Wikipedia

Ruotsin vallan aika Suomessa

Suomen historian ajanjakso
(Ohjattu sivulta Ruotsin vallan aika)

Ruotsin vallan aika Suomessa on historian ajanjakso, jolloin nykyisen Suomen valtion alue oli osa Ruotsin kuningaskuntaa. Ruotsin vallan aika ei ollut yhtäjaksoinen aikakausi ja sen alkaminen oli pitkäaikainen prosessi, johon liittyy epäselvyyttä. Ajanjakso päättyi niin sanotun Vanhan Suomen osalta vuonna 1721 ja lopullisesti Suomen sodan seurauksena 17. syyskuuta 1809.

Ruotsin valtakunnan vaiheita 1560–1815.
Suomen vaakuna.
[[{{{nimi-genitiivissä}}}]]

Lyhenne Ruotsin vallan aika Suomessa

Ruotsin valtakunnanvaiheista muokkaa

Ruotsi valloitti nykyisen Suomen alueet ristiretkien myötä. Niiden seurauksena Moisioiden suurtalonpojat joutuivat luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja kirkon omistukseen.[1] Ristiretkien yhteydessä toteutetun rannikon kolonisaation vuoksi sen suomalaiset asukkaat menettivät lähtökohtaisesti kalastusoikeutensa alueella. Yhteenottoja tulokkaiden ja suomalaisten välille syntyi myös viljelyoikeuksista.[2] Ruotsin kielestä tuli aateliston ja ylemmän porvariston kieli ja myös pappien sekä oppineiden oli pakko käyttää sitä virkakielenään. Suomen kieli oli vaarassa näivettyä, sillä sitä ei voinut käyttää viranomaisten kanssa, eikä sillä kirjoitettu sanomalehtiä tai laadittu riittävästi tietokirjallisuutta. Maiden koko yhteyden ajan suomalaisia pidettiin erillisenä kansana ja kielikysymyksestä johtuen sillä ei ollut samoja oikeuksia kuin ruotsalaisilla. Ruotsin kuninkaat kävivät Suomessa harvoin ja suomalaisia pidettiin alkukantaisempina kuin ruotsalaisia tai saksalaisia ja heidän kieltään alempiarvoisena. Esimerkiksi Ruotsin valtakunnankansleri Axel Oxenstierna piti suomalaisia 1600-luvulla elukoina.[3] Ruotsissa vallan laajentamista itään ei pidetty poliittiselta tai moraaliselta kannalta ongelmallisena myöhemminkään, pikemminkin päinvastoin, ja suurvalta-ajalla Suomea pidettiin nimenomaan valloitettuna maana.[4]

Ruotsin vallan aikana Suomi tuli osaksi läntistä kristikuntaa sekä läntisen Euroopan kulttuurista, yhteiskunnallista ja taloudellista järjestystä, jonka pohjalta syntyivät myöhemmin muun muassa markkinatalous, perustuslailliset valtiomuodot ja legalistisiin laillisuusperiaatteisiin sidottu hallinto. Suomen kieli sekä jotkin suomalaisen muinaisuskon ja -kulttuurin piirteet säilyivät suunnitelmallisesta ruotsalaistamisesta huolimatta, vaikka muuttuivatkin uusiin olosuhteisiin mukautuessaan.[3][5] Suomen sijainti valtakunnan rajamaana toi alueelle lukuisia sotia ja ryöstöretkiä. Ruotsin vallan aikana Suomi oli riistomaa.[6] Ruotsin suurvalta-aika vuosina 1617–1721 vei hengen kaikkiaan arviolta noin 110 000 suomalaiselta sotilaalta, mikä oli tuon ajan väkilukuun suhteutettuna sama määrä kuin 1900-luvun Suomessa heitä olisi kuollut yli miljoona.[7] Pietari Suuri piti Suomea Ruotsin ruoka-aittana[8] ja kruununprinssi Aadolf Fredrik totesi vuonna 1746, että Suomi oli Ruotsin varasto ja suojamuuri.[3] Suomesta kerätyistä veroista arviolta puolet päätyi maan omaan käyttöön ja puolet siirrettiin Tukholmaan.[9]

