus
29.7.1948–17.3.1950
Edeltäjä Otto Stenroth
Rudolf Holsti
J. H. Vennola
Henrik Ramsay
Seuraaja Rudolf Holsti
J. H. Vennola
Hjalmar J. Procopé
Åke Gartz
Henkilötiedot
Syntynyt7. kesäkuuta 1876
Pietari, Venäjä
Kuollut26. maaliskuuta 1959 (82 vuotta)
Helsinki
Ammatti upseeri, liikemies, diplomaatti
Tiedot
Puolue sitoutumaton

Enckell on ollut ulkoasiainministerinä Suomessa neljänneksi pisimpään.[2] Hän toimi poliittisesti sitoutumattomana kymmenen eri hallituksen ulkoasiainministerinä vuosien 1918–1950 aikana.[3]

Uran alku: upseeri, liikemies, diplomaattiMuokkaa

Enckellin suvussa oli paljon upseereita. Carl Enckellin isä Carl Enckell oli jalkaväenkenraali Venäjän armeijassa ja siirtyi Suomeen johtamaan Haminan kadettikoulua pojan ollessa seitsemänvuotias. Siellä myös Enckell kouluttautui upseeriksi. Valmistuttuaan kurssinsa priimuksena vuonna 1896 hän liittyi eliittiyksikkönä tunnettuun henkikaartin Izmailovon rykmenttiin, missä hän oppi sujuvaa venäjää. Hän jätti kuitenkin upseerinuran jo kolmen vuoden kuluttua ja meni Dresdeniin opiskelemaan insinööriksi. Valmistuttuaan hän palasi Suomeen ja työskenteli koneinsinöörinä paperi- ja metalliteollisuuden palveluksessa, ja siirtyi vuonna 1911 Kone ja Silta Oy:n toimitusjohtajaksi. Yhtiö menestyi hyvin, ja Enckell valittiin nopeasti Metalliteollisuuden Työnantajaliiton ja Yleisen Työnantajaliiton varapuheenjohtajaksi sekä Helsingin kaupunginvaltuustoon.[1]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 venäjäntaitoinen Enckell nimitettiin Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin.[1] Eduskunnan hyväksyttyä kesällä valtalain konservatiivinen Enckell painosti Venäjän väliaikaisen hallituksen johtajat hajottamaan Suomen eduskunnan lain torjumiseksi,[4] mikä myös onnistui. Tämän johdosta hänellä oli pitkään huono maine Suomen vasemmiston silmissä.

Marraskuun 1917 alussa Enckell sukkuloi Helsingin ja Pietarin väliä uutta Suomen ja Venäjän suhteet määrittelevää perustuslakia sorvattaessa. Niin kutsutun Ståhlbergin komitean esityksen hän ehti vielä esitellä väliaikaiselle hallitukselle 5. marraskuuta, mutta saavuttuaan uudelleen Pietariin 7. marraskuuta Suomen eduskuntapuolueiden hyväksymän manifestiluonnoksen kanssa hän saattoi vain todeta uuden vallankumouksen tapahtuneen matkan aikana.[5] Suomen julistauduttua itsenäiseksi Enckell muodosti P. E. Svinhufvudin ja K. G. Idmanin kanssa Suomen senaatin valtuuskunnan, joka pyysi ja sai Venäjän neuvostohallitukselta tunnustuksen itsenäisyydelle. Enckell nimettiin myös Suomen diplomaattiseksi edustajaksi Pietariin, mutta toimi jäi hyvin lyhyeksi valtiosuhteitten pian katketessa valkoisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä.[1]

Enckellistä tuli marraskuussa 1918 Suomen järjestyksessä toinen ulkoministeri, ja hänen tehtäväkseen tuli nyt vuorostaan hankkia valtionhoitaja C. G. E. Mannerheimin kanssa Suomen itsenäisyydelle tunnustus maailmansodan voittaneilta ympärysvalloilta. Enckell johti Suomen valtuuskuntaa Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919 sekä Kansainliitossa sen käsitellessä Ahvenanmaan kysymystä. Enckellin taktiikkana oli viivyttää päätöksen tekemistä Ahvenanmaasta, kunnes suurvallat menettäisivät kiinnostuksensa wilsonilaiseen vähemmistökansallisuuksien (ruotsinkielisten ahvenanmaalaisten) oikeuksien ajamiseen. Taktiikka toimi, ja Ahvenanmaa päätettiin vuonna 1921 jättää Suomelle.[1]

Vasta itsenäistyneessä Suomessa entinen ministerivaltiosihteeri Enckell oli harvoja, jolla oli edes jonkinlaista kokemusta diplomaattisista tai niiden kaltaisista tehtävistä, joten nuori kansakunta turvautui häneen usein. Enckell oli vuosina 1919–1926 Suomen diplomaattisena edustajana Pariisissa ja vuosina 1920–1926 samanaikaisesti Kansainliitossa. Hän toimi myös kahden lyhytikäisen virkamieshallituksen ulkoministerinä vuosina 1922 ja 1924 ja edusti Suomea eräissä kansainvälisissä konferensseissa. Hän palasi vuonna 1927 kotimaahan liike-elämän pariin. Hän oli ensin Liittopankin toimitusjohtajana ja sitten Helsingin Osakepankin johtokunnan jäsenenä sekä vuosina 1936–1946 Teollisuudenharjoittajain keskinäisen palovakuutusyhtiön toimitusjohtajana.[1]

