Wikipedia

Vuoksi

Saimaan laskujoki Laatokkaan Suomessa ja Venäjällä
Tämä artikkeli käsittelee jokea. Vuoksi tarkoittaa myös vuorovesi-ilmiötä, nousuveden aikaa eli luoteen vastakohtaa.

Vuoksi (ven. Вуо́кса, Vuoksa, karjalaksi Vuokša, ruots. Vuoksen) on Saimaasta Laatokkaan virtaava Vuoksen vesistön laskujoki. Se alkaa Suomen puolella Etelä-Karjalassa Imatran kaupungista ja se siirtyy jo 13 kilometrin jälkeen Venäjän puolelle Leningradin alueelle. Aluksi se virtaa Viipurin piirissä ja alajuoksulla Käkisalmen piirissä. Joki on bifurkaatiojoki, eli se laskee Laatokkaan kahta vesireittiä myöten. Joen pääuoman pituus on kartasta mitattuna 153 kilometriä [a].[2][4][b]

Vuoksi
Вуокса, Vuoksa
karjalaksi Vuokša
Imatrankoski kuohuu
Imatrankoski kuohuu
Maanosa Eurooppa
Maat Venäjä, Suomi
Alue Leningradin alue
Piiri Viipuri, Käkisalmi
Maakunnat Etelä-Karjala
Kunnat Imatra
Vesistöalue ja valuma-alueen tietoja
Päävesistöalue Vuoksen vesistö (04)
Valuma-alue Vuoksen alue (04.19)
Pinta-ala 68 501 km² [1]
Pääuoman osuudet Taipaleenjoki ←Vuoksa ←Vuoksi
Joen uoman kohteita
Alkulähde Saimaa, Imatra [2]
  61.2245°N, 28.7935°E
Laskupaikka Laatokka, Käkisalmi
  60.6241°N, 30.5088°E
Läpivirtausjärvet Suvanto
Esteet Tainionkoski, Imatrankoski, Svetogorski, Lesogorski
Mittaustietoja
Lähdekorkeus 75,7 m mpy.
Laskukorkeus 4,8 m mpy. [3]
Korkeusero 70,9 m
Pituus 153 km [a]
Kaltevuus 0,5 m/km
Muuta
Muualla Wikimedia Commons
Vuoksen Imatrankoski syyskuussa 2012
Vuoksi Karjalankannaksella, Antreassa.
Svetogorskin voimalaitos
Kiviniemen koski
Näkymä pääuomalle Jääskessä
Taipaleenjoen suu
Koskikirnuja Imatran Kruununpuistossa.

Joen kulku muokkaa

Vuoksi on kaksihaarainen laskujoki, jonka pääuoma alkaa Imatralta ja jatkuu Venäjällä lähes Kiviniemeen asti. Tästä jatkaa päähaara kohti kaakkoa ja laskee Laatokkaan Metsäpirtissä. Sivuhaara poikkeaa kohti pohjoista ja laskee Laatokkaan kahta suuhaaraa pitkin Käkisalmessa. Sivuhaaran veden virtaamat ovat murto-osa päähaaran virtaamista.[2][b]

Pääuoma haarautumiskohtaan asti muokkaa

Vuoksi alkaa Vuoksenniskalta varsinaisen Saimaan kaakkoisrannasta 75,7 metriä mpy. Se virtaa ensimmäisen Salpausselän läpi kapeassa luode-kaakko-suuntaisessa murtumalaaksossa, jonka alkukilometrit sijaitsevat Imatran kaupunkialueella. Murtumalaakson pituus on 23 kilometriä, joista 13 ensimmäistä kilometriä sijaitsevat Suomessa. Jo 1,8 kilometriä Saimaasta vapaa virtaus loppuu Tainionkosken vesivoimalaitokseen. Voimala on rakennettu koskessa sijainneen saaren länsipuolelle ja saaren itäpuoli on tukittu säännöstelypadolla. Voimalassa on keskimmäärin 8,2 metrin pudotus. Joki jatkaa virtaamistaan 5,2 kilometriä Imatran vesivoimalaitokselle asti. Koko voimaloiden välinen joenuoma on patoaltaana ja Imatran voimalassa muodostuu 24,3 metrin pudotus. Imatran voimalaitos sijaitsee saaren itäpuolella ja kuuluisa Imatrankoski, jossa kesäisin päästetään vettä kuohuamaan yleisönäytöksissä, sijaitsee saaren länsipuolella. Venäjän rajalle on matkaa enää 6,4 kilometriä. Ennen rajaa yhtyy lännestä Hallikkaanjoen uoma, joka on kuluttanut itselleen syvät ja rinteiltään jyrkän jokilaakson. Laakso on jäänyt alajuoksun voimaloiden vedennoston seurauksena veden alle.[2][b]

Venäjän puolella sijaitsee Svetogorskin rajakaupunki (entinen Enso) ja joessa on samassa kohtaa Svetogorskin vesivoimalaitos. Voimalaitoksen yläpadon vedenpinta ylettyy Imatrankoskelle asti ja voimalan pudotus on noin 6 metriä. Svetogorskissa yhtyy Vuokseen idästä Unterniskanjoki. Seuraavan Lesogorskin vesivoimalaitokseen on matkaa 10,5 kilometriä ja sen yläpadon vedenpinta ylettyy Svetogorskiin asti. Se sijaitsee kolme kilometriä Lesogorskin eli entisen Jääsken kirkonkylän yläpuolella. Tässä voimalassa vesi putoaa noin 16 metriä alemmaksi. Tämä on Vuoksen viimeinen vesivoimalaitos ja Vuoksen vedenpinta on enää 11 metrin korkeudella mpy. Vuoksen jyrkkä osuus on nyt takana päin ja tämän jälkeen joki levenee välillä muodostaen leveitä suvantoja. Aivan kylän alapuolella jokeen yhtyy pohjoisesta laskeva Jääskijärven laskujoki Littulanjoki (ven. Давыдовка).[b]

Seuraava suvanto on kymmenen kilometriä pitkä ja noin 0,7–1,7 kilometriä leveä. Se päättyy Kamennogorskiin (ven. Каменногорск), joka on kaupungiksi kasvanut entinen Antrea, jossa kapeikon läpäistyään Vuoksi leviää Tallikkalan seläksi. Vuoksen virtaus siirtyy viereiseen laaksoon, joka on muodostunut Dubininskin (ven. Дубининский) eli Patalahden jatkeeseen. Patalahden luoteispäähän laskee luoteesta tuleva Kuurmanjoki. Suvannon jälkeen on Vuoksessa rinnakkaisia uomia, jossa ei enää virtaa vettä. Sellainen on myös Tihin lahti (ven. Тихий) eli Muunninlahti, joka jää Jaakonsaaren itäpuolelle. Joki laajenee tämän jälkeen saaristoiseksi Kuparsaarenselän suvannoksi, joka on noin 12 kilometriä pitkä ja noin kahdeksan kilometriä leveä. Selän pohjoisrantaan laskee pohjoisesta Sokanjoki.[b]

