Waffen-SS
Waffen-SS (suomeksi myös Ase-SS) oli natsi-Saksan SS-joukkojen aseistettu siipi. Sen juuret olivat erilaisissa radikaaleissa oikeistolaisissa maanpuolustusjärjestöissä kuten Freikorps ja Sturmabteilung. Nämä järjestöt käytännössä sulautettiin vuonna 1934 SS-Verfügungstruppeksi (SS-VT) eli taistelutukijoukoiksi. Tämä yhdessä Adolf Hitlerin henkivartiokaartin Leibstandarte Adolf Hitlerin (LAH) kanssa olivat suoria Waffen-SS:n edeltäjiä. Waffen-SS:n tehtävä oli toimia Saksan eliittinä, ja saikin mainetta tehokkaana eliittisotilasjärjestönä. Waffen-SS sai hyvän aseistuksen, ja sen sotilaallinen johto oli komennettu Wehrmachtista. Waffen-SS oli myös ensimmäinen maastopukuja laajassa mittakaavassa käyttänyt sotilasorganisaatio.
| Waffen-Schutzstaffel | |
|---|---|
 Waffen-SS:n riimumerkit. |
|
| Toiminnassa | 1935–1945 |
| Valtio |
.svg){kind=small} Saksa |
| Aselajit | Heer (maavoimat) |
| Osa joukkoa |
 SS |
| Koko | yli 950 000 miestä |
| Motto | Uskollisuus on kunniani |
| Värit | musta, harmaa/vihreä |
| Sodat ja taistelut | |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia |
SS-Obergruppenführer Josef Dietrich SS-Obergruppenführer Felix Steiner SS-Obergruppenführer Theodor Eicke SS-Brigadeführer Wilhelm Monhke SS-Brigadeführer Otto Kumm SS-Brigadeführer Fritz Freitag SS-Brigadeführer Léon Degrelle |
Waffen-SS:n taisteluorganisaatio kasvoi sodan aikana 38 divisioonan vahvuiseksi ja käsitti yli 950 000 miestä.
Saksalaisista koottujen joukkoyksikköjen lisäksi organisaatiossa palveli SS Freiwilligenverbände, joka tarkoitti SS:n joukkoja Saksan ulkopuolisista maista kuten Belgia, Hollanti, Kroatia, Latvia, Ukraina ja Unkari. Muita SS-yksiköitä olivat esimerkiksi SS-divisioona Nordland, joka muodostui norjalaisista, tanskalaisista ja balttilaisista vapaaehtoisista, SS-divisioona Hitlerjugend (Hitler-Jugendin vapaaehtoisia) ja SS-divisioona Totenkopf joka muodostettiin ylimääräisistä keskitysleirien vartijaosastoista (SS-Totenkopfverbände). Suomalaiset SS-miehet palvelivat pohjoismaisista vapaaehtoisista muodostetussa SS-divisioona Wikingissä.
Toisen maailmansodan alussa Waffen-SS-joukkoja halveksuttiin Wehrmachtin osalta ja monet Wehrmachtin vanhoista komentajista mielsivät Waffen-SS:n samanlaisiksi katutappelijoiksi Sturmabteilungin kanssa. Vaikka SS-upseereilta puuttuikin sotilaallista kokemusta sodan alussa, niin myöhemmin Waffen-SS:n miesten kovan kunnon ja kurin kautta ne alkoivat saada Wehrmachtin hyväksynnän ja Waffen-SS liitettiin 1940 Wehrmachtin neljänneksi päähaaraksi. Tämä tarkoitti sitä, että Wehrmachtin ohjesäännöt alkoivat koskea myös Waffen-SS -miehiä, vaikkakin joukon poliittisten juurien takia sille annetiin erikoisoikeudeksi käyttää tervehdyksessä natsitervehdystä eikä SS-miesten tarvinnut osallistua sotilaskirkkoon.[1]
Suuri Waffen-SS-sotilaiden armeija taisteli muun muassa Kurskin ja Ardennien taisteluissa. Jotkin Waffen-SS-osastot syyllistyivät sotarikoksiin, pahimmat tapaukset olivat Oradourissa ja Marzabuttossa, sekä Malmedyn verilöyly.