Paluu huipulle vaikeina aikoinaMuokkaa

Suomen ulkopolitiikan pariin Enckell palasi kohtalokkaana aikana vuonna 1944. Kyseisen vuoden helmikuussa hän kävi J. K. Paasikiven kanssa Moskovassa epävirallisissa rauhantunnusteluissa, jotka eivät kuitenkaan vielä johtaneet rauhaan Linkomiehen hallituksen torjuessa Neuvostoliiton kovat ehdot. Elokuussa nimitettiin Antti Hackzellin – toisen tsaarinaikaina Venäjään liikesuhteiden kautta tutustuneen henkilön – johtama uusi hallitus rauhan solmimista varten, ja Enckell palasi pitkän tauon jälkeen ulkoministeriksi. Hackzellin saatua halvauskohtauksen kesken välirauhanneuvotteluiden Enckell joutui dramaattisissa oloissa matkustamaan Moskovaan ja asettumaan Suomen valtuuskunnan johtoon. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta.

Enckell jatkoi ulkoministerinä yhtäjaksoisesti kaikissa sotien jälkeisissä hallituksissa aina K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattista vähemmistöhallitusta myöten, yhteensä viiden ja puolen vuoden ajan. Näinä vuosina hän oli yksi Paasikiven linjan keskeisistä arkkitehdeista.[6] Enckellin ja apulaisulkoministeri Reinhold Sventon asemaa presidentti Paasikiven avustajina ja neuvonantajina korosti kummankin täydellinen venäjän taito ja se, että ulkoministeriön korkeimman virkamiehen, poliittisen osaston päällikön virka oli Enckellin koko ulkoministerikauden ajan ilman haltijaa. Enckellillä ja Sventolla oli kielitaitonsa ylläpitämiseksi tapana jopa keskustella ja käydä kirjeenvaihtoa keskenään venäjäksi.[7] Enckell oli Suomen valtuuskunnan varapuheenjohtajana sekä Pariisin rauhankonferenssissa elokuussa 1946 että YYA-sopimuksesta neuvoteltaessa Moskovassa huhtikuussa 1948. Hän allekirjoitti Suomen edustajana Pariisin rauhansopimuksen 10. helmikuuta 1947 ja yhtenä Suomen edustajista myös YYA-sopimuksen 6. huhtikuuta 1948. Enckell jäi eläkkeelle 73-vuotiaana vuonna 1950.[1]

Enckell sai kahdesti sekä 1. luokan Vapaudenristin (jälkimmäisellä kerralla rintatähden kera) että Valkoisen Ruusun suurristin (jälkimmäisellä kerralla jalokivien kera) ja myös useita korkeita ulkomaisia kunniamerkkejä.[1] Hän julkaisi vuonna 1956 kaksiosaiset muistelmat, jotka keskittyivät Suomen itsenäistymisen aikoihin ja 1920-lukuun.

Enckell kuoli 82-vuotiaana Helsingissä.[1]

PerheMuokkaa

Carl Enckellin vaimo oli hänen Saksassa tapaamansa englantilaissyntyinen Lucy Marie Frieda Agathe Margareta Ponsonby-Lyons. Heidän poikansa oli diplomaatti, filosofian kandidaatti Ralph Enckell.[1] Carl Enckellin veli oli kenraali Oscar Enckell, joka osallistui hänen kanssaan Moskovan välirauhanneuvotteluihin syyskuussa 1944.

JulkaisujaMuokkaa

  • Verkstadsorganisation: Sammanfattning af föredraget. Finska Metallindustrins Arbetsgifvareförbunds föredragsserie för verkmästare 26–29 oktober 1910 N:o 5. Helsingfors 1910
  • Avrustningsproblemet: Föredrag hållet vid föreningen Pro iure nationum's årsmöte den 10 februari 1932. Pro iure nationum, Förening för Nationernas förbund 10. Helsingfors 1932
  • Politiska minnen 1–2. Söderström, Helsingfors 1956
  • Poliittiset muistelmani 1–2. Tekijän käsikirjoituksesta suomentanut Heikki Impola. WSOY 1956

LähteetMuokkaa

  • Carl Enckell Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  • Enckell, Carl: Poliittiset muistelmani 1. WSOY, Helsinki 1956.
  • Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-768-0.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j Forselles, Cecilia af: ”Enckell, Carl (1876–1959)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 570–572. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
  2. Suomen ulkoasiainministerit Valtioneuvosto. Viitattu 9.2.2011. [vanhentunut linkki]
  3. Poliittiset käytännöt ja tavat eduskunta.fi. Eduskunta. Viitattu 9.6.2019.
  4. Enckell, Poliittiset muistelmani 1, s. 91–92.
  5. Enckell, Poliittiset muistelmani 1, s. 110–113.
  6. Uola, s. 63, 152 ja 343.
  7. Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika, s. 152. Helsinki: Otava, 2001.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Forselles, Cecilia af: Brobyggaren Carl Enckells liv och verksamhet fram till slutet av 1917. Diss. Svenska Litteratursällskapet, 2001. (ruotsiksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Enckell, Carl hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)