Vuoksen kapea jokiosuus jatkaa Kuparsaarenselän kaakkoispäästä noin 15 kilometriä kaakkoon päin. Joki laajenee suvannoksi Baryševossa (ven. Барышево), joka sijaitsee entisen Äyräpään ja Pölläkkälän kohdalla. Suvanto on 13 kilometriä pitkä ja kolme kilometriä leveä. Se päättyy lyhyeen kapeikkoon entisessä Oravaniemessä, josta alkaa toinen suvanto. Se on 15 kilometriä pitkä ja kaksi kilometriä leveä. Tämän suvannon päässä Vuoksi haarautuu kaakkoon jatkavaksi päähaaraksi ja suvannon pohjoisrannasta pohjoiseen virtaavaksi pienemmäksi haaraksi. Suvantojen vedenpinta on noin 11 metriä mpy.[b]

Pääuoman alajuoksu eli ”Uusi Vuoksi” muokkaa

Tätä Vuoksen osaa kutsutaan joskus ”Uudeksi Vuokseksi”, koska se syntyi vuonna 1856 totetetussa Vuoksen oikasussa. Losevossa (ven. Лосево) eli entisessä Kiviniemessä on kapea ja nopeasti putoava koskiosuus seuraavaan suvantoon, jonka nimi on Suvanto. Koskessa on 2,5 metrin pudotus. Suvanto on 31 kilometriä pitkä järvi, jonka leveys vaihtelee 0,7–2,2 kilometriä. Järven kaakkoispäästä alkaa kymmenenkilometrinen Taipaleenjoki, joka laskee Laatokan länsirantaan Metsäpirtissä. Taipaleenjoessa on pudotusta 5,2 metriä.[b]

”Vanha Vuoksi” muokkaa

”Vanha Vuoksi” lähes kuivui, kun ”Uusi Vuoksi” muodostui. Se haarautuu ennen Kiviniemeä pohjoiseen virtaavaksi joenhaaraksi. Tämä vesireitti on vähävetinen verrattuna Suvannon kautta virtaavaan pääuomaan, mutta siihen yhtyvien sivujokien tuoma lisävesi saa sen virtaaman kasvamaan alajuoksulle tultaessa. Se alkaa 14 kilometriä pitkällä jokimaisella osuudella, joka laajenee seuraavaksi Torhonjärveksi. Vesireitti etenee järvessä kuusi kilometriä ja jatkaa sitten järven itärannassa olevasta kapeasta salmesta eteenpäin. Joki jatkaa lasku-uomassaan sijaitsevaa Nasarlahtea ja Mömmönsalmea lukuun ottamatta hyvin kapeana jokena eteenpäin. Kapeaa uomaa riittää 13 kilometriä, jonka matkalla joki haarautuu muutamaksi rinnakkaiseksi uomaksi joiden sisälle jää jokisaaria. Sitten Vuoksi haarautuu Räisälään menevään pohjoishaaraan ja suoraan Käkisalmenselkään menevään koillishaaraan.[b][c]

Koillishaara on 10 kilometriä pitkä ja se laskee Käkisalmenselän Lopastnoin lahteen (ven. Лопастной). Pohjoisen haaran alkuosuudella sijaitsee Melnikovo (ven. Мельниково) eli Räisälän entinen kirkonkylä, joka on pieni kaupunkityyppinen taajama. Joella on kapea uoma, mutta siinä on välillä leveämpiä suvantoja, jotka lisäksi välillä haarautuvat. Melnikovon kohdalla ja sen jälkeen on joessa joitakin jokisaaria. Melnikovon jälkeen joki kääntyy kohti koillista, jossa sillä on Goryssä (ven. Горы) eli Unnonkoskella leveä suvanto ennen laskemistaan Käkisalmenselän luoteispäähän. Pohjoinen haara on 17 kilometriä pitkä.[b][c]

Käkisalmenselkä on lounas-koillis-suunnassa 16 kilometriä pitkä ja siinä on järvenselkien lisäksi runsaasti saaria. Järvi kapenee lähestyttäessä Käkisalmen kaupunkia ja lopulta se ahtautuu saarien välistä kaupungin edustalla Isolleselälle. Isoselän kaakkoispäässä alkaa 5,5 kilometriä pitkä Vuoksen loppuosuus, joka virtaa kaupungin etelälaidalla. Vuoksen suistossa on hiekkarantoja ja joensuun leveässä uomassa on laivalaituri ja pienvenesatama. Vuoksen toinen suuhaara alkaa Isoselän pohjoisrannasta. Sen mutkittelevaa ja sokkeloista uomaa kutsutaan Pärnänjoeksi eli Tihajaksi (ven. Тихая). Se alkaa Vasikkasaaren takaa, mutta levenee alussa saaristoiseksi suvannoksi. Suvannon pohjoispäässä siihen yhtyy kapealla salmella Takavesi, joka on viisikilometrinen lahtimainen järvi. Tihaja jatkaa Takaveden itäpuolelta kaksi kilometriä itään päin, jonka jälkeen joki haarautuu parikilometrisen jokisaaren ympäri. Tihajan alajuoksu on vielä kaksi kilometriä pitkä.[b][c]

  •  
    Veneranta
  •  
    Veneilijät Käkisalmenselällä
  •  
    Matala joki
  •  
    Kaislikkoista rantaa

Virtaamia muokkaa

Vuoksen virtaamia Tainionkoskessa (1847–1992)

Vuoksen virtaamia on mitattu perinteisesti Saimaan luusuassa Tainionkosken voimalalla. Tässä on käytetty mittaussarjaa vuodesta 1847 (tammikuu) vuoteen 1992 (joulukuu). Tilaston mukaan joen keskivirtaama on ollut 592 kuutiometriä sekunnissa (MQ, m³/s). Pienin mitattu virtaama on ollut 215 m³/s (NQ) ja suurin 1 151 m³/s (HQ).[5]

Vesivoimalaitokset muokkaa

Vuoksen yläjuoksu on sen jyrkin osuus ja siihen on rakennettu neljä vesivoimalaitosta. Vain 1,7 kilometriä Vuoksenniskasta sijaitsee Tainionkosken vesivoimalaitos, joka tuottaa sähköä 79 megawatin (MW) teholla. Seuraava on Imatran vesivoimalaitos (192 MW), joka sijaitsee 7 kilometriä Vuoksen niskalta. Kolmantena tulee Svetogorskin vesivoimalaitos (122 MW), joka sijaitsee entisen Enson ja nykyisen Svetogorskin kohdalla. Voimalasta on matkaa niskalle 15 kilometriä. Viimeinen Lesogorskin vesivoimalaitos sijaitsee 26 kilometriä niskalta entisen Jääsken kylän ja nykyisen Lesogorskin taajaman yläpuolella. Se tuottaa sähköä 109 MW teholla.[6]

