Viikinkien idäntie

Viikinkien idäntieksi kutsutaan jokireittejä, joita pitkin viikingit matkasivat Itämereltä nykyisen Venäjän alueelle ja usein kauemmaksikin kohti Mustaamerta ja Kaspianmerta. Idäntien muinaisnorjankielinen nimi oli Austrvegr.

Viikinkiajan idänteitä. Punainen tarkoittaa Volgan reittiä ja violetti Dneprin reittiä. Oranssit reitit ovat 700–1000-lukujen muita kauppareittejä.

Idäntien kaupunkeja

Viikinkien saagoissa kerrotaan Gardarikin tärkeimmistä kaupungeista. Islantilaisessa Hauksbok-käsikirjoituksessa 1320-luvulta kirjoitetaan kahdeksasta muinaisesta kaupungista Gardarikissa: "Tuossa valtakunnassa on osa, joka on siellä Ruzcia-nimellä, ja me nimitämme sitä Gardariki-nimellä. Sen tärkeimmät kaupungit ovat Móramar (Murom), Ráðstofa (Rostov), Súrsdalar (Suzdal), Holmgarðr (Rurikinlinna), Sýrnes (Gnjozdovo), Gaðar (Gorodok), Pallteskja (Polatsk), Kœnugarðr (Kiova). Islanniksi: "I þui riki er þat, er Ruzcia heitir, þat kollum ver Garðariki. Þar ero þessir hofuð garðar: Moramar, Rostofa, Surdalar, Holmgarðr, Syrnes, Gaðar, Palteskia, Kœnugarðr." Muita saagoissa mainittuja tärkeitä kaupunkeja olivat Aldeigjuborg (Staraja Ladoga) ja Smaleskja (Smolensk).

Idäntien reittejä

1100-luvulta oleva Nestorin kronikka kertoo seuraavasti: "Tie varjagien maasta kreikkalaisten maahan ja kreikkalaisten maasta ylös Dnepriä ja Dneprin latvoilta metsien halki Lovotille ja sitä pitkin suurelle Ilmajärvelle. Tästä järvestä lähtee Olhavanjoki ja se laskee suureen Nevajärveen. Tämän järven suisto ulottuu Varjagienmereen. Varjagienmerta pitkin pääsee Roomaan saakka. Roomasta purjehtimalla Konstantinopoliin asti. Konstantinopolista vielä Pontoksenmerelle, johon Dnepr-joki laskee. Dnepr saa alkunsa Okovin metsästä ja virtaa etelään. Väinäjoki saa alkunsa tästä samasta metsästä, mutta virtaa pohjoiseen ja laskee Varjagienmereen. Tästä samasta metsästä lähtee myös Volga, joka virtaa itään ja laskee seitsemänkymmenen suuhaaran kautta Horezminmereen".

Nestorin kronikan mukaan varjagien reitti kulki koko Euroopan ympäri, ja siinä mainitaan keskiajan kaksi tärkeintä kaupunkia: Rooma ja Tsargrad eli Konstantinopoli. Kronikka mainitsee myös toisen pohjoisen reitin Itämereltä Väinäjoelle – tai oikeammin päinvastoin, sillä kronikassa lukee "Väinäjokea pitkin varjagien maahan". Sen jälkeen reitin kerrotaan jatkuvan vetotaivalta pitkin Dneprjoen latvoille sekä Dnepriä pitkin Mustallemerelle.

Suomenlahdelta Ilmajärvelle

Tunnetuin idäntien reiteistä vei 700–1000-luvuilla Birkasta Suomenlahtea pitkin Nevajoelle, sieltä Laatokalle Aldeigjuborgiin, jonka viikingit perustivat vuonna 753. Sieltä matka jatkui jokireittejä pitkin ensin Olhavanjokea pitkin etelään Ilmajärvelle. Usein matka pysähtyi Ilmajärvelle, jonka rannalla sijaitsi 800-luvulta lähtien Hólmgarðr. Se tunnettiin 900-luvun puolivälistä lähtien Novgorodin kaupunkina, joka oli Gardarikin suurin ja merkittävin keskus. Sieltä matka jatkui Ilmajärven yli Lovatjokea pitkin Gorodokin kautta Dneprille. Smaleiskjan kautta matka jatkui Dnepriä pitkin kohti Könugardia ja viimein Miklagardiin.

