Suurhyökkäys Syväriltä 1944

Suurhyökkäys Syväriltä 1944 oli puna-armeijan suorittama suurhyökkäys Syväriltä U-asemaan jatkosodassa kesällä 1944. Suurhyökkäys alkoi varhain aamulla 21. kesäkuuta Lotinanpellossa. Stavkan eli Josif Stalinin oman pääesikunnan käskyn mukaan kenraalimajuri Kustaa Tapolan 5. divisioona oli tuhottava ensimmäisenä. Puna-armeijan rintaman johto määräsi tulivalmistelun pituudeksi 3 tuntia 32 minuuttia, joka oli Neuvostoliiton pisin tulivalmisteluaika koko toisessa maailmansodassa.

Linnoitustöitä Syvärillä kolme päivää ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä.

Taustaa

Suomalaisten hallussa ollut alue kesäkuun alussa 1944.

9. kesäkuuta Karjalankannaksella alkaneen Leningradin rintaman suurhyökkäyksen murtaessa hajalle suomalaisten puolustuksen Valkeasaaressa, käytiin Aunuksenkannaksella vielä asemasotaa. Kenraaliluutnantti K.L.Oeschin komentama Aunuksen Ryhmä armeijakuntineen oli idempänä kuin yksikään saksalainen divisioona. Suur-Suomi eli vain paperilla. Suomen poliittinen johto ei enää uskonut rajoja piirrettävän Syvärille. Eräät sen jäsenet, etupäässä Mannerheim, uskoivat miehitetyn Itä-Karjalan avulla neuvottelevansa neuvostoliittolaisilta paremmat rauhanehdot kuin Moskovan rauhansopimuksessa 1940.

Asemasota Aunuksenkannaksella kesti 33 kuukautta. Vaikka optimismi jarrutti varustelutöitä, uhrattiin Aunuksen- ja Maaselänkannasten linnoittamiseen työvoimaa – Karjalankannaksen kustannuksella. Vielä helmikuussa 1944 yli 2/3 linnoitusjoukoista oli Itä-Karjalassa. Pääaseman takana, Syväristä noin 25 kilometriä pohjoiseen oli kesällä 1944 alettu rakentaa taempaa linjaa, joka kulki Pisi–Saarimäki–Sammatus-välillä. Tämä PSS-linja edusti esteineen, taisteluhautoineen, tuliasemineen ja korsuineen kevätkesällä 1944 jo melkoista taisteluvalmiutta. Itä-Karjalan kohtaloa eivät kuitenkaan ratkaisseet linnoituslaitteet vaan niiden puolustamiseen tarvittavat divisioonat. Karjalankannaksen nopeasti mureneva puolustus pakotti Päämajan siirtämään sinne lisää joukkoja. Vajaan viikon kuluessa koko Itä-Karjalan puolustusta oli heikennettävä yhdellä armeijakunnan esikunnalla, neljällä divisioonalla ja yhdellä prikaatilla. Syvärin alueen puolustaminen muuttui jo alun perinkin vaikeasta mahdottomaksi. Esimerkiksi pataljoonan puolustusalueen keskimääräinen leveys oli Syvärillä 11 kilometriä, kun se Karjalankannaksella oli vain kolme kilometriä. Suomalaisille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä. Marsalkka Mannerheim allekirjoitti 16. kesäkuuta toimenpidettä koskevan käskyn.

Seuraavana päivänä kirjoitettiin Karjalan Rintaman esikunnassa käsky tuhota suomalainen Aunuksen Ryhmä. Puna-armeijan tärkeimpinä tehtävinä oli vapauttaa Kirovin rautatie.

Talvelan vetäytymissuunnitelma

Suomalaiset pioneerit panostavat Syvärin voimalaitoksen kanavasulkuja 17. kesäkuuta 1944.

Kun kenraaliluutnantti Oesch siirrettiin Karjalankannaksen joukkojen komentajaksi, määrättiin Aunuksen Ryhmän uudeksi komentajaksi kenraaliluutnantti Paavo Talvela. Jo kesän 1919 Aunuksen retkeen osallistuneelle veteraanille vetäytymiskäsky oli karvas niellä. Sieluni itkee syvästi, mutta minulla ei ole varaa hermojärkytykseen, oli hän todennut. Aunuksen ryhmällä oli käytettävissään VI armeijakunta, jota komensi kenraalimajuri Aarne Leopold Blick. Armeijakuntaan kuuluivat kenraalimajuri Selim Isaksonin 7. divisioona, kenraalimajuri Antti Kääriäisen 8. divisioona, kenraalimajuri Kustaa Tapolan 5. divisioona ja eversti Kuistion 15. prikaati. Talvelan viivytyssuunnitelmassa PSS-asema oli eräänlainen kääntösarana, kun vetäytyminen Syväriltä alkaisi. Puna-armeijan lyhin tie Suomeen kulki yli läntisen Aunuksen, jonka lakeudet tarjosivat panssareille erinomaiset etenemisurat. Näin ollen etenemistä tuli jarruttaa nimenomaan Laatokan rantakaistalla.

Ensimmäiseksi oli määrä tyhjentää Syvärin eteläpuolella ollut laaja sillanpää, minkä jälkeen siirryttäisiin PSS-asemaan. Saranan varassa kääntyen luovuttaisiin Itä-Aunuksesta Äänislinna mukaan lukien. Maaselänkannaksella puolustautuva kenraalimajuri Einar Mäkinen komentama II armeijakunta oli saanut käskyn vetäytyä Porajärvelle, lähelle Suomen rajaa. Talvelan tehtäväksi jäi yhtenäistää II armeijakunnan ja Aunuksen Ryhmän vetäytymistiet. Syvärin eteläpuolella sijainnut sillanpää tyhjennettiinkin 17. kesäkuuta. Se onnistui niin hyvin, että neuvostojoukot huomasivat tapahtuneen vasta kahta päivää myöhemmin.

Neuvostojoukot

Valmistellessaan hyökkäystä Syvärillä puna-armeijan ylijohto irrotti armeijankenraali Kirill Meretskovin alaiselle Karjalan Rintamalle suuria voimia. Syvärin 225 kilometrin levyisestä rintamasta vastasi kenraaliluutnantti A. Krutikovin 7. armeija, johon kuuluivat:

• IV armeijakunta (2 divisioonaa ja merijalkaväkiprikaati)
• CXXVII kevyt armeijakunta (3 prikaatia)
• XXXVII kaartin armeijakunta (3 divisioonaa ja prikaati)
• XCIX armeijakunta (3 divisioonaa ja merijalkaväkiprikaati)
• 150. linnoitusalue (2 divisioonaa)

Ryhmittymän tehtävänä oli tuhota Aunuksen Ryhmä ja edetä Karjalankannaksella olevien suomalaisjoukkojen selustaan. Raskain isku kohdistuisi suomalaisten voimakkainta, mutta samalla arinta kohtaa vastaan pitkin Laatokan rantaa.

Kenraaliluutnantti Krutikov valmisteli Syvärin ylitystä huolellisesti. Tykistövalmisteluun oli käytettävissä noin 1 500 tykkiä ja kranaatinheitintä, jolloin keskimääräinen asetiheys rintamakilometrillä oli 130 tykkiä tai heitintä. Maavoimia tuki noin 600 lentokonetta. Pioneerijoukkojen oli Syvärin ylimenon turvaamisen lisäksi taattava joukkojen eteneminen myös metsien, soiden ja järvien peittämillä alueilla. Koska suomalaisten puolustusasemassa oli runsaasti linnoituslaitteita, määrättiin tykistökeskityksen pituudeksi 3 tuntia 32 minuuttia. Keskitys olikin Karjalan Rintaman mittavin ja samalla myös Neuvostoliiton pisin tykistökeskitys.

Suurhyökkäys alkaa

Suurhyökkäystä Syvärillä torjuneita tykkimiehiä kalustona 105 K 13 ajoon lähdössä vihollisen alta.