Sodan jälkeen Waffen-SS tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynneissä rikollisjärjestöksi, lukuun ottamatta vuodesta 1943 eteenpäin värvättyjä asevelvollisia, joitten katsottiin olleen pakotettuja liittymään Waffeniin. Useissa maissa rivijäsenetkin tuomittiin vuosien vankeusrangaistuksiin.
Waffen-SS aiheuttaa yhä sisä- ja ulkopoliittista keskustelua erityisesti Virossa ja Latviassa, missä neuvostoaikana Waffen-SS:ssä palvelu oli tuomittua. Veteraanien itsensä mielestä he puolustivat maataan yhdessä saksalaisten kanssa loppukesästä 1944 hyökkäävää puna-armeijaa vastaan. Samankaltainen keskustelu koskee Ukrainaa, missä perustettiin galitsialainen Waffen-SS:n yksikkö Saksan jo ollessa häviämässä toisen maailmansodan peräytyessään Neuvostoliitosta.
Waffen-SS:ssä palveli 1 207 suomalaissotilasta SS-vapaaehtoispataljoona Nordostissa 1941–1943.
Sisällysluettelo
Ulkomaalaisten vapaaehtoisten kokonaismäärätMuokkaa
.jpg)
Wehrmacht ei halunnut SS:sta kilpailijaa, joten varsinaisia Saksan kansalaisia ei voitu ottaa asevelvollisina SS:iin. Valloitussotien alettua Waffen-SS värväsi paljon muun maan kansalaisia, koska sitä ei tämä rajoitus koskenut. Alkuvaiheessa SS värväsi lähinnä etnisiä saksalaisia (volksdeutsche). Sodan laajentuessa ja SS:n vallan kasvaessa nämä etniset kriteerit vähitellen hävisivät ja Waffen-SS:iin päätyi lopulta lähes kaikkien valloitettujen ja liittolaismaiden kansalaisia. Virossa SS:iin pakotettiin jopa pakko-otettuja virolaisasevelvollisia.[2]
Sama rajoitus koski aseita; sodan alussa Wehrmacht piti SS:ia lähinnä viidennen tason nostoväkenä, ja SS:lle annettiin esimerkiksi tšekkiläisiltä sotasaaliina saatuja kiväärejä. Myöhemmin Waffen-SS sai hankittua yhä enemmän tavallista maavoimien kalustoa, ja sodan lopussa Waffen-SS:llä oli jopa omia panssariyksiköitä. Leibstandarte SS Adolf Hitler oli kuitenkin aina poikkeus: se sai nopeasti haluamansa varustuksen.[2]
- Alankomaat 60 000
- Unkari 50 000
- Belgia 43 000
- Ukraina 40 000
- Latvia 32 000
- Kroatia 25 000
- Ranska 20 000
- Viro 20 000
- Italia 19 000
- Luxemburg 10 211
- Tanska 9 000
- Norja 6 000
- Albania 5 500
- Romania 4 000
- Suomi 1 406
- Intia 1 150
- Sveitsi 800
- Bulgaria 550
- Espanja 300
- Ruotsi 180
- Liechtenstein 80
- Yhdistynyt kuningaskunta 75
- Japani 10
- Yhdysvallat 8
- Thaimaa 3
- Irlanti 2
Lisäksi SS:n riveissä palveli tuntematon määrä vapaaehtoisia Neuvostoliiton alueelta.
Katso myösMuokkaa
LähteetMuokkaa
KirjallisuuttaMuokkaa
- Williamson, Gordon (1995). Loyalty is my Honor. Motorbooks International. ISBN 0-7603-0012-7.
- Quarrie, Bruce (1983). Hitler's samurai: The Waffen-SS in action. Arco Pub. ISBN 0-668-05805-6.
- Munoz, Antonio J. (1991). Forgotten Legions: Obscure Combat Formations of the Waffen-SS. Axis Europa, Inc. ISBN 0-7394-0817-8.
- Stein, George H. (suom. 2004) Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939-1945. Ajatus Kirjat. ISBN 978-951-20-7807-3.