Luoteis-Venäjälle pääsi myös nykyisiä Viron ja Venäjän rajaseutuja pitkin, sillä Narvanjoen ja Peipsijärven kautta pääsi Pihkovanjärvelle, jolta oli maakannaksen kautta yhteys Šelonjoelle. Šelonjoki virtaa lännestä Ilmajärveen. Tätä reittiä valvomaan kasvoi 900-luvun kuluessa Pihkovan kaupunki.

Myös Inkerin halki virtaavaa Laukaanjokea pitkin pääsi lähelle Ilmajärveä.

Ilmajärveltä Dneprille ja Bysanttiin

Dnepr-joen vesistö

Ilmajärveltä matkaa voitiin haluttaessa jatkaa Lovatjokea pitkin etelään maakannakselle, jonka luona vedettiin vetotaipaleita pitkin seuraavaan vesistöön. Tällä tavoin päästiin Väinäjoen kautta Dneprille vanhan Smolenskin kohdalla. Dnepr tarjosi suoran, joskin myös pitkän ja vaarallisenkin yhteyden Mustallemerelle ja Bysanttiin.

Dneprin yläjuoksulle voitiin matkata myös suoraan Itämereltä Väinäjokea pitkin nykyisten Latvian ja Valko-Venäjän halki. Tämän reitin varteen kasvoi 900-luvulla voimakas Polotskin ruhtinaskunta.

Strategisesti tärkeään risteykseen Dneprin yläjuoksun ja Väinäjoen maakannaksen väliin syntyi 800-luvulla Smaleiskaja, joka oli nykyisen Smolenskin edeltäjä. Se oli 900-luvulla Itä-Euroopan suurin pakanallinen kaupunki. Sieltä on löydetty yli 3 000 hautakumpua viikinkiajalta.

Kolmas tie Itämereltä Dneprille vei Niemenin jokireittiä pitkin nykyisten Liettuan ja Valko-Venäjän alueiden halki.

Ilmajärveltä Volgalle

Pääartikkeli: Volgan-Itämeren jokireitti

Jos lopullinen määränpää sijaitsi keskisellä tai itäisellä Venäjällä tai Kaspianmerellä, oli matkaajien hankkiuduttava Volgajoelle. Volgan ja sen sivujokien muodostama jättiläismäinen vesistö avasi skandinaavien ulottuville valtavan kokoisen alueen. Ilmajärveltä pääsi koillisesta virtaavaa Mstajokea pitkin kapealle vedenjakajalle Valdain ylängöllä, jonka takaa avautui Tvertsajokea pitkin yhteys Volgan yläjuoksulle.

Ylä-Volgan kautta kulki myös Dnepriä itäisempi yhteys Mustallemerelle Okajokea ja Donia pitkin.

Koilliset reitit Volgalle – muinainen Vepsänmaa

Volgalle päästäkseen ei ollut pakko kulkea Ilmajärven kautta. Laatokalta pääsi Syväriä pitkin Äänisjärvelle, jolta oli Vytegra- ja Kovžajokien kautta yhteys kaakkoon Valkeajärvelle ja edelleen Šeksnajoen kautta Volgan yläjuoksulle. Tämän ohella Laatokkaan idästä laskevaa Ojattijokea pitkin pääsi lähelle Sudjokea, joka kuuluu Volgan vesistöön. Nämä reitit kulkivat muinaisvepsäläisten asuinalueen halki.

Vienanmereltä Volgalle

Skandinaaveja kävi Vienanmerellä, jonka rannoilla sijaitsi tarunomainen Bjarmaland. Jäämeren kautta kulkevan meritien ohella Vienanmerelle vei myös Suomen pohjoisosien ja Vienan Karjalan halki kulkeva sisävesi- ja maareitti Oulujoen vesistön ja Vienan Kemin kautta. Tämä Ounasjoen–Kemijoen–Kuusamon reitti yhdisti reitin Jäämeren rannikoihin. Näillä sisävesireiteillä liikkui länsisuomalaisia, karjalaisia ja ilmeisesti norjalaisiakin. Pielisen ja Saimaan kautta kulki vielä reitti Oulujoen vesistöstä Laatokalle.