Vuoksen neljä vesivoimalaitosta muodostavat jokivoimalaitoksille tyypillisen energiantuotantoketjun, jossa ylin voimalaitos säätelee kaikkien muiden voimaloiden läpi virtaavaa vettä. Vesi on peräisin Saimaasta, jota ei varsinaisesti säännöstellä. Saimaan vedenkorkeutta seurataan päivittäin ja sen vuodenaikojen luonnollisia vaihteluita pyritään seuraamaan säätelemällä Tainionkosken voimalan vesimääriä. Yhteisessä valtioiden välisessä Saimaan juoksutussäännössä on sovittu käytettävästä juoksutuskäytännöstä. Vuoksen virtaamia voi muuttaa poikkeuksellisten säiden aiheuttamien runsasvetisten tai vähäveteisten tilanteiden välttämiseksi. Juoksutusta tulee mahdollisuuksien mukaan muuttaa ennakoivasti niin, että voimaloiden sähköntuotanto säilyy optimaalisena samalla kun Saimaan ja Vuoksen ympäristön vahinkoja pyritään hillitsemään.

Virkistysarvoja muokkaa

Vuoksi on virrannut vapaana 1900-luvun alkuun asti, jolloin vaelluskaloilla ei ollut vaellusesteitä joessa. Vaikka joen yläjuoksun ensimmäiset 30 kilometriä putosikin 64 metriä, ovat lohikalat ja pienet määrät muikkua löytäneet reitin ylös Saimaalle asti. Myös Saimaalta on kulkeutunut kalaa alavirtaan Laatokkaan asti. Teollistumisen alkuaikoina eteläistä Saimaata ja Vuoksea käytettiin likavesien viemärinä, jolloin Vuoksen vesi likaantui pahastikin. Sellaiset kirkasta vettä edellyttävät lajit kuin siika, harjus ja lohi hävisivät Vuoksen vesistöstä lähes sukupuuttoon. Lopulta, vuosikymmenien likaantumisen jälkeen, vedenpuhdistuksen ja muiden suojelutoimien vaikutus tuotti tuloksen. Nykyään nämäkin lajit nousevat Vuoksen niihin osiin, joita vesivoimalaitokset eivät katkaise. Voimaloiden yläpuolella kalakantaa täydennetään kalaistutuksin.[7]

Vuoksi on aikojen alusta tuonut sen varrella eläville merkittävän lisän ruokapöytään. Nykyään ei ammattikalastusta esiinny joella. Taipaleenjoella sijaitseva kalastussatama liittyy Laatokan hyödyntämiseen. Vuoksi on edelleen suosittu virkistyskalastuskohde ja Suomen puolella on järjestetty vapaa-ajan kalastajille kalastuspaikkoja, jossa on helppo toimia. Venäjän puolella kalastusmatkailu on vielä pienimuotoista, mutta siellä voi vuokrata veneitä Vuoksessa kalastamiseen. Vuoksen eri osissa kalaston lajikirjo vaihtelee.[7][8][9]

Historiaa muokkaa

Vuoksen virtaamien muokkaaminen muokkaa

Vuoksen mutkitteleva kulku Äyräpäältä Käkisalmeen on aina turhauttanut vesillä liikkuvia ja he ovatkin käyttäneet hyväkseen mahdollisuutta käyttää Suvantoa ja sen itäpään lyhyttä vetotaivalta (nimeltään Taipale) matkallaan Laatokalta ylös Vuokselle, ja takaisin. Suvannon vedenpinta oli silloin korkeammalla kuin se on nykyään ja sen oja laski suoraan Vuokseen. Vuosina 1817 tai 1818 autettiin veneiden vetämistä Taipaleen yli kaivamalla Suvannosta kaivanto Laatokkaan. Kaivannon tarkoitus lienee uuden lasku-uoman muodostaminen, mutta se syntyi vasta vuoden 1818 kevättulvan aikana. Vedenpinta oli Suvannossa 10,5 metriä korkeammalla kuin Laatokassa, kun järvi alkoi vuotaa myös Taipaleen suuntaan. Virtaava vesi kulutti nopeasti Taipaleen puoleista kannasta ja vedenpinnan lasku tapahtui suuren mullistuksen saattelemana. Järvenlaskussa Suvannon vedenpinta aleni noin seitsemän metriä. Näin syntyi Suvannosta Laatokkaan laskeva pieni oja, joka oli virtaamaltaan vaatimaton. Kun ojan paikalla virtasi myöhemmin leveä joki, kutsuttiin sitä Taipaleenjoeksi. Järvenlasku ei auttanut kaikkea vesiliikennettä, sillä suuret alukset eivät voineet hyödyntää Taipaleenjoen reittiä. Lisäksi Suvannon alkuperäinen lasku-uoma Vuokseen kuivui järvenlaskussa.[10][11][12]

Lähes heti järvenlaskun jälkeen vuonna 1820 alettiin kansalaiskokouksessa puuhaamaan Vuoksen yhdistämistä Suvantoon. Yhdistämisellä haluttiin alentaa Vuoksen vedenpintaa 1,2 metrillä, joka olisi paljastanut 10 000 hehtaaria joenpohjaa viljelymaaksi. Suvannon ranta-asukkaat eivät yhtyneet muiden asukkaiden hankkeeseen, sillä he pelkäsivät kärsivänsä pinnanlaskussa eniten. Vastustus ei lannistanut yrittelijäitä, vaan uusia hakemuksia laitettiin toistuvasti vireille. Vuonna 1844 sattui suurta vahinkoa aiheuttanut kevättulva, joka sai myös alueen kuvernöörin parooni Kasimir von Kothenin asian puhemieheksi. Kun lupa saatiin, tehtävää suorittamaan komennettiin everstiluutnantti Alfred Sternvall. Hän esitti vuonna 1848 suunnitelman, jonka kustannusarvio vastasi viidesosaa kruunun vuotuisista tuloista. Hän väitti, että uusi syntyvä uoma olisi purjehduskelpoinen, mikä oli sekä kaupallisesti että sotilaalisesti hanketta puoltavia seikkoja. Hankkeen suuret kustannukset saattoivat synnyttää epäröintiä, mutta Krimin sota antoi sille vauhtia. 23. maaliskuuta 1856 oli suunnitelmalle annettu lupa ja seuraavana päivänä julisti Aleksanteri II toimenpideohjelman, jolla kehitettäisiin valtakunnassa kulkuväylien verkostoa. Ammattitaitoinen työväki ja sen työnjohto saatiin juuri valmistuneelta Saimaan kanavan työmaalta. Työt Kiviniemellä etenivät loppusuoralle syyskuussa 1857 ja syyskuun 17. päivä sulkuportit avattiin. Vuoksen vesi syöksyi kannaksen yli ja kulutti sen matalaksi. Vaikka Suvannonjärven tyhjentymistä muistuttavaa mullistusta ei syntynytkään, ei lopputulos ollut lainakaan suunnitelman mukainen. Kiviniemen paikalle jäi kolmemetrinen kuohuva koski, jota oli veneillä vaikea ylittää eikä suuret laivat mahtuneet kosken ohitse. Lisäksi Vuoksen alajuoksulla Käkisalmen suunnassa sen vedenpinta aleni 1,5 metriä ja Vuoksen liikennekelpoisuus heikkeni siellä. Tiurunkoski lähes kuivui ja toinen sivuhaara jäi vähävetiseksi. Vedenlaskun positiivinen seuraus oli paljastuneen joenpohjan määrä. Sen pinta-alasta ei olee säilynyt tarkkoja tietoja, mutta sen suuruusluokka lienee 20 000 hehtaaria.[12]

