Wikipedia

Laatokka

Euroopan suurin järvi
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Wikipediat eivät ole lähteitä
Tämä artikkeli käsittelee järveä. Muista merkityksistä katso täsmennyssivua Laatokka.

Laatokka (aik. suom. Nevajärvi,ven. Ладога, Ladoga tai ven. Ладожское озеро, Ladožskoje ozero, karjalaksi Luadogu, ruots. Ladoga, veps. Ladog) on Euroopan suurin ja maailman 14. suurin järvi Luoteis-Venäjän Leningradin alueella ja Karjalan tasavallassa. Järvi on alempi kahdesta Nevan vesistön pääjärvestä. Matala Karjalankannas erottaa järven Suomenlahdesta, jonne järven laskujoki Neva laskee.[2][b] Laatokka kuului osittain Suomeen vuoteen 1940 asti ja uudelleen vuosina 1941–1944.

Laatokka
Ладога, Ladoga
Maanosa Eurooppa
Valtiot Venäjä
Alue Leningradin alue, Karjalan tasavalta
Koordinaatit 60°50′N, 31°30′E
Vesistöalue ja valuma-alueen tietoja
Päävesistöalue Nevan vesistö
Valuma-alue Laatokan valuma-alue
Järveen tulevat joet Vuoksi, Olhavanjoki, Syväri, Säsjoki
Laskujoki Neva
Taajamat Sortavala, Käkisalmi, Pähkinälinna, Sjasstroi
Järvinumero 01040300411102000010114
Mittaustietoja
Pinnankorkeus 4,8 m [1]
Pituus 219 km [2]
Leveys 125 km [a]
Rantaviiva 1 570 km [3]
Pinta-ala 17 891 km² [4]
Tilavuus 910 km³ [1]
Keskisyvyys 51 m [4][3]
Suurin syvyys 230 m [4]
Valuma-alue 258 500 km² [4]
Keskivirtaama 2 500 m³/s (MQ) [4]
Veden viipymä 12,3 vuotta [3]
Saaria 660 [2]
Valamo, Riekkalansaari, Mantsinsaari, Kilpolansaari, Tulolansaari
Kartta
Laatokka

Maantiede muokkaa

Yleistä muokkaa

Laatokka on 219 kilometriä pitkä ja 125 kilometriä leveä [2][a]. Järven keskileveys on 82 kilometriä [2]. Järvellä on laaja järvenselkä ja saaria on vain 660 [2]. Laatokan pinta-ala on 17 900 neliökilometriä (km² [4], tai 17 600 km² [2], 18 135 km² [3], 18 330 km² [5]). Sen pinta-ala on yli puolet Suomen järvien yhteispinta-alasta [1]. Järvi on laajuuteensa verrattuna melko matala järvi. Sen syvin kohta 230 metriä sijaitsee Valamon saaren eteläpuolella [1]. Laatokan keskisyvyys on 51 metriä ja järven tilavuudeksi ilmoitetaan 910 km³ [1] (tai 908 km³ [3][4], 838 km³ [5]). Laatokan tiedoista esiintyy jonkin verran vaihtelua.[2]

Laatokan pohjan syvyysjakauma on epätasainen. Järven pohjoispäässä on keskimäärin syvempää ja eteläpäässä matalampaa. Syvyysvaihtelut johtuvat jääkaudella tapahtuneesta mannerjäätikön kuluttavasta liikkeestä. Laatokan kohdalta virtasi ylitse nopealiikkeinen ja pitkäkestoinen jäätikkövirta, joka kulutti alueelle painauman. Jääkauden lopussa jäätikön alaiset sulamisvedet puhdistivat moreenia kallioperän päältä jättäen ne paljaiksi etenkin järven pohjoisosissa. Siellä sijaitsevat yli 100 metriin painuvat syvänteet, joihin kuuluu kaksi yli 140 metrin syvyyteen painuvaa pääsyvännettä. Syvänteiden välistä työntyy vedenpinnan yläpuolelle joitakin saaria, joiden sijoittuminen järvellä ilmentää pohjan epätasaisuutta. Rannikolla rantaviiva mutkittelee voimakkaasti, kun kallioiseen maastoon on muodostunut pitkiä vuonomaisia lahtia ja pitkiä niemiä korkeine rantoineen. Lahdet ovat suuntautuneet pääosin pohjois-etelä-suuntaan tai luode-kaakko-suuntaan. Etelään mentäessä muuttuu pohja matalammaksi ja sen syvyysvaihtelut tasaantuvat. Eteläosan rannikko on loivaa ja matalaa hiekka- ja mutarantaa. Rantojen vedet ovat yleisesti kivisiä. Etelärannikolla on kolme matalaa lahtea: Petrokrepostin lahti, jonka keskisyvyys on 4 metriä, Olhavanlahti (8 m) ja Syvärinlahti (3 m).[5][4]

Saaria muokkaa

Suureksi järveksi Laatokassa on pinta-alaltaan yli hehtaarin kokoisia saaria vähän, vain 660. Ne sijaitsevat pääasiassa pohjoisosan rannikoiden läheisyydessä, mutta esimerkiksi Valamo sijaitsee keskellä järvenselkää. Muita suuria saaria ovat esimerkiksi Lunkulansaari, Mantsinsaari ja Kilpolansaari. Saarten yhteispinta-ala on 456 km².[2]