Äänisjokea tai Vienanjokea pitkin Vienanmereltä pääsi etelään. Vienanjoelta pääsi Suhonajokea pitkin länteen Valkeajärvelle. Vienanjoelta itään päin mentäessä kulki Vytšegdajoen ja Kamajoen kautta reitti Volgan mutkaan. Näiden jokireittien varsilta ei tunneta arkeologisia todisteita skandinaavien liikkumisesta. Joskin 1200-luvun lähteet mainitsevat joitakin norjalaisten matkoja Vina-joella, joka kenties tarkoittaa Vienanjokea. Näiden reittien varsilla asui erilaisia suomalais-ugrilaisia heimoja. Suomen alueen ja Kamajoen suomalais-ugrilaisen permiläisen kulttuurin välisistä suorista tai epäsuorista yhteyksistä on todisteita jo viikinkiaikaa edeltävältä kaudelta.

Volgan mutkassa sijaitsi turkkilaissukuisten bolgaarien valtakunta, jonka pääkaupunki Bulgar oli idäntien tärkeimpiä kauppakeskuksia. Bulgarissa viikingit kävivät vuosittain järjestettävillä isoilla markkinoilla. Kasaarien valtakunnan pääkaupunki Itil puolestaan sijaitsi Volgan suulla.

Idäntien historia

Niin sanottu hopeavirta

Ensimmäiset varmat todisteet skandinaaveista Laatokan ympäristössä ovat 700-luvulta. Olhavanjoen varteen syntyi tällöin suuri Aldeigjuborgin kaupunki eli nykyinen Staraja Ladoga. 830-luvulla skandinaavit olivat jo löytäneet tiensä Bysanttiin. Heidän yhteytensä Bysanttiin vilkastuivat 860–880-luvuilla, jolloin he vakiinnuttivat jalansijansa Dneprin varrella. Tämän jälkeen skandinaaveja vieraili Bysantissa kauppiaina tai myöhemmässä vaiheessa palkkasotureina varjagikaartissa vuodesta 988 vuoteen 1453, jolloin osmanien joukot tuhosivat Konstantinopolin. Skandinaavisperäisen idäntieliikenteen vilkkain vaihe oli 900-luvun alkupuolella ja puolivälissä.

Tärkein houkutin idäntien kulkijoille olivat hopearahat, joita islamilaisesta maailmasta oli alkanut 700-luvulla virrata Itä-Eurooppaan Volgan ja Donin reittejä pitkin. Tämän taustalla oli Kaukasuksen kauppareittien aukeaminen Abbasidien kalifaatin ja kasaarien tekemän rauhansopimuksen seurauksena. Skandinaavit hankkivat hopeaa varsinkin kasaarien valtakunnan ja bolgaarien valtakunnan kauppapaikoilla muun muassa orja- ja turkiskaupalla. Joskus heidän tiedetään myös tehneen ryöstöretkiä Kaspianmerellä asti. Hopeavauraudesta kertovat aarrelöydöt, joita on tehty varsinkin Ruotsista suuri määrä. Hopean ohella idäntieltä kulkeutui Skandinaviaan muutakin esineistöä, kuten värikkäitä lasimassahelmiä naisten helminauhoihin.

Idäntien kauppareittien keskeinen tukikohta oli Birka Keski-Ruotsissa.

Skandinaavinen asutus Venäjällä

Jokireittien varsille asettui pysyvästi skandinaavisia siirtolaisia, jotka vähitellen sulautuivat slaavilaiseen tai suomalais-ugrilaiseen kantaväestöön. Skandinaavista asutusta oli ainakin Olhavanjoen varrella, Dneprin ylä- ja keskijuoksulla, Volgan yläjuoksulla sekä Okajoen vesistöalueella merjalaiskansan keskuudessa. Monin paikoin skandinaavit onnistuivat nousemaan hallitsijoiksi. Jo 830-luvulla Olhavanjoen varrella, luultavasti joko Aldeigjuborgissa tai Rurikinlinnassa, piti hoviaan skandinaavinen hallitsija, joka bysanttilaisten lähteiden mukaan käytti kasaareilta lainattua arvonimeä chaganus eli kaani. Myöhemmin, noin 860-luvulta alkaen, skandinaaveilla oli merkittävä rooli Kiovan Venäjän synnyssä.