Valtioiden rajat muokkaa

Vuoksi kuului aluksi karjalaisille, jotka joutuivat keskiajalla noin 1260 jälkeen Novgorodin tasavallan vaikutuspiiriin. Ruotsalaisten vaikutus alueella kuitenkin kasvoi ja Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Karjala jaettiin ruotsalaisten ja novgorodilaisten etupiireihin. Rajalinja ylitti Vuoksen Äyräpään kohdalta niin, että yläjuoksu jäi Ruotsille ja alajuoksu Novgorodille. Novgorod vaihtui kannaksella Moskovan ruhtinaskunnaksi vuonna 1478, mutta rajat säilyivät täällä ennallaan. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 suoritettiin uusi aluejako, jossa Vuoksi siirtyi kokonaan Ruotsille. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Ruotsi luovutti Karjalankannaksen Venäjälle ja Vuoksesta jäi vain lyhyt yläjuoksun osuus Ruotsille, joka sekin menetettiin Venäjälle Turun rauhassa vuonna 1743. Vuoksi säilyikin Venäjällä vuoteen 1812 saakka, jolloin niin sanottu Vanha Suomi, joka sisälsi Vuoksen alaosan, yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuruhtinaskunta oli suoraan tsaarin alainen itsehallintoalue, joka itsenäistyi sellaisenaan Suomen tasavallaksi vuonna 1917. Toiseen maailmansotaan liittyvä talvisota päättyi kuitenkin vuonna 1940 Moskovan rauhaan, jossa Vuoksi jäi suureksi osaksi Neuvostoliittoon. Alue valloitettiin vielä jatkosodassa takaisin, mutta sen menetettiin uudestaan Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä. Alueluovutus saneltiin Moskovan rauhassa vuonna 1944 ja vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947.

Vuoksen vesivoimaa muokkaa

Vuoksi on virrannut vapaana 1920-luvulle asti, vaikka sen virtaamasta onkin otettu mekaanista vesivoimaa esimerkiksi vesimyllyihin. Vanhimmat tiedot vesimyllyjen käytöstä Vuoksessa on 1700-luvun lopulta. Bernardin de Saint-Pierre kävi tutustumassa Suomeen ja julkaisi matkastaan kirjan Observations sur la Finlande vuonna 1763. Hän esitti siinä ideoitaan järjestää teollisuudelle vesivoimaa Vuoksen koskista. Vielä 1900-luvun alussa oli Vuoksessa 18 vapaasti virtaavaa koskea, joista suurin oli Imatra 18,4 metrin pudotuksella. Imatran lisäksi voidaan mainita Tainionkoski (pudotusta 6,5 metriä), Linnankoski (5,5 m), Vallinkoski (5,5 m) ja Rouhiankoski (7,8 m). Vuoksi putosi ensimmäisen 30 kilometrin matkalla yhteensä 64 metriä.[6]

Vuoksen valjastamista sähköenergian tuottamiseksi alettiin tutkia 1800-luvun lopulla. Hydrografiseen tutkimukseen saatiin ensimmäinen määräraha vuonna 1896 ja tutkimukset aloitettiin seuraavana vuonna. Mittauksia jatkettiin vuosina 1898, 1899 ja 1902. Väliin mahtui tulvavuosi 1899, jolloin Saimaa tulvi ennätyksellisen paljon. Tie- ja vesirakennushallitus julkaisi vuonna 1904 tutkimuksien tulokset kirjana Lisiä Suomen hydrografiaan.[6]

Vaikka Vuoksen valjastaminen sähköntuotantoon kiinnosti kotimaista teollisuusväkeä jo 1800-luvulla, ei siinä päästy alkuun pääomapulan vuoksi. Suurin tarve sähköenergialle oli Pietarin kaupungilla, joka oli Venäjän kaksimiljoonainen pääkaupunki ja yksi Euroopan viidestä metropolista. Kaupungissa käynnistyi vuonna 1886 ensimmäinen sähkölaitos, joka sai nopeasti seurakseen muitakin sähkölaitoksia. Näiden pääosakkaat olivat muun muassa Siemens & Halske, AEG, Helios ja erilaiset keskieurooppalaiset pankit. Pietarilaiset sähkölaitokset tuottivat sähköä höyrykoneilla englannista tuodulla kivihiilellä. Kivihiili oli kallista ja sen toimitukset olivat epävarmoja, joten pietarilaiset sähkölaitokset alkoivat tavoitella halvempaa vesivoimalla tuotettua sähköä. Sähköyhtiöt ja eurooppalaiset pankit ostivat kilvan Vuoksen koskiosuuksia. Joukossa oli kaksi norjalaisomistajaa. Norjalaiset ostivat Ab Tornatorin ja Enon kosken omisti norjalaisvetoisen W. Gutzeit & Co. Vuoksen koskiosuuksia omistivat vuonna 1914 68 % ulkomaalaiset, 31 % Suomen valtio ja talonpojat 1 %.

