Wikipedia

Georgi Žukov

Neuvostoliiton marsalkka

Georgi Konstantinovitš Žukov (ven. Гео́ргий Константи́нович Жу́ков, 1. joulukuuta (J: 19. marraskuuta) 1896 Strelkovka –18. kesäkuuta 1974 Moskova) oli Neuvostoliiton marsalkka ja tärkein Neuvostoliiton komentaja toisen maailmansodan aikana.

Georgi Konstantinovitš Žukov
Гео́ргий Константи́нович Жу́ков
Henkilötiedot
Syntynyt1. joulukuuta 1896
Strelkova, Kalugan alue
Kuollut18. kesäkuuta 1974 (77 vuotta)
Moskova
Kansalaisuus  Venäjä
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)

 Venäjän keisarikunta

 Neuvostoliitto
Palvelusvuodet 1915–1957
Taistelut ja sodat Venäjän sisällissota, 1. ja 2. maailmansota
Sotilasarvo Neuvostoliiton marsalkka
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Nuoruus

muokkaa

Žukov syntyi Strelkovkassa, Kalugan maakunnassa (nyt Kalugan alue). Opiskeli turkkurin ammattiin.[1] Hän liittyi asevelvollisena keisarillisen armeijan rakuunarykmenttiin elokuussa 1915, ensimmäisen maailmansodan aikana. Žukov sai Pyhän Yrjön ristin ja ylennettiin aliupseeriksi urheudestaan. Hän liittyi bolševikkeihin lokakuun vallankumouksen jälkeen, jolloin hänen köyhästä taustastaan tuli etu. Venäjän sisällissodan aikana hän oli ratsuväenkomentaja ja sai punalipun mitalin. Jälkeenpäin hän opiskeli Frunzen sotilasakatemiassa, josta valmistui 1931. Hän nousi tasaisesti hierarkiassa selvittyään vuosien 1937–1939 puhdistuksista.

Žukov johti menestyksekästä vastahyökkäystä Japanin Kwantungin armeijaa vastaan Mantšurian rajalla 1939. Žukov saarsi moottoroiduilla joukoillaan Japanin 6. armeijan ja löi sen.[2] Luultavasti tämän ja muutaman muun rajaselkkauksen takia Japani teki hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa.[3]

Tästä operaatiosta hän sai Neuvostoliiton sankarin arvonimen. Žukovin saavutukset liikkuvan sodankäynnin alalla jäivät kuitenkin vähän tunnetuiksi Neuvostoliiton ulkopuolella. Hän oli erittäin pätevä organisaattori mutta armoton alaisilleen mikäli nämä eivät vastanneet odotuksia.

Toinen maailmansota

muokkaa
 
Liittoutuneiden sodanjohtoa Berliinissä 1945, Georgi Žukov eturivissä toinen vasemmalta.

Talvisodan aikana Žukov oli pääesikunnan päällikkönä. Hänet siirrettiin Kiovan sotilaspiiriin. Tammikuussa 1941 hänet nimitettiin puna-armeijan komentajaksi. Erimielisyys Josif Stalinin kanssa johti kuitenkin hänen syrjäyttämiseensä ja hän oli jonkin aikaa pidätettynä. Syytteitä ei kuitenkaan nostettu, hän sai vain varoituksen ”herkkäuskoisuudesta”. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 armeijan komentajaksi tuli Boris Šapošnikov, joka väistyi pian Aleksandr Vasilevskin tieltä.

Žukov oli järjestämässä Moskovassa reserviarmeijoita, kun hänet komennettiin Leningradin rintaman johtoon. Saksalaiset aloittivat Leningradin piirityksen kuitenkaan onnistumatta valtaamaan sitä, joten Žukov sai maineen kaupungin pelastajana. Lokakuussa 1941 hän korvasi Semjon Timošenkon lännen rintaman komentajana ja sai päävastuun Moskovan puolustamisesta[4]. Saksalaisten hyökkäys pysähtyi mutaan 65 kilometriä länteen Moskovasta kaksi viikkoa Žukovin saapumisen jälkeen. Marraskuussa eteneminen jatkui, mutta pysähtyi jälleen 4. joulukuuta. Kahden viikon kuluttua Žukov järjesti menestyksekkään vastahyökkäyksen Kaukoidästä siirretyillä joukoilla.[5] Hyökkäys jatkui maaliskuuhun.

Vuonna 1942 Žukov nimettiin varapuolustusministeriksi ja Stalin yksityiseen päämajaan (STAVKA). Myöhään syksyllä Žukov lähetettiin lounaisrintamalle vastuualueenaan Stalingradin puolustus. Hän johti operaatiota, joka saarsi ja tuhosi Saksan 6. armeijan Stalingradiin tammikuussa 1943. Pian hän sai Neuvostoliiton marsalkan arvonimen, ensimmäisen sodassa myönnetyn. Stalin moitti kuitenkin Žukovia kunnian viemisestä Stalingradin voitosta, koska joukkojen keruu vastahyökkäystä varten ja sen suunnittelu oli aloitettu jo talvella 1942.