Asutus muokkaa

Laatokan lähiympäristö on lähinnä harvaan asuttua haja-asutusaluetta ja sen rannikon taajamat ovat pieniä. Laatokan valuma-alueella esiintyy kuitenkin kaupunkeja, mikä nostaa asukasluvun 3,5 miljoonaan asukkaaseen [4]. Tämä vaikuttaa asukastiheyteen, joka on Venäjän puolella 12,4 asukasta neliökilometrillä [4]. Lounaisrannikolla on asutus tiheintä johtuen Pietarin ja Nevan lähivaikutuksesta. Laatokan eteläiset rannikot kuuluvat Leningradin alueeseen. Seuloskoin piirissä ei järven lounaisrannikolla ole taajamia. Nevan niskalla sijaitsee kuitenkin Imeni Morozova, jossa on noin 10 000 asukasta. Nevan vastarannalla sijaitsee noin 14 000 asukkaan Pähkinälinna, joka kuuluu Korotkan piiriin. Tämän itäpuolella on Olhavan piiri, jonka Olhavanjoen suussa sijaitseva 9 000 asukkaan Uusi-Laatokka toimii laivaliikenteen satamana. Kehittyvässä kaupungissa Sjasstroissa asuu lähes 14 000 asukasta. Järven pohjoisrannikolla sijaitsevat Suomen vastaisella rajalla Karjalan tasavallan Lahdenpohjan piirin keskus Lahdenpohja, jossa on noin 8 000 asukasta, ja Sortavalan piirin keskus Sortavala, jossa on noin 20 000 asukasta. Sortavalan itäpuolella on Pitkärannan piirissä noin 12 000 asukkaan Pitkäranta. Aunuksen piirissä on rannikolla suuria kyliä, kuten Vitele ja Alavoinen. Muita satamia sijaitsee Käkisalmessa ja Sortavalassa.lähde?

Ilmasto, jäätyminen ja vedenkierto muokkaa

Laatokalle tulevat vallitsevat tuulet etelästä, lounaasta ja lännestä. Järvi sijaitsee merellisen ja mantereisen ilmaston rajavyöhykkeessä. Sille on ominaista molempien ilmastojen säiden lyhytaikainen vaihtelu. Atlantilta tuleva kostea ja lauhkea ilmamassa saa talvella ja kesällä toisinaan väistyä idästä ja kaakosta tulevien mantereisten sääjaksojen tieltä. Vuosittainen keskilämpötila on 0…3 °C. Talvella kylmimmät keskilämpötilat vaihtelevat –8…–10 °C välillä ja lämpimimmät keskikesällä 16…17 °C välillä. Alueen sadanta vaihtelee kuukausittain 550–645 millimetrin välillä. Eniten sataa heinä-syyskuussa ja vähiten helmi-maaliskuussa. Aava järvenselkä nostattaa korkeitakin aallokkoja. Aallot voivat muodostua 5,8-metrisiksi ja aallonvälit 60-metrisiksi [3]. Tuulen aiheuttamat virtaukset kiertävät koko järven. Veden virtausnopeus voi nousta 0,7–1,0 metriin sekunnissa.[4][6]

Laatokan rannikko jäätyy joulukuun alussa ja järven keskusta vasta tammi-helmikuussa. Jää kasvaa yleensä 50–60 senttimetriä paksuksi, mutta saavuttaa rannikoiden läheisyydessä toisinaan metrinkin paksuuden, ja joskus harvoin yli metrin. Lauhoina talvina järvenselkä voi jäädä avoimeksi tai se jäätyy vain lyhyeksi aikaa. Kylminä talvina järvi jäätyy kokonaan. Jäät lähtevät Laatokan järvenselältä maalis-huhtikuun vaihteessa, mutta pisimpään ve viipyvät järven pohjoisrannikolla. Viimeiset jäät sulavat toukokuussa ja kylminä keväinä kesäkuun alussa.[4][2][3]

Päinvastoin kuin Ääninen, joka jäätyy käytännössä joka talvi, on Laatokalla joinakin vuosina jäätön järvenselkä. Viime vuosina (2006–2017) järvenselkä jäi avoimeksi kuutena vuotena. Näinä vuosina on Laatokka ollut jäässä keskimäärin 142 vuorokautta, josta se on ollut kokonaan jäässä keskimäärin 42 vuorokautta. Jäätyminen on kestänyt keskimäärin 65 vuorokautta ja jäänlähtö 35 vuorokautta. Ennätysvuosina Laatokassa on ollut jääpeitettä enimmillään 206 vuorokautta (vuonna 2011) ja vähimmillään 104 vuorokautta (vuonna 2014).[7]

Veden virtaukset ovat jään alla vähäiset (noin 2 cm/s). Järvi on tyypillinen dimiktinen järvi. Vedessä tapahtuu täyskierto syksyisin ja keväisin. Lisäksi järvenselällä esiintyy selvä erilämpöisten vesimassojen rajalinja (engl. thermal bar). Tämä syntyy keväisin veden lämmetessä ja syksyisin veden jäähtyessä, kun hitaasti reagoivan syvän järvenosan ja nopeasti reagoivan matalan osan väliin muodostuu pystysuoraan pohjasta veden pinnalle ulottuva termokliini. Termokliini eristää järven vesimassat toisistaan lyhyeksi aikaa.[4][2]