Vaikka omistajien suunnitelmat Vuoksen valjastamisesta 4–5 voimalaitoksella olivat pitkällä, oli Suomen Senaatti jarruttanut rakentamispäätöksiä eikä rakentamiseen oltu vielä päästy ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Tämä suututti Venäjän hallituksen. Se uhkasi tavavarikoida Vuoksen maa-alueet ja rakentaa itse voimalaitokset Pietarin energiapulan tyydyttämiseksi. Senaatti puolestaan esitti ottavansa koskiosuudet suurruhtinaskunnan haltuun ja rakentavansa itse voimalaitokset. Syksyllä 1919 alkanut vallankumous kuitenkin muutti Vuoksen rakentamisessa kaiken.[13]

Monien suunnitelmien kariuduttua, päästiin ensimmäiseksi alkuun Linnankosken voimalaitoksen rakentamisessa. Se valmistui vuonna 1900 ja se sulki vain puolet Vuoksen uomasta. Voimalassa toimi 34 pientä Kaplan-turbiinia, josta tuotannossa oli vain 18. Voimalan pato oli rakenteeltaan puurakennelma, joka tärisi voimalaitoksen käydessä. Se nosti vedenpintaa vain kolmella metrillä ja tuotti siksi sähköä ainoastaan 1,08 megawattin (MW) teholla. Sähkö johdettiin viereiselle karbiinitehtaalle, joka kuitenkin paloi jo vuonna 1901. Tornator Oy kunnosti tehtaat vasta vuonna 1915 ja otti voimalaitoksen silloin takaisin sähköntuotantoon. Linnankosken voimala tuotti sähköä myös Imatrankosken vesivoimalaitoksen rakennustyömaalle, ennen kuin Imatranvoiman vedenpinta peitti tämän alleen. Linnankosken turbiinit ovat edelleen veden alla ja ne ovat siellä esimerkiksi urheilusukeltajien ihailtavana.[6]

Räikkölänkoski oli varsin pitkä koskijakso ja sillä oli myös suuri pudotus. Sitä hyödynnettiin sähköntuotannossa kaivamalla kosken viereen vesikanavia, jonne asennettiin yhdeksän pitkittäin pyörivää vesiturbiinia. Niiden sähköllä toimi kuusi hiomakonetta, kuivaussylinteri, kymmenen pahvikonetta ja niiden puristimet. Sähköntuotannossa oli kuitenkin katkoksia, sillä vettä ei aina ollut riittävästi voimantuotantoon. Vasta 20 vuotta myöhemmin alkoi Enso rakentaa koskeen täysileveää patoa, joka tuli valmiiksi vuonna 1910.[6]

Myös Tainionkosken valjastaminen oli hankalaa eri koskiosuuksien omistajien erimielisyyksien takia. Eugen Wolff sai hankittua toisen rannan itselleen Gustaf Törnuddin perikunnalta. Hän perusti kosken viereen puuhiomon vuonna 1885 ja paperitehtaan vuonna 1887. Tehtaiden voimanlähteenä oli aluksi vuodesta 1882 toimineet vesimyllyt. Rannalle kaivettiin vesikanavia, jonne asennettiin pitkittäin pyöriviä Achilles-turbiineja. Niiden yhteisteho oli 3 MW. Sähköenergiaa syntyi liikaa ja sitä myytiin myös tehtaan ulkopuolelle. Näiden oheen rakennettiin vielä viiden turbiinin voimalaitos, joka vuokrattiin Elektrokemiska AB:lle. Kun vastapuolen rannat saatiin lunastettua omaan käyttöön, rakennettiin Tainionkosken koko uoman yli pato vuonna 1921. Sen voimalaitosrakennus valmistui vuonna 1928, jolloin voimalassa toimi kaksi teholtaan 5 MW makaavaa Francis-turbiinia. Voimalaitokseen lisättiin myöhemmin uusia Kaplan-turbiineja.[6]

Suomen itsenäistyttyä alkoi valtio ajatella Vuoksen tapauksessa valtakunnan etua. Senaatti nimitti syksyllä 1917 kolmihenkisen Koskivoimakomitean suunnittelemaan valtion omistukseen tulevia vesivoimalaitoksia. Eduskunta hyväksyi Imatran voimalaitoksen rakentamisen vuonna 1921 ja sitä alettiin välittömästi toteuttamaan. Voimalaitoksen tarvitsemat maat ja vesialueet oli jo hankittu pakkolunastuksin. Voimalan padon rakentaminen alkoi vuonna 1922 ja se valmistui vuonna 1927. Voimalarakennuksen viimeistely venyi kuitenkin vuoteen 1929, jolloin voimala vihittiin käyttöön. Vuosien saatossa voimalaan asennettiin lisää koneistoja yksi kerrallaan ja kuudennen vesiturbiinin alkaessa pyöriä, saatiin sähkötehoksi 125 MW.[6]

Rouhialan vesivoimalaitosta alettiin rakentamaan vuonna 1934. Sitä oli edeltänyt koskiosuuksien ostaminen ja yhtiön omistajapohjan laajentaminen. Kun tyydyttävä omistuspohja oli syntynyt, otti Enso-Gutzeit itselleen hankkeen vetovastuun ja sen johdolla voimalaitos valmistui vuonna 1937. Tässä kolmannessa voimalaitoksessa toimi neljä 25 megawatin vesiturbiinia. Heti tämän jälkeen aloitettiin neljännen vesivoimalaitoksen rakennustyöt Enson Vallinkoskeen. Tämän voimalaitoksen rakentaminen keskeytyi talvisotaan ja se jäi Neuvostoliiton haltuun. Venäläiset kehittivät voimalaa korkeammaksi, mutta kun suomalaitset valtasivat alueen takaisin vuonna 1941, räjäyttivät venäläiset perääntyessään voimalan. Suomalaiset sekä korjasivat ja viimeistelivät voimalaitoksen että vihkivät sen käyttöön vuonna 1944. Voimalaitos suljettiin vain kuukauden käyttämisen jälkeen ja sen ainoa koneisto irrotettiin Neuvostoliiton hyökkäyksen pelossa. Rauhanehdoissa kaksi alinta voimalaa luovutettiin Neuvostoliitolle, joka viimeisteli ne toimintakuntoon ja ne ovat edelleen tuotannossa. Voimaloiden nykyiset nimet ovat Svetogorskin ja Lesogorskin voimala.[6]

  •  
    Tainionkosken voimala
  •  
    Imatrankosken ohijuoksutus
  •  
    Imatrankoski tyhjänä
  •  
    Imatran vesivoimalarakennus
  •  
    Svetogorskin voimala
  •  
    Lesogorskin voimala

Luonnonhistoriaa muokkaa

Vuoksen synty muokkaa

Muinais-Saimaalla tarkoitetaan Saimaan aiempia järvimuotoja, jotka eri ikäisinä ovat olleet varsin erilaisia. Eräs erilainen piirre oli niiden laskujoen paikka. Kun muinainen Saimaa kuroutui merestä järveksi, laski se aluksi kohti pohjoista, eikä etelään, niin kuin se tekee nykyään. Syy Saimaan pohjoiselle lasku-uomalle on ollut jääkaudessa. Viime jääkauden loppuvaiheessa oli Skandinavian kallioperä painunut mannerjäätikön painosta ”kuopalle”. Kuopan syvin kohta sijaitsi nykyisen Perämeren kohdalla. Koska muinainen Saimaa sijaitsi ”kuopan etelärinteessä”, oli järvialtaan pohja kallellaan kohti luodetta. Järvialtaaseen kerääntynyt vesi valui sen luoteispäähän, joten Saimaan pinta-ala oli silloin nykyiseen verrattuna pienempi.[10][11][14]

