Kansainliitto

kansainvälinen yhteistyöjärjestö, YK:n edeltäjä

Kansainliitto (engl. League of Nations, ransk. Société des Nations) oli kansainvälinen järjestö, joka perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen ylläpitämään rauhaa. Yhdistyneet kansakunnat (YK) korvasi Kansainliiton toisen maailmansodan jälkeen.[1]

Kansainliitto
League of Nations (englanniksi)
Société des Nations (ranskaksi)
Emblem of the League of Nations (1939).svg
Kartta Kansainliitosta mandaattialueineen.
Kartta Kansainliitosta mandaattialueineen.
Perustettu 25. tammikuuta 1919
(10. tammikuuta 1920)
Lakkautettu 18. huhtikuuta 1946
Päämaja Geneve, Sveitsi
Jäsenet 63 jäsenvaltiota
Viralliset kielet englanti, ranska
Pääsihteeri Yhdistynyt kuningaskunta Eric Drummond (1920–1933)
Ranska Joseph Avenol (1933–1940)
Irlanti Seán Lester (1940–1946)

HistoriaMuokkaa

TaustaMuokkaa

 
”Aukko sillassa”. Punch-lehden pilakuva 10. joulukuuta 1919 esittää Yhdysvaltojen liittymättömyyden Kansainliittoon aukkona jäsenvaltioiden muodostamassa sillassa.

Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan päätyttyä estämään uuden samanlaisen katastrofin puhkeaminen.[1] Isossa-Britanniassa ja muualla maailmassa oli jo sodan aikana syntynyt useita rauhanliikkeitä, kuten British League of Nations Society ja American League to Enforce Peace, jotka esittivät ajatuksen kansainvälisestä järjestöstä.[2] Yhdysvalloissa ajatuksen Kansainliiton perustamisesta esitti kongressille presidentti Woodrow Wilson 8. tammikuuta 1918. Wilson esitteli ehdotuksensa eurooppalaisille Pariisin rauhankonferenssissa, missä se hyväksyttiin 25. tammikuuta 1919. Peruskirjan allekirjoitti 44 perustajajäsentä 28. kesäkuuta 1919. Kansainliitolle määriteltiin kolme päämäärää: yhteisen turvallisuuden edistäminen, kansainvälisen yhteistyön helpottaminen ja rauhansopimusten täytäntöönpano.[1]

Vaikka ajatus Kansainliiton perustamisesta oli tullut Yhdysvaltain presidentiltä, Wilson ei saanut heti maansa senaattia ajatuksen taakse. Wilson teki maanlaajuisen puhekiertueen saadakseen kansakunnan tukemaan Yhdysvaltain liittymistä järjestöön. Rasittavan matkan jälkeen Wilson sai aivohalvauksen.[1] Yhdysvallat ei lopulta liittynyt Kansainliittoon, koska senaatti äänesti Versailles’n rauhansopimuksen ratifiointia vastaan 19. maaliskuuta 1920. Maa ei enää halunnut osallistua Euroopan tapahtumiin. Yhdysvallat ei kannattanut Versailles’n rauhasopimuksen kovia ehtoja Saksalle, ja Yhdysvaltain senaatti piti Kansainliiton turvallisuuslausekkeita Yhdysvaltoja niin laajasti sitovina, että se olisi rajoittanut Yhdysvaltain toimintavapautta. Yhdysvalloissa oli ajatuksia Monroen opin mukaisesta puuttumattomuudesta Euroopan asioihin.[3][4]

Perustaminen ja alkuvuodetMuokkaa

 
Sali, jossa Kansainliitto kokoontui ensimmäisen kerran Pariisissa.

