Leningradin piiritys
Leningradin piiritys (ven. блокада Ленинграда, blokada Leningrada) oli toisen maailmansodan aikana suoritettu sotilasoperaatio, jossa Leningradin (nyk. Pietari) maayhteydet muuhun Neuvostoliittoon katkaistiin. Piiritys alkoi 8. syyskuuta 1941, jolloin Saksan pohjoinen armeijaryhmä saavutti Laatokan rannan Leningradin itäpuolella. Saksalaisten saartorengas murtui 18. tammikuuta 1943, jolloin puna-armeija löi saksalaisjoukot Laatokan rannalta ja avasi pysyvän maayhteyden kaupunkiin. Toisen laskutavan mukaan piiritys päättyi vasta 27. tammikuuta 1944, kun Saksan joukot ajettiin 60–100 km:n päähän kaupungista Laukaanjoen tasalle.
| Leningradin piiritys | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa | |||||||||
 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
725 000 |
930 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
|
Siviilit: | ||||||||
Piirityksen aikana kaupungissa kuoli vähintään 641 000 Leningradin asukasta.[1].
Piirityksestä hengissä selvinneistä on käytetty nimitystä blokadnik (блокадник)[1].
Saksan eteneminen 1941
muokkaa Saksalaisten eteneminen kohti |
Saksalaiset etenivät kesäkuussa 1941 alkaneessa operaatio Barbarossassa ripeästi halki Neuvostoliiton puna-armeijan miehittämän Baltian ja läntisen Venäjän aina Leningradin edustalle asti.
Saksan pohjoinen armeijaryhmä ylitti heinäkuussa 1941 Velikajajoen noin 230 kilometriä Leningradista etelään. Joki kuului Pihkovan linnoitusalueeseen, joka oli osa Neuvostoliiton puolustusasemaa eli Stalinin linjaa. Saksan armeija ja Waffen-SS valtasivat Pähkinälinnan Nevajoen niskassa Leningradin itäpuolella 8. syyskuuta 1941. Tämä katkaisi kaupungin maayhteydet muuhun Neuvostoliittoon.
Suomen eteneminen 1941
muokkaaJatkosodan alussa Suomen armeija hyökkäsi Neuvostoliittoon heinäkuussa 1941. Suomi valtasi talvisodassa menettämänsä alueet Karjalankannaksella ja ylitti talvisotaa edeltäneen rajan suoristaessaan rintamalinjan Laatokan ja Suomenlahden välillä. Täten Suomi miehitti Kirjasalon ja Valkeasaaren pullistumat. Suomi pysähtyi Stalinin linjalle Leningradin pohjoiselle puolustusvyöhykkeelle, Karjalan linnoitusalueelle syyskuun alussa taistelujen laantuessa enimmäkseen asemasodaksi. Neuvostoliiton siirrettyä vahvistuksia Suomen lohkolta saksalaisia vastaan myös Saksan pohjoisen armeijaryhmän eteneminen käytännössä pysähtyi.
Laatokan pohjoispuolella suomalaiset miehittivät suurimman osan Neuvostoliiton Itä-Karjalaa, ja valtasivat Syvärijoen eteläpuolelta noin 10 kilometriä syvän sillanpääaseman Syvärinvoimalan itäpuolelta. Saksalaiset eivät yrityksistään huolimatta päässeet sinne etelästä. Tämä jätti noin 100 kilometriä Laatokan itärantaa puna-armeijan haltuun, millä oli suuri merkitys Leningradille saksalaisten päättäessä luopua kaupungin valtausyrityksestä ja ryhtyessä piiritykseen. Marraskuun alussa Leningrad oli lähes kokonaan saarrettu ja rautatie- ja muut huoltoyhteydet kaupunkiin oli katkaistu Laatokalla kulkenutta Elämän tietä lukuun ottamatta. Koko Leningradin väestö organisoitiin linnoittamaan kaupunkia ja tukemaan sitä puolustanutta 200 000 sotilasta.
Hyökkäyksen pysähtyminen piiritykseksi
muokkaaMarras–joulukuussa 1941 Saksan sodankäynnin päätavoitteeksi määrättiin pääkaupunki Moskovan valtaus. Tämän muutoksen myötä saksalaiset luopuivat talvella 1941–1942 yrityksestä valloittaa Leningrad. Moskovan valtaus epäonnistui. Vuonna 1942 Saksan tärkeimmät tavoitteet olivat Moskovasta etelään. Tavoitteena oli Kaukasukselle eteneminen pitkittyneen sodan talouden, raaka-aineiden ja öljyn vuoksi.