Vedenpinnan korkeudet ja veden virtaamat muokkaa

Laatokan veden vuotuisia korkeusvaihteluita [8]

Laatokan vedenpinnan keskikorkeus on 4,8 metriä mpy. ja vedenkorkeuden äärivaihtelut mahtuvat 3,59 metrin (kuivuusvuosi 1940) ja 6,04 metrin (tulvavuosi 1924) väliin [1]. Vedenkorkeuden vuosittaiseksi keskimääräiseksi vaihteluksi ilmoitetaan 0,70 metriä [4], mutta suurimmillaan se on ollut kolme metriä [2]. Vedenpinta on korkeimmillaan kesä-heinäkuussa ja alimmillaan joulu-tammikuussa. Vedenkorkeuteen voivat vaikuttaa lisäksi ilmanpaineen vaihtelut, kova tuuli ja esimerkiksi seiche, jonka jaksonaika Laatokassa olisi sen laskukaavan mukaan, suunnasta riippuen, 2–6 tuntia.[2]

Se on säännöstelemätön järvi, mutta siihen laskevat vesireitit, Olhavanjoki, Syväri ja Vuoksi, ovat vesivoimatalouden puitteissa säännöstelyjä.[1] Laatokan ympäristössä vuotuinen keskimääräinen sadanta on 610 millimetriä [2], mutta se vaihtelee eri ilmansuunnilla. Laatokan länsipuolella se vastaa Suomen sadantaa eli 550–650 mm, itä- ja eteläpuolella se ylittää 800 mm ja pohjoispuolella 600–650 mm.[1]

Laatokan vedenkorkeus (1990–2010) [9]

Laatokan valuma-alueen pinta-ala on 259 000 km² ([2] tai 250 600 km² [3]). Järveen tulee vettä 77,2–89,9 km³ vuosittain. Järven tilavuus on noin 910 km³ (tai 908 km³ [4]), ja kun huomioidaan haidunta (noin 3,0 km³ [4]), saadaan veden keskimääräiseksi viipymäksi 12,3 vuotta. Tämä tekee Laatokasta selvästi läpivirtausjärven. Laatokassa on vettä yli kolme kertaa Suomen järvien sisältämä vesimäärä. Järvestä poistuu Nevan kautta hieman vähemmän vettä kuin Nevasta mitataan sen alajuoksulla, eli keskivirtaamana ilmoitettuna noin 2 500 m³/s [10]. Suurin mitattu menovirtaama on ollut 4 510 m³/s ja pienin 687 m³/s.[1][3]

Luontoarvoja muokkaa

Laatokassa elää yli 60 [1] luonnonvaraista kalalajia ja uhanalainen laatokannorppa, joita esiintyy noin 5 000 yksilöä [4]. Vuoden 2017 lopulla perustettiin laaja, 1 220 neliökilometrin laajuinen Laatokan saariston kansallispuisto järven länsiosiin.[11]

Laatokassa on kalastettu aina kotitarpeeseen, mutta Pietarin läheisyys on varmasti vaikuttanut ammattikalastajien varhaiseen tulemiseen alueelle. Esimerkiksi 1950-luvulla saatiin vuosittain saaliiksi noin 1 500–6 700 tonnia kalaa, 1960-luvulla 2 000 tonnia ja 1980-luvulla 5 000 tonnia, mutta nykyään on saalismäärissä laskeva trendi. Vuosina vuosina 2003–2009 saatiin saaliiksi 622 tonnia lohta ja taimenta.[1][4]

Yleisiä kalalajeja ovat ahven, hauki, kiiski, kivennuoliainen, kolmipiikki, kuha, kuore, kymmenpiikki, lahna, made, muikku, mutakala, mutu, nahkiainen, pasuri, rantanuoliainen, salakka, seipi, siika, sorva, särki, säyne, törö ja vimpa. Edellisiä lajeja vähälukuisempia ovat ankerias, harjus, härkäsimppu, järvilohi, kirjoeväsimppu, kivisimppu, miekkasärki, pikkunahkiainen, purotaimen, ruutana, suutari, taimen, toutain ja turpa. Harvinaisia lajeja ovat monni, sampi, sapa ja sulkava.[12]

Historia muokkaa

Järven vanhoja nimiä muokkaa

Laatokan vanhoja nimiä ovat Nevo, Al’desk, Al’da, Al’dagas, Al’doga, Al’dagen, Aldea ja Veniemmeri.[4]

Historiallisia tapahtumia muokkaa

 
Laatokanlinnan varhaisin muoto oli puinen paaluvarustus. 1100-luvulla linnoituksen ympärille rakennettiin kiviset muurit kulmatorneineen ja kuusi kirkkoa, joita on jäljellä kaksi.[13]
 
Pähkinälinnan linnoitus
 
Tukinuittoa Pietari I:n kanavassa Laatokalla Pähkinälinnassa. Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorskin vuonna 1909 ottama valokuva.