Ruotsin valtakunnasta on tänä ajanjaksona käytetty myös nimitystä Ruotsi-Suomi. Käsite on kehitetty jälkikäteen kuvaamaan sitä valtakuntaa, johon kuuluivat pääosat nykyisestä Ruotsista ja Suomesta. Historioitsija Peter Englund on todennut, ettei Suomi Ruotsin vallan aikana ollut valtioliiton osa tai provinssi vaan ”sen valtakunnan itäinen puolikas, joka käytännössä tuhoutui vuonna 1809, minkä jälkeen molemmat osat lähtivät omille teilleen.” Englund pitää erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa nykyisten Ruotsin ja Suomen yhteisenä ”omaisuutena”, koska nousu suurvallaksi olisi rutiköyhälle valtiolle ollut mahdotonta ilman valtakunnan itäisen osan voimavaroja.[10]

Ruotsin vallan alkuvaiheet muokkaa

 
Piispa Henrik kuvattuna seisomassa murhaajansa Lallin äärellä yhdessä Turun piispa Konrad Bitzin sekä dekaani Magnus Stiernkorsin kanssa vuodelta 1488.

Ruotsin vallan ajan alkaminen oli pitkä prosessi, joka koski Suomen eri alueita vaihtelevasti eri aikoina. Suomesta, tai Ruotsistakaan, ei tässä vaiheessa voi puhua yhtenäisenä hallintokokonaisuutena. Ruotsin kuningaskunta levittäytyi Suomeen kesken oman synty- ja vakiintumisprosessinsa. Vielä 1200-luvun alussa Länsi-Götanmaan laissa kutsuttiin itägötanmaalaisia ja uplantilaisia jatkuvasti ulkomaalaisiksi.[11] Ruotsin ensimmäisessä kirjallisessa tuotoksessa, 1320-luvulla kirjoitetussa Eerikinkronikassa, ei myöskään puhuta ruotsalaisista vaan esimerkiksi svealaisista, gööteistä ja uplantilaisista.[12] Ruotsin kuningaskunnan voidaan sanoa syntyneen noin vuonna 1350.[11]

Ristiretkiaika ja valloituksen edellytykset muokkaa

Ruotsin vallan ajan alkuvaiheet liittyvät olennaisesti katolisen kirkon lähetystyöhön Suomessa. Pohjoinen Itämeren alue oli katolisen kirkon näkökulmasta pakanallista aluetta ja sen tavoitteena oli alueen käännyttäminen katolilaisuuteen. Käytännössä kirkon tavoitetta ajoivat alueen katolista uskoa tunnustaneet kuninkaat sekä ristiretkeläiset, jotka saivat kristinuskon nimissä valloittaa uusia alueita hallintaansa. Baltian käännyttämisen aikalaiskuvaus, Henrikin Liivinmaan kronikka, antaa verisen kuvan 1100-luvun lopun ja 1200-luvun alun saksalaisten kalparitareiden ja tanskalaisten käännytystyöstä itämerellä.

Ristiretkiä Suomeen tekivät ainakin ruotsalaiset ja tanskalaiset, mahdollisesti myös saksalaiset ja norjalaiset.[13][14][15] Myös ortodoksinen Novgorod kävi ajalle tavanomaista sotaretkin käytyä sotaa Suomen heimoja vastaan. Hämäläiset, tai yleisemmin länsisuomalaiset, olivat käyneet vähintään vuodesta 1042 lähes jatkuvasti sotaa Novgorodia ja Karjalan alueen itämerensuomalaisia kansoja, kuten vatjalaisia ja inkeroisia, vastaan. Nämä yhteenotot vaikuttivat osaltaan ruotsalaisten mahdollisuuksiin valloittaa alueita Suomesta.

