Nikolai Bulganin
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Nikolai Aleksandrovitš Bulganin (ven. Никола́й Алекса́ндрович Булга́нин; 11. kesäkuuta (J: 30. toukokuuta) 1895 Nižni Novgorod – 24. helmikuuta 1975 Moskova)[1]) oli neuvostoliittolainen poliitikko, Neuvostoliiton marsalkka, Neuvostoliiton puolustusministeri vuosina 1953–1955 ja Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja vuosina 1955–1958.
| Nikolai Bulganin | |
|---|---|
.jpg) |
|
| ministerineuvoston puheenjohtaja | |
| Edeltäjä | Georgi Malenkov |
| Seuraaja | Nikita Hruštšov |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 11. kesäkuuta 1895 Nižni Novgorod, Venäjä |
| Kuollut | 24. helmikuuta 1975 (79 vuotta) Moskova, Neuvostoliitto |
| Tiedot | |
| Puolue | NKP |
Aikaisemmat vaiheet muokkaa
Bulganin syntyi Nižni Novgorodissa, toimistovirkailijan poikana. Bulganin liittyi kommunistipuolueeseen vuonna 1917 ja palveli Tšekassa, salaisessa poliisissa, vuoteen 1922 asti. Neuvosto-Venäjän sisällissodan jälkeen Bulganinista tuli teollisuusjohtaja, työskennellen sähkötuotannon ministeriössä vuoteen 1927, Moskovan sähkötuotannon johtajana vuosina 1927–1931 ja Moskovan kaupungin neuvoston puheenjohtajana.
Poliittinen toiminta muokkaa
Kommunistisen puolueen edustajakokous valitsi Bulganinin keskuskomitean ehdokasjäseneksi vuonna 1934. Uskollisena Josif Stalinille hän oli mukana järjestämässä muiden kommunistijohtajien tuhoamista Stalinin suurissa puhdistuksissa vuosina 1937–1938. Bulganin oli valittu Venäjän neuvostotasavallan (RSFSR) pääministeriksi heinäkuussa 1937. Hänestä tuli keskuskomitean täysjäsen 1938 ja saman vuoden syyskuussa hänestä tuli Neuvostoliiton varapääministeri ja Neuvostoliiton valtionpankin johtaja.
Puna-armeijassa muokkaa
Toisen maailmansodan aikana Bulganin oli hallituksessa ja myös puna-armeijan johdossa, vaikka hän ei ollutkaan koskaan etulinjan komentajana. Bulganin oli ylennetty kenraalieverstiksi, ja hän oli valtion puolustuskomitean jäsen. Bulganinista tuli sotavoimaministeri, ja hän sai Neuvostoliiton marsalkan sotilasarvon vuonna 1946.
Neuvostoliiton johdossa muokkaa
Bulganinista tuli kommunistipuolueen politbyroon ehdokasjäsen. Hän oli uudelleen Neuvostoliiton varapääministerinä, Stalinin alaisena vuosina 1947–1950. Bulganinista tuli politbyroon täysjäsen vuonna 1948. Stalinin kuoleman jälkeen maaliskuussa 1953, Bulganin nousi Neuvostoliiton johdon jäseneksi ja hänet valittiin puolustusministeriksi. Hän oli Nikita Hruštšovin liittolainen valtataistelussa Georgi Malenkovia vastaan, ja helmikuussa 1955 Bulganin valittiin Neuvostoliiton pääministeriksi Malenkovin tilalle. Bulganin hyväksyi Hruštšovin talousuudistukset ja destalinisoinnin. Bulganin ja Hruštšov matkustivat yhdessä ulkomailla Intiassa, Jugoslaviassa ja Isossa-Britanniassa. He olivat Ison-Britannian lehdistön mielenkiinnon kohteena[2]. Heidän toimintaa nimitettiin Neuvostoliiton pr- ja suhdetoiminnaksi, ”charmioffensiiviksi”. Tämä oli täysin uudenlaista ja erilaista Neuvostoliiton ulkopolitiikan hoitamista. Bulganin ja Hruštšov tapasivat Yhdysvaltain presidentin Eisenhowerin Geneven huippukokouksessa kesällä 1955.
Vuonna 1957 Bulganin liittyi kuitenkin Molotovin johtamaan konservatiiviseen ryhmään. Heinäkuussa 1957 konservatiivit yrittivät poistaa Hruštšovin vallasta politbyroon kokouksessa. Bulganin tasapainoili ryhmien välillä. Kun konservatiivit olivat hävinneet ja poistettu vallasta, Bulganin jatkoi vähän aikaa vallassa, mutta maaliskuussa 1958 Hruštšov pakotti hänet eroamaan. Bulganin erotettiin keskuskomiteasta, ja hän joutui luopumaan Neuvostoliiton marsalkan arvosta syyskuussa 1958. Bulganin nimitettiin alueellisen talousneuvoston puheenjohtajaksi Stavropoliin. Hän jäi eläkkeelle helmikuussa 1960.
Lähteet muokkaa
- ↑ Nikolay Aleksandrovich Bulganin (premier of Union of Soviet Socialist Republics) -- Encyclopedia Britannica:. Britannica.com. luettu 19.7.2014.
- ↑ Julius William Pratt A History of United States Foreign Policy, p. 470, Prentice Hall, 1965 University of California original digitized February 8, 2007; 1979 4th ed. ISBN 978-0-13-392282-0.