Kun kallioperä jääkauden loppuvaiheessa vapautui mannerjäätikön painosta, alkoi se hitaasti palautua ennalleen. Se osa muinaista Saimaata, joka sijaitsi luoteessa, alkoi kohota nopeammin kuin kaakossa sijaitsevat järvenosat. Tämä aiheutti järvialtaan kallistumisen kohti kaakkoa, jolloin järvialtaan vedenpinta laski luoteessa ja kohosi kaakossa. Kallistuminen on ollut hidas tapahtuma ja sen suuret vaikutukset ovat ilmenneet vasta tuhansien vuosien jälkeen. Kallistumisen vaikutuksesta muinaisen Saimaan laskujoen paikka on siirtynyt muutaman kerran etelämpänä sijaitsevaan uuteen kohtaan.[10][14]

Kallistuminen jatkui kuitenkin edelleen ja vesi alkoi lopulta nousta ensimmäistä Salpausselkää vasten. Nykyisen Imatran kohdalla oli Salpausselässä matalampi ja repaleinen kohta, jonka korkeustason Saimaan vesi lopulta saavutti. Vedellä ei ollut vaikeuksia tunkeutua alueen läpi, sillä se muodostui savesta, hiekasta, sorasta ja irtonaisista kivistä. Virtaava vesi, eli Vuoksi, huuhtoi irtoaineksen mennessään ja kulutti itselleen uuden lasku-uoman reunaharjanteen taakse. Siellä sijaitsi valmis jokilaakso, jonne vesi jatkoi matkaansa. Jokilaakso kuului Immalanjärvestä alkavalle Virasojalle, joka laski sitä myöten muinaiseen Laatokkaan. Vuoksi otti saman lasku-uoman reitikseen ja pian sen valtavaksi kasvanut virtaama huuhtoi maaperän kerrostumat pois ja sen alla sijainnut kallioperä paljastui.[10][11][15][16]

Maankohoaminen oli aiheuttanut myös muinaisessa Laatokassa järvialtaan kallistumisen kohti kaakkoa. Laatokka sijaitsi Perämereltä mitattuna varsin kaukana ja sen kallistuminen oli vielä alkuvaiheessaan. Laatokan vedet olivat korkealla järven luoteis- ja länsirannoilla ja matalalla sen itä- ja etelärannoilla samaan aikaan kun Vuoksi puhkesi. Järven länsirannan rantaviiva on arvioitu sijainneen 20–23 metriä nykyistä merenpintaa ylempänä (mpy.). Nykyisen Laatokan rantaviiva sijaitsee yli 50 kilometrin päässä silloisesta Vuoksen laskupaikasta. Vuoksi oli aluksi vain 30 kilometriä pitkä, sillä se laski muinaiseen lahteen Jääskessä. Kaikki vedenvirtauksen irrottamat maat ja kasvillisuus laskeutuivat lahden pohjukkaan. Sinne muodostui suisto, jonka parikilometrisen lietteen yläpinta jäi Laatokan vedenpinnan tasolle. Jääsken suistoalue erottuu maastossa edelleen, vaikka osa siitä on kulunut pois Vuoksen myöhemmissä virtauksissa.[10][11][15][16]

Vuoksen 30 kilometriä pitkä joki sisälsi lukuisia koskijaksoja, joiden yhteinen pudotus on 63 metriä. Vuoksi on syntyessää virrannut niiden läpi suuresti pauhaten. Myös Vuoksen niskalla paikassa, jossa sijaitsee nykyään Imatran vesivoimalaitos, oli Vuoksen vedenpinnan korkeus 62 metriä mpy. Tämän korkeuden alapuolelta löytyy Imatrankosken kallioissa veden virtauksien tekemiä eroosion merkkejä. Niitä ovat esimerkiksi koskikirnut, joita on löydetty kymmeniä. Joenrantojen rantatörmät kohoavat täällä paikoitellen 20–30 metrin korkeuteen joesta. Syntyhetkellä Vuoksi oli huomattavasti leveämpi kuin hieman myöhemmin, jolloin Saimaan vedenpinta oli tasaantunut alemmaksi noin kolme metriä.[10][16]

Vuoksen puhkeamisen ajankohtaa on yritetty arvioida maaperän jäännösten perusteella. Aaro Hellaakoski määritti (1930-luvulla) Vuoksen syntyhetken ottamalla Linnansuolta siitepölynäytteitä. Niiden avulla hän ajoitti tapahtuman varovaisesti 4 500–4 000 vuotta sitten. Veikko Lappalainen arvioi (1960-luvun alussa) tapahtuman iäksi maankohoamisen perusteella 3 800 vuotta. Matti Saarnisto määritti tapahtuman Linnasuohon hautautuneiden puunkappaleiden ja turvekerrosten radiohiiliajoituksella. Hän on myöhemmin esittänyt kalibroiduksi iäksi 5 700 vuotta. Samalla menetelmällä esittivät Irina Delusin ja Joakim Donner (vuonna 1995) puhkeamisen iäksi 6 000 vuotta. Vuonna 2014 ilmoitettiin iäksi 5 890 vuotta.[10]

Laatokan vaiheiden vaikutus Vuokseen muokkaa

 
Laatokka ennen Nevan puhkeamista.

Myös Laatokka on kokenut samantapaisia maankohoamisesta ja kallioperän kallistumisesta johtuvia muutoksia. Ne eivät kuitenkaan ole olleet yhtä vaikuttavia kuin Saimaalla Vuoksen syntyhetkellä, vaan kallistumisen avaama uusi laskureitti odotti vielä syntymistään. Karjalankannas oli Laatokan ympäristön matalinta seutua ja Laatokka laski Itämereen nykyisen Viipurin kohdalla Viipurinlahden Suomenvedenpohjaan. Kannaksen keskivaiheilla sijaitseva matala ylänkö pakotti Laatokan lasku-uoman mutkittelemaan Jääsken kohdalla leveänä, mutta matalana uomana, kohti länttä. Se virtasi muun muassa Kaltoveden, Noskuanselän, Ventelänselän ja Juustilanselän muodostamaa järvireittiä pitkin. Lasku-uomaan yhtyvästä Vuoksen lasku-uomasta purkautui siihen runsaasti vettä. Laatokan vedenpinta nousi tämän vuoksi useita metrejä, sillä Laatokan lasku-uoma ei kyennyt samanaikaisesti vetämään niin suurta vesimäärää. Jatkossakin Vuoksi vastasi yhdestä neljäsosasta Laatokkaan tulevasta virtaamasta.[10]