Viikinkiajalla 700–1100-luvuilla Laatokka näytteli hyvin suurta roolia Ruotsin ja muinais-Venäjän valtakuntien kehityksessä. Siihen aikaan Laatokan ranta oli paljon etelämpänä kuin nykyään. Sveanmaalta Birkasta tulleet varjagit perustivat vuonna 753 Laatokan etelärannalle suojaiselle Olhavanjoen törmälle Venäjän vanhimman kaupungin Laatokanlinnan. Varjagit kutsuivat kaupunkia nimellä Aldeigjuborg eli Aldeigjun linna.[14].

Laatokanlinnan sijainti oli strategisesti erittäin tärkeä, koska siitä pystyi valvomaan viikinkien idäntietä, jota pitkin kauppa-alukset ja soturijoukkiot matkasivat Itämereltä Konstantinopoliin ja Volgalle.

Nestorin kronikan mukaan vuonna 862 rusit eli varjagit kutsuttiin saattamaan maahan järjestys ja hallitsemaan heitä. Varjagiruhtinas Rurik otti ensin Laatokanlinnan hallituskaupungikseen vuonna 862, joka lasketaan Rusin valtakunnan perustamisvuodeksi. [15] Tämän vuoksi vuonna 2003 kaupunki sai kunnianimen "Muinais-Venäjän vanhin pääkaupunki".

Novgorodin ruhtinaskunnan aikana (1100–1470-luvuilla) Laatokanlinna oli koko valtakunnassa ainoa satama, johon merikelpoiset alukset pääsivät Itämereltä Novgorodin. Siitä ylöspäin Olhavanjoessa oli koskia, joista pääsi ylävirtaan kohti Ilmajärvellä sijaitsevaa Novgorodia vain jokiveneillä.[16].

Modernin ajan tapahtumia muokkaa

Viime sotiin asti järven pohjoisosa kuului Suomelle. Järvestä on ennen käytetty myös nimeä Nevajärvi. Laatokka on myöhäinen lainasana.[17]

Valamon luostari perustettiin keskiajalla Laatokassa olevaan Valamon saareen. Myös Konevitsan saarella on ortodoksinen luostari. Neuvostoajalla molemmat luostarit olivat sotilaskäytössä ja päätyivät erittäin huonoon kuntoon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen luostaritoimintaa etenkin Valamossa on elvytetty ja rakennuksia kunnostettu.

Leningradin piirityksen aikana Laatokka oli ainoa ulospääsyreitti kaupungista. Tarvikkeita kuljettiin talvella kaupunkiin jäätä pitkin, kesällä veneillä.

Luonnonhistoriaa muokkaa

Laatokan poikki kulkee kiteisen kallioperän ja sedimentien muodostaman kallioperän välinen rajavyöhyke. Kiteinen kallioperä muodostuu graniitista, gneissistä, pygmatiitista ja liuskekivestä, jonka peittää ohut jääkaudenaikainen moreenikerrostuma. Siirryttäessä etelään päin jää kiteinen kallioperä syvemmälle ja sitä peittävät geologisesti nuoremmat sedimenttikivilajit eri-ikäisinä kerroksina.[5]

Jääkaudella ja etenkin sen loppuvaiheessa Fennoskandian mannerjäätikkö levittäytyi Suomen yli itään ja kaakkoon päin. Mannerjäätikkö levittäytyi Laatokan yli ja sen ohentuneessa reunassa vaikuttivat monet eriaikaiset jäätikkövirrat ja virtauskielekkeet. Jääkauden kylmimmässä vaiheessa 18 000–20 000 vuotta sitten toimi Suomen itäosista alkanut Karjalan jäätikkövirta, joka toimitti jäätä Baltian maihin ja Valko-Venäjälle asti. Kun jääkauden kylmin vaihe taittui ilmaston lämpenemisen takia, alkoi mannerjäätikön peittämä alue kutistua ja jäätikön reuna lähestyi Laatokkaa kaakosta päin. Noin 14 000 vuotta sitten sijaitsi jäätikön reuna Laatokan kaakkoispuolella ja jäätikön sulamisvedet alkoivat virrata kohti lounasta ja siellä avautunutta Baltian jääjärveä. Allerødin interstadiaalin aikana reuna vetäytyi kohti Kaakkois-Suomea ja paljasti nykyistä Laatokkaa vaiheittain. Maanpainuma, jonka raskas jäätikkö oli aiheuttanut, oli Suomenlahden seudulla painanut maaperää noin 300 metriä nykyista alemmaksi. Maankohoaminen oli jo tässä vaiheessa pienentänyt painaumaa merkittävästi ja jäljelle jääneeseen painaumaan kerääntyi vettä muodostaen lyhytikäisen Laatokan jääjärven. Lopulta jäätikön reuna vetäytyi 14 000–12 000 vuotta sitten asemaan, jossa Baltian jääjärven vesi pääsi tunkeutumaan Laatokan painaumaan asti. Kun nuorempi dryaskausi 11 560–12 700 vuotta sitten pysäytti jäätikön vetäytymisen lähes tuhanneksi vuodeksi, jäi Laatokan alue Baltian jääjärvessä muinaisen Suomenlahden perälle syväksi lahdenpohjukaksi. Silloinen rantaviiva sijaitsi kannaksen maastossa 50–60 metrin korkeudella. Karjalankannaksen korkeat mäet muodostivat lahdensuulle saariston, jossa jatkuvan ja nopean maankohoamisen seurauksena saarien lukumäärä samalla kasvoi kun rantojen saaret maatuivat mantereeseen. Ympäristön kasvillisuudessa olivat pensaat, varvikot ja ruohot valtalajeja ja maisema oli arotundraa. Laatokan alueen pohjalle kerrostui tässä vaiheessa kerroksellista savea.[18][19][20]