Keväällä 1943 Žukov ja Vasilevski suunnittelivat ja organisoivat operaatiot Kutuzov ja Rumjantsev Kurskin sektorilla. Žukov koordinoi Kurskin taistelussa heinäkuussa 1943 kuutta rintamaa ja johti sen jälkeen etenemisen Ukrainan läpi talvella ja keväällä 1944. Helmikuussa 1944 Žukovin 1. Ukrainan rintama eteni 400 kilometriä Karpaattien ja Pripetin välillä.

Žukov ja Vasilevski johtivat 1944 hyökkäystä Valko-Venäjällä (operaatio Bagration), joka tuhosi Saksan keskustan armeijaryhmän. 1. ja 2. Valko-Venäjän rintamat etenivät Varsovan eteläpuolelle elokuussa. Marraskuussa Žukov sai komentoonsa 1. Valko-Venäjän rintaman, mutta hänet erotettiin sotateollisuutta ohjaavasta komiteasta. Žukov johti henkilökohtaisesti viimeistä hyökkäystä Saksaan. 14. tammikuuta alkanut hyökkäys saavutti Oder-joen, 57 kilometriä Berliinistä 14 päivässä[6], mutta pysähtyi Stalinin käskystä.

Lopullinen hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta[7], mutta juuttui aluksi Oderin varren soille, sitten kukkuloille joen takana. Vastassa oli vain vastamuodostettu vajaalukuinen armeijaryhmä Veiksel. Kaupunki antautui 2. toukokuuta. Žukov otti vastaan Saksan virallisen antautumisen 8. toukokuuta 1945.[8]

Žukov sai kunniatehtävän ottaa vastaan suuren voitonpäivän paraatin Moskovassa istuen valkean hevosen selässä. [9] . Sodan päätyttyä hänestä tuli Saksan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ensimmäinen komentaja 1945–1946.

Sodan jälkeen

muokkaa
 
Georgi Žukovin rintakuva hänen mukaansa nimetyllä Harkovan metron asemalla

Moskovassa järjestettiin 24. heinäkuuta 1945 voitonparaati, johon Georgi Žukov osallistui ratsastaen valkoisella hevosella Moskovassa Stalinin sijaan, koska tämä pelkäsi putoavansa hevosen selästä[1]. Žukovin kansansuosion ja sotasankarin asema muodosti uhan Stalinille, joka siirsi hänet Odessan sotilaspiirin johtoon[1]. Odessa oli tarpeeksi kaukana Moskovasta, strategisesti vähäinen ja siten siellä ei ollut merkittäviä sotilasjoukkoja. Myöhemmin hänet nimitettiin Uralin sotilaspiirin johtoon[1] . Vähän ennen kuolemaansa Stalin asetti Georgi Žukovin kotiarestiin ”maanpetturuudesta” ja muista syistä.

Stalinin kuoleman jälkeen 1953 Žukov nimitettiin varapuolustusministeriksi. Hän tuki Nikita Hruštšovia ja vastusti ministerineuvostoa ja Georgi Malenkovia, jotka olivat valmiit vähentämään sotilasmenoja. Kun Hruštšov pakotti Malenkovin eroamaan ja korvasi hänet Nikolai Bulganinilla helmikuussa 1955, Žukov nimitettiin puolustusministeriksi ja presidiumin ehdokasjäseneksi.[10] Puolustusministerinä hän vaati Hruštšovia toimimaan Unkarin irtautumisen estämiseksi lokakuussa 1956.lähde?

Žukov järjesti ydinpommien koeräjähdykset ja sen jälkeen seurasi, millaisia vaikutuksia ne aiheuttivat varusmiehille, jotka oli pakotettu räjähdysten läheisyyteen. Täten Žukov on vastuussa monen neuvostoliittolaisen ennenaikaisista kuolemista ja selkeästä terveydentilan heikkenemisestä. Totskojen ydinräjäytyksessä vuonna 1954 säteilylle altistui 45 000 sotilasta.[11]

Kesäkuussa 1957 Žukov tuki Hruštšovia Molotovin johtamien vihamiesten kaappausyritystä vastaan. Kesäkuussa hänestä tuli presidiumin täysjäsen. Žukov aloitti toimet armeijan tehostamiseksi.[10] Kehitys olisi johtanut puolueen poliittisen valvonnan vähentämiseen ja armeijan kehittämiseen itsenäisemmäksi. Tätä Hruštšov ei voinut hyväksyä. Hruštšov halusi vähentää tavanomaisia joukkoja ja laivastoa ja kehittää strategisia ohjusjoukkoja edelleen pääasialliseksi pelotteeksi, vähentääkseen armeijaan käytettyjä resursseja.