Rusit ja varjagit

Venäjällä liikkuvia tai sinne pysyvästi asettuneita skandinaaveja kutsuttiin ruseiksi (kreik. rhos). Rusit olivat enimmäkseen lähtöisin nykyisen itäisen ja keskisen Ruotsin alueilta, kuten Uplannista ja Gotlannista, osin myös Ahvenanmaalta. Jonkin verran idäntielle lähti myös Tanskan ja Norjan asukkaita. Rusit omaksuivat kulttuuriinsa vaikutteita kasaareilta ja slaaveilta, mikä näkyy Venäjän ja Ukrainan ohella myös Birkan arkeologisissa löydöissä. 900-luvun kuluessa Kiovaa hallitsevien rusien ruhtinaiden nimet muuttuivat skandinaavisista slaavilaisiksi.

Toinen nimitys tuon ajan idässä liikkuneille viikingeille oli keskiajan venäläisten kronikoiden käyttämä varjagit (ruots. väringar, kreik. varangoi), joka lienee tarkoittanut 'valamiehet'. Se lienee viitannut uskollisuusvalan vannoneisiin palkkasotureihin 900-luvun lopulla ja 1000-luvulla. Varjagienkin alkuperä oli etupäässä ruotsalainen, vaikka tunnetuin varjagi onkin ehkä norjalainen Harald Ankara.

Huomattakoon, että Pohjanmeren alueella syntynyttä viikinki-nimitystä (vikingr) ei tiettävästi käytetty idäntiellä liikkuneista skandinaaveista ennen kuin vasta 1800-luvun historiankirjoituksessa.

Muinaisnorjankielisissä teksteissä Venäjää kutsutaan nimillä Garðaríki tai Garðaveldi ('Kaupunkien valtakunta'), Austrlönd ('Itämaat'), Austrríki ('Itävaltakunta'), Svíþjóð hin mikla ('Iso-Ruotsi') ja Svíþjóð hin kalda ('Kylmä-Ruotsi').

Idäntien liikenteen myöhäisvaihe

Islamilaisen hopean virta Itämeren alueelle tyrehtyi 900-luvun lopulla. Tämän uskotaan johtuneen sekä Kaukasuksen alueen poliittisista mullistuksista että Kiovan Venäjän voimistumisesta, mikä ei enää suosinut rusien vapaata liikehdintää alueella. Samoihin aikoihin tapahtunut Birkan autioituminen saattoi olla yhteydessä näihin tapahtumiin.

Skandinaavien liikehdintä idäntiellä oli tästä huolimatta vilkasta vielä 1000-luvullakin. Idäntien retket olivat kuitenkin muuttaneet luonnettaan. Nyt skandinaavit veivät itse länsieurooppalaista hopeaa Laatokan ja Ilmajärven alueille. Tämän uskotaan johtuneen turkiskaupasta, joka käytti hyväkseen Karjalan ja pohjoisen Venäjän erämaiden riistarikkauksia.

Bysantin keisari Basileios II oli 980-luvulla perustanut kuuluisan varjagikaartin, joka koostui skandinaavisista valiosotureista. Keskisen Ruotsin alueelta tunnetaan useita riimukiviä, jotka on pystytetty Bysantin palveluksessa 1000-luvulla kuolleiden varjagisotilaiden muistoksi. Tämän lisäksi skandinaaveja palveli venäläisten ruhtinaiden soturiseurueissa. Näiden idänyhteyksien kautta Skandinaviaan levisi jonkin verran bysanttilais-ortodoksisia kulttuurivaikutteita.