Kansainliiton peruskirja tuli voimaan 10. tammikuuta 1920. Kansainliiton neuvosto kokoontui ensimmäisen kerran Pariisissa 16. tammikuuta 1920.[5] Kokous oli Yhdysvaltain koollekutsuma, mutta sen jälkeen Yhdysvallat ei enää osallistunut järjestön toimintaan.[1] Yhdysvaltain jääminen Kansainliiton ulkopuolelle oli vahingollista järjestön kannalta ja tarkoitti muun muassa sitä, että järjestön määräämät talouspakotteet eivät voisi olla tehokkaita.[6]

Kansainliiton päämajaksi tuli marraskuussa 1920 Geneve Sveitsissä. Ensimmäinen yleiskokous järjestettiin 15. marraskuuta 1920, ja mukana oli 41 valtiota. Yleiskokouksen vakituiseksi kokouspaikaksi valittiin Batiment Electoral, ja neuvoston kokouspaikaksi Palais Wilson. Vuonna 1936 Kansainliitto siirtyi Palais des Nations -rakennukseen. Ensimmäisen maailmansodan hyökkääjävaltioksi määritelty Saksa otettiin jäseneksi vasta vuonna 1926. Neuvostoliitto otettiin jäseneksi vuonna 1934. Laajimmillaan Kansainliitto oli vuosina 1934–1935, jolloin sillä oli 58 jäsentä.[1]

SopimuksetMuokkaa

Kansainliiton ensimmäinen kansainvälinen sopimusasia oli Ahvenanmaan kysymys Suomen ja Ruotsin välillä vuonna 1921. Järjestö meni vuonna 1925 Kreikan ja Bulgarian aseellisen konfliktin väliin ja sai Kreikan vetäytymään Bulgariasta.[1] Kansainliitto solmi huippukautenaan, vuosina 1925–1934, nelisenkymmentä sopimusta.[7] Kansainliiton muita onnistumisia olivat muun muassa Itävallan jälleenrakennus sodan jälkeen, Ylä-Sleesian rajasopimus 1921, Memelin rajasataman sopimus ja Vilnan kiistan sopiminen Puolan ja Liettuan välillä, Kreikan ja Turkin väestönvaihdon valvominen, Eteläisen Länsi-Afrikan liittämisen Etelä-Afrikkaan estäminen, Ison-Britannian Tanganyikan-suunnitelmien estäminen 1932, Saarin territorion sopimus 1935, Irakin ja Persian sopimuksen välittäminen Shatt al-Arabin vesiväylää koskien, oopiumin kontrollijärjestelmä, kemiallisten ja biologisten aseiden kieltävä protokolla sekä ihmisoikeuksiin ja vähemmistöjen oikeuksiin liittyvä työ, kuten lasten hyvinvoinnin edistäminen sekä nais- ja lapsikaupan sekä orjuuden ja pakkotyön vastustaminen. Kansainliitto teki työtä myös ravitsemuksen parantamiseksi, maailman talousongelmien ratkaisemiseksi, tiedonvälityksen ja kuljetusten edistämiseksi sekä kansainvälisen lain kodifioimiseksi. Lisäksi Kansainliiton puolesta toiminut Fridtjof Nansen loi ensimmäisen maailmansodan jälkeen niin sanotun Nansen-passin sotapakolaisille.[8]

Onnistumistensa lisäksi Kansainliitto myös epäonnistui useita kertoja. Se ei saanut mitään aikaan Japanin Mantšurian-miehityksen 1932, Italian Abessinian-miehityksen 1935, tai akselivaltojen asevarustelun kiihtymisen suhteen.[1] Saksan johtajan Adolf Hitlerin aloitettua vuonna 1935 järjestelmällisen varustautumisen Versailles’n rauhansopimuksen luoman maailmanjärjestyksen purkamiseksi erityisesti Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska vaativat Kansainliitolta toimia Saksaa vastaan. Kansainliitto ei kuitenkaan saanut aikaan muuta kuin Saksan toiminnan tuominneen päätöslauselman.[9] Saksa oli eronnut järjestöstä jo lokakuussa 1933 Hitlerin valtaannousun jälkeen.[10] Japani erosi Kansainliitosta maaliskuussa 1933,[11] Italia joulukuussa 1937,[12] Unkari huhtikuussa 1939[13] ja Espanja toukokuussa 1939.[14][15]