Kristinusko oli jokseenkin vakiintunut Ruotsissa 1100-luvulla, vaikka vielä vuonna 1123 Tanskan, Norjan ja Puolan kuninkaat tekivät yhteisen ristiretken pakanoita vastaan Ruotsin itärannikolle, Kalmariin.[16] Ruotsin orastava valtakunta pyrki kilpailemaan Saksan ja Tanskan kanssa vaikutusvallasta Baltiassa ja Suomenlahden ympäristössä taistelemalla pakanoita vastaan ja valloittamaan näiltä maita. Baltian sotaretki päättyi kuitenkin ruotsalaisten osalta vuonna 1220 saarenmaalaisten tuhotessa ruotsalaisten joukot, mukaan lukien jaarlin ja piispan, sekä heidän Länsi-Viron Lihulaan perustamansa linnoituksen.[17][18]

Ensimmäinen historiallinen viite ruotsalaisten valtaan Suomessa on aikaisintaan 1270-luvulta peräisin oleva Pyhän Eerikin legenda, jonka mukaan kuningas Eerik Pyhä ja englantilainen piispa Henrik tekivät 1150-luvulla niin sanotun ensimmäisen ristiretken Suomeen. Legenda kertoo kuninkaan palanneen retken jälkeen Ruotsiin piispan jäädessä järjestelemään Suomen kirkollisia oloja. Sotaretkeä ei kuitenkaan pidetä nykyään todellisena tapahtumana.[19]

Seuraava historiallisissa lähteissä oleva viittaus ruotsalaisten vaikutusvaltaan Suomessa on Lyypekin kronikassa vuoden 1266 kohdalla toteamus: ”Birger-herttua pakotti Suomen kuulumaan Ruotsiin”.[20] Mahdollisesti samaa tapahtumaa käsittelee 1320-luvulla kirjoitettu Eerikinkronikka, joka kuvailee uplantilaisten sotaretkeä hämäläisiä vastaan. Kyseisen sotaretken on katsottu olleen mahdollisesti vuosina 1249–1250 tehty, niin sanottu toinen ristiretki Suomeen. Eerikinkronikan mukaan ristiretken seurauksena aloitettiin linnan rakentaminen Hämeeseen.

Ruotsalaiset aloittivat myös Suomen rannikon kolonisaation vaiheittain ristiretkien aikoihin Ahvenanmaalta ja Varsinais-Suomesta alkaen. Suomen rannikon asuttaminen kristityllä väellä oli keskeinen keino uskon levittämisessä. Näistä siirtolaisista ja heidän jälkeläisistää kehittyivät ajan saatossa suomenruotsalaiset.[21]

Turun piispan mainitaan Ruotsin piispojen yhteydessä ensimmäisen kerran 11. helmikuuta 1253 Birger-jaarlin ja Gudheimin luostarin välillä tapahtuneen maanvaihdon yhteydessä.[22] Ruotsin kirkko levittäytyi Suomeen käytännössä vasta kuitenkin 1300-luvulla.[23] Katolinen kirkko oli toiminut Varsinais-Suomessa noin 1100-luvulta lähtien itsenäisesti. Läntisen ja itäisen kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla, mistä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä.

 
Pienoismalli Turun linnasta kuvaa sen ulkoasua 1200-luvulla.

