Pegmatiitti
Pegmatiitti on hyvin karkearakeisista kivistä käytetty nimitys. Pegmatiitit esiintyvät tavallisesti erilaisina juonina ja linsseinä. Tällaisten pegmatiittijuonten leveys voi olla jopa kymmenen metriä ja pituus satoja metrejä. Pegmatiittien koostumus on samanlainen kuin niiden kivien, joihin ne liittyvät. Kaikkein yleisimpiä pegmatiitteja ovat graniittipegmatiitit, mutta myös gabropegmatiitteja tunnetaan, tosin ne ovat hyvin harvinaisia.[1]
Pegmatiiteista löytyy usein suuria, jopa jalokivilaatuisia kiteitä, kuten esimerkiksi turmaliinia ja topaasia.[2]
Mineraalikoostumus muokkaa
Graniittipegmatiitit koostuvat pääasiassa maasälvistä (mikrokliiniä, ortoklaasia, albiittirikasta plagioklaasia), kvartsista, kiilteistä (biotiittia ja muskoviittia) ja vähäisemmistä mineraaleista. Maasälpien osuus on tavallisesti 50–70 vol% ja kvartsin 20–40 vol% kiilteiden osuuden ollessa muutamia prosentteja. Pegmatiitit sisältävät usein booria, fosforia, uraania, maametalleja, litiumia, berylliä, cesiumia ja tantaalia. Näiden alkuaineiden pitoisuudet voivat olla jopa niin suuria, että niiden louhiminen on taloudellisesti kannattavaa.[1]
Pegmatiittien raekoko ja koostumus vaihtelevat. Raekoko on tyypillisesti suurimmillaan juonten keskiosissa. Kaikkein karkearakeisimmissa pegmatiiteissa rakeiden koko voi olla jopa useita metrejä; esimerkiksi Norjasta tunnetaan jopa yli 10 metrin kokoisia maasälpärakeita. Muita esimerkkejä jättiläismäisistä rakeista ovat Intian 85 tonnin painoiset muskoviittikiteet, Brasilian 200 tonnin painoiset beryllikiteet ja Yhdysvaltojen Etelä-Dakotan 16 metrin kokoiset ja 90 tonnin painoiset spodumeenikiteet.[1]
Pegmatiittia esiintyy Suomessa esimerkiksi Viitaniemen louhoksessa Eräjärvellä, joka on suosittu paikka kiviharrastajien keskuudessa, esimerkiksi sieltä löytyvien suurten, jopa jalokiviluokkaisten topaasikiteiden, ja ainoastaan kyseisessä paikassa maailmassa esiintyvien väyryneniittikiteiden vuoksi.[2][3]
Syntyperä muokkaa
Nykytiedon valossa pegmatiittien oletetaan syntyvän noin 6–8 kilometrin syvyydessä. Niiden synnystä on tutkijoiden piirissä kaksi koulukuntaa: ensimmäisen mukaan pegmatiitit ovat graniittien kiteytymisen loppuvaiheiden ns. jäännössulia, jotka ovat hyvin volatiilipitoisia eli joissa on paljon herkästi haihtuvia yhdisteitä (H2O, HF, HCl, B2O3 jne.). Tärkeimmät mineraalit (kvartsi ja maasälvät) kiteytyvät näistä sulista 800–600 °C lämpötiloissa, ja muut mineraalit kiteytyvät viimeisestä vesiliuoksesta kriittisen paineen ja lämpötilan alapuolella. Toisen koulukunnan mukaan pegmatiitit ovat syntyneet hyvin perusteellisen hydrotermisen muuttumisen välityksellä eivätkä olisi syntyisin magmasta.[1]
Nimeäminen muokkaa
Mineraaliseurueiden perusteella pegmatiitit voidaan jakaa kolmeen pääluokkaan: 1) kiillepegmatiitit, 2) topaasi-beryllipegmatiitit, 3) albiitti-spodumeenipegmatiitit.[1]
Käyttö muokkaa
Kiillepegmatiitteja hyödynnetään niiden kalimaasälvän vuoksi, jota käytetään keramiikkateollisuuden raaka-aineena. Topaasi–beryllipegmatiitteja hyödynnetään pietsokvartsin- ja korukivien lähteenä. Albiitti–spodumeenipegmatiitteja hyödynnetään niiden sisältämien litiumin ja cesiumin yms. alkuaineiden vuoksi.[1] Spodumeenipegmatiittia esiintyy Suomessa esimerkiksi Kaustisen ja Ullavan alueella, jossa Keliber-kaivosyhtiö tavoittelee litiumkaivoksen avaamista.
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Bulakh, A. & Wenk, H. R.: Minerals – Their constitution and origin, s. 335. New York: Cambridge University Press, 2008. ISBN 951-0-31579-6. (englanniksi)
- ↑ a b Hytönen, K.: Suomen mineraalit. Helsinki: Geologian tutkimuskeskus, 1999. ISBN 951-690-745-8.
- ↑ Kivi-lehti: Viitaniemen louhos
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pegmatiitti Wikimedia Commonsissa
