Ensimmäinen Salpausselkä

reunamuodostuma Etelä- ja Kaakkois-Suomessa

Ensimmäinen Salpausselkä, eli I Salpausselkä tai myös Salpausselkä I (lyh. SS I), on viime jääkauden loppuvaiheessa nuoremmalla Dryas-kaudella noin 12 250–12 050 vuotta sitten syntynyt Salpausselkiin kuuluva eteläisin reunamuodostuma [1]. Se alkoi muodostua Heinolan deglasiaation ja Salpausselkä-etenemisen päätteeksi 13 000–12 250 vuotta sitten [1]. Salpausselkiä on kaksi muutakin, jotka muodostuivat hieman myöhemmin ja ne sijaitsevat Ensimmäistä Salpausselkää hieman pohjoisempana. Ensimmäinen Salpausselkä on noin 600 kilometriä pitkä lähes yhtenäisesti sijoittuneiden reunamuodostumien ketju, joka alkaa Suomenlahden rannasta Hangossa, kulkee Lahden ja Lappeenrannan kautta, piipahtaa lyhyesti Värtsilässä Venäjällä, ja päättyy Kaakkois-Suomessa lähellä Joensuuta. Myös Pohjoismaissa ja Venäjällä esiintyy monilla seuduilla samanaikaisia reunamuodostumia, joista Salpauselät ovat kuitenkin komeimpia ja kuuluisimmat.[2][3]

Salpausselkien sijainti Etelä-Suomen kartalla.
Hankoniemen hiekkarantaa Hangossa.
Lohjan kaupungin ylle kohoava Lohjanharju.
Lahden Salpausselkä ja hyppyrimäki kuvattuna Vesijärveltä.

Taajamia ja liikenneyhteyksiäMuokkaa

Ensimmäisellä Salpausselällä sijaitsevia taajamia ovat esimerkiksi Hanko, Karjaa, Lohja, Nummela, Hyvinkää, Salpakangas (Hollola), Lahti, Nastola, Kausala (Iitti), Kouvola, Taavetti (Luumäki), Lappeenranta, Mansikkala (Imatra) ja Simpele (Rautjärvi).[4]

Selännettä seuraavat lännessä Hangon ja Hyvinkään välinen valtatie 25 [5], Lahden ja Kouvolan välinen valtatie 12 ja Kouvolan ja Simpeleen välinen valtatie 6. Salpausselkä jää Simpeleen koillispuolella Venäjän puolelle, josta se palaa takaisin Suomen puolelle ennen Puhosta. Valtatie 6 siirtyy Puhoksen pohjoispuolella seuraamaan toista Salpausselkää. Teiden lisäksi rautateiden rakentaminen on ollut edullista Ensimmäistä Salpausselkää pitkin. Hangon rata ja Hyvinkää–Karjaa-rata seuraavat Salpausselän läntistä osuutta eli Lohjanharjua [5]. Riihimäki–Pietari-rata seuraa Salpausselkää sen eteläpuolella, mutta sen reitti on nostettu Salpausselälle Lahdessa ja Nastolan ja Iitin välisellä osuudella. Kouvolassa se kulkee sen eteläpuolella, mutta Kouvolan jälkeen se nousee takaisin Salpausselälle Kaipiaisessa, poistuu siltä Luumäellä, palaa takaisin vasta Kivijärven itäpuolella, ja poistuu siltä vähäksi aikaa ennen Lappeenrantaa Luumäen asemalle asti. Täällä rata haarautuu Venäjän Vainikkalalle ja Lappeenrantaan. Luumäen asemalta jatkaa Karjalan rata Joensuuhun asti. Tämä rata palaa Ensimmäiselle Salpausselälle Sarvilahdella ja jatkaa siinä Rautjärven Simpeleelle asti. Sen jälkeen rata vaihtaa Toiselle Salpausselälle.[4]

Ensimmäisen Salpausselän reunatasanteille on voitu rakentaa suoraan lentokenttiä. Sellaisia ovat Hangon lentokenttä, Nummelan lentokenttä, Hyvinkään lentokenttä, Utin lentoasema, Lappeenrannan lentokenttä ja Immolan lentokenttä.[4]

Merkittäviä kohteitaMuokkaa

Osa reunamuodostumista sisältävät enemmän soraa tai hiekkaa kuin tavanomaiset harjut ja monet niistä ovat voimaperäisen soranoton runtelemat. Yleensä luonnon ja pohjavesien takia on niitä alettu varovaisesti suojella. Muodostumat ovat myös geologisista syistä tärkeitä ja niitä tarkkailaankin harjujensuojeluohjelma puitteissa. Osa reunamuodostumasta kulkee merenpohjalla ja vain korkeimmat kohdat pilkistävät vedestä saarina. Alla on joitakin merkittäviä ja tunnettujakin reunamuodostumia [6][5]:

MuodostumisteoriaMuokkaa

Ilmaston kylmeneminenMuokkaa

Jääkauden kylmyysjakso päättyi ilmaston voimakkaaseen lämpenemiseen. Salpausselät katsotaan syntyneen monimutkaisesta tapahtumasarjasta, jossa mannerjäätikön eteenpäin liukuva liike ei aiheuttanut enää jäätikön pinta-alan kasvamisen ja jäätikön reunan siirtymisen eteenpäin. Kesänaikainen voimakas sulaminen ehti hävittämään talviajan etenemisen tuoman lisäjään ja sulattamaan edelliseen kesään verrattuna vielä lisää jäätä. Mannerjäätikön reuna oskilloi näin vuodenaikojen mukaan ja jäätikön vuosittain peittämän alue pinta-ala supistui, kunnes ilmastossa tapahtui voimakas viileneminen. Viilenemiskausia oli esiintynyt useita kertoja ennenkin ennen ensimmäisen Salpausselän syntymistä. Tätä ankaraa viilenemiskautta kutsutaan nuorimmaksi Dryas-kaudeksi ja sen kokonaiskesto oli noin tuhat vuotta. Ensimmäinen Salpausselkä muodostui Dryas-kauden ensimmäisinä vuosisatoina.[2]

Yleensä jäätikön reuna joko siirtyi kylmien kausien aikana eteenpäin tai reuna lämpimien kausien aikana perääntyi. Jäätikön reunan etenevän ja perääntyvän liikkeiden välinen tasapaino on siksi ollut harvinainen tapahtuma ja siksi reunamuodostumat ovat maastossa harvinaisia. Dryas-kausi ei ollut paikallisen ilmaston kylmeneminen, vaan siitä on merkkejä koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohjoismaissa ja Venäjällä, havaitaan samantapaisia reunamuodostumia lukuisissa kohteissa. Ne muodostavat mannerjäätikön reunaa seuraavien reunamuodostumien sarjan, jonka perusteella on voitu hahmottaa jäätikön levinneisyyden 200 vuoden ajalta. Samanlaisia reunamuodostumia tunnetaan nuorimman Dryas-kauden muilta kylmyyskausilta. Kyseinen reunamuodostuma on säilynyt parhaiten täällä Suomessa lähinnä muodostuman valtavan massan takia.[2]

MuodostuminenMuokkaa

 
Animaatio Salpausselän muodostumisesta.

Mannerjäätikön reuna oli lämpökaudella ehtinyt perääntymään Heinolan tasalle (niin sanottu Heinolan deglasiaatio), kun ilmaston viileneminen tapahtui. Seuraavina vuosina reuna eteni noin 50 kilometriä etelä-kaakkoon päin ja pysähtyi tulevan ensimmäisen Salpausselän kohdalle. Esimerkiksi Lahdessa sijaitsi reuna Vesijärven etelärannan kohdalla [4]. Mannerjäätikön reuna päättyi muinaiseen Itämereen, jonka silloista vaihetta kutsutaan Baltian jääjärveksi. Esimerkiksi Lahdessa oli vedenpinta 160 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella eli Itämeri oli jään edessä 80–100 metriä syvää. Jäänreunasta on lohjennut suuria jäälohkareita veteen, jotka uivat pois jäävuorina. Mannerjäätikkö ei ollut enää tässä vaiheessa yhtenäinen suuri jäävirta, vaan se oli Salpausselkien kohdalla jakautunut kahdeksi eri tavalla toimivaksi virtauskielekkeeksi. Jäätikön reuna muodostui Hangosta Hollolaan Itämeren virtauskielekkeestä ja Hollolasta Joensuuhun Järvi-Suomen virtauskielekkeestä. Kumpikin virtauskieleke oli reunastaan ympyräkaaren muotoinen ja kielekevirtaukset kohtasivat toisensa Hollolan ja Lahden ympäristössä. Jäätikön reuna päättyi suoraan syvään veteen paitsi aivan Joensuun lähellä, jossa se päättyi kuivalle maalle.[2]