Eerikinkronikka kertoo karjalaisten tuhonneen Sigtunan vuonna 1187, joka oli tuohon aikaan Ruotsin suurin ja tärkein kaupunki. Karjalaiset tekivät sotaretken Ruotsiin myös vuonna 1257.[24] Vuonna 1259 Paavi Aleksanteri IV hyväksyi Ruotsin kuningas Valdemarin ja Tanskan kuningas Kristofferin pojantyttären Sofian avioliiton, jotta Ruotsi pystyisi paremmin ja tehokkaammin torjumaan lähellä asuvien pakanoiden jatkuvia hyökkäyksiä valtakunnan kyliä ja kirkkoja kohtaan.[25] Tästä huolimatta vielä vuonna 1275 Karjalan ja Lapin pakanat piinasivat Ruotsin valtakunnan kristittyjä.[26] Novgorodin ensimmäinen kronikka kertoo Dmitri Aleksandrovitšin valloittaneen Karjalan vuonna 1278. Pakanalliset karjalaiset olivat olleet tähän asti kauppakumppaneita muun muassa Gotlannille.[27] Kauppayhteyksistä riippumatta uplantilaiset tekivät Eerikinkronikan mukaan niin sanotun kolmannen ristiretken Suomeen vuonna 1293 valloittaen Karjalan 14 kihlakuntaa.[28] Birger Maununpojan 4. maaliskuuta 1295 antama lupakirje Lyypekille ja muille Itämeren kauppaa käyville kaupungeille mainitsee karjalaisten käännyttämisen motiiviksi karjalaisten kauan harjoittaman rosvouksen ja ryöstelyn sekä ruotsalaisten ja muiden Itämeren kävijöiden vangiksi ottamisen ja kiduttamisen.[29]

Ensimmäinen historiallinen viittaus katolisen kirkon ulkopuoliseen Ruotsin hallintovaltaan Suomessa on noin vuodelta 1284. Tässä Maunu Ladonlukon säädöksessä yleisestä maanrauhassa Pentti Birgerinpoikaa kutsutaan Suomen, eli nykyisen Varsinais-Suomen herttuaksi.[30] Hän ei kuitenkaan mahdollisesti koskaan käynyt Suomessa. Ruotsin vallan laajenemisesta huolimatta hämäläisten ja Novgorodin satoja vuosia kestänyt konflikti jatkui. Novgorodin ensimmäinen kronikka kertoo Novgorodin tehneen sotaretken hämäläisiä vastaan vielä vuonna 1292.

Suomalaisten ja ruotsalaisten konfliktit muokkaa

Ristiretkien jälkeen niiden vanavedessä tapahtunut ruotsalaisten kolonisaatio johti myös konflikteihin suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Pohjalaisissa tarinoissa kerrotaan siirtolaisten avuksi tarvitun sotaväkeä Ruotsista toisten tarinoiden kuvaillessa Ruotsista tulleen pääasiassa rikollisia ja pahantekijöitä, jotka tulivat maahan käydäkseen sotaa suomalaisia vastaan.[31] Mikael Agricola kirjoitti 1500-luvulla pakanallisten suomalaisten ahdistelleen ruotsalaisia siirtolaisia, mistä syystä he olivat saaneet apua sukulaisiltaan Ruotsista.[31] Kemiönsaaren alkuperäinen suomalaisasutus katosi kokonaan paikalta ruotsalaisten tultua alueelle, mikä voi osaltaan kertoa konfliktista ryhmien välillä.[32]

Konflikteja suomalaisten ja siirtolaisten välillä syntyi myös koskien alueiden käyttöoikeuksia. Ruotsin kuningas antoi lähtökohtaisesti kalastusoikeudet aina siirtolaisille jolloin suomalaiset menettivät oikeutensa niihin.[33] Näitä riitoja koskevia kirjeitä tunnetaan useita. Esimerkiksi 1. kesäkuuta 1303 Satakunnan ruotsalaiset siirtolaiset olivat riitaantuneet alueen suomalaisten kanssa heidän tilojensa sijaitessa suomalaisten vanhoilla kaskimailla. Vuonna 1347 puolestaan annettiin määräys Helsingin alueen kalastusoikeuksien siirrosta suomalaisilta rannikon ruotsalaisille.[34] Vuodelta 1348 tunnetaan piispa Hemmingin ja Turun linnanpäällikön suojelukirje, jonka tarkoituksena on suojella Pohjanlahden rannikon siirtolaisia suomalaisia vastaan.[32] Jälkiä yhteenotoista jäi myös myöhempiin aikoihin. Helsingin pormestari Anders Larsson Ehredt kirjoitti Pietari Brahelle vuonna 1639, ettei Helsingin nimeä saanut vaihtaa kaupungin siirron yhteydessä koska nimi oli ”muistuma meidän esi-isiemme voitokkaista aseista.”.[35]

