Wikipedia

Moskovan välirauha

jatkosodan päättänyt aseleposopimus
Tämä artikkeli käsittelee jatkosodan päättänyttä aseleposopimusta. Talvisodan päätti Moskovan rauhansopimus.

Moskovan välirauha on Neuvostoliiton, Britannian ja Suomen välinen jatkosodan päättänyt rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet jo 4.–5. syyskuuta 1944.[1]

Moskovan välirauha
Jatkosodan jälkeen Moskovan välirauhassa luovutetut alueet. Porkkala palautettiin Suomelle vuonna 1956 runsaasti etuajassa ennen 50-vuotisen vuokrasopimuksen umpeutumista.
Jatkosodan jälkeen Moskovan välirauhassa luovutetut alueet. Porkkala palautettiin Suomelle vuonna 1956 runsaasti etuajassa ennen 50-vuotisen vuokrasopimuksen umpeutumista.
Allekirjoitettu 19. syyskuuta 1944
Allekirjoituspaikka Moskova, Neuvostoliitto
Kielet venäjä, suomi, ruotsi, englanti
Osapuolet

Valtuuskunta

muokkaa

Suomen edustajina Moskovan neuvotteluissa olivat pääministeri Antti Hackzell, puolustusministeri, jalkaväenkenraali Rudolf Walden, yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, kenraaliluutnantti Oscar Enckell[1] sekä asiantuntijoina ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö P. J. Hynninen, vuorineuvos Berndt Grönblom, lähetystöneuvos Johan Nykopp ja ulkoasiainministeriön neuvotteleva virkamies, lakitieteen tohtori Erik Castrén.[2] Valtuuskunta tapasi neuvostoliittolaiset neuvottelijat viikon odottelun jälkeen myöhään illalla 14. syyskuuta, johon mennessä Neuvostoliitto ja Britannia olivat päässeet yksimielisyyteen Suomelle asetettavista ehdoista.[3] Neuvostoliiton neuvottelijoita johti ulkoministeri Vjatšeslav Molotov.[4] Juuri ennen ensimmäistä tapaamista pääministeri Antti Hackzell sai halvauskohtauksen menettäen puhekykynsä, ja valtuuskunta valitsi tilapäiseksi johtajakseen Rudolf Waldenin.[5] Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi matkusti kaksi päivää myöhemmin ulkoasiainministeri Carl Enckell.[6]

Sopimuksen hyväksyminen

muokkaa

Suomessa eduskunta hyväksyi sopimuksen jo samana päivänä kuin se oli allekirjoitettu.[7] Hyväksyminen tapahtui salaisessa istunnossa ilman äänestystä 141 kansanedustajan ollessa paikalla. Hallituksen puolesta istunnossa esiintyi vt. pääministeri Ernst von Born. Luettuaan ulkoministeri Carl Enckellin Moskovasta lähettämän sähkeen, jonka mukaan Molotov ja varaulkoministeri Vladimir Dekanozov olivat uhanneet Suomea neuvostojoukkojen miehityksellä, ellei rauhanehtoja hyväksyttäisi, von Born korosti sopimuksen hyväksymisen tärkeyttä.[8][9] Suomen valtuuskunta palasi kotiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen.[4]

Rauhanehdot

muokkaa
Katso myös: Luettelo välirauhansopimuksen perusteella lakkautetuista järjestöistä
Katso myös: Suomalaiset internointileirit toisen maailmansodan jälkeen

Rauhanehdot olivat alueluovutusten osalta samankaltaiset kuin Moskovan rauhan:[10] Suomen tuli luovuttaa Neuvostoliitolle jatkosodan aikana vallatut Karjalankannaksen, Laatokan pohjoispuolen sekä Kuusamon–Sallan alueen. Uutena luovutuksena Neuvostoliitto vaati itselleen Petsamon.[11] Moskovan rauhan ehtoihin kuulunut Hangon vuokraus Neuvostoliitolle vaihdettiin Porkkalan alueeseen, joka vuokrattiin Neuvosto­liitolle 50 vuodeksi.[12] Aluevaatimusten lisäksi rauhanehtoihin kuului esimerkiksi