Kesäkuun 21. päivän aamuna neuvostotykistö aloitti rumputulen Syvärin yli. Suomalaisten asemiin putosi kaikkiaan noin 80 000 kranaattia ja yli 60 000 miinaa. Hyökkäyksen painopiste oli Lotinapellolla, 5. divisioonan lohkolla. Tulivalmistelun päätyttyä hyökkääjä työnsi Syväriin yli 2 000 ylimenovälinettä: lauttoja, syöksyveneitä, ponttoneita sekä uivia autoja ja panssareita. Luku ylitti vastassa olleen Erillispataljoona 15:n miesvahvuuden. Aamupäivän aikana neuvostojoukot rakensivat ponttonisillan Lotinapellon kohdalla Syvärin yli, eikä seitsemän suomalaispatteriston tuli estänyt hyökkääjää pureutumista Syvärin vastarannalle Miroskinitsinniemeen. Illalla 7. Armeijalla oli 16 kilometriä leveä ja kahdeksan kilometriä syvä sillanpääasema. Kaikki Ilvesdivisioonan voimat oli sidottu taisteluihin. Päämaja vaati Talvelaa työntämään hyökkääjän takaisin Syväriin, mutta neuvostojoukkojen ylivoima painoi VI Armeijakunnan joukkoja vastustamattomasti taaksepäin. Puolustajien päävoimat ryhmittyivät PSS-asemaan 24. kesäkuuta mennessä; 5. divisioona (Ilvesdivisioona) ja 15. prikaati vetäytyivät puolustusasemiin viime hetkellä uupuneina ja neuvostojoukot kintereillään.

Suomalaisten valmistautuessa pysäyttämään puna-armeija kuuden peninkulman mittaisessa PSS-asemassa armeijakenraali Meretskov tarjosi suomalaisille yllätyksen.

Tuuloksen maihinnousu

Aunuksen Ryhmän sotapelissä keväällä 1944 oli päädytty arvioon, että vihollinen suorittaisi maihinnousun RTR 13:n lohkolle, Viteleen ja Tuulosjoen väliselle rannikolle. Sotapeli muuttui todeksi 23. kesäkuuta aamuna, kun neuvostoliittolainen 70. merijalkaväenprikaati nousi maihin kolme kilometriä Tuulosjoen suusta lounaaseen. Prikaatin komentajalle, everstiluutnantti Aleksandr Blakille oli annettu käsky: ”Nouskaa maihin Tuulosjoen alueella, katkaiskaa rannikon suunnassa kulkevat rauta- ja maantiet, estäkää vihollisen vetäytyminen Aunuksesta ja sen reservien siirto Viteleen suunnasta sekä pitäkää valtaamanne sillanpää lujasti, kunnes 7. armeijan päävoimat saapuvat.”

Maihinnousua oli todistamassa myös Itämeren laivaston komentaja amiraali V. Tributs.

Aarne Blick

Päämaja suhtautui maihinnousu-uhkaan vähätellen. Laiminlyönteihin kuului johtosuhteiden organisoimattomuus maihinnousun varalta ja merimaalien tulittamiseen soveltuvan materiaalin siirtäminen Karjalankannakselle.

Rantatorjunnasta vastasi RTR 13:n yksi meriammuntaan soveltunut patteri Hatsissa. Ainoa puolustusta vahvistanut päätös oli Aunuksenkaupungista Nurmoilan ja Säntämän kautta Viteleeseen johtaneen kiertotien rakentamisen aloittaminen toukokuussa 1944. Tie kulki noin kuuden kilometrin päässä Tuuloksesta. Oli paha strateginen virhe, että kunnollista rinnakkaisyhteyttä ei ollut. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana, myös Suomessa, oli niin sanotun rokadiradan tärkeys, varsinkin huollon kannalta, tullut selväksi. Tarkkaan ottaen ”rokadirata” tarkoittaa rintaman suuntaista rautatietä, mutta teoreettisesti se tarkoittaa, että toiminta voi tapahtua myös sivuttaissuunnassa (oletettuun) rintamaan nähden.

Aamulla 23. kesäkuuta neuvostoilmavoimat hiljensivät ensin Hatsin patterin ja sen jälkeen merijalkaväki nousi maihin vaivatta, sillä ranta oli vain tähystäjien miehittämä. Puoleenpäivään mennessä sillanpää oli laajentunut kilometrin syväksi ja neljä kilometriä leveäksi. Suomalaisten huoltotiet PSS-aseman puolustajille olivat katkenneet. Toinnuttuaan ensijärkytyksestä suomalaiset aloittivat vastatoimet. Vastahyökkäykset olivat kuitenkin ponnettomia ja johtivat raskaisiin tappioihin. Maihinnousun torjunta oli silkkaa improvisointia: vajaan vuorokauden kuluessa suomalaisten komentaja vaihtui neljä kertaa. Aunuksen Ryhmän komentaja käski kenraalimajuri Blickiä nimittämään maihinnousualueelle lujatahtoisen miehen. Tehtävään määrättiin everstiluutnantti K.V. Viisterä, joka otti hajanaiset suomalaisjoukot komentoonsa illalla 23. kesäkuuta.

Seuraava päivä valkeni myrskyisänä. Maihinnousua suorittava merijalkaväki jäi ilman laivaston ja ilmavoimien tukea. Myrskystä huolimatta sillanpäähän tuotiin uusi merijalkaväenprikaati. Muuta vahvennusta olivat haupitsipatteri ja ilmatorjuntarykmentti. Suomalaiseen Osasto Viisterään kuului kolme pataljoonaa. Viisterän päämääränä oli jakaa sillanpää kahtia ja tuhota maihinnousujoukot vyöryttämällä ne Laatokkaan. Suurin toivein valmisteltu vastahyökkäys alkoi iltapäivällä 24. kesäkuuta kolmen patteriston kymmenen minuutin tulivalmistelun jälkeen. Tulivalmistelu osoittautui tehottomaksi ja osa kranaateista ammuttiin omiin joukkoihin. Vastahyökkäys kuivui kokoon vajaassa kahdessa tunnissa, sillä sää lauhtui ja neuvostoilmavoimat puuttuivat asiaan.

Läpimurto PSS-asemassa ja sen seuraukset

Tuuloksen maihinnousualueen taistelut liittyivät kiinteästi PSS-asemasta käytyyn taisteluun. Osasto Viisterän hyökkäyksen ratkaisuvaiheessa Blick ei voinut lähettää reservejään apuun, sillä niitä tarvittiin 15. prikaatin kaistalla, jossa tapahtui läpimurto. Vaikka PSS-asemalla oli sangen suuri taisteluarvo, oli kolme vajaata yhtymää (divisionaa) liian vähän sitä puolustamaan. 15. prikaatin etulinjasta vastasi kaksi pataljoonaa, joilla oli yhteensä 22 kilometriä puolustettavaa aluetta. Armeijakunnan voimin tehdyn hyökkäyksen torjuivat suomalaiset kahdesti. Kolmannella kerralla, iltapäivällä 24. kesäkuuta rintama Pisissä murtui kolmesta kohtaa. Sitä vastoin muualla linja piti. Eversti Kuiston prikaatin pääosat joutuivat perääntymään. PSS-asema oli murrettu. PSS-asemaan uhratut varat ja työvuodet haihtuivat savuna ilmaan vuorokaudessa. Aunuksen kannaksen salvaksi rakennetulle linjalle ei riittänyt tarpeeksi puolustajia, joita tarvittiin kipeämmin Karjalankannaksella.

Tuuloksen maihinnousu ja PSS-aseman murtuminen Pisissä uhkasivat romuttaa kenraaliluutnantti Talvelan alkuperäisen vetäytymissuunnitelman täysin. Operaation saranaksi kaavailtu PSS-asema oli murtunut. Aunuksen Ryhmän ja Maaselänkannaksella vetäytyneen II Armeijakunnan liikkeiden tahdittaminen oli epäonnistua heti alkuunsa. Laatokan rannalla ei saanut vetäytyä liian nopeasti, koska II Armeijakunnan ja Äänisen Rannikkoprikaatin raskasta kalustoa kuljetettiin parhaillaan Äänislinnan kautta länteen. Talvela tarvitsi päätökseensä kaksi tuntia: Tuuloksen maihinnousijat työnnetään Laatokkaan, mutta PSS-asemaa ei työnnetä takaisin. VI Armeijakunnan oli ”torjuvasti viivyttäen ja sitkeästi maastossa taistellen”, jotta Tuuloksen sillanpääasema ehdittäisiin tuhota.

Kaikki olisi vaikuttanut selvältä, ellei VI Armeijakunnan komentajana olisi ollut lujatahtoinen ja temperamenttinen Blick. Hänen käsityksensä armeijakunnan roolista poikkesi täysin Aunuksen Ryhmän komentajan, kenraaliluutnantti Talvelan kannasta. Talvela kehotti Blickiä hyökkäämään ja lupasi tueksi rautatiepatterin. Blickin mielestä hänen joukkonsa olivat tuhon omat, ellei niitä vedettäisi välittömästi Tuuloksen sillanpään ohi pohjoisemmaksi. Koska tähän ei heruisi Talvelan lupaa, päätti hän toimia omin päin pelastaakseen joukkonsa. Kesäkuun 24. päivän iltana kello 22.10. Blick antoi käskyn irrottautua PSS-asemasta ja ryhtyä viivytystaisteluun. Varmistaakseen käskynsä toteutumisen hän kielsi hiiskumasta asiasta mitään Aunuksen Ryhmän esikuntaan. Talvela sai tiedon tapahtumista vasta kuutta tuntia myöhemmin, jolloin päätöstä ei voinut enää perua. Talvela ei antanut Blickin kuuliaisuusrikosta koskaan anteeksi.

Vetäytyminen U-asemaan

Torjuntataisteluissa käytetty panssarikauhu tuliasemassa.

Suomalaisten onneksi 25. ja 26.kesäkuuta olivat sateisia ja myrskyisiä. Lisäjoukkojen tulo Tuuloksen sillanpäähän estyi. Pisissä lyöty 15. Prikaati säästyi vetäytyessään neuvostoilmavoimien iskuilta. Puolustajat eivät enää haaveilleetkaan sillanpään tuhoamisesta, vaan sen rajoittamisesta, kunnes 15. Prikaati ja 5. Divisioona ehtisivät ohittaa alueen kehnoa, mutta käyttökuntoista kiertotietä pitkin. 15. Prikaatin joukkojen vetäytyessä neuvostojoukot ylittivät Tuulosjoen ja saivat yhteyden sillanpäässä olleisiin joukkoihin. Kenraalimajuri Kustaa Tapolan 5. divisioona jatkoi kiivaasti taistellen vetäytymistään vielä 27. kesäkuuta. Huonokuntoisella tiellä jouduttiin raskas kalusto hylkäämään tienpuoleen.

Tuuloksen maihinnousutaistelujen todetaan päättyneen samana päivänä. Maihinnousun torjunnan epäonnistumiseen johtui monesta seikasta: valmistautumattomuudesta, torjuntaan sopivien joukkojen puutteesta, rannikkojoukkojen ja kenttäarmeijan yhteistyön kehnoudesta sekä kiireessä järjestetyistä johtosuhteista. Maihinnousu saatiin kuitenkin rajoitetuksi niin kauaksi aikaa, että VI Armeijakunnan oikean siiven joukot ehtivät vetäytyä kiertotietä turvaan.

Aunuksen kannaksen länsiosassa käytyjen raskaiden viivytystaistelujen aikana Isaksonin 7. divisioona vetäytyi Syväriltä pääosin Äänisen rantatietä ja osin Muurmannin rataa pitkin kohti pohjoista. PSS-aseman murtuminen nopeutti vetäytymistä. Äänislinnasta luovuttiin taistelutta puolelta öin 27.–28. kesäkuuta. Itäkarjalaiset eivät juurikaan suomalaisten vetäytymistä surreet, vaan toivottivat neuvostojoukot laulaen tervetulleiksi takaisin. Vaikka Talvelan saranaksi kaavailema PSS-asema oli pettänyt, ei Laatokan rantatien puolustus murtunut. Yhtämittaiset viivytystaistelut mahdollistivat koko itäisen Itä-Karjalan tyhjentämisen. Myös II Armeijakunta selviytyi pois neuvostojoukkojen alta Maaselänkannakselta. Neuvostoliiton sodanjohto haukkui kovin sanoin Karjalan Rintamaa väittäen, että ”rintaman esikunta on täynnä saamatonta ja kykenemätöntä henkilöstöä.”

Suomalaisten selviydyttyä Tuuloksen maihinnousukriisistä puolustus asettui Vitelen-Suurimäen linjalle. Kahden päivän raskaiden taistelujen jälkeen 5. divisioonan oli vetäydyttävä Suurimäen viivytyslinjaan. Heinäkuun 1. päivän yönä puna-armeijan kaartinjoukot karkottivat suomalaiset sieltä. Aunuksen Ryhmän vasemmalla sivustalla taistelleet 8. divisioona ja 7. divisioona vetäytyivät metsiä ja soita myötäillen Vieljärven maastoon.

Syvärin ja U-aseman välisellä alueella tuhottiin toistasataa puna-armeijan hyökkäysvaunua. Kuvassa tuhottu KV-1 Aunuksessa.

Puna-armeijan jalkaväki koukkaili kesällä 1944 sangen tehokkaasti, jollei rintamahyökkäys johtanut tulokseen. Talvisodan kömpelöstä taktiikasta ei enää näkynyt jälkeäkään. Jatkuva perääntyminen kulutti puolustajien voimia ja hermoja. Hyökkääjän jalkaväki, tykistö, lentokoneet ja panssarit painostivat herkeämättä. Panssarit saatiin pidetyksi aisoissa saksalaisilta saaduilla panssarinyrkeillä ja -kauhuilla. Noin 150 kilometrin taipaleella Syväriltä U-asemaan tuhottiinkin toistasataa panssaria, suurin osa raskaita. Puolet tuhottiin lähitorjunta-aseilla, toinen puoli panssarintorjuntatykeillä.

Suomalaisten vetäytyessä U-asemaa varustettiin kuumeisesti; 3. heinäkuuta mennessä aseman eteläosissa oli paikoillaan jo neljä patteria. Salmin-Tulemajoen viivytyslinjalla taisteltiin ankarasti 4.–6. heinäkuuta. Talvela oli antanut jyrkän käskyn pitää viivytyslinja, mutta kenraaliluutnantti Krutikovilla oli liikaa voimaa. Uupuneiden puolustajien oli vetäydyttävä taaksepäin. Heinäkuun 7. päivänä, lähes kolme viikkoa kestäneiden yhtäjaksoisten taistelujen jälkeen Talvelan joukot olivat U-aseman etumaastossa. Tilanne oli sama kuin Karjalankannaksella VKT-asemassa: ei ollut varaa perääntyä enää vaaksaakaan.

Taistelut U-asemassa

U-aseman taisteluvalmius oli suurin Pitkärannan ja Uomaan teiden suunnissa. Kenttävarustustöitä oli tehty 25 kilometrin matkalta ja vielä rakentamatonta linjaa oli noin 45 kilometriä. Aseman edessä oli yhtenäinen piikkilankaeste, uhatuimpia suuntia suojelivat panssarikaivannot ja miinakentät. Tärkeimmät tuliasepesäkkeet olivat valmiina, mutta betonityöt olivat jääneet kesken; korsut ja konekivääriasemat varustettiin vain puu- tai irtokivikatoilla.

U-asemaa valmistautuivat puolustamaan 5. divisioona, 15. prikaati, 8. divisioona ja 7. divisioona. Joukot olivat kuluneet pahoin kolme viikkoa kestäneissä taisteluissa. Toisaalta myös puna-armeija oli kärsinyt raskaita tappioita sumeilemattoman hyökkäystaktiikkansa johdosta. Suomalaisten rintama oli supistunut 120 kilometristä melkein puoleen. Taisteluteho oli kohentunut siirryttäessä ”omalle maaperälle” ja varustettuihin asemiin. Vetäytyminen U-asemaan tapahtui kaikkialla kiivaasti taistellen. 7. armeijan päävoimat hyökkäsivät Käsnäselän suunnalla, missä 8. divisioona oli ahtaalla. Iskut kohdistuivat varsinkin 8. divisioonan ja 15. prikaatin saumaan.

Heinäkuun 10. päivän koittaessa olivat suomalaiset ryhmittyneet U-asemaan, johon 7. armeijan voitonvarmat joukot saivat kosketuksen Lemetissä. Tavoitteena oli murtaa puolustusasema suoraan liikkeestä. Aamuyöllä eteenpäin edenneet neuvostopanssarit saivat vastaansa suomalaistykistön keskityksen, millaista ne eivät olleet ennen kokeneet. Yksitoista patteristoa tuhosi Lemetin tielle seitsemän panssaria ja vaurioitti lisäksi useita. Puolustajien itseluottamus kasvoi silmissä.

Nietjärven suurtaistelu

Pääartikkeli: Nietjärven taistelu

Seuraavana yönä neuvostojoukot ryhmittyivät Nietjärven koillis- ja eteläpuolelle. Suomalaisten puolustusasemassa Nietjärven länsipuolella oli kolme peräkkäistä linjaa noin puolen kilometrin päässä toisistaan. Molemmat linjat oli vedetty kalliomaastoon, missä suunnitellut taisteluhaudat oli merkitty vasta kalkilla. Kolmas puolustuslinja sijaitsi kapealla hiekkaharjulla, joka oli juuri jyrkennetty panssariesteeksi. Torjuntavoiton saavuttanutta yhtymää komensi 5. divisioonan komentaja kenraalimajuri Kustaa Tapola, joka palkittiin tästä saavutuksestaan Mannerheim-ristillä.^{lähde tarkemmin?}

Aamupäivällä 11. heinäkuuta suomalaisten asemiin tuli tykistövalmistelu. Seuranneessa hyökkäyksessä neuvostoliittolaiset valtasivat ensimmäisen puolustuslinjan, vaikka suomalaiset tuhosivat kuusi panssaria. Vastahyökkäys onnistui vain osittain. Seuraavana päivänä 12. heinäkuuta hyökkäyksen voima yltyi. Tykistövalmistelu muuttui rumputuleksi; puna-armeijan tykistö ampui liki kuuden kilometrin syvyyteen etulinjasta yli 20 000 kranaattia ja rakettia. Neuvostojalkaväen hyökkäys torjuttiin 12 suomalaispatteriston tulella muualla paitsi Nietjärven lounaispuolella. Molemmat osapuolet kärsivät raskaita tappioita kiivaissa lähitaisteluissa. Vastaiskuista huolimatta Nietjärven lounaispuolen etummaiset taisteluhaudat jäivät vihollisen haltuun.

Ratkaiseva taistelu U-aseman kohtalosta alkoi Nietjärvellä 15. heinäkuuta ja riehui kolme päivää. Linja piti muualla, paitsi Jalkaväkirykmentti 44:n I ja II pataljoonan kaistoilla. Toisella puolustuslinjalla sijainnut Maksimmof-kukkula menetettiin ankaran taistelun jälkeen. Iltapäivällä 15. heinäkuuta hyökkääjä murtautui kolmannenkin puolustuslinjan läpi Teirilammen pohjoispuolella ja Yrjölässä, Nietjärven lounaisrannalla. Kenraalimajuri Tapola käynnisti vastatoimet hyökkääjän lyömiseksi takaisin. Aunuksen Ryhmän reservistä kuljetettiin neljä pataljoonaa vahvistuksineen Nietjärvelle. Vastahyökkäykseen keskitettiin kahdeksan pataljoonaa. Ensimmäinen isku kohdistettiin Teirilammen länsipuolelle murtautuneisiin neuvostojoukkoihin. Ne tuhottiin ilta- ja yötaisteluissa 15.–16. heinäkuuta. Aamun valjettua tantereella oli arviolta 600 kaatunutta puna-armeijan sotilasta. Silti linjaan jäi 300–400 metriä leveä murtuma, jota suomalaiset eivät vielä saaneet tukituksi. Ilmatilaa hallinneet neuvostokoneet häiritsivät suomalaisten vastaiskuja parinsadan koneen voimin. Ne aiheuttivat suomalaisille paljon tappioita.

Heinäkuun 15. päivän illalla kenraalimajuri Tapola antoi Nietjärven puolustajille käskyn ”lyödä vihollinen ja vallata Maksimmof-linja takaisin.” Käsky päättyi jämerästi: ”Pellit kiinni molemmin puolin viimeiseen mieheen. Hyökkäys on pidettävä kerta kaikkiaan käynnissä.” Vastahyökkäys alkoi tykistön ja kranaatinheittimistön tehokkaalla tulella 16. heinäkuuta kello 03.00. Jalkaväkirykmentti 45:n II pataljoona hyökkäsi pohjoisesta, 15. Prikaatin IV pataljoona koillisesta ja Jalkaväkirykmentti 44:n III Pataljoona luoteesta. Hyökkäys edistyi hitaasti ja suurin tappioin, sillä panssareita ei saatu tuhotuiksi maastovaikeuksien johdosta. Aamun koittaessa vastapuoli toi panssarinsa takaisin Yrjölästä. Puna-armeijan vastahyökkäyksen tyrehdyttyä koottiin Suomen puolella uusia iskuosastoja taisteluhautojen vyörytykseksi. Uusi vastahyökkäys alkoi illalla 16. heinäkuuta lyhyen, mutta tehokkaan tulivalmistelun jälkeen. Joukot olivat saaneet käskyn hyökätä niin pitkään kun miehiä oli jäljellä. Käsikranaatein, liekinheittimin ja konepistoolein hyökkääjä pakotettiin yhä ahtaammalle. Vastustaja ei useinkaan antautunut, vaan taisteli jokaisesta pesäkkeestä viimeiseen mieheen. Viiden verisen tunnin jälkeen oli kolmesataa metriä taisteluhautaa suomalaisten käsissä. Neuvostoliiton 114. divisioona oli kärsinyt raskaan tappion. Divisioonan yksi jalkaväkirykmentti JR 763 oli tuhoutunut melkein kokonaan ja samoin pääosat JR 536:sta ja JR 363:sta. Yksistään sisäänmurtoalueelta korjattiin yli 1 000 neuvostosotilaan ruumiit. Koko operaatio oli maksanut 7. armeijalle runsaan 2 000 miehen hengen suomalaisten menettäessä 500 miestä.

Loimolan taistelut

Samaan aikaan Nietjärven taistelujen aikaan käytiin U-aseman keskustassa 8. divisioonan rintamanosalla rajua kamppailua Katitsalammen maastosta. Loimolaa tavoitelleet neuvostojoukot torjuttiin 7. divisioonan voimin.

Ilmapuolustus taisteluvaiheessa

Puna-armeijan ilmavoimilla oli alueella noin 20-kertainen ilmaylivoima suomalaisten kyetessä asettamaan Neuvostoliiton 7. Ilma-armeijaa (noin 740 konetta) ja 13. Ilma-armeijaa (alueella vajaa 300 konetta) vastaan vain 32 lentokuntoista lentokonetta, joista suuren osan taistelukelpoisuus oli jo kyseenalainen. Joukkojen ilmapuolustus perustui lähes kokonaan ilmatorjunnan käyttöön.

Aunuksen Ryhmän ilmatorjuntakomentajana toimi eversti Eino Tuompo, jonka johdolla ilmatorjunta keskittyi suojaamaan vetäytyviä joukkoja ja niiden selustayhteyksiä. Ilmatorjunnan määrä alueella oli korkeampi (suhteessa maavoimien yhtymien määrään) kuin esim. Karjalankannaksella. Lisäksi ilmatorjuntavoimaa pystyttiin käyttämään taktisesti tarkoituksenmukaisella tavalla, joka takasi alueen ilmatorjuntajoukkojen pääsääntöisen onnistumisen tehtävässään.

Vetäytymisvaiheen kolmen viikon aikana suomalaisten ilmatorjunta ampui alas (lähteestä riippuen) 110–221 neuvostokonetta (jälkimmäinen luku on jo mainitun eversti Tuompon oma näkemys). Sotavankitiedoista löytyy maininta jopa yksittäisen lentodivisioonan menettäneen 195 IL-2 konetta 200:sta.

Lopputulos

Puna-armeijan suurhyökkäys torjuttiin Nietjärvellä ja tilanne muuttui asemasodaksi heinäkuun loppuun mennessä kaikkialla U-asemassa. Pohjoisempana hyökkäys jatkui vielä elokuulle. Nietjärven torjuntavoiton saavuttanutta 5. divisioonaa komentanut kenraalimajuri Kustaa Tapola palkittiin saavutuksistaan Mannerheim-ristillä. Nimitysperusteluissa sanotaan: Kenraalimajuri K. A. Tapola on komentanut 5. Divisioonaa kesä–heinäkuun raskaissa puolustustaisteluissa Syväriltä Pitkärantaan. Hän on divisioonansa kanssa koko taisteluvaiheen ajan saanut kestää vihollisen Aunuksen voimaryhmän raskaimman painostuksen, ankarimmat iskut. Hänen taitavalla johdollaan divisioona tuotti jatkuvissa, sitkeissä taisteluissa viholliselle huomattavat tappiot ja pysäytti viimein vihollisen etenemisen Pitkärannan seuduilla torjuttuaan sen useita päiviä kestäneet, suurin voimin tekemät läpimurtoyritykset, sille mitä raskaimpia tappioita aiheuttaen. Näin hän vakiinnutti tilanteen Laatokan Karjalan tärkeimmällä operaatiosuunnalla sodan loppuun saakka.

Lähteet

• Olavi Antila: Ratkaisun kesä 1944
• Paavo Talvela: Sotilaan elämä II
• Päivi Tapola: Kenraalien kirjeet. Tammi 2007. ISBN 978-951-31-4012-0
• Päivi Tapola: Ajan paino – Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä. Tammi 2004. ISBN 951-31-3037-1