Ristiretkiajan jälkeen muokkaa

Noin vuoteen 1300 mennessä nykyisen Länsi- ja Etelä-Suomen alueelle oli alkanut tulla Ruotsin valtakunnan ja Uppsalan arkkihiippakunnan osia, jota hallittiin Turun, Hämeen ja Viipurin linnoista käsin. Ruotsin kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi rakennetut linnat olivat keskiajalla kruunun hallinnon keskuksia ja tärkeitä vallan säilyttämisen välineitä. Linnaa ympäröinyttä hallintoyksikköä nimitettiin linnalääniksi. Samaan aikaa Ruotsista siirrettiin vaiheittain kristittyä väestöä Suomen rannikolle.

Käkisalmen alue ja Laatokan Karjala puolestaan säilyttivät siteensä ortodoksiseen Luoteis-Venäjään ja Novgorodiin. Katolisen ja ortodoksisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui siis Suomen tuntumassa. Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus. Siinä määriteltiin myös Ruotsin valtakunnan ja Suomen itäraja ainakin Karjalan osalta. Pohjois-Suomen omistus jäi epämääräiseksi. Ruotsi kuitenkin liitti 1300-luvun kuluessa valtaansa Pohjois-Pohjanmaan rannikolle syntyneen suomalaisasutuksen.

Ruotsalaiset eivät vielä 1300-luvulla kutsuneet Suomea yleisesti nimellä Suomi tai Finland, vaikka nämä nimitykset olivat olleet käytössä pitkään. Esimerkiksi Novgorodin ensimmäinen kronikka puhuu suomalaisista (sum) ja riimukivissä puhutaan Finlandissa kuolleista viikingeistä. Nimitys Suomi oli tarkoittanut ja tarkoitti vielä pitkään nykyistä Varsinais-Suomen maakuntaa. Tästä syystä ruotsalaiset käyttivät laajemmasta Etelä-Suomen alueesta noin vuosina 1350–1470 nimitystä Österland eli Itämaa.[11] Tätä ennen alueista puhuttiin monikossa itämaat.[11]

Suomi Ruotsin osana keskiajalla muokkaa

 
Ruotsin kuninkaana 1316–1377 toiminut norjalainen Maunu Eerikinpoika kuvattuna lakikirjan etusivulla noin vuonna 1350.

Keskiajalla Suomen historiallisista maakunnista Varsinais-Suomi ja Satakunta kuuluivat Ruotsin valtakunnan keskusalueeseen ja ne säilyttivät jo esihistoriallisella ajalla syntyneet yhteytensä Skandinaviaan. Lounais-Suomessa, Hämeessä, Karjalankannaksella ja Etelä-Savossa oli pysyvää maanviljelyyn perustunutta asutusta, joka vähitellen tihentyi ja levittäytyi laajemmalle alueelle. Uudisasutuksen leviäminen ja vakiintuminen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla oli keskiajan Suomen merkittävimpiä asutushistoriallisia ilmiöitä. Ahvenanmaalla, Turunmaan saaristossa ja Pohjanmaan sekä Uudenmaan rannikkoseuduilla oli lisäksi kolonisaation seurauksena tuoretta ruotsinkielistä asutusta. Keskiajalla maaseudun talonpojat olivat Suomen ylivoimaisesti suurin väestöryhmä. Suuri osa nykyisen Suomen pinta-alasta oli vielä keskiajalla erämaata, jossa satakuntalaiset, hämäläiset ja karjalaiset erämiehet retkeilivät, ja jossa asui lappalaisiksi kutsuttua, ainakin osaksi saamenkielistä väestöä. Erämaat eivät kuuluneet minkään valtakunnan alueisiin kuin enintään teoriassa.