  • 300 miljoonan Yhdysvaltain dollarin (vuoden 1938 rahanarvon mukaan) arvoiset sotakorvaukset[13],
  • kommunistien poliittisen toiminnan salliminen ja poliittisista syistä vangittujen henkilöiden – enimmäkseen juuri kommunistien – välitön vapauttaminen sekä kaikkien syrjivien lainsäädännöllisten määräysten ja niistä johtuvien rajoitusten kumoaminen[14],
  • sitoutuminen yhteistoimintaan liittoutuneiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi sekä tuomitsemiseksi[15],[16]
  • fasististen ja ylipäätään kaikkien Neuvostoliiton vastaista kiihotusta harjoittavien järjestöjen toiminnan lakkauttaminen ja sellaisten olemassaolon estäminen vastaisuudessa[17],
  • Suomen armeijan saattaminen rauhanaikaiseen vahvuuteensa kahden ja puolen kuukauden kuluessa välirauhansopimuksen allekirjoittamisesta[18],
  • diplomaattisuhteiden katkaiseminen kaikkiin Saksan vasallivaltioihin; sopimustekstissä todettiin Suomen katkaisseen suhteensa Saksaan jo syyskuun alkupäivinä[19],
  • Suomessa oleskelleiden Saksan ja Unkarin kansalaisten internointi ja heidän omaisuutensa takavarikointi[20] sekä
  • Suomessa vielä tuolloin olleiden saksalaisten joukkojen riisuminen aseista[21], mikä johti Lapin sotaan.

Välirauhansopimuksen tekstissä käytetty ilmaisu ”yhdistyneet kansakunnat” ei viitannut Yhdistyneet kansakunnat -maailmanjärjestöön, joka perustettiin vasta lokakuussa 1945, vaan niihin liittoutuneisiin valtioihin – Neuvostoliittoon ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan –, jotka olivat olleet sodassa Suomea vastaan.[22]

Välirauhansopimuksen toimeenpanoa Suomessa valvoi sopimuksen 22. artiklan mukaisesti liittoutuneiden valvontakomissio,[23] jota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov.[24] Yrjö Soinin mukaan 22. artikla antoi valvontakomissiolle takaportin sopimustekstin myöhempiä tulkintoja varten. Sopimusta täydensi liite-osa, jossa annettiin tarkempia määräyksiä eräisiin sen artikloihin.[25]

Valvontakomission ensimmäiset neuvostoliittolaiset jäsenet saapuivat Helsinkiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen 22. syyskuuta[26] ja sen puheenjohtaja Andrei Ždanov ensimmäisen kerran 5. lokakuuta,[27] mutta brittiläiset jäsenet vasta 14. lokakuuta. Kaikkiaan komissioon kuului sen toiminta-aikana noin 150 neuvostoliittolaista ja parikymmentä brittiläistä jäsentä. Neuvostoliiton johtoasemasta valvontakomissiossa johtui, että komission nimi kirjoitettiin virallisissa yhteyksissä aina muodossa Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio. Ensimmäisiä kysymyksiä, joihin valvontakomissio puuttui, olivat suomalaisten sotilaiden kotiuttaminen, suojeluskuntien ja eräiden muiden järjestöjen lakkauttaminen sekä suomalaiset sotarikolliset (ns. Lista 1).[26]

Suomen pyrkimys rauhaan

muokkaa

Suomi oli jo vuodesta 1943 lähtien pyrkinyt aktiivisesti irrottautumaan sodasta ja rauhaan Neuvostoliiton kanssa, mutta ongelmaksi muodostui Saksa ja Neuvostoliiton asennoituminen. Presidentti ja hallitus pyrkivät irrottautumaan sodasta Suomen itsenäisyys ja kansallinen itsemääräämisoikeus säilyttäen.[28]lähde tarkemmin? Suomessa oli alettu arvioida tilannetta uudelleen keväästä lähtien, jolloin suursodassa oli tapahtunut selkeä käänne liittoutuneiden hyväksi. Rauhaa yritettiin keväällä 1944, mutta eduskunta hylkäsi 12. huhtikuuta 1944 ehdotuksen, koska Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot koettiin liian ankariksi ja saattoivat käytännössä tarkoittaa antautumista.