Toinen maailmansotaMuokkaa

14. joulukuuta 1939 järjestö erotti Neuvostoliiton sen hyökättyä Suomeen, ja kehotti jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua. Neuvostoliitto näytti reagoivan sille langetettuun tuomioon ilmeettömästi, mutta myöhemmin osoittautui, että asia ei ollutkaan mennyt Neuvostoliitolta ohi täysin jälkiä jättämättä. Keskusteltaessa tulevan YK:n järjestysmuodosta Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 Josif Stalin esitti Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerille Winston Churchillille ja Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille paheksuntansa siitä, että Kansainliiton jäsenmaat oli kiihotettu Neuvostoliittoa vastaan Suomen talvisodan aikana.[16]

Kansainliitto ei enää Neuvostoliiton erottamisen jälkeen toiminut toisen maailmansodan aikana.[1]

LakkauttaminenMuokkaa

Teheranin konferenssissa 1943 Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt, Britannian pääministeri Winston Churchill ja Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin päättivät korvata Kansainliiton uudella järjestöllä, Yhdistyneillä kansakunnilla. Kansainliiton viimeinen kokous järjestettiin huhtikuussa 1946, ja järjestö lakkautettiin 20. huhtikuuta 1946.[1]

JäsenvaltiotMuokkaa

Kansainliitolla oli historiansa aikana yhteensä 63 jäsenvaltiota. Näistä 42 oli perustajajäseniä ja 21 myöhemmin liittyneitä jäseniä.[17]

OrganisaatioMuokkaa

 
Kansainliiton 4. yleiskokouksen avajaiset Genevessä syyskuussa 1923. Ensimmäisellä rivillä keskikäytävästä oikealle Suomen edustajat: Rafael Erich, Carl Enckell, Rudolf Holsti ja Urho Toivola.

Kansainliitolla oli neljä toimielintä.[1]

Kansainliiton neuvosto oli Kansainliiton johtava päätöksentekoelin. Lähes kaikkiin järjestön toimintoihin edellytettiin neuvoston lupaa, ja poliittisesti arkaluontoisissa asioissa se oli järjestön ainoa päätöksentekoelin. Neuvoston päätöksenteko edellytti yksimielisyyttä.[6] Mikä tahansa jäsenmaa saattoi tuoda asiansa neuvostolle. Sen päätökset olivat vain suosituksia eivätkä sitoneet jäsenmaita laillisesti. Neuvosto kokoontui 107 kertaa vuosien 1920–1939 aikana.[1]

Neuvostoon oli tarkoitus kuulua viisi sodan voittajamaata. Kun Yhdysvallat jäi pois, neuvoston pysyviksi jäsenmaiksi tulivat Iso-Britannia, Ranska, Italia ja Japani. Näiden lisäksi mukaan otettiin kolmen vuoden kaudeksi aluksi Belgia, Brasilia, Espanja ja Kreikka. Myöhemmin vaihtuvina jäseninä oli muita valtioita, vuodesta 1922 alkaen kuusi, ja vuodesta 1926 alkaen yhdeksän. Saksasta tuli neuvoston viides pysyvä jäsenmaa vuonna 1926. Saksan ja Japanin erottua vuonna 1933 neuvostoon alettiin ottaa 11 vaihtuvaa jäsentä.[1]