Samalla, kun maankohoaminen oli nykyistä voimakkaampaa, laski Baltian jääjärvi äkillisesti 25–28 metriä noin 11 600 vuotta sitten. Varsin pian Laatokka eriytyi omaksi järvekseen, jonka lasku-uoma ylitti Karjalankannaksen laskien nykyiseen Viipuriin. Laatokka oli siten kuroutunut omaksi järvekseen, jonka vesi purkautui kannaksen yli virtaavassa salmessa tai joessa. Tilanne tulisi jatkumaan samanlaisena 7 000 vuotta. Itämeren Yoldiavaiheen aikana valtamerien kohoaminen nosti myös Itämeren altaan vettä ja salmet tulvivat vettä myös Laatokan altaaseen. Kuitenkin maankohoamisen vuoksi vedenpinnan korkeus ja samalla Laatokan alueen rannat laskivat tänä aikana alemmaksi. Rantojen kasvillisuus oli muuttunut tundraksi. Tähän aikaan tunnetaan kannakselta ensimmäisiä ihmistoiminnan merkkejä. Antrean verkkolöytö yhdessä muiden esineiden kanssa kertovat kalastajista, jotka toimivat noin 11 200-10 250 vuotta sitten kannaksen salmessa. Alueella vallitsi tunturikoivikko, johon alkoi etelästä levitä sekaan muita puulajeja.[18][19][20]

Maankohoamisen epätasaisuus Itämeren alueella johti lopulta siihen, että Itämeren lasku-uoma valtamereen meni umpeen ja sen vedenpinta alkoi kohota. Tämän Ancylusvaiheeksi kutsutun Itämeren vaiheen aikana vesi tulvi hitaasti takaisin kannakselle ja liitti Laatokan uudestaan Itämeren yhteyteen kapean salmen kautta. Vedenkorkeus oli kannaksella tuolloin 25 metrin korkeudella ja Itämeren vesi ylitti silloin kannaksella sijainneen Heinjoen vedenjakajavyöhykkeen. Laatokan alueella sen etelärannat olivat ehtineet kohota korkealle ja ne jäivätkin vedenpinnan yläpuolelle. Järvialtaasta jäi veden alle noin kolme neljäsosaa nykyisestä vesialueesta. Järven pohjoisosien nopeampi maankohoaminen kuitenkin tasoitti vähitellen tilannetta Itämeren Litorinavaiheen aikana. Kannaksella sijainnut lasku-uoman kynnys kohosi koko ajan enemmän kuin järven eteläosat. Seurauksena oli Laatokan järvialtaan kallistuminen kohti etelää ja sen eteläisen rantaviivan siirtyminen samaan suuntaan. Vuoksen synty noin 6 000 vuotta sitten (aikaisempi kirjallisuusarvio on 5 700 vuotta sitten) avasi Saimaalle uuden laskureitin, joka johdatti sen vedet kaakkoiseen suuntaan ja osaksi Laatokan vesireittiä. Laatokan vedenpinta, joka oli tuolloin 20–23 metrin korkeudella, kohosi rajusta purkauksesta johtuen lyhyeksi aikaa muutaman metrin. Laatokka jatkoi kuitenkin laskuaan Suomenlahteen Heinjoen kautta Viipuriin.[18][20][21][22][23]

Epätasainen maankohoaminen jatkui koko ajan ja se siirsi etelärantojen rantaviivan ohi Laatokan nykyisen rantaviivan. Lopulta järvialtaan tulviminen noin 3 300 vuotta sitten (1359 eaa.) nosti vedenpinnan Porogissa yli Laatokan vedenjakajan. Vesi purkautui pehmeän maakerroksen läpi lounaaseen päin ja kulutti Nevalle lasku-uoman. Purkaus laski Laatokan vedenpintaa noin 10 metriä (jopa 12 m) ja vanha lasku-uoma Viipuriin katkesi. Sitä käytti vielä Vuoksi, joka laski bifurkaatiojokena sekä Viipuriin että Laatokkaan. Vanha Vuoksen lasku-uoma kuivui lopullisesti vuonna 1857, jolloin Vuoksen vedet johdatettiin Suvannon läpi Kiviniemen Sakkolassa kaivetulla kaivannolla. Kaivannosta muodostui nykyinen Taipaleenjoki. Koska järven laskukynnys sijaitsee nyt etelässä, johtaa epätasainen maankohoaminen vedenpinnan alenemiseen järven pohjoisrannikolla.[18][20][21][22][23]

Myöhäisemmät huomaamattomat tapahtumat, kuten aallokko ja veden virtaukset ovat vaikuttaneet järven pohjaan. Pohjoisosien syvyyksiin on pohjalle vajonnut tuhansien vuosien ajan hienoa savea ja eloperäistä ainesta pehmeäksi sedimentiksi. Eteläosien matala vesipatja on altistanut pohjan sedimentit aallokolle ja veden virtauksille niin, että pohjan maa-aines on karkeampaa ja kivisempää. Täällä voi tavata rannikolla hiekka- ja sorarantoja, joilla esiintyy kivikoita. Jokien tuomat lietteet peittävät nämä muodostunat jokisuistojen edustalla.[24]