Piirityksen vaikutukset
muokkaaLeningradin piiritysrengas aiheutti humanitaarisen katastrofin, jonka aikana ainakin 641 000 Leningradin asukasta menehtyi nälkään ja kylmyyyteen. Joidenkin arvioiden mukaan uhreja oli jopa yli 800 000. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Leningradin liepeillä olevalle Piskarjovin hautausmaalle.[2]
Leningradissa oli jo ennen piirityksen alkua elintarvikkeita vain muutaman viikon tarpeeksi[3]. Ruokaa ja polttoainetta ryhdyttiin säännöstelemään piirityksen aikana. Pienimmillään henkilöä kohti määrätty ruoka-annos oli vain 125 grammaa leipää päivässä. Kaupungissa ei ollut talvella 1941–1942 juoksevaa vettä, lämmitystarpeita eikä julkista liikennettä, ja sähköä sai vain ajoittain.[4]
Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Elämän tietä pitkin. Kesäisin ihmisiä kuljetettiin lautoilla ja talvisin kuorma-autot kulkivat aurattua jäätietä pitkin jatkuvan vihollistulituksen alla.[4]
Kaupungin tehtaat ja voimalaitokset pidettiin käynnissä. Seuraavana vuonna elintarviketilannetta helpotti kaupungissa viljelty ruoka.
Saksan natsihallinnolla ei ollut aikomusta huolehtia Leningradin asukkaiden elinolosuhteista, mikäli se olisi valloittanut kaupungin.lähde? Suunnitteilla oli myös Leningradin kaupungin ja ympäröivän alueen teollisuuden täydellinen tuhoaminen.
Neuvostoliitto myönsi Leningradille sankarikaupungin arvonimen vuonna 1945[4].
Neuvostoliiton vastahyökkäykset
muokkaaNeuvostoliiton hyökkäykset piiritysrenkaan murtamiseksi keväällä 1942 helpottivat painetta Leningradissa. Hyökkäys päättyi kuitenkin tappioon ja koko toinen iskuarmeija, komentajanaan Andrei Vlasov, menetettiin huhtikuussa. Kesällä Adolf Hitler määräsi marsalkka Erich von Mansteinin, joka oli juuri vallannut Sevastopolin, valtaamaan Leningradin. Elokuun lopulla, vain paria viikkoa ennen saksalaisten hyökkäystä, Olhavan rintama aloitti uuden yrityksen piirityksen murtamiseksi. Tämäkin yritys epäonnistui, ja toinen iskuarmeija tuhoutui. Hyökkäyksen torjuminen kulutti saksalaisia joukkoja, ja kun tilanne Stalingradin suunnalla huononi, OKH keskeytti hyökkäyksen. Tähän mennessä kaupungista oli jo evakuoitu kaikki ylimääräiset siviilit.
Tammikuussa 1943 Leningradin rintama lännessä ja Olhavan rintama idässä aloittivat massiivisen hyökkäyksen kaupungin vapauttamiseksi. Operaatio Kipinässä Leningradin ja Olhavan rintaman joukot hyökkäsivät saksalaisten kimppuun kenraali Georgi Žukovin koordinoidessa rintamia. Noin viikossa Laatokan rannassa vallattiin kymmenen kilometrin kaistale. Leningradin ja Olhavan rintamat kohtasivat 18. tammikuuta 1943 avaten maayhteyden piiritettyyn kaupunkiin ja piiritys periaatteessa päättyi. Hyökkäykset eivät kuitenkaan saavuttaneet lisätavoitteita. Huhtikuun jälkeen rintama pysyi paikoillaan vuoden loppuun. Vasta puna-armeijan tammikuun puolivälissä 1944 aloittama talvioffensiivi karkotti saksalaiset heidän linnoittamaltaan Leningradin ja Moskovan väliseltä valtatieltä lopettaen 872 päivää kestäneen Leningradin piirityksen käytännössä 27. tammikuuta.
Suomen osuus Leningradin piiritykseen
muokkaaPerinteisesti sekä suomalaisessa että ulkomaisessa historiankirjoituksessa on katsottu, ettei Suomi osallistunut aktiivisesti Leningradin piiritykseen, vaikka suomalaisjoukot muodostivat piiritysrenkaan pohjoisosan Laatokan ja Suomenlahden välillä.[5] Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Pekka Visuri kutsui vuonna 2016 tätä käsitystä kansalliseksi myytiksi.[6] Myös venäläinen historioitsija Nikolai Baryšnikov edustaa vastakkaista näkökulmaa.