Kansainliiton yleiskokous kokoontui Genevessä joka vuoden syyskuussa.[1] Yleiskokouksessa jokaisella Kansainliiton jäsenmaalla oli oma edustuksensa. Yleiskokous kokoontui kolmen viikon ajan kuudessa eri komiteassa, ja sen pöytäkirjat olivat julkisia. Kansainliiton peruskirjassa ei neuvoston ja yleiskokouksen työnjakoa ollut selitetty kovin tarkasti. Virallisesti yleiskokous pystyikin käsittelemään mitä tahansa asiaa, mutta käytännössä neuvosto pystyi salaamaan siltä tietoa ja kieltää sitä käsittelemästä tiettyjä asioita. Kattavan ja demokraattisen koostumuksensa vuoksi yleiskokous oli arvaamaton elin neuvostoon kuuluneiden suurvaltojen silmissä. Toisaalta maat, jotka kokivat tulleensa neuvoston kaltoinkohtelemaksi, kääntyivät yleiskokouksen puoleen.[6]

Kansainliiton sihteeristö oli järjestön hallinnollinen toimielin. Se valmisteli neuvoston ja yleiskokouksen asialistat sekä julkaisi kokousraportit.[1] Sihteeristö käsitteli oman kompetenssinsa alaisia asioita ja lähetti kaikki muut asiat ylemmille tasoille. Sihteeristö jaettiin 12 osastoon, joista kukin käsitteli omaa aihealuettaan. Osastoista tärkein oli poliittinen osasto.[6] Sihteeristöä johti pääsihteeri, joita olivat brittiläinen James Eric Drummond (1920–1933), ranskalainen Joseph Louis Anne Avenol (1933–1940) ja irlantilainen Seán Lester (1940–1946).[1]

Vuonna 1921 Haagiin perustettiin Pysyvä kansainvälisen oikeuden tuomioistuin.[1]

Kansainliiton yhteydessä toimi useita muita järjestöjä ja komissioita, kuten Aseriisuntakomissio, Kansainvälinen työjärjestö ILO, Terveysjärjestö, Mandaattikomissio, Pakolaiskomissio, Orjuuskomissio, Naisten laillisen aseman tutkimuskomitea, Älyllisen yhteistyön kansainvälinen komissio sekä Pysyvä oopiumin vastaisen työn lautakunta.[1]

Kansainliitto ja SuomiMuokkaa

 
Frederik Rackwitszin maalaus Ahvenanmaan kysymyksen käsittelystä Kansainliitossa.

Suomesta tuli Kansainliiton jäsen joulukuussa vuonna 1920. Suomi koki liittymisen Kansainliittoon tärkeäksi vaikeaksi koetun geopoliittisen asemansa takia. Liittyminen ei kuitenkaan ollut yksioikoista, sillä se tuli ajankohtaiseksi kesken Ahvenanmaan kysymyksen käsittelyn. Vuoden 1920 syksyllä Kansainliitto oli asettanut puolueettoman tutkimuskomission selvittämään Ahvenanmaan tilannetta ja sen mahdollista liittämistä Ruotsiin. Suomen pelättiin Kansainliiton jäseneksi tultuaan vetoavan jäsenmaalle kuuluvaan alueelliseen koskemattomuuteen. Kun Suomen hallitus lupasi, ettei näin tule tapahtumaan, voitiin jäsenyys hyväksyä Kansainliiton neuvostossa.lähde?

Kansainliitolla on merkittävä asema Suomen puolueettomuuden kannalta. Liiton toiminta vaikutti vähitellen myös Suomen politiikkaan, ja Suomessa syntyi luottamusta Kansainliiton kykyyn toimia rauhan takaajana. 1920-luvun Suomi noudatti ulkopolitiikassa puolueettomuuden periaatetta, ja näin ollen niveltyminen Kansainliiton järjestelmään oli Suomelle luonnollinen ratkaisu. 1927 Suomi haki ja pääsi Kansainliiton neuvoston vaihtuvaksi jäseneksi seuraaviksi kolmeksi vuodeksi.lähde?