Laatokan valuma-alue muokkaa

Pääartikkeli: Laatokan valuma-alue

Laatokkaan laskevia suuria järvivesistöjä ovat luoteesta Suomen puolelta Laatokkaan laskeva Vuoksen vesistö ja Venäjän puolelta koillisen suunnasta Äänisestä vesiä tuova Syvärin vesistö. Etelästä Venäjän puolelta Laatokkaan laskee valuma-alueeltaan laaja Olhavanjoen vesistö. Pienempiä Suomen puolelta alkavia, Karjalan tasavallassa Laatokkaan laskevia vesistöjä ovat Hiitolanjoen, Kiteenjoen–Tohmajoen ja Jänisjoen vesistöt. Karjalan tasavallassa kokonaan nykyisellä Venäjän alueella Laatokkaan laskevat Tulemajoki, Miinalanjoki ja Uuksunjoki. Leningradin alueella Laatokkaan laskevia pienempiä jokia ovat Naasianjoki, Lavajoki, Murjajoki, Seltikanjoki, Säsjoki ja Vuoleenjoki.

Suurimmat joet muokkaa

Alla olevaan taulukkoon on koottu suurimmat joet, jotka näkyvät myös Nevan vesistön artikkelissa. Taulukon tiedot ovat peräisin artikkeleista tai muista lähteistä, jotka on esitetty taulukon alla. Kullakin rivillä on eritelty lähteet.

Laskujoen nimi
suom.
  		Nimi
ven.
  		Etäisyys
Nevasta
(km) 		Rannikon
kohta
  		Pituus
(km)
  		Virtaama
(MQ m³/s)
  		Valuma-alue
(km²)
  		Lähteet
 
 
Syväri Svir (Свирь) 119 kaakkoisranta 224 790 84 400 1,1,4,4,1,1,1
Olhava Volhov (Волхов) 96 eteläranta 224 593 80 200 1,1,4,4,1,1,1
Vuoksi Vuoksa (Вуокса) 87 länsiranta 143 684 68 700 1,1,4,4,1,1,1
Säsjoki Sjas (Сясь) 96 eteläranta 260 53 7 330 1,4,4,4,3,1,1
Jänisjoki Janisjoki (Янисйоки) 200 pohjoisranta 170 39 3 900 1,1,4,4,1,3,1
Tulemajoki Tulemajoki (Тулемайоки) 174 koillisranta 110 1 720 1,1,4,4,1,–,1
Tohmajoki Tohmajoki (Тохмайоки) 202 luoteisranta 100 1 602 1,1,4,4,1,–,1
Hiitolanjoki Kokkolanjoki (Кокколанйоки) 160 länsiranta 62 11 1 370 1,1,4,4,1,3,1
Vitelenjoki Vidlitsa (Видлица) 154 itäranta 67 1 320 1,1,4,4,1,–,1
Uuksunjoki Uksunjoki (Уксунйоки) 177 koillisranta 121 1 080 1,1,4,4,1,–,1

Lähteet: 1 = luettu Wikipedian suomenkielisestä artikkelista, 2 = luettu lähteen jokiluettelon linkeistä [25], 3 = luettu venäjänkielisestä Wikipediasta, 4 = mitattu Internetin karttapalvelusta kuten esimerkiksi Google Maps

Jokien kattavampi luettelo muokkaa

Laatokan yli 3 500 joesta ja ojasta on alle valikoitunut kattavampi kokoelma jokia. Niiden lähteistys noudattaa edellisen taulukon tapaa.

Länsirannikko muokkaa

Laskujoen nimi
suom.
  		Nimi
ven.
  		Etäisyys
Nevasta
(km) 		Rannikon
kohta
  		Pituus
(km)
  		Virtaama
(MQ m³/s)
  		Valuma-alue
(km²)
  		Lähteet
 
 
Murjajoki Morje (Мо́рье) 29 Petrokrepostin lahti 43 478 1,4,4,4,3,–,3
Vuoleenjoki Avloga (А́влога) 61 lounaisranta 54 384 1,4,4,4,1,–,1
Taipaleenjoki Burnaja (Бу́рная) 87 Metsäpirtti 11 1,4,4,1,1,–,–
Vuoksi Vuoksa (Вуокса) 135 Käkisalmi 153 684 68 501 1,1,4,5,1,1,1
Pärnänjoki Tihaja (Тихая) 144 Käkisalmi 6 1,1,4,1,1,–,–

Pohjoisrannikko muokkaa

Laskujoen nimi
suom.
  		Nimi
ven.
  		Etäisyys
Nevasta
(km) 		Rannikon
kohta
  		Pituus
(km)
  		Virtaama
(MQ m³/s)
  		Valuma-alue
(km²)
  		Lähteet
 