Ruotsin vallan alkuvaiheessa hallinnolliset asiakirjat kirjoitettiin usein latinaksi, mikä korosti papiston asemaa myös maallisessa hallinnossa. Ruotsin käyttö lisääntyi kirjallisena hallintokielenä 1300-luvun kuluessa. Kaupunkien paikallishallinnossa, varsinkin kansainvälisten suhteiden osalta, myös saksa oli laajalti käytössä.

Ruotsi oli keskiajalla vaalikuningaskunta ja kuninkaanvaali suoritettiin Moran kivillä. Myös Suomen alue sai oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin 1362, mikä heijastaa Varsinais-Suomen asemaa Ruotsin valtakunnan osana. Hallinnon ja oikeusjärjestyksen kehittymiselle oli kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella vuosina 1319–1364 säädetyllä maanlailla suuri merkitys.

Erona Keski-Eurooppaan talonpojat olivat vapaita, eikä Ruotsin valtakuntaan kehittynyt keskieurooppalaisen kaltaista feodalismia. Paikallishallinto perustui maaseudulla pitäjiin ja seurakuntiin. Keskiajalla Suomeen syntyi myös kaupunkilaitos. Kaupungeissa asuneen porvariston eli kauppiaiden ja käsityöläisten osuus väestöstä oli kuitenkin pieni. Suomen tärkeimmät keskiaikaiset kaupungit olivat Turku ja Viipuri. Muita kaupunkeja olivat Naantali, Rauma, Ulvila ja Porvoo. Pohjoismaiden ja Suomen kaukokauppa oli keskiajalla pitkälti saksalaisten hansakauppiaiden hallussa ja tämän vuoksi myös merkittävä osa erityisesti Turun ja Viipurin porvaristosta oli saksalaista. Kaupungeissa paikallishallinnosta vastasi pormestarin johtama raati.

Kuningas Maunu Birgerinpojan hallituskaudella annetulla Alsnön säännöllä vuonna 1280 Ruotsiin ja Suomeen syntyi määrällisesti pieni veroista vapautettu maallinen rälssi eli varhainen aateli. Hengellisellä rälssillä puolestaan tarkoitettiin maalliselle vallalla maksettavista veroista vapautettua hengellistä säätyä (esim. pappeja, nunnia ja kerjäläisveljiä).

Katolisen kirkon piirissä Suomen alueella toimineet seurakunnat kuuluivat Turun hiippakuntaan. Hiippakunnan johdossa toimineella Turun piispalla oli kirkollisen vallan ohella myös runsaasti maallista valtaa ja hän oli esimerkiksi kuninkaan valtaneuvoston jäsen. Yksi huomattavimmista keskiaikaisista Turun piispoista oli vuosina 1412–1450 virassa toiminut Maunu Tavast. Hengellinen rälssi muodosti keskiajan Suomessa luku- ja kirjoitustaitoisen sivistyneistön. Sen jäsenet olivat usein käyneet Turun katedraalikoulua ja osa oli opiskellut myös ulkomaisissa yliopistoissa.

Kalmarin unionin aika (1397–1523) muokkaa

Unionin synty muokkaa

Pohjoismainen Kalmarin unioni perustettiin Tanskan kuningatar Margareetan johdolla vuonna 1397. Käytännössä unionissa esiintyi ristiriitoja, sillä ruotsalaisylimystö oli ekspansiopolitiikassaan kiinnostunut idästä, Venäjän suunnasta, kun taas tanskalaisten intressit suuntautuivat enemmän etelää – saksalaisalueita kohden. Myöskään eri maiden sisällä ylimystö ei ollut yksimielistä keskenään. Kamppailu vallasta ei suinkaan johtunut yksinomaan modernein käsittein ”ulkopoliittisista” erimielisyyksistä.