Suomen johdon sisäpiiri päätti heti Stalingradin taistelun jälkeen kokouksessaan Mikkelissä 3. helmikuuta 1943 aloittaa rauhanpyrkimykset. Kokouksessa esittämässään tilannearviossa Päämajan tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen toi ensimmäisen kerran esiin sen mahdollisuuden, että sota voidaan hävitä.[29] Muutamaa päivää myöhemmin Paasonen esitti saman katsauksen myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, mutta hänen selontekonsa sai monilta kansanedustajilta tylyn vastaanoton.[30] Rytin tultua valituksi toistamiseen presidentiksi ja Edvin Linkomiehen uudeksi pääministeriksi, hallitus aloitti 10. helmikuuta 1943 rauhantunnustelut. Saksalaiset pitivät erillisrauhaan pyrkimystä petoksena ja alkoivat vaatia Suomelta kirjallista sopimusta sitoutumisesta Saksaan. Asia kuitenkin raukesi 16. toukokuuta 1943, jolloin Saksaan ilmaistiin Suomen mieluimmin jatkavan taistelua kuin antautuvan ehdoitta.[31]

Yhdysvaltain Helsingin asiainhoitaja Robert McClintock jätti 20. maaliskuuta 1943 nootin, jossa Yhdysvallat tarjosi Suomelle hyviä palveluksia sodasta irrottautumiseen. Kun Suomen ylin johto neuvotteli asiasta, Carl Gustaf Emil Mannerheim korosti varovaisuutta ja ennakkoneuvotteluja Saksan kanssa. Ulkoministeri Henrik Ramsay matkusti Berliiniin, mutta siellä Suomen erillisrauha-hanke torjuttiin. Kun Neuvostoliitolta kysyttiin lisätietoja, Vjatšeslav Molotov ilmoitti Yhdysvalloille tiedoksi Neuvostoliiton vähimmäisehdot, mutta ei pyytänyt välittämään niitä suomalaisille. Niissä vaadittiin Moskovan 1940 rauhansopimuksen saattamista voimaan, sotakorvauksia ja saksalaisten karkottamista maasta. Yhdysvalloissa ei uskottu suomalaisten hyväksyvän ehtoja ja päädyttiin vain yhteyden järjestämiseen. 5. huhtikuuta Molotov totesi ettei Suomen rauhantahdosta ollut riittävästi näyttöä ja asia hautautui, eikä yhteyttä enää käytetty. Vastatoimenpiteenä Saksa supisti ase- ja viljatoimituksia Suomeen.[32]

Eduskunta piti 3. syyskuuta 1943 salaisen istunnon, jossa käsiteltiin rauhan mahdollisuutta ja pyrkimystä siihen. Eduskuntaan oli syntynyt myös rauhanoppositio, johon kuului 33 kansanedustajaa. Rauhanoppositio toimitti presidentti Rytille elokuun lopulla 1943 kirjelmän, jossa vaadittiin pikaista rauhaa. Kirjelmän allekirjoittajat eivät halunneet vahingoittaa kotirintaman yhtenäisyydestä vaalittua myyttiä ja tarkoittivat kirjelmän luottamukselliseksi. Asiakirja vuoti kuitenkin Tukholman lehtiin. Linkomiehen hallitus oli etukäteen tietoinen rauhanopposition hankkeesta eikä vastustanut sitä sinänsä, koska sen käsityksen mukaan neuvotteluasetelmaa Neuvostoliiton kanssa olisi helpottanut se, että Suomessa oli rauhaa kannattava ei-kommunistinen mielipidesuunta. Kirjelmän vuodosta tuohtunut pääministeri Linkomies esitti 3. syyskuuta 1943 pidetyssä istunnossa eduskunnalle hallituksen tiedonannon sanoen melko suorasukaiseen sävyyn, että hallitus pyrki aivan samaan tavoitteeseen kuin rauhanoppositio; se ei vain voinut mainostaa toimiaan julkisesti turuilla ja toreilla.[33]