Laatokan ympäristön vuosisatojen ajan kestänyt epätasainen maankohoaminen aiheutti hitaan kallistumisen kaakkoon päin. Kallistuminen nosti Laatokan vedenpintaa sen kaakkoisrannoilla ja noin 3 350 vuotta sitten sen vedenpinta ylitti siellä vedenjakajan. Vedenjakajan ylittänyt vesi syövytti pehmeää maakerrosta niin paljon, että lopulta Laatokan vedenpinta aleni noin kymmenen metriä. Myös Laatokan vanhan lasku-uoman vedenpinta aleni, mutta se ei kuivunut kokonaan. Uudesta lasku-uomasta eli Nevasta tuli kuitenkin Laatokan päälasku-uoma. Vuoksen vedet virtasivat samanaikaisesti sekä suoraan Viipurinlahdelle että Käkisalmen kautta Laatokkaan eli siitä oli siis tullut bifurkaatiojoki. Vuoksen pääuoma oli Käkisalmen haara, joten Vuoksi piteni yli sata kilometriä. Muodostuiko Laatokasta silloin samalla bifurkaatiojärvi, on määrittely ja tarkemman tarkastelun arvoinen asia. Aluksi Viipurinlahden suunnassa oli virtaus kohtalainen, koska Tiurinkoskessa oli korkealla sijaitseva kynnys. Vuosisatojen aikana Tiurinkosken kynnys kuitenkin kului, jolloin Käkisalmen reitin virtaama voimistui Viipurin vesistöreitin kustannuksella. Historialliselle ajalle tultaessa Viipurinlahden vesireitti ei ollut enää merkittävä.[10][11]

Vesistön valuma-alue, lähialue ja sivujoet muokkaa

Vuoksi on Vuoksen vesistön laskujoki Laatokkaan. Se alkaa Saimaasta ja joen pääuoma laskee 153 kilometrin jälkeen Laatokkaan Metsäpirtissä. Vuoksella on lisäksi pohjoiseen Räisälän kautta Käkisalmeen virtaava vähävetinen haara, joka on yli 70 kilometriä pitkä. Joen alkulähteen Saimaan pinta-ala on 4 280 neliökilometriä (km²), mikä tekee siitä neljänneksi suurimman eurooppalainen järven. Saimaan valuma-alue on 61 070 km². Vuoksi laskee Laatokkaan, jonka pinta-ala on 17 700 km² suuri ja jonka valuma-alueen pinta-ala on 276 500 km². Laatokka on Euroopan suurin järvi ja maailman 14. suurin järvi. Tästä alasta on Vuoksen valuma-aluetta 68 501 km² eli 24,8 %.[17][d][e]

Vuoksen valuma-alueen latvavedet sijaitsevat Venäjällä ja Suomessa ja ne kerääntyvät Suomessa Saimaaseen. Saimaasta ne laskevat Venäjän puolelle Laatokkaan. Vuoksen valuma-alueesta 52 696 km² (77 %) sijaitsee Suomen puolella ja 15 805 km² (23 %) Venäjän puolella. Vuoksen virtaamia seurataan Suomen puolella Tainionkosken voimalaitoksella. Vuoksen virtaamista on tilastoitua tietoa vuodesta 1847 asti. Vuosina 1847–2004 on joen vuosittainen keskivirtaama Tainionkoskella ollut 684 m³/s eli 21,6 km³ vuodessa. Vuosittainen keskivirtaama on vaihdellut arvojen 220 m³/s (vuonna 1942) ja 1 160 m³/s (1899).[17]

Vuoksen lähialue käsittää ne Saimaan alapuoliset vesistöjen valuma-alueet, jotka laskevat Vuokseen. Niiden yhteispinta-ala on 7 090 km², josta 6 596 km² sijaitsee Venäjällä ja loput 498 km² Suomessa. Suomen vesistöviranomaiset käsittelevät niitä Vuoksen alueen vesistöalueessa. Edellä on käsitelty Vuoksen uomien kulkua ja seuraavassa luetellaan taulukossa joitakin Vuokseen yhtyviä sivujokia tai -ojia. Sivujoen tietojen lähteet on luetteloitu taulukon alla tai lähdeluettelossa.[1]

Sivu-uoman
nimi
  		Nimi
(venäl.)
  		Yhtyy
Vuokseen
(km suusta) 		Pääuoman
kohta
  		Pituus
(km)
  		Virtaama
(MQ m³/s)
  		Valuma-alue
(km²)
  		Lähteet
 
 
(pääuoma alkaa Saimaasta)
Hallikkaanjoki 141 3,–,3,–,–,–,–
Unterniskanjoki Unterniskajoki (Унтернискайоки) 134 9 128 1,2,[18],[18],–,[18],–
Littulanjoki Davydovka (Давыдовка) 126 9 221 5,2,[19],–,[19],–,[19]
Kuurmanjoki Storoževaja (Сторожевая) 123 13 306 1,2,[20],–,[20],–,[20]
Savijoki Slavjanka (Славьянка) 96 20 5,4,[21],–,[21],–,–
Säynätjoki 80 5,–,[22],–,–,–,–
Otamonjoki Lazurnaja (Лазурная) 77 14 5,2,4,–,[23],–,–
Myllyoja Koianets (Коианец) 69 5,4,4,–,–,–,–
Salmenkaitajoki Bulatnaja (Булатная) 62 14 1,4,4,–,[24],–,–
(haarautumiskohdasta päähaaraan)
Saijanjoki Voltšja (Во́лчья) 45 50 460 1,2,[25],–,[25],–,[25]
Losevka (Лосевка) Suvanto –,4,–,4,–,–,–
Takajoki Sosnovka (Сосновка) Suvanto 14 5,2,–,–,2,–,–
Viisjoki Vjun (Вьюн) 5 Taipaleenjoki 44 544 5,2,[26],–,[26],–,[26]
Kornajoki Fedorovka (Федоровка) 1 13 [27],[27],[27],–,[27],–,–
(laskee Metsäpirtissä Laatokkaan)
(haarautumiskohdasta sivuhaaraan)
Kankaanoja Stšastlivets (Счастливец) Torhonjärvi 5,4,–,5,–,–,–
Humalaisen oja Streltsovka (Стрельцовка) Torhonjärvi 15 5,4,–,[28],[28],–,–
oja Helisevästä 5,–,–,–,–,–,–
Jänissopenoja Zajatši (Заячий) 5,4,–,–,–,–,–
Mustaoja Tšernyi (Черный) 5,4,–,–,–,–,–
Päivöinoja –,–,–,–,–,–,–
Konnitsanjoki Vesjolaja (Весёлая) 36 8 5,2,[29],–,[29],–,–
Kynsijärven oja 5,–,–,–,–,–,–
(sivuhaarasta Räisälänhaaraan)
Tietäväjärven uoma 5,–,–,–,–,–,–
Kyläsalmenoja 5,–,–,–,–,–,–
Koverilanjoki Prototšnaja (Проточная) 2 5,4,–,–,2,–,–
(sivuhaarasta Särkisalonhaaraan)
Kivipellon oja 5,–,–,–,–,–,–
(yhtyminen Käkisalmenselkään)
Välivirranoja Vesninski (Веснинский) Käkisalmenselkä 10 5,4,–,–,2,–,–
Kähösuonoja Käkisalmenselkä 5,–,–,–,–,–,–
Myllyoja Käkisalmenselkä 5,–,–,–,–,–,–
Miinajoki Novinka (Новинка) Käkisalmenselkä 3 222 5,4,–,–,[30],–,[30]
Kokko-oja Käkisalmenselkä 5,–,–,–,–,–,–
Pontuksen oja Pristannyi (Пристанный) Käkisalmenselkä 2 5,[31],–,–,[31],–,–
(haarautuu ennen Laatokkaan laskemista pohjoiseen Pärnänjokeen ja Käkisalmenhaaraan)