Liiton periaatteet lupasivat pienille valtioille aiempaa suuremman roolin kansainvälisissä suhteissa, mihin Suomi suhtautui myönteisesti.[7]

Kansainliitossa keskusteltiin tullien vähentämisestä, ja Suomikin omaksui vapaakaupan mukaisen ajattelun Oslon-sopimuksen myötä vuonna 1933.[7]

Joulukuussa 1939 Kansainliitto tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyksen Suomeen. 14. joulukuuta 1939 se jopa erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään, mutta tämä ei saanut Neuvostoliittoa pysäyttämään hyökkäystään. Talvisota paljasti yleisen näkemyksen mukaan sen, miten vähän Kansainliitto pystyi tekemään sellaisissa tilanteissa, joissa joku valtio lähti röyhkeän hyökkäyspolitiikan tielle. Kulissien takana suomalaiset vastustivat Neuvostoliiton erottamista, koska se olisi suomalaisten näkökulmasta estänyt Kansainliiton myöhemmät välitysyritykset sodan lopettamiseksi, ja Neuvostoliiton kärsimä arvovaltatappio olisi ollut vastoin myös suomalaisten etuja. Kansainliiton neuvoston käsitellessä Neuvostoliiton erottamista järjestöstä Suomi pidättyi äänestyksestä.[18]

Lauri Jonkarin väitöskirja Kansainliitto Suomen turvallisuuspolitiikassa ja kansainvälisissä suhteissa: Vastaanotto ja vaikutus julkisessa sanassa ja yhteiskunnassa vuosina 1919–1936 pyrkii osoittamaan, että tämä näkemys on suppea, ja että laajemmin katsoen Kansainliitto toi mukanaan suuren muutoksen kansainvälisiin suhteisiin. Kansainliittoa voidaan pitää ensimmäisen maailmansodan seurauksena syntyneen modernin kansainvälisen järjestelmän toteuttajana. Suomi kuitenkin pyrki turvallisuuspoliittisissa suhteissa hakemaan konkreettista tukea Neuvostoliiton aiheuttaman uhan varalta, eikä kokenut saavansa sitä Kansainliitolta.[7]

LähteetMuokkaa

  • Van Ginneken, Anique H. M.: Historical Dictionary of the League of Nations. The Scarecrow Press, 2006. ISBN 0-8108-5473-2.
  • Tiainen, Jorma O. (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 469–470. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Kraus, Jeffrey (päätoim. Kurian, George Thomas): ”League of Nations”, The Encyclopedia of Political Science, s. 933–935. CQ Press, 2011. ISBN 978-1-933116-44-0.
  2. Van Ginneken 2006, s. 3–5.
  3. USA and League of Nations Mapsoftheworld.com. Viitattu 24.2.2014.
  4. The League of Nations, 1920 U.S. Department of State: Office of the Historian. Viitattu 24.2.2014.
  5. Van Ginneken 2006, s. xvii–xviii.
  6. a b c d Van Ginneken 2006, s. 8–11.
  7. a b c d Turun yliopisto, tiedotukset (Internet Archive)
  8. Van Ginneken 2006, s. 21–28.
  9. Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 469–470. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
  10. Vuosisatamme kronikka, s. 453.
  11. Vuosisatamme kronikka, s. 446.
  12. Vuosisatamme kronikka, s. 503.
  13. Vuosisatamme kronikka, s. 519.
  14. Vuosisatamme kronikka, s. 520.
  15. Talvisodan kronikka.1992, s. 7. ISBN 951-20-3446-8
  16. Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet: Suomen Kuvalehti 1916–1966, s. 133. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
  17. Van Ginneken 2006, s. 217–218.
  18. Aaro Pakaslahti: Talvisodan poliittinen näytelmä, s. 218. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1970.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Jonkari, Lauri: Kansainliitto Suomen turvallisuuspolitiikassa ja kansainvälisissä suhteissa: Vastaanotto ja vaikutus julkisessa sanassa ja yhteiskunnassa vuosina 1919–1936. Turku: Turun yliopisto, 2008. ISBN 978-951-29-3487-4.

Aiheesta muuallaMuokkaa