Yrjö Soini
Yrjö Vilho Soini (17. heinäkuuta 1896 Hattula – 6. helmikuuta 1975 Helsinki) oli suomalainen toimittaja, kirjailija ja liike- ja kulttuurielämän vaikuttaja. Hänet tunnettiin kirjailijana nimimerkillään Agapetus.[1]
Henkilöhistoria muokkaa
Soinin vanhemmat olivat kirjailija, sanomalehtimies ja pankinjohtaja Wilho Soini ja Sigrid Ida Helena af Enehjelm.[2] Myös hänen sisarensa Elsa Soini oli kirjailija.[3] Hänen ensimmäinen puolisonsa vuodesta 1920 oli Aino Irene Viljakainen ja toinen vuodesta 1943 Kaino Annikki Viktoria Kouhi.[2]
Tultuaan ylioppilaaksi 1914 Soini teki useita opintomatkoja eri puolelle Eurooppaa. Hän työskenteli Uuden Suomen toimittajana ja toimitussihteerinä 1919–1923, Suomen varakonsulina Prahassa 1923−1926 ja samaan aikaan Aitan päätoimittajana. Sanomalehtiopin opettaja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa hän oli 1927−1943 ja Otavan kirjallisen osaston virkailija 1931–1933. Soinilla oli lukuisia luottamustehtäviä kulttuuri- ja liike-elämän piirissä.[2] Suomen Matkailijayhdistyksen (myöhemmin Suomen Matkailuliitto) toimitusjohtaja hän oli 1939–1953 ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja kahdesti, 1933−1942 ja 1945−1958.
Poliittisilta mielipiteiltään Soini oli oikeistolainen, ja hän kuului muun muassa Kokoomuksen puoluevaltuustoon. 1960-luvun lopulla hän arvosteli näkyvästi ja voimakkaasti vasemmistohenkistä opiskelijaradikalismia.[4]
Kirjat sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä muokkaa
Soini kirjoitti omalla nimellään poliittisesti kantaa ottavia teoksia, jotka herättivät ilmestyessään vilkasta keskustelua. Huomiota sai erityisesti vuonna 1956 ilmestynyt, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä yksityiskohtaisesti käsittelevä Kuin Pietari hiilivalkealla. Soinin mukaan sotasyyllisyysprosessia puuhasivat innokkaimmin vallankaappausta valmistelleet suomalaiset kommunistit, joille Moskova antoi vastahakoisesti vain vähäistä sivustatukea. Tämä vastasi myös poliittisen oikeiston ja SDP:n ”tannerilaisen” siiven näkemyksiä, joiden mukaan prosessi tähtäsi ensisijaisesti SDP:n ja erityisesti puolueen vahvan miehen Väinö Tannerin kukistamiseen. Myöhempien historiantutkijoiden, muun muassa Jukka Tarkan mukaan Neuvostoliitto oli sotasyyllisyysprosessissa kuitenkin huomattavasti aktiivisempi kuin Soini esitti, eikä Suomen Kommunistisella Puolueella ollut niin itsenäistä asemaa, että se olisi voinut esiintyä asiassa oma-aloitteisesti. Myös Max Jakobsonin mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli luonteeltaan ”poliittinen sotakorvaus” Neuvostoliitolle.[5] Suurelta osin Soinin linjoille tulivat kuitenkin Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio vuonna 2005 julkaisemassaan teoksessa Kansakunnan sijaiskärsijät. Soinin, Lehtisen ja Rautkallion mukaan Neuvostoliiton korkein johto ei koskaan antanut virallista määräystä sotasyyllisyysprosessin käynnistämisestä.[6]
Kuin Pietari hiilivalkealla ilmestyi aivan vuoden 1956 presidentinvaalin alla. Kirjan on arveltu olleen suunnattu presidentiksi pyrkinyttä Urho Kekkosta vastaan, joskin oikeusministerinä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikaan toiminut Kekkonen mainitaan lähes 400-sivuisessa teoksessa vain muutaman kerran. Kommunistien mielestä kirjan päätarkoitus oli puhdistaa Väinö Tannerin maine, jotta hänestä voisi tulla ”musta hevonen” presidentinvaaliin, mistä oli huhuttu muutenkin. Kirja ja sen oletetut tarkoitusperät tuomittiin myös Neuvostoliiton Pravda-lehdessä.[7] Presidentti J. K. Paasikivikin oli närkästynyt kirjasta, joka hänen mielestään antoi väärän kuvan tapahtumista.[8] Sotasyyllisyysprosessin aikana pääministerinä toiminutta Paasikiveä ei syytetä kirjassa suoraan, mutta myöhemmissä puhetilaisuuksissa Soini arvosteli myös häntä. Paasikivi julkaisi vielä samana vuonna puhekokoelman Paasikiven linja 1 saadakseen tilaisuuden vastata Soinin väitteisiin.[7]
Kuin Pietari hiilivalkealla -teoksesta ei otettu uusia painoksia enää vuoden 1958 yöpakkaskriisin jälkeen. Vuonna 1968 Soini julkaisi kuitenkin teoksen Toinen näytös – entä kolmas?, jossa hän vaati sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä langetettujen tuomioiden kumoamista ja tuomittujen kunnian virallista palauttamista.[2][9]
Muu kirjallinen tuotanto muokkaa
Soini kirjoitti viihteellisiä romaaneja ja näytelmiä, joista osa on filmattu. Näytelmistä on tullut kesäteattereiden vakio-ohjelmistoa.[10] Agapetuksen nimellä kirjoitetut teokset kuvaavat 1900-luvun alkupuolen kaupunkielämää humoristiseen sävyyn. Soini kirjoitti myös pakinoita.