Lähteet: 1 = joen suomenkielinen Wikipedia, 2 = joen venäjänkielinen wikipedia, 3 = Karttapaikka, 4 = GeoMikser (venäl.), 5 = karjalankartat.fi

Lähteet muokkaa

Huomioita muokkaa

  1. ↑ a b Joen pituus on mitattu venäläisestä Internetin karttapalvelusta sen pituuden mittaustyökalulla.
  2. ↑ a b c d e f g h i j Asia tarkasteltu venäläisestä karttapalvelusta GeoMixer.
  3. ↑ a b c Asia huomattu karjalankartat.fi-sivuston karttapalvelussa.
  4. ↑ Laatokan tiedot on tarkistettu Laatokan saksankielisestä wikipedia-artikkelista, jossa sillä oli kaksi lähdettä.
  5. ↑ Saimaan tiedot on tarkistettu Saimaan suomenkielisestä wikipedia-artikkelista, jossa sillä oli lähteitä.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja – Sarja A 126. Helsinki: Vesi ja Ympäristöhallitus, 1993. ISBN 951-47-6860-4.
  2. ↑ a b c d Vuoksenniska (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 11.5.2021.
  3. ↑ Kuusisto, Esko: Luoteis-Venäjä on vetten Venäjä. Vesitalous, 2006, 47. vsk, nro 5, s. 7–10. Helsinki: Ympäristöviestintä YVT Oy. ISSN 0505-3838. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 8.1.2022.
  4. ↑ Vuoksen vesistöalue (4) Järvi-meriwiki. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 8.2.2023.
  5. ↑ Neva Basin (Station: Tainionkoski), Grains Research and Development Corporation, Australia, Viitattu 4.1.2022 (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e f g h Korjonen-Kuusipuro, Kristiina: Voimaa vuoksesta. Tekniikan Waiheita, , 25. vsk, nro 3, s. 5–15. Helsinki: Tekniikan Historian Seura ry.. ISSN 0780-5772. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 26.5.2021.
  7. ↑ a b Kalastus Vuoksella Virtuaali Vuoksi. Lappeenranta: Lappeenrannan Teknillinen Yliopisto. Viitattu 29.5.2021.
  8. ↑ Malin, Ismo: Vuokselle pääsee helposti kalaan, Vapaa-ajan kalastaja, 2017
  9. ↑ Vuoksella on varma kalasaalis, Vuoksen lautturit, viitattu 29.5.2021
  10. ↑ a b c d e f g h i Hakulinen, Matti: Vuoksi – Nevan sivujoki. Geomatti, 2018. ISBN 9789529408405. (näyte kirjan sisällöstä) (PDF) (viitattu 18.5.2021).
  11. ↑ a b c d e Saarnisto, Matti: Vuoksen synty ja Vuoksenlaakso (tiivistelmä) suvannonsuvut.net. 17.11.2007. Karjalan liitto. Viitattu 16.5.2021.
  12. ↑ a b Vakkilainen, Pertti: Taipaleenjoen synty ja kehitys (esitelmä muistojuhlassa ”Taipaleenjoki 180 vuotta – Taipaleenjoki Talvisodan taisteluareena”) sakkola.fi. 1998. Terenttilä, Venäjä. Viitattu 19.5.2021.
  13. ↑ Myllyntaus, Timo: Tulevaisuus syntyy visioista - Vuoksen kosket vuosisadan vaihteen sahkoistyssuunnitelmissa, Tekniikan Waiheita, 2/2001, viitattu 19.5.2021
  14. ↑ a b Remes, Kaisa-Maria & a.: Imatran geoinventointi, 2013, s.15–17
  15. ↑ a b Remes, Kaisa-Maria & a.: Imatran geoinventointi, 2013, s.17
  16. ↑ a b c Remes, Kaisa-Maria & a.: Imatran geoinventointi, 2013, s.35–41
  17. ↑ a b Our Waters: Joining Hands Across Borders, s. 218, 226–227. First Assessment of Transboundary Rivers, Lakes and Groundwaters. New York & Geneve: Yhdistyneet Kansakunnat, 2007. ISSN: 1995-4352. ISBN 978-92-1-116972-0. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 28.5.2021). (englanniksi)
  18. ↑ a b c Река Унтернисха-йоки (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  19. ↑ a b c Река Литтула (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  20. ↑ a b c Река Сторожевая (Купанпохья, Веркион-селькя) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  21. ↑ a b Река Славянка (Сави-йоки) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  22. ↑ Водоток протока без названия (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  23. ↑ Река Лазурная (Оламон-йоки) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  24. ↑ Река Булатная (Солменкайто) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  25. ↑ a b c Река Волчья (Сайян-йоки) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  26. ↑ a b c Река Вьюн (Вийси-йоки) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  27. ↑ a b c d Река Федоровка (Корна-йоки) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  28. ↑ a b Река Хюмалайчен-йоки (Хумалайчен-йоки) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  29. ↑ a b Река Веселая (Коннитса) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  30. ↑ a b Река Новинка (Мина-йоки) (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)
  31. ↑ a b Река Пантуксен-оя (textual.ru) Venäjän valtion vesistötietokanta. Viitattu 28.5.2021. (venäjäksi)

Kirjallisuus muokkaa

  • Korjonen-Kuusipuro, Kristiina & Niinisalo, Suvi (toim.): Vuoksi. Lappeenranta: Etelä-Karjala-instituutti, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, 2007. ISBN 978-952-214-421-8.
  • Saarnisto, Matti: Karjalan geologia – Karjalan luonnonmaiseman synty. Teoksessa: Viipurin läänin historia I, Karjalan synty. Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 2003. ISBN 952-5200-37-X.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vuoksi&oldid=21865013”