Hruštšov erotti Žukovin ministerinasemastaan 26. lokakuuta 1957 ja pian asemistaan puolueessa.[10] Muistelmissaan Hruštšov ilmoittaa epäilleensä Žukovin johtamaa kaappausta.

Kun taas Hruštšov syrjäytettiin lokakuussa 1964, Žukov nousi jälleen Leonid Brežnevin ja Aleksei Kosyginin suosioon vapautuen sisäisestä karkotuksesta toukokuussa 1965.[12] Valta-asemaansa hän ei kuitenkaan saanut takaisin. Hänet palkittiin uudelleen sankarin arvonimellä 1966 ja hän sai julkistaa muistelmansa.[10] Žukov säilyi kunnioitettuna hahmona Neuvostoliitossa kuolemaansa saakka. Hänen tuhkauurnansa haudattiin täysien kunnianosoitusten kera Moskovan Kremlin muuriin kenraalien ja marsalkkojen viereen. Valtionjohto sivuutti Žukovin ja hänen perheensä toiveet ortodoksikirkon perinteiden mukaisista hautajaisista.[13]

Žukov sai elämänsä aikana neljä kertaa Neuvostoliiton sankarin arvonimen.[14] Saman kunnian on saanut vain Leonid Brežnev.[15] Vuonna 1995 Venäjän federaatio perusti Žukovin kunniaritarikunnan ja mitalin juhlistaakseen Žukovin syntymän 100-vuotisjuhlaa. Hänelle pystytettiin ratsasajapatsas Moskovaan ja museo Žukovin synnyinpaikalle Kalugaan.[16]

Lähteet

muokkaa
  • Beevor, Antony: Berliini 1945. WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-28347-9
  • Clark, Alan: Barbarossa. Quill, 1965. ISBN 0-688-04268-6
  • Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Talvisodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9
  • Rokossovski, Konstantin: Sotilaan velvollisuus. Moskova: Progress, 1982.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d В. В. Карпов: Маршал Жуков. Его соратники и противники в дни войны и мира. Вече, 2014.
  2. ↑ Talvisodan pikkujättiläinen 1999, 829
  3. ↑ Clark 1965, 36
  4. ↑ Rokossovski 1982, 67
  5. ↑ Clark 1965, 170–171
  6. ↑ Clark 1965, 415–416
  7. ↑ Clark 1965, 454
  8. ↑ Beevor 2010, 455
  9. ↑ Beevorin mukaan Stalin määräsi Žukoville annettavaksi saman ratsun, valkoisen arabioriin, joka oli heittänyt Stalinin selästään. Stalinin poika varoitti Žukovia, joka tämän jälkeen käytti paljon aikaa tutustuakseen hevosen tapoihin ja oppiakseen hallitsemaan sitä. (Beevor 2010, 481)
  10. ↑ a b c d Georgy Zhukov Encyclopaedia Britannica. Viitattu 8.5.2024.
  11. ↑ Maxim Serebriakov: Totskoye Nuclear Exercise large.stanford.edu. 2018. Viitattu 8.5.2024.
  12. ↑ Beevor 2010, 482
  13. ↑ Life and death of Georgy Zhukov normandy1944.info. Viitattu 8.5.2024.
  14. ↑ Blaine Taylor: Marshal Georgi Zhukov: Hero of the Soviet Union warfarehistorynetwork.com. 2003. Viitattu 8.5.2024.
  15. ↑ Heroes of the Soviet Union (The only individuals to receive the title four times were Marshal Georgy Zhukov and Leonid Brezhnev.) stalingrad.net. Viitattu 8.5.2024.
  16. ↑ Carol Williams: Postscript : At Last, a Soviet Hero Gets Respect : Marshal Georgi Zhukov was demoted twice after leading victorious World War II forces. Now he is being honored with a medal, a monument and a museum. LA Times. 1995. Viitattu 8.5.2024.

Kirjallisuutta

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Georgi Žukov.
  • Carell, Paul: Marssi Venäjälle. Gummerus, 1964. ISBN 951-20-6478-2
  • Carell, Paul: Poltettu maa. Gummerus, 1967.
  • Killen, John: Luftwaffe. WSOY, 1969.
  • Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I–II. Gummerus, 2001. ISBN 951-20-4601-6
  • McCarthy, Peter – Syron, Mike: Panzerkrieg. Robinson, 2002. ISBN 1-84119-800-5
  • Knopp, Guido: Wehrmacht. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-9111-9
  • Stein, George H.: Waffen-SS. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-7807-3
  • Tippelskirch, Kurt von: Toisen maailmansodan historia 1–4. WSOY, 1962.
  • Tsuikov, Vasili: Tien alku: Stalingrad. Tammi, 1964.
  • Tsuikov, Vasili: Tien loppu: Berliini. Tammi, 1965.
  • Žukov, G. K.: Marsalkka Žukovin muistelmat. Suomentanut APN. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1970.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Georgi_Žukov&oldid=22376076”