Avaa päävalikko

Pekkalan hallitus oli Suomen tasavallan 31. hallitus, jonka muodostivat SKDL, SDP, Maalaisliitto ja RKP, eli mukana olivat kolme suurinta puoluetta. Hallituksen pääministeri oli Mauno Pekkala (SKDL). Hallitus toimeenpani lukuisia uudistuksia, joista yksi oli lapsilisäjärjestelmän luominen vuonna 1948. Hallitus toimi 857 hallituspäivää 26. maaliskuuta 194629. heinäkuuta 1948. Niin sanottuna salkuttomana ministerinä ja ministerinä valtioneuvoston kansliassa yhteensä 65 päivää toiminut Hertta Kuusinen oli Suomen toinen naisministeri.[1][2][3]

Huolimatta Pekkalan hallituksen laajasta pohjasta ja pääministerin yhteistyöhalusta ja -kyvystä niin puolueisiin kuin presidenttiinkin päin, sen asema eduskunnassa oli heikko, koska kolmen suurimman hallituspuolueen keskinäinen yhteistyö kangerteli läpi hallituksen toimikauden. Ajaessaan omia tavoitteitaan kukin päähallituspuolue haki liittokumppania toisesta puolueesta kolmatta vastaan tai liittoutui opposition kanssa. SDP yhtenäistyi puoluejohtonsa taakse vuoden 1947 aikana, ja puolueen asevelisiiven ideoima "Jo riittää" -kampanja toi näkyviin sen rajan SDP:n ja SKP:n välillä, jota kansandemokraatit ja SDP:n oppositio olivat pyrkineet peittämään. Kommunistit kärsivät tappion vuoden 1947 kunnallisvaaleissa, ja samaan aikaan sosiaalidemokraatit vakiinnuttivat valtansa Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestössä, Työväen Urheiluliitossa ja osuustoimintaliikkeessä. Ideologisen rajankäynnin päätteeksi SDP sanoutui toukokuussa 1948 irti SKDL:n ja Maalaisliiton kanssa keväällä 1945 solmimastaan yhteistoimintajulistuksesta eli ns. kolmen suuren sopimuksesta.[4]

Hallituksen muodostaminenMuokkaa

Carl G. E. Mannerheim oli eronnut tasavallan presidentin virasta 9. maaliskuuta 1946 ja eduskunta oli valinnut hänen seuraajakseen edellisen pääministerin J. K. Paasikiven. Uusi presidentti antoi hallituksen muodostamisen aluksi Maalaisliiton ehdokkaan Urho Kekkosen tehtäväksi, mutta SKDL kieltäytyi tulemasta mukaan hänen johtamaansa Maalaisliiton, SDP:n ja RKP:n yhteiseen hallitukseen. Kansandemokraatit nostivat julkisesti esiin Kekkosen puutteellisen kielitaidon, mutta todellisena syynä heidän asenteelleen oli Kekkosen menneisyys ja erityisesti tämän toiminta jatkosodan aikana. SKDL:n pääministeriehdokas oli Yrjö Leino, mutta varsinaisena tavoitteena heillä oli saada pääministeriksi Eero Wuori. SDP:lle taas kommunisteja myötäillyt Wuori oli kaikkein vastenmielisin ehdokas. Kolmen suurimman puolueen neuvotteluissa päädyttiin lopulta kompromissina kansandemokraattiseen metsähallituksen pääjohtajaan Mauno Pekkalaan, joka oli toiminut edeltäneen Paasikiven hallituksen puolustusministerinä.[5]

Edellisen hallituksen ministereistä jatkoivat entisissä tehtävissään ulkoministerit Carl Enckell (sit.) ja Reinhold Svento (SKDL), jotka olivat Paasikiven lähimpiä avustajia ja neuvonantajia. Kansandemokraattien ministeriryhmä pysyi kokonaisuudessaan entisellään, kun taas Maalaisliiton ministereistä säilytti uudessa hallituksessa paikkansa vain maatalousministeri Vihtori Vesterinen. RKP:n edustajana hallituksessa jatkoi valtiovarainministeri Ralf Törngren.[5]