Unionikauden alussa maan asema osana valtakuntaa kuitenkin muuttui. Neljän vuosikymmenen aikana hallitsijan ote Suomesta oli kiinteämpi kuin aikaisemmin. Kuningatar Margareeta oli hallinnon taustavaikuttajana aina kuolemaansa vuoteen 1412 asti. Hän siirsi koko ajan lisää vastuuta seuraajalleen kuningas Eerik XIII Pommerilaiselle (kuninkaana 1396–1439), jolla oli vastuullaan erityisesti Norjan ja Suomen asiat. Hän vieraili Suomessa kaksi kertaa, vuosina 1403 ja 1407. Kaikki Suomea koskevat kuninkaan päätökset annettiin hänen nimissään.[36] Unionin myötä myös maan johtavat hallintomiehet vaihtuivat, sillä kuningas asetti omia luottomiehiään linnojen johtoon. Abraham Broderinpoika nousi Turun linnapäälliköksi ja laamanniksi nimitettiin niin ikään tanskalainen Klaus Fleming. Myöhemmin merkittäviin asemiin nousivat Klaus Lydekenpoika Djäkn ja Krister Nilsson Vaasa. Piispa Maunu Tavast oli unioninvallan kannattaja.

Unionikaudellakaan Suomi ei muodostanut yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta vaan alue jakaantui kahteen erilaiseen hallinnolliseen piiriin. Viipuri toimi merkittävänä, ajoittain lähes itsenäisenä keskuksena Turun kuuluessa lähemmin keskusvallan hallintoalueeseen. Viipurin itsenäinen asema näkyy muun muassa siinä, että vaikka Suomi jaettiin vuonna 1435 kahteen laamannikuntaan Etelä- ja Pohja-Suomeen, niin Viipuriin syntyi kuitenkin jo 1440-luvulla itsenäinen Karjalan laamannikunta, jonka laamannin todennäköisesti asetti Viipurin linnanpäällikkö. Tosin Karjalan laamannilla ei ollut tuomiovaltaa Turun maanoikeudessa.[37]

Suomessa ja Ruotsissa tyytymättömyyttä unionin alkuaikoina herätti verorasituksen kasvu. Eerik pyrki Suomessakin tehostamaan verotusta, kun rälssitiloja peruutettiin kruunulle ja linnalääneistä pyrittiin tekemään verovelvollisia.[36] Unionikaudella maan hallintoa organisoitiin uudella tavalla taloudellisen tilan parantamiseksi. Vuonna 1405 peruutettiin ilmeisesti satojen maatilojen verovapautukset. Tuolloin luotiin pohja järjestelmälliselle maaverotukselle. Kruunu pyrki lisäämään verotuloja myös uudisasutustoiminnalla: peltoviljelys tuotti verotuloja, kun taas erätalous ei niitä tuottanut. Verotulot saatiinkin nousemaan jakamalla erämaita pysyvän asutuksen käyttöön. Vuonna 1409 alettiin Turussa myös lyödä omaa rahaa, joka erosi arvoltaan Ruotsissa käytetystä rahasta. Ne olivat hopeisia äyrityisiä ja kuuden pennin kolikoita. Vuonna 1407 Suomeen saatiin oma ylin tuomioistuin, Turun maaoikeus, ja sille annettiin myös hallinnollista valtaa. Suomen johtomiehet pystyivät nyt päättämään maan asioista omissa kokouksissaan.

Rälssimiehistö ja papisto muodostivat unionikaudella poliittisesti johtavan ryhmän. Suomen omat rälssimiehet hallitsivat vain harvoin suurimpia linnaläänejä, joiden johdossa oli yleensä ruotsalaisia tai tanskalaisia, joskus saksalaissyntyisiäkin miehiä, jotka tosin usein olivat asuneet maassa vuosikymmeniä. Kotimainen rälssi vastasi yleensä alemmasta hallinnosta, sotilastehtävistä ja varsinkin tuomioistuimista. Kirkon merkittävimmät virat päätyivät myös unionikaudella kotimaisten rälssisukujen pojille. Toisaalta myös talonpoikaisto saattoi osallistua erilaisten lautakuntien ja käräjäkokousten toimintaan sekä vaikuttaa poliittisiin ratkaisuihin, kuten kuninkaan vaaliin.