1100-luvun kuluessa skandinaaviset kauppiaat alkoivat menettää asemiaan Novgorodin markkinoilla saksalaisille kilpailijoilleen. Ruotsin ja Novgorodin ystävälliset suhteet muuttuivat 1100-luvun lopulla ja 1200-luvun kuluessa vihollisuudeksi. Varjagikaarti supistettiin vuoden 1204 jälkeen pelkäksi seremonialliseksi joukko-osastoksi. Näistä syistä skandinaavinen liikehdintä Venäjän jokireiteillä vähitellen hiipui.

Idäntie ja itämerensuomalaiset kansat

Idäntien liikenne vaikutti myös Suomen, Viron, Inkerin ja Karjalan sekä vepsäläisten esihistoriaan. Idäntien alkupään reitit kulkivat itämerensuomalaisten väestöjen asuttamien alueiden vierestä tai sellaisten läpi. Tämän lisäksi Karjalankannas ja Itä-Suomi olivat Vuoksen kautta yhteydessä Laatokkaan. Islamilaista hopeaa ja muuta idäntieltä tuotua esineistöä kulkeutui itämerensuomalaisten väestöjen keskuuteen, otaksuttavasti lähinnä turkiskaupan välityksellä. Vastaavasti suomalaisperäistä esineistöä on löytynyt jonkin verran Venäjän luoteisosista, Volgan yläjuoksulta ja Dneprin varrelta. On mahdollista, että näillä alueilla liikkui skandinaavien ohella myös läntisestä Suomesta ja Laatokan Karjalasta lähteneitä ihmisiä.

Viikinkien idäntie nykykulttuurissa

Viikinkien idäntie on inspiroinut monia nykyajan taiteilijoita ja tarinankertojia, ja aihe on esiintynyt monenlaisissa yhteyksissä. Muun muassa suomalaisen metalliyhtyeen Turisaan teema-albumi The Varangian Way vuodelta 2007 perustuu varjagien purjehdukseen Novgorodista Konstantinopoliin. Viikinkien idäntie sai paljon huomiota myös Frans G. Bengtssonin romaanissa Orm Punainen, minkä lisäksi myös sarjakuvassa Prinssi Rohkea käsiteltiin viikinkien matkoja idäntiellä. Myös Stephen R. Lawheadin romaanissa Byzantium päähenkilö matkustaa idäntietä. John McTiernanin ohjaama Hollywood-elokuva 13. soturi kuvaa idäntietä, tosin historiallisesti ja rekvisiitaltaan se ei ole kovinkaan totuudenmukainen.

Lähteet

• Austrvegr: viikinkien idäntie(venäjäksi)
• Mech_and zlatnik(venäjäksi)
• Konstatinos VII:n teos "Imperiumin hallitseminen" eli De Administrando Imperio (Arkistoitu – Internet Archive)(englanniksi)
• Nestorin kronikka. (Povest’ vremennyh let.) Dmitri Sergejevitš Lihatšovin venäjänkielisestä tulkinnasta suomentanut Marja-Leena Jaakkola. Kuvittanut Mjud Metšev. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19828-5.
• Richard Hall: Matka viikinkien maailmaan. Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2012. ISBN 978-952-254-109-3.
• Kuningas Rollon saaga (venäjäksi)
• Kuningas Rollon saaga (islanniksi)
• Rurikinlinnan harrastelija-arkeologiasivut (venäjäksi)

Rusit ja varjagit idäntiellä

• Duczko, Wladyslaw: Viking Rus. Studies on the Presence of Scandinavians in Eastern Europe. The Northern World 12. Brill: Leiden-Boston, 2004.
• E. N. Nosov: New data on the Ryurik Gorodische near Novgorod (Uutta tietoa Rurikinlinnasta(englanniksi)

Idäntie ja itämerensuomalaiset

• Ahola, Joonas & Frog with Clive Tolley (eds.) 2014. Fibula, Fabula, Fact – The Viking Age in Finland. Studia Fennica Historica 18. Helsinki: Finnish Literature Society.
• Korpela, Jukka: Viipurin linnaläänin synty. Viipurin läänin historia 2. Jyväskylä 2004.
• Kriiska, Aivar & Tvauri, Anders: Viron esihistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1105. Helsinki 2007.
• Talvio, Tuukka: Coins and Coin Finds in Finland AD 800 – 1200. Iskos 12. Helsinki 2002.