Avaa päävalikko

Vjatšeslav Molotov

neuvostoliittolainen poliitikko ja diplomaatti
Hakusana ”Molotov” ohjaa tänne. Polttopullosta katso Molotovin cocktail.

Vjatšeslav Mihailovitš Molotov (ven. Вячесла́в Миха́йлович Мо́лотов; 9. maaliskuuta (J: 25. helmikuuta) 18908. marraskuuta 1986) oli neuvostoliittolainen poliitikko ja diplomaatti. Molotov oli Aleksandra Kollontain ja Josif Stalinin itsensä ohella ainoita bolševikkien johtohahmoja, jotka selvisivät hengissä 1930-luvun suurista puhdistuksista.

Vjatšeslav Mihailovitš Molotov
Вячеслав Михайлович Молотов
Molotov.jpg
Neuvostoliiton pääministeri
Edeltäjä Aleksei Rykov
Seuraaja Josif Stalin
Neuvostoliiton ulkoministeri
Pääministeri Josif Stalin
Georgi Malenkov
Nikolai Bulganin
Edeltäjä Maksim Litvinov
Andrei Vyšinski
Seuraaja Andrei Vyšinski
Dmitri Šepilov
Henkilötiedot
Koko nimi Vjatšeslav Mihailovitš Skrjabin
Syntynyt 25. helmikuuta 1890
Kukarka, Venäjän keisarikunta (nykyään Venäjä)
Kuollut 8. marraskuuta 1986 (96 vuotta)
Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto (nykyään Venäjä)
Puoliso Polina Žemtšužina
Tiedot
Puolue Neuvostoliiton kommunistinen puolue
Uskonto ateisti
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Sisällysluettelo

Nuoruus ja osallistuminen vallankumoukseenMuokkaa

Molotov syntyi Kukarkan kylässä (nykyisin Sovetsk Kirovin alueella) nimellä Vjatšeslav Mihailovitš Skrjabin (ven. Скря́бин). Nimestään huolimatta Molotov ei ole sukua säveltäjä Aleksandr Skrjabinille. Hän liittyi Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen 1906 opiskellessaan Kazanissa ja otti salanimen Molotov (molot = vasara)[1]. Hänet pidätettiin 1909 poliittisesta agitaatiosta ja karkotettiin kahdeksi vuodeksi. Palattuaan hän matkusti Pietariin, joka oli 1914 nimetty liian saksalaisperäisen nimensä, Sankt-Peterburg, vuoksi venäläisittäin Petrogradiksi. Hän oli paikalla helmikuun vallankumouksen aikana muiden bolševikkien, kuten Leninin ollessa edelleen maanpaossa. Hänellä oli tärkeä rooli lokakuun vallankumouksessa ja hän toimi jonkin aikaa Pravdan päätoimittajana ennen kuin alkoi työskennellä Stalinin alaisuudessa keskuskomiteassa 1921.

Sisäpoliittisia vastuutehtäviäMuokkaa

Joulukuusta 1930 toukokuuhun 1941 Molotov oli kansankomissaarien neuvoston (Sovnarkom) puhemies eli Neuvostoliiton hallituksen pääministeri.

Ukrainan suurten katovuosien aikana 1932–1933 Molotov oli viljatoimitusten erikoiskomission johtaja Ukrainassa. Huolimatta nälänhädästä – johon jopa kolmen miljoonan ukrainalaisen arvioidaan kuolleen – hänen onnistui kerätä nälkää kärsivältä alueelta 4,2 miljoonaa tonnia viljaa 4,6 miljoonan tonnin tavoitteesta pois kuljetettavaksi.

 
Molotov, Stalin ja Vorošilov

Neuvostoliiton ulkoministerinäMuokkaa

Toukokuussa 1939 hänestä tuli myös ulkoasioiden kansankomissaari (ulkoministeri). Molotov neuvotteli Ison-Britannian ja Ranskan kanssa elokuussa 1939. Kun neuvottelut epäonnistuivat, hän allekirjoitti Molotov–Ribbentrop-sopimuksen Saksan Joachim von Ribbentropin kanssa. Sopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta 1939 Saksan vallattua maan länsiosat 1. syyskuuta alkaneessa hyökkäyksessä. Puolan itäosa liitettiin Neuvostoliittoon, ja luokkavihollisten pidätykset ja siirrot alkoivat liitetyllä alueella.