Turkua ja Viipuria lukuun ottamatta kaupungit olivat unionikaudella pieniä, ja niitä oli hyvin vähän. Siksi myös ulkomaankauppa oli vaatimatonta. Viipurikaan ei kyennyt kilpailemaan Tallinnan kanssa Venäjän-kaupan keskuksena. Kotimaankauppa oli taloudellisesti varmasti ulkomaankauppaa merkittävämpää.

Unioni alkaa rakoilla muokkaa

 
Maalaus 1400-luvulta Tanskan kuninkaasta Kristian Oldenburgilaisesta, joka hallitsi Ruotsia vuosina 1457–1464 ja näin myös Suomea.

Ulkoisesti unionin alkuaika oli Suomelle rauhan aikaa. Ulkopoliittisesti aktiivinen kuningas Eerik Pommerilainen ajautui kuitenkin konfliktiin hansaliiton kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousseet ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Vaatimattomien Suomessa syntyneiden kapinaliikkeiden ylimysvastaisuuden voi selittää kruunun ja rälssin omistusten laajentuminen.[38] Tunnetuin näistä kapinaliikkeistä oli ns. Davidin kapina Hämeessä vuonna 1439. Se kohdistui Viikin kartanoon.[39][40]

Suomesta ei osallistuttu vuonna 1435 Arbogassa järjestettyyn kokoukseen. Saman vuoden syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen.

Kapinahankkeiden torjumiseksi suomalaisille talonpojille luvattiin veronalennus kesäkuun 24. päivänä 1436 päivätyssä kirjeessä, jonka allekirjoittajina olivat valtaneuvoston nimissä arkkipiispa, drotsi ja marski. Syyksi esitettiin se, että suomalaiset olivat osoittautuneet uskollisiksi valtakunnalle ja vannoneet, etteivät ottaisi itselleen omaa päämiestä eli lupasivat olla nousematta kapinaan,ja hyväksyisivät valtaneuvoston asettaman päämiehen. Seppo Suvanto on tulkinnut tämän niin, että Ruotsissa pelättiin Suomen hallintomiesten irtautumista valtaneuvostosta ja Suomessa valittaisiin oma päämies.[41]

Suomi ja Ruotsin valtataistelut muokkaa

Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin vuonna 1438 valtionhoitajaksi. Hänen pahin kilpailijansa, drotsi Krister vetäytyi tämän jälkeen Viipuriin. Yksinvaltaisen hallintojärjestelmän kaatumisen jälkeen Suomen yhteydet Tanskaan katkesivat. Kuitenkaan yhteydet Ruotsiin eivät juuri lujittuneet vaan paikallisten linnaläänien haltijat pitkälti hallitsivat maata.

Vuonna 1440 tanskalaiset kutsuivat Kristoffer Baijerilaisen maahan ja hänet julistettiin kuninkaaksi. Ruotsissa käytiin neuvotteluja tunnustamisen ehdoista. Kaarle Knuutinpoika siirtyikin samana vuonna Suomeen ja otti haltuunsa Turun ja Kastelholman linnat luvaten luopua valtionhoitajan asemasta, mikäli saisi koko Suomen läänikseen. Ahvenanmaata lukuun ottamatta tämä toive toteutui. Tilanne muuttui kuitenkin pian, ja pian Kaarle joutui tyytymään pelkästään Viipurin linnalääniin. Turku palasi kuninkaan alaisen voudin valtaan. Kuninkaan tarkoitus oli ehkäistä yhtenäisen Suomen syntyminen.

Kristofferin kuoltua 1448 Kaarle Knuutinpoika purjehti Viipurista 800 asemiehen kanssa Tukholmaan, jossa hänet valittiin kuninkaaksi (1448–