 
Hiitolanjoki Kokkolanjoki (Кокколанйоки) 159 Kilpolansaari 62 14,7 1 340 1,4,4,5,1,1,1
Soskuanjoki Soskuanjoki (Соскуанйоки) 165 Kurkijoenlahti 40 234 1,4,4,4,1,–,1
Tervunjoki Tervunjoki (Тервунйоки) 163 Kojonsaari 26 97 1,4,4,5,3,–,3
Iijoki eli Ihalanjoki Iijoki (Иййоки) 173 Iivedenselkä 50 318 1,4,4,5,3,–,3
Aurajoki Aurajoki (Аурайоки) 194 Lahdenpohja 19 110 3,4,4,5,1,–,1
Miinalanjoki Miinalajoki (Мийналайоки) 182 Lahdenpohja 33 230 3,4,4,5,3,–,3
Savainjoki Savainjoki (Савайнйоки) 194 Palosaarenselkä 42 165 1,4,4,5,1,–,1
Kiteenjoki Kitenjoki (Китенйоки) 201 Hiidenselkä 90 761 1,4,4,5,1,–,3
Tohmajoki Tohmajoki (Тохмайоки) 201 Hiidenselkä 100 7,0 1 595 1,4,4,5,1,1,1
Jänisjoki Janisjoki (Янисйоки) 199 Hiidenselkä 170 39,1 3 860 1,4,4,5,1,1,1
Sumerianjoki Sumerianjoki (Сумерианйоки) 192 Sumerianlahti 30 157 1,4,4,5,1,–,3
Syskyänjoki Sjuskjujanjoki (Сюскюянйоки) 192 Syskyänlahti 49 5,3 486 1,4,4,5,1,1,1

Itärannikko muokkaa

Laskujoen nimi
suom.
  		Nimi
ven.
  		Etäisyys
Nevasta
(km) 		Rannikon
kohta
  		Pituus
(km)
  		Virtaama
(MQ m³/s)
  		Valuma-alue
(km²)
  		Lähteet
 
 
Koirinjoki Koirinjoki (Койринйоки) 189 Koirinojanlahti 40 124 1,4,4,5,1,–,1
Uuksunjoki Uksunjoki (Уксунйоки) 176 Uuksunlahti 125 12,9 1 175 1,4,4,5,1,1,1
Kirkkojoki Kirkkojoki (Кирккоёки) 172 Lunkulanlahti 20 1,4,4,5,1,–,–
Tulemajoki Tulemajoki (Тулемайоки) 173 Lunkulanlahti 110 1 720 1,4,4,5,1,–,1
Miinalanjoki eli Änäjoki Enjajoki (Эняйоки) 174 Lunkulanlahti 93 501 1,4,4,5,1,–,3
Vitelenjoki Vidlitsa (Ви́длица) 155 Vitele 67 16,7 977 1,4,4,4,1,1,1
Tuuloksenjoki Tuloksa (Ту́локса) 153 Tuulos 77 900 1,4,4,4,1,–,1
Alavoisenjoki Olonka (Оло́нка) 150 Tuulos 144 29,3 2 631 1,4,4,4,1,1,1
Pižinjoki Obžanka (Обжанка) 140 Syvärinlahti 26 230 1,1,4,4,1,–,1
Syväri Svir (Свирь) 120 Syvärinlahti 224 790 84 400 1,4,4,4,1,1,1

Etelärannikko muokkaa

Laskujoen nimi
suom.
  		Nimi
ven.
  		Etäisyys
Nevasta
(km) 		Rannikon
kohta
  		Pituus
(km)
  		Virtaama
(MQ m³/s)
  		Valuma-alue
(km²)
  		Lähteet
 
 
Voronežka Voronežka (Воронежка) 100 Olhavanlahti 41 320 1,4,4,4,3,–,3
Säsjoki Sjas (Сясь) 96 Olhavanlahti 260 53 7 330 1,4,4,4,3,1,1
Olhavanjoki Volhov (Волхов) 80 Olhavanlahti 224 593 80 200 1,4,4,4,1,1,1
Koponinjoki Kobona (Кобона) 45 Petrokrepostin lahti 45 219 1,1,1,1,1,–,1
Lavajoki Lava (Ла́ва) 28 Petrokrepostin lahti 31 529 1,4,4,4,3,–,3
Seltikanjoki Rjabinobka (Рябиновка) 25 Petrokrepostin lahti 12 1,4,4,4,3,–,–
Naasianjoki Nazija (Назия) 20 Petrokrepostin lahti 42 332 1,4,4,4,1,–,1

Lähteet: 1 = luettu Wikipedian suomenkielisestä artikkelista, 2 = luettu lähteen jokiluettelon linkeistä [25], 3 = luettu venäjänkielisestä Wikipediasta, 4 = luettu tai mitattu Internetin karttapalvelusta kuten esimerkiksi Google Maps tai ACME, 5 = Karjalan kartat [26]

Katso myös muokkaa

Huomioita muokkaa

  1. ↑ a b Asia on luettu Wikipedian venäjänkielisestä artikkelista ru:Ладожское озеро.
  2. ↑ Asia tarkistettu Internetin karttapalvelusivustoilta kuten esimerkiksi Yandex, GeoMaps, Google Maps tai ACME.