Ensimmäinen Salpausselkä muodostui siten, että ennen pysähtymistään oli jäätikkö työntänyt edellään pohjamoreenista muodostunutta reunamoreenia, jonka päälle kerrostui jäätiköltä valuvaa pintamoreenia. Eteneminen pysähtyi ilmaston hetkellisen lämpenemisen vuoksi. Sulamisvedet purkautuivat jäätiköltä veteen ja jäätikön reunan alta jäätikköjokitunneleista veden alle. Jäätikköjokien veden mukana kulkeutui kiviä, soraa, hiekkaa ja savea, jotka kerrostuivat jäätikön reunan eteen lajittuneeksi muodostumaksi. Muodostumat olivat suuria jäätikköjokien kohdalla ja pieniä muualla. Parin sadan vuoden ajan kertynyt maa-aineksen määrä oli kuitenkin melkoinen. Lopulta kerrostumat peittivät jään avovedestä ja alkoivat kerrostaa reunamuodostumaa leveämmäksi. Jäätikköjokien vesi ja maalajit virtasivat reunamuodostuman päällä, joka ylettyi jo jääjärven vedenpinnan tasolle ja ylikin. Sinne muodostui reunatasanteita, joita kutsutaan sandureiksi. Sandurien päälle muodostui virtaavasta vedestä palmikkojokiuomia, joita on edelleen näkyvissä (esimerkiksi Joutsenonkangas [7]). Jos jäätikköjokien maalajien kerrostuminen ei tapahtunut häiriöttä, vaan välillä jäätikön reuna eteni ja puski reunamuodostumia edellään. Välillä reuna perääntyi ja maa-aines laskeutui reunamuodostuman suojaan. Puskemisen seurauksen jäätikkö kerrosti paikallisesti lajittuneen maa-aineksen päälle moreenia.[3]

Lopulta tuli Dryas-kauden aikana suojaisempi ilmastovaihe, jolloin jäätikön reuna alkoi perääntyä. Sulaminen oli niin voimakasta, että reunan perääntyminen oli ripeänä noin 200 metriä vuodessa. Jäätikköjokien materiaalit vajosivat pohjamoreenin päälle syvään veteen. Baltian jääjärven aallokko ei kuitenkaan huuhtonut jäätikön reunaa suoraan, vaan se pysähtyi Ensimmäiseen Salpausselkään, joka levittäytyi saariketjuna koko jäätikön reunan suojana. Jäätikön ja Salpausselän väliin jäi muutamien kilometrien jääjärvi, jonne jäätiköstä irronneet jäävuoret jäivät kellumaan. Jäätikkö jatkoi perääntymistään yli 200 vuotta, kunnes perääntyminen loppui ilmaston viilenemiseen. Toinen Salpausselkä alkoi muodostua reunan eteen noin 15–25 kilometriä Ensimmäisestä Salpausselästä. Kun maankohoaminen toimi riittävän kauan, kohosi Ensimmäisen Salpausselän saaret merestä ja ne yhdistyivät ehjäksi selänteeksi. Jäätikön ja selänteen väliin jäi kapeana ja pitkän lähes suljettu jääjärvi.[1][3]

Katso myösMuokkaa

Muita suomalaisia reunamuodostumia [3][2]:

LähteetMuokkaa

  1. a b c Rainio, Heikki & Johansson, Peter: ”12. Jäätikkö sulaa”, Jääkaudet, s. 77–81. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  2. a b c d e Rainio, Heikki & Johansson, Peter: ”12. Jäätikkö sulaa”, Jääkaudet, s. 69–77. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  3. a b c d e Rainio, Heikki: ”13. Mahtavat Salpausselät”, Jääkaudet, s. 87–101. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  4. a b c d Taajamat, tiet ja ratatiet (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 18.7.2021.
  5. a b c d Karhima, Atte & Raukas, Anto & Linna, Ari: Jäätikön jäljillä Suomessa ja Virossa, MTÜ GEOGuide Baltoscandia, Tallinna, 2007, s. 19–22
  6. a b c d e Rintala, Jari: Soranoton ja suojelun tila harjujensuojelualueilla – aluekohtainen tarkastelu, s. 21, 23, 94, 96. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 1/2006. Helsinki: Suomen ympäristökeskus, 2006. ISSN: 1796-1726. ISBN 952-11-2198-X. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 19.7.2021).
  7. Joutsenonkangas (sijainti varjokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 18.7.2021.

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Lunkka, Juha-Pekka & al.: Baltic Ice Lake levels and a LiDAR/DEM-based estimate of the glacio-isostatic uplift gradient of the Salpausselkä zone, SE Finland. Bulletin of the Geological Society of Finland, 2019, nro 91, s. 119–137. doi:10.17741/bgsf/91.1.005. ISSN 1799-4632. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 18.9.2021. (englanniksi)