Neuvostoliitto aloitti syksyllä 1943 Suomen vastaisen propagandakampanjan, joka liittyi lähestyvään Teheranin konferenssiin, jossa Neuvostoliitto asetti reunaehtoja, joista eräät vaikuttivat Suomeenkin. Yksi keskeinen periaate oli että Suomen kysymys oli pelkästään Suomen ja Neuvostoliiton keskeinen asia. Toinen oli Moskovan 1940 rauhan rajojen ottaminen keskustelun pohjaksi. Jotta Suomi olisi helpommin saatu myöntymään rauhaan, Churchill ja Roosevelt kuitenkin ehdottivat, että Viipuri jätettäisiin Suomelle, mutta Stalin vaati Viipuria ehdottomasti Neuvostoliitolle ja kieltäytyi edes keskustelemasta asiasta.[34]

Teheranista kantautui tietoja, joiden mukaan ehdottoman antautumisen vaatimus oli voimassa, joka tietenkin aiheutti pelkoa Suomessa.[32]

Yhdysvaltain asiainhoitaja jätti 30. tammikuuta 1944 Suomen hallitukselle nootin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä Moskovaan ja luvattiin samalla hyviä palveluksia.

Paasikivi matkusti 12. helmikuuta 1944 salaisesti Tukholmaan tunnustelemaan Neuvostoliiton rauhanehtoja. Neuvostoliitto oli lähettiläs Aleksandra Kollontain välityksellä nimenomaan toivonut Paasikiveä rauhanneuvottelijaksi. Hän tapasi Neuvostoliiton virallisen edustajan Kollontain kolme kertaa ja saa häneltä alustavat tiedot ehdoista sekä Neuvostohallituksen suostumuksen aloittaa rauhanneuvottelut. Paasikivi keskusteli Kollontain kanssa kahden kesken useita tunteja pitkälle yöhön ja informoi tätä laajasti Suomen silloisesta asemasta, lähettiläs lähinnä keskittyi kuuntelemaan. Paasikivi oli henkilökohtaisesti sitoutunut vuoden 1940 rajoihin ja oli muutoinkin mieleinen neuvottelukumppani Neuvostoliiton johdolle. Paasikivi sanoi myös Saksan harhauttaneen Suomen kansan sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Suomen poliittinen johto pelkäsi Paasikiven menevän myöntyväisyyslinjallaan liian pitkälle, mutta päätti kuitenkin jatkaa rauhanprosessia hänen välityksellään.[35]

Aleksandra Kollontain välittämät Moskovan rauhanehdot osoittautuvat erittäin tiukoiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Paasikivi oli hyvin pessimistinen niiden suhteen.

Neuvostoliitto yritti helmikuussa massiivisilla Helsingin suurpommituksilla pakottaa Suomen hyväksymään rauhanehdot.[36]

Maaliskuun alussa 1944 Ruotsin kuningas Kustaa V vetosi Ruotsin ulkoministeriön välityksellä presidentti Rytiin ja puolustusvoimien ylipäällikköön Mannerheimiin, ettei neuvotteluyhteyttä Moskovaan päästettäisi katkeamaan.[37]