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j k Kuusisto, Esko: Luoteis-Venäjä on vetten Venäjä. Vesitalous, 2006, 47. vsk, nro 5, s. 7–10. Helsinki: Ympäristöviestintä YVT Oy. ISSN 0505-3838. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 8.1.2022.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Lake Ladoga Encyclopædia Britannica. Viitattu 5.1.2022. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i Lake Ladoga (EUR-37) wldb.ilec.or.jp. International Lake Enviroment Committee Foundation (ILEC). Viitattu 6.1.2022. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Filatov, Nikolai & al.: Ladoga Lake and Onego Lake (Lakes Ladozhskoye and Onezhskoye), s. 429–432. Bengtsson L., Herschy R.W., & Fairbridge R.W. (toimittajat): Encyclopedia of Lakes and Reservoirs. Springer, Dordrecht, 2012. ISBN 978-1-4020-4410-6. (Laatokan ja Äänisen tekstiosuus) (PDF) (viitattu 8.1.2022). doi:http://dx.doi.org/10.1007/978-1-4020-4410-6_197. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d Общая характеристика (Arkistoitu – Internet Archive) (suom. Yleispiirteet), Деревня Кобона (suom. Kabonan kylä), Viitattu 5.1.2022 (venäjäksi)
  6. ↑ Климатическая характеристика (Arkistoitu – Internet Archive) (suom. Ilmaston piirteitä), Деревня Кобона (suom. Kabonan kylä), Viitattu 5.1.2022 (venäjäksi)
  7. ↑ Filatov, Nikolai & al.: Climate change impacts on the watersheds of Lakes Onego and Ladoga from remote sensing and in situ data. Inland Waters, 2019, 9. vsk, nro 2, s. 130–141. Taylor & Francis. doi:10.1080/20442041.2018.1533355. ISSN 2044-205X. Researchgate (PDF). Viitattu 9.1.2022. (englanniksi)
  8. ↑ Vuglinski, Valeri & Kuznetsova, Maria: The World’s Largest Lakes Water Level Changes in the Context of Global Warming. Natural Resources, 2019, 10. vsk, nro 2, s. 29-46. doi:10.4236/nr.2019.102003. ISSN 2158-7086. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 8.1.2022. (englanniksi)
  9. ↑ Stepanova, Anastasia: Physical-geografical characteristics of Lake Ladoga (PDF) Valamo, Venäjä: Russian State Hydrometeorological University. Viitattu 8.1.2022. (englanniksi)
  10. ↑ Neva Basin (Station: Novosaratovka), Grains Research and Development Corporation, Australia, Viitattu 6.1.2022 (englanniksi)
  11. ↑ Kalle Schönberg: Suomen itärajan tuntumassa valtava helpotus Yle Uutiset. 16.9.2018. Viitattu 17.9.2018.
  12. ↑ Project personnel: Fish species recorded in Lake Ladoga Lagoda. ladoga.krc.karelia.ru. Viitattu 6.1.2022. (englanniksi)
  13. ↑ Ennen ja nyt, Marja Vuorinen, Oleg Viisas, bussikuski Makkonen ja Sormuksen Ritarit - matkalla jossakin Luoteis-Venäjällä
  14. ↑ Viikinkiajan nimistön synty (venäjäksi)
  15. ↑ Nestorin kronikka, s. 17
  16. ↑ Aldeigja – Ladoga (venäjäksi)
  17. ↑ Suuri tietosanakirja. Sivu 413.. WSOY, 2001. ISBN 951-0-26053-3.
  18. ↑ a b c d Этапы развития Ладожского озера в поздне- и послеледниковый периоды (Arkistoitu – Internet Archive) (suom. Laatokan kehitysvaiheet jääkauden jälkeen), Деревня Кобона (suom. Kabonan kylä), Viitattu 5.1.2022 (venäjäksi)
  19. ↑ a b Tikkanen, Matti, & Oksanen, Juha: Late Weichselian and Holocene shore displacement history of the Baltic Sea in Finland. Fennia - International Journal of Geography, 2002, 180. vsk, nro 1–2, s. 9–20. Helsinki: Suomen maantieteellinen seura. ISSN 0015-0010. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 5.1.2022. (englanniksi)
  20. ↑ a b c d Subetto, Dimitry A. & al.: Transformation of the Lake Ladoga–Baltic Sea water connection during the Holocene (PDF) (Vol. 11/referaatti) Geophysical Research Abstracts. 2009. Pietari, Venäjä: Herzen State Pedagogical University. Viitattu 5.1.2022. (englanniksi)
  21. ↑ a b Saarnisto, Matti: Vuoksen synty ja Vuoksenlaakso (tiivistelmä) suvannonsuvut.fi. 17.11.2007. Suvannon seudun sukututkimuspiiri. Viitattu 31.12.2021.
  22. ↑ a b Saarnisto, Matti: Karjalan geologia – Karjalan luonnonmaiseman synty, s. 64–78. Teoksessa: Viipurin läänin historia I, Karjalan synty. Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 2003. ISBN 952-5200-37-X.
  23. ↑ a b Hakulinen, Matti: Vuoksi – Nevan sivujoki. Geomatti, 2018. ISBN 9789529408405. (näyte kirjan sisällöstä) (PDF) (viitattu 5.1.2022).
  24. ↑ Распределение донных отложений (Arkistoitu – Internet Archive) (suom. Pohjasedimenttien jakautuminen), Деревня Кобона (suom. Kabonan kylä), Viitattu 5.1.2022 (venäjäksi)
  25. ↑ a b Laatokka (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 6.1.2022. (venäjäksi)
  26. ↑ Karjalan kartat

Aiheesta muualla muokkaa


 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Laatokka&oldid=22192752”