Politbyroon jäsenenä Molotov hyväksyi lukuisia kansanvihollisten joukkoteloituksia. 5. maaliskuuta 1940 politbyroo hyväksyi Lavrenti Berijan valmisteleman 25 700 Puolan intelligentsian jäsenen teloituksen, johon sisältyi myös 14 700 puolalaista sotavankia. Katyńin verilöylynä tunnetusta tapahtumasta syytettiin sodan jälkeen saksalaisia.

Pääministerin viran puoluejohtaja Stalin otti itselleen toukokuussa 1941.

Tunteja Saksan hyökkäyksen jälkeen 22. kesäkuuta 1941 Molotov julisti Neuvostoliiton taistelevan voittoon asti. Molotov jatkoi ulkoministerinä ja oli Neuvostoliiton edustajana liittoutuneiden kokouksissa Teheranin, Jaltan ja Potsdamin konferensseissa sekä YK:n perustavassa kokouksessa 1945.

Epäsuosio ja paluu ulkopolitiikan tehtäviinMuokkaa

Molotov toimi toisen maailmansodan jälkeen ulkoministerinä vuoteen 1949, jolloin Andrei Vyšinski korvasi hänet. Hänen vaimonsa Polina Žemtšužina pidätettiin 1948 maanpetoksesta, jota on luonnehdittu osaksi juutalaisvastaista kampanjaa Israelin ajauduttua Neuvostoliittoa vastaan kylmässä sodassa. Molotov itse erotettiin politbyroosta 1952.

Stalinin kuoleman jälkeen 1953 Molotov pääsi takaisin politbyrooseen ja toimi jälleen ulkoministerinä vuoteen 1956. Nikita Hruštšovin paheksuttua Stalinin rikoksia XX puoluekokouksessa helmikuussa 1956, ja Molotovin puolueen muiden stalinistien kanssa hävittyä valtataistelun Hruštšoville, hän joutui erinäisiin merkityksettömiin asemiin, kuten Mongolian suurlähettilääksi 1957–1960 ja Neuvostoliiton pysyväksi edustajaksi kansainväliseen ydinenergiakomissioon (IAEA) Wienissä 1960–1961. Vuonna 1961 Stalinin vastainen linja jatkui XXII puoluekokouksessa, ja vuoteen 1964 mennessä Molotov siivottiin puolueesta kokonaan.

JälkiarvioitaMuokkaa

Molotovin sallittiin liittyä puolueeseen jälleen 1984, tosin vain symbolisena eleenä. Hän kuoli 96-vuotiaana Moskovassa 8. marraskuuta 1986 viimeisenä merkittävänä Venäjän vallankumoukseen 1917 osallistuneena hahmona. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovassa.

Hänen nimensä mukaan on nimetty esimerkiksi Molotov–Ribbentrop-sopimus ja Suomen talvisodassa käyttämät Molotovin cocktailit.

Molotovin elämäkerturi Feliks Tšujev sai vuonna 1991 julkaista Molotovin muistelmat nimellä Molotov Remembers: Inside Kremlin Politics[2]. Tšujev oli haastatellut Molotovia vuosina 1969–1986. Eräässä keskustelussa Tšujeville vuonna 1974 käydyssä haastattelussa koskien Suomen valtaamista talvisodassa oli Molotov todennut sen olevan virhe. Molotov totesi seuraavaa Tšujeville Suomesta ja suomalaisista[2]: "Kuinka armollisia olimme Suomea kohtaan! Olimme fiksuja, kun emme vallanneet sitä. Siitä olisi tullut märkivä haava. Ihmiset siellä ovat itsepäisiä, hyvin itsepäisiä. Epäonnistuimme Suomen demokratisoimisessa." [2]

LähteetMuokkaa

  1. Geoffrey Roberts, Molotov: Stalin's Cold Warrior. Washington, DC: Potomac Books, 2012; pg. 5.
  2. a b c Heikki Aittokoski: Molotov riemuitsi siitä, ettei vallannut itsepäisten ihmisten maata 22.8.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 8.1.2018.

Aiheesta muuallaMuokkaa