Paasikivi ja entinen ulkoministeri Carl Enckell lensivät 26. maaliskuuta Moskovaan, jossa heille selvitettiin, ettei Suomella ollut valinnan mahdollisuutta. Kollontain esittämät ennakkotiedot osoittautuivat eräänlaiseksi harhautukseksi, johon he olivat langenneet. Paasikivi paljasti muun muassa sotasalaisuuksia, kertomalla saksalaisten joukkojen määristä ja sijainnista Lapissa. Venäläisiä kiinnosti erityisesti oliko saksalaisia joukkoja Kannaksella, jolloin Carl Enckell joutui puuttumaan näihin keskusteluihin. Paasikivi olisi hyväksynyt Kremlin ehdot, mutta hallitus, ylipäällikkö ja Eduskunta hylkäsivät ne, koska katsoivat niiden ylittävän Suomen kestokyvyn. 15. huhtikuuta esitetty hylkäämispäätös perustui siihen ettei 600 miljoonan dollarin sotakorvauksista selviytymistä pidetty mahdollisena.[32][35][38] Hylkäämispäätöksen taustalla vaikutti myös pelko siitä, että Neuvostoliitto olisi myöhemmin voinut käyttää mitä tahansa rauhanehtojen täyttämiseen liittyvää epäonnistumista tai puutetta perusteena Suomen miehittämiseen. Historiantutkija Jukka Seppinen on katsonut, että J. K. Paasikivi tulisi jälkikäteen tuomita sotasalaisuuksien paljastamisesta Neuvostoliitolle.[39]

Neuvostoliitto oli yhtynyt Moskovan ulkoministerikonferenssissa ns. neljän vallan julistukseen, joka vaati vihollismaan ehdotonta antautumista ja sen lisäksi oli alun perin sovittu ettei vihollismaan kanssa tehdä erillistä rauhansopimusta, jota oli kuitenkin myöhemmin lievennetty siten, että oli mahdollista tehdä väliaikainen rauha ennen lopullista rauhaa. Neuvostoliiton itsevarmuutta vaatia tiukkoja rauhanehtoja lisäsi Casablancan konferenssi tammikuussa 1943, jossa länsiliittoutuneet uudistivat ehdottoman antautumisen vaatimuksensa.[40]

Välirauha vai välirauhan aika

muokkaa

Myöhemmin tarkastellen mahdollisesti sekaannuksia aiheuttava välirauha-nimitys tulee siitä, että kyseinen rauha solmittiin vain Suomen ja Neuvostoliiton sekä Britannian välillä ja rauha oli tarkoitettu olemaan voimassa vain väliaikaisesti, kunnes saatiin aikaan pysyvä rauhansopimus.[41] Toinen maailmansota jatkui vielä jatkosodan loppumisen jälkeenkin, ja rauhansopimukset solmittiin kaikkien maiden kesken (Saksaa ja Japania lukuun ottamatta) Pariisin rauhassa vuonna 1947. Tällöin uusittiin myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauhansopimus jokseenkin saman sisältöisenä kuin Moskovan välirauhan sopimuskin. Liittoutuneiden valvontakomissio poistui Suomesta Pariisin rauhansopimuksen astuttua voimaan. "Välirauha" on suomenkielinen termi. Virallisessa englanninkielisessä tekstissä käytetty sana on "armistice".

Moskovan välirauhaa ei tule sekoittaa Moskovan rauhaan, joka päätti talvisodan vuonna 1940.

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b Hietanen, Silvo ym.: Kansakunta sodassa, 3. osa Kuilun yli, s. 106. Helsinki: Valtion painatuskeskus, Opetusministeriö, 1992. ISBN 951-861-384-2
  2. ↑ Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota: Kronikka, s. 179. Jyväskylä: Gummerus, 1997 ISBN 951-20-3661-4
  3. ↑ Jatkosota: Kronikka, s. 179.
  4. ↑ a b Jatkosota: Kronikka, s. 181.
  5. ↑ Jatkosota: Kronikka, s. 179.
  6. ↑ Kansakunta sodassa, s. 108
  7. ↑ Kansakunta sodassa, s. 110
  8. ↑ Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 14−15. Helsinki: Otava, 1956.
  9. ↑ Valtiopäivät 1944 – Pöytäkirjat III. Valtioneuvoston kirjapaino, 1945.
  10. ↑ Välirauhansopimus, 1. ja 6 artikla
  11. ↑ Välirauhansopimus, 7. artikla
  12. ↑ Välirauhansopimus, 8. artikla
  13. ↑ Välirauhansopimus, 11. artikla
  14. ↑ Välirauhansopimus, 20. artikla
  15. ↑ Välirauhansopimus, 13. artikla
  16. ↑ http://heninen.net/sopimus/1944_f.htm
  17. ↑ Välirauhansopimus, 21. artikla
  18. ↑ Välirauhansopimus, 4. artikla
  19. ↑ Välirauhansopimus, 5. artikla
  20. ↑ Välirauhansopimus, 2. ja 16. artikla
  21. ↑ Välirauhansopimus, 2.artikla
  22. ↑ Aulis Blinnikka: Valvontakomission aika, s. 23. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1969.
  23. ↑ Välirauhansopimus, 22. artikla
  24. ↑ Kansakunta sodassa, s. 212
  25. ↑ Soini 1956, s. 20.
  26. ↑ a b Jatkosota: Kronikka, s. 182.
  27. ↑ Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino, s. 121. Helsinki: Tammi, 1973 ISBN 951-30-2653-1
  28. ↑ Veitsen terällä. Matti Koskimaa 1993. WSOY. ISBN 951-0-18811-5
  29. ↑ Jari Leskinen ja Antti Juutilainen (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 169. Helsinki: WSOY, 2005 ISBN 978-951-0-28690-6
  30. ↑ Jatkosota: Kronikka, s. 119.
  31. ↑ Jatkosodan Pikkujättiläinen. WSOY 2007. 4. p. ISBN 978-951-0-28690-6
  32. ↑ a b c Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 1987. ISBN 951-0-14253-0
  33. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 156. Helsinki: Otava, 1987.
  34. ↑ Ohto Manninen, Kyösti Rainila: ”Tarkastelua, Viipurin tulevaisuuden näkymät”, Viipuri menetetty! Rintama horjuu 1944, s. 329. Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28209-9
  35. ↑ a b Jukka Seppinen. Menetetty karjala? 4. luku. Minerva 2006. 2. p. ISBN 952-5591-73-5
  36. ↑ Suomi taisteli 4 WSOY ISBN 951-0-03956-X
  37. ↑ Jatkosota: Kronikka, s. 145.
  38. ↑ Edwin Linkomies: Vaikea aika, s. 420–440. Helsinki: Otava, 1970. (Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pöytäkirjojen liitteinä olleet jäljennökset Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelijoiden kokouksessa Moskovassa 27. ja 29. maaliskuuta 1944 tehdyistä salaisista pöytäkirjoista.)
  39. ↑ Mari K. Niemi ja Ville Pernaa (toim.): Entäs jos... vaihtoehtoinen Suomen historia, s. 142. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6892-3.
  40. ↑ Venäjän Historia. s. 436. Otava 2006. ISBN 978-951-1-15799-1
  41. ↑ Välirauhansopimus, johdanto

Aiheesta muualla

muokkaa
Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio Hopeakettu • Pohjois-Suomi • Itä-Karjala • Karjalankannas • Laatokka • merisotatoimet • ilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäys • Tali-Ihantala • Suurhyökkäys Syväriltä • Suurhyökkäys Maaselästä • Ilomantsin taistelu
Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton rauhansopimukset (päättyneet sodat)
 
Tarton rauha 1920
Moskovan rauha 1940 (talvisota) | Moskovan välirauha 1944 (jatkosota) | Pariisin rauha 1947
   
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Moskovan_välirauha&oldid=22835432”