Teokset muokkaa
Näytelmät muokkaa
- Olenko minä tullut haaremiin, 1927, (elokuva 1932, ohjaus Waldemar Wohlström; tunnetumpi versio, ohjaus T. J. Särkkä 1938)
- Syntipukki, 1930 (elokuva 1935, ohjaus Erkki Karu, toinen elokuvaversio vuodelta 1957, ohjaus Matti Kassila)
- Kirjakaupassa, 1931[2]
- Onnellinen Sakari, 1932 (elokuvana Takki ja liivit pois! 1939, ohjaus Jorma Nortimo)
- Kaikenlaisia vieraita, 1934 (elokuva 1936)
- Viisi vekkulia, 1951 (elokuva 1956)
- Kas niin Mimmi, 1956
Romaanit muokkaa
- Setä ja serkunpoika, 1922[2]
- Viimeinen lautta, tukkilaiskertomus, 1923[2]
- Muuan sulhasmies, 1925 (2. painos 1949) (elokuva 1956)
- Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, 1928 (elokuva 1931, 1940, 1959 ja 1971)
- Rovastin häämatkat, 1929 (elokuva 1931, ohjaus: Jaakko Korhonen)
- Ei mitään selityksiä, 1931
- Totinen torvensoittaja, 1933 (elokuva 1941)
- Jaarlin sisar, 1934[2] (kirjoitettu nimellä Yrjö Soini, historiallinen romaani)
- Kukkatarhassa, 1934[2]
- Asessorin naishuolet, 1935 (elokuva 1937 ja 1958)
- Hilman päivät, 1936 (elokuvana Hilmanpäivät 1954)
- Pitäjänvaras, 1937
- Tulkaa meille, 1946
- Elämän valhe, 1955
- Musta kissa, 1957
- Kaikkien pappien täti, 1962
- Se oli ihana yö, 1963
- Vanha frakki, 1967
Muut teokset muokkaa
- Akkojen kauhuna eli tuumailuja tuulilasin takaa, 1931[2]
- Helsingin poika, 1950 (valtioneuvos J. A. Ehrenströmin elämäkerta)
- Kuin Pietari hiilivalkealla: Sotasyyllisyysasian vaiheet 1944−1949, 1956
- Kuulovartiossa, 1960
- Vieraanvaraisuus ammattina: Kulttuurihistoriallinen katsaus Suomen majoitus- ja ravitsemuselinkeinon kehitykseen I−II, 1963
- Kalkki-Petteri, 1965 (vuorineuvos Petter Forsströmin elämäkerta)
- Toinen näytös – entä kolmas? Sotasyyllisyysasian myöhemmät vaiheet, 1968
- Haikon kartano vuosisatojen saatossa 1362−1966, 1974
Lähteet muokkaa
- ↑ Vesikansa, Jyrki: ”Soini, Yrjö (1896–1975)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 161–163. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d e f g h i j Pekkanen, Toivo – Rauanheimo, Reino (toim.): ”Yrjö Soini”, Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon: Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, s. 19–25. Porvoo: WSOY, 1947.
- ↑ Elsa Soini. (Arkistoitu – Internet Archive) SYK:n kirjailijoita.
- ↑ Kotonen, Tommi: Politiikan juoksuhaudat, s. 110. Helsinki: Atena Kustannus, 2018. ISBN 978-952-300-402-3.
- ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 234. Helsinki: Otava, 2001.
- ↑ Kivelä, Kari (toim.): Sotasyytetyt: Iltalehden erikoislehti 2017, s. 94. Helsinki: Alma Media Finland.
- ↑ a b Mikko Majander: Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira: Historiaesseitä, s. 85–87, 157. Siltala, Helsinki 2010.
- ↑ Tuomo Polvinen: Ulkopoliittinen neuvonantaja Teoksesta J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö 5 (WSOY, Helsinki 2003). J. K. Paasikivi -sivusto. Viitattu 13.3.2024.
- ↑ Kilpi, Timo: ”Kunnia ei koskaan mennyt.” Syytetyt: Ilta-Sanomien erikoislehti, s. 71. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy, 2015.
- ↑ Agapetus. Näytelmät.fi
Aiheesta muualla muokkaa
- Agapetus Elonetissä.
- Agapetus Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Soini, Yrjö hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)