HallitusohjelmaMuokkaa

Pääministeri Mauno Pekkala esitti ohjelmapuheessaan eduskunnassa SDP:n, SKDL:n ja Maalaisliiton yhteistoimintajulistuksen mukaiset tunnukset. Hallitus lupasi tehdä voitavansa lopullisen rauhansopimuksen aikaansaamiseksi. Kansandemokraattien päätavoiteet olivat ensinnäkin tuotantoelämän johtaminen uusille urille ottamalla tuotantolaitoksia valtion haltuun, toiseksi virkakoneiston puhdistaminen aikaisempaa laveammin ja kolmanneksi talonpoikien aseman ratkaiseminen maanhankintalakia radikaalimmalla tavalla siten, että nämä lähtisivät mukaan virkakoneiston puhdistamiseen.[5] Muut hallituspuolueet sanoutuivat kuitenkin presidentti Paasikiven tukemina irti puhdistuspolitiikasta vetoamalla oikeusvaltion, demokraattisen valtiojärjestyksen ja lain pyhyyteen.[6]

Vuoden 1946 alusta lähtien Suomi ryhtyi omalta osaltaan selvittämään lopullisen rauhansopimuksen valmistelun yhteydessä esiin nousevia kysymyksiä. Pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta matkusti huhtikuussa 1946 Moskovaan, mutta suomalaisten tavattua Neuvostoliiton valtionpäämiehen Josif Stalinin ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kävi selväksi, ettei Suomen esittämiin sotakorvausten alentamiseen ja rajantarkistuksiin suostuttaisi. Pääministeri Pekkalan johtama valtuuskunta matkusti elokuussa 1946 Pariisin rauhankonferenssiin, jossa Neuvostoliiton pääneuvottelija varaulkoministeri Andrei Vyšinski torjui kiivaaseen äänensävyyn Suomen toivomukset. Pariisin rauhansopimus hyväksyttiin ilman Suomen siihen esittämiä muutoksia syyskuussa 1946, mutta sopimus allekirjoitettiin vasta 10. helmikuuta 1947. Suomen puolesta allekirjoittajina olivat ulkoministeri Carl Enckell ja maatalousministeri Vihtori Vesterinen.[7] Pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento sekä sisäministeri Yrjö Leino olivat jäseninä Suomen valtuuskunnassa, joka allekirjoitti Stalinin esittämän Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen Moskovassa 7. huhtikuuta 1948.[8]

Sisäministeri Leinon eroMuokkaa

Huhut kommunistien suunnittelemasta vallankaappauksesta kiihtyivät kevään 1948 aikana ja saavuttivat huippunsa huhtikuun lopulla. SKDL:n vastustajat pitivät kaappauksen uhkaa todellisena, mikä sai heidät ryhtymään toimiin saadakseen sisäministerin – valtakunnan poliisivoimien ylimmän johtajan – salkun pois SKDL:n hallusta. Toukokuussa 1948 eduskunta käsitteli hallituksen toimintakertomusta vuodelta 1945, jolloin sisäministeri Yrjö Leino oli joutunut luovuttamaan valvontakomission "erittäin vaarallisiksi rikollisiksi" nimeämät ns. Leinon vangit valvontakomissiolle, minkä jälkeen kyseiset henkilöt oli kuljetettu hänen tietämättään välittömästi Neuvostoliittoon. Leinon poliittiset vastustajat katsoivat hänen luovuttaneen omavaltaisesti Suomen kansalaisia vieraalle valtiolle.

Hallituksen kertomuksen hyväksymisen jälkeen kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen esitti yllättäen ponnen, jonka mukaan Leino ei enää nauttinut eduskunnan luottamusta. Suoritetussa äänestyksessä kokoomus, maalaisliitto, edistyspuolue, RKP:n enemmistö ja yksi SDP:n edustaja äänestivät ponsiehdotuksen puolesta. Pääosa SDP:n edustajista äänesti tyhjää ja viisi kansandemokraattia – mukaan lukien pääministeri Mauno Pekkala – oli poissa äänestyksestä. Lopputuloksena ponsiehdotus sai enemmistön äänin 81–61. Parlamentarismin sääntöjen mukaan Leinon olisi nyt pitänyt jättää eronpyyntönsä, mutta hän jatkoi ministerin tehtävässään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin presidentti J. K. Paasikivi joutui ottamaan aloitteen käsiinsä ja vapauttamaan Leinon valtioneuvoston jäsenyydestä. Uudeksi sisäministeriksi hallituksen jäljellä olleelle toimikaudelle nimitettiin kansanedustaja Eino Kilpi. Kommunistit järjestivät Leinon erottamisen johdosta laajan mielenosoitus- ja lakkoliikkeen, mutta nämä ns. Leino-lakot kuivuivat nopeasti kokoon. Leinolla oli yhä vahva suosio SKP:n kannattajien keskuudessa, mutta tosiasiassa kysymys oli tässä vaiheessa jo poliittisesti täysin yhdentekevästä henkilöstä, koska hän oli menettänyt myös oman puolueensa ja Neuvostoliiton luottamuksen.[9][10]

KokoonpanoMuokkaa

Virka Ministeri Tehtävissä Puolue
Pääministeri Mauno Pekkala 26.3.1946 – 29.7.1948   SKDL
Ministeri valtioneuvoston kansliassa Yrjö Kallinen 26.3.1946 – 4.6.1948   SDP
Hertta Kuusinen 4.6.1948 – 29.7.1948   SKDL
Ulkoasiainministeri Carl Enckell 26.3.1946 – 29.7.1948  
Ministeri ulkoasiainministeriössä Reinhold Svento 26.3.1946 – 30.4.1948   SKDL
Uuno Takki 27.3.1946 – 29.7.1948   SDP
Oikeusministeri Eino Pekkala 26.3.1946 – 29.7.1948   SKDL
Sisäasiainministeri Yrjö Leino 26.3.1946 – 22.5.1948   SKDL
Eino Kilpi 26.5.1948 – 29.7.1948   SKDL
Ministeri sisäasiainministeriössä Paavo A. Viding 26.3.1946 – 29.7.1948   Maalaisliitto
Puolustusministeri Mauno Pekkala 26.3.1946 – 27.3.1946   SKDL
Yrjö Kallinen 27.3.1946 – 29.7.1948   SDP
Ministeri puolustusministeriössä Mauno Pekkala 27.3.1946 – 29.7.1948   SKDL
Valtiovarainministeri Ralf Törngren 26.3.1946 – 29.7.1948   RKP
Ministeri valtiovarainministeriössä Onni Hiltunen 26.3.1946 – 29.7.1948   SDP
Opetusministeri Eino Kilpi 26.3.1946 – 26.5.1948   SDP
Lennart Heljas 26.5.1948 – 29.7.1948   Maalaisliitto
Maatalousministeri Vihtori Vesterinen 26.3.1946 – 29.7.1948   Maalaisliitto
Ministeri maatalousministeriössä Paavo A. Viding 26.3.1946 – 29.7.1948   Maalaisliitto
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Lauri Kaijalainen 26.3.1946 – 29.7.1948   Maalaisliitto
Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä Erkki Härmä 26.3.1946 – 29.7.1948   SDP
Kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takki 26.3.1946 – 29.7.1948   SDP
Sosiaaliministeri Matti Janhunen
26.3.1946 – 29.7.1948
  SKDL
Ministeri sosiaaliministeriössä Lennart Heljas 26.3.1946 – 26.5.1948   Maalaisliitto
Erkki Härmä 12.4.1946 – 29.7.1948   SDP
Onni Peltonen 26.5.1948 – 29.7.1948   SDP
Kansanhuoltoministeri Taavi Vilhula 26.3.1946 – 29.7.1948   Maalaisliitto
Ministeri kansanhuoltoministeriössä Yrjö Murto 26.3.1946 – 29.7.1948   SKDL
Erkki Härmä 12.4.1946 – 29.7.1948   SDP
Salkuton ministeri Hertta Kuusinen 26.5.1948 – 4.6.1948   SKDL

[1]

LähteetMuokkaa

  • Suomen historian pikkujättiläinen, päätoim. Seppo Zetterberg, Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Hallitukset ja ministerit vuodesta 1917 Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2013.
  2. Pakarinen, Pete: Suomen hallitukset: Vaaran vuosista maalaisliittolaiseen hegemoniaan 1944–66 Verkkouutiset. Viitattu 21.6.2015.
  3. Selovuori, Jorma: Naiset ministerivaliokuntiin vasta 90-luvulla 2.6.2000. Verkkouutiset. Viitattu 10.6.2013.
  4. Zetterberg 1987, s. 798.
  5. a b c Zetterberg 1987, s. 778.
  6. Zetterberg 1987, s. 780.
  7. Zetterberg 1987, s. 780–783.
  8. Zetterberg 1987, s. 790.
  9. Zetterberg 1987, s. 798.
  10. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 189. Helsinki: Otava, 1987.


  Edeltäjä:
Paasikiven III hallitus
Suomen hallitus
26. maaliskuuta 1946
29. heinäkuuta 1948
Seuraaja:
Fagerholmin I hallitus