Perustelut sille, että piiritys on nähty puhtaasti saksalaisena operaationa, on esitetty seuraavasti:
- suomalaisjoukot pysähtyivät Leningradin puolustusvyöhykkeelle huolimatta saksalaisten toistuvista pyynnöistä ja vaatimuksista, todennäköisesti ainakin siksi, että tappioista sitkeän vastarinnan takia olisi tullut sietämättömiä
- suomalaiset lentokoneet eivät pommittaneet kaupunkia
- saksalaisten ei sallittu tuoda omia maajoukkojaan Suomen Leningradin-vastaiselle rintamalle, joten puna-armeija saattoi keskittää joukkonsa kaupungin eteläpuolelle saksalaisia vastaan.
Toisaalta Suomi ylitti Karjalankannaksella vanhan, talvisotaa edeltäneen rajan oikaisten Kirjasalon ja Mainilan mutkat. Syksyllä 1942 suomalais-saksalais-italialainen Laivasto-osasto K yritti vallata operaatio Brasiliassa Suhosaaren Laatokan eteläosassa ja katkaista näin Elämän tien. Lisäksi laivasto-osasto K miinoitti kahdesti Leningradin saattuereittiä ja upotti toimintansa aikana sota-aluksia sekä yhden huoltoproomun.[7]
-
Kartta Leningradin alueen piirityksestä. Piiritysalueella oli viisi Neuvostoliiton armeijaa, joiden vahvuus oli noin 200 000 sotilasta.
.svg)
Lähteet
muokkaa- ↑ a b Adamovits, Ales & Granin, Daniel: Leningradin piiritys: kohtaloita saarretussa kaupungissa, s. 7. Helsinki, Jyväskylä: Minerva kustannus, 2008. ISBN 978-952-492-173-2
- ↑ Adamovits, Ales & Granin, Daniel: Leningradin piiritys: kohtaloita saarretussa kaupungissa, s. 7. Helsinki, Jyväskylä: Minerva kustannus, 2008. ISBN 978-952-492-173-2
- ↑ Magnusson, Rosenfeldt, Weibull: Toinen maailmansota. Otava, 1986. ISBN 951-1-13623-2
- ↑ a b c The 900-day Siege of Leningrad Saint Petersburg.com, 1944: Leningrad siege ends after 900 days BBC
- ↑ Finland and Siege of Leningrad 1941–1944, Nikolai Baryšnikov
- ↑ Marja Manninen: Johtavat sotahistorian tuntijat: Suomen joukot olivat olennainen osa Leningradin saartorengasta 9.8.2016. Yleisradio. Viitattu 9.8.2016.
- ↑ Ekman, P.-O.: Tysk-italiensk gästspel på Ladoga 1942. Tidskrift i Sjöväsendet, 1973.
Kirjallisuutta
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Leningradin piiritys Wikimedia Commonsissa
- Adamovitš, Ales & Granin, Daniil (koonneet): Leningradin piiritys. Kohtaloita saarretussa kaupungissa. (Blokadnaâ kniga.) Suomentanut Päivi Paju, englanninkielisestä laitoksesta. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-173-2
- Glantz, David M.: 900 kauhun päivää. Leningradin piiritys 1941–1944. (The Siege of Leningrad 1941–1944: 900 Days of Terror, 2001.) Suomentanut Jouni Suistola. Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7052-7
- Reid, Anna: Leningrad. Piiritetyn kaupungin murhenäytelmä 1941–1944. (Leningrad: The Epic Siege of World War II, 1941–1944, 2011.) Suomentanut Arto Häilä. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-38537-1
- Rintala, Paavo: Leningradin kohtalosinfonia. Saksalaisten ja suomalaisten vuosina 1941–1943 piirittämän kaupungin ja sen asukkaitten tarina. Helsinki: Otava, 1968.
- Seppälä, Helge: Leningradin saarto 1941–1944: Murhenäytelmän sävyttämä voitto. Helsinki Pietari: Johan Beckman Institute, 2003. ISBN 952-5412-18-0
- Lidia Ginzburg, Leningradin piirityksen päiväkirja, suomentanut Kirsti Era, Into 2011 ISBN 978-952-264-067-3
- Lena Muhina, Piirityspäiväkirja, suomentanut Pauli Tapio, Bazar, 2014 ISBN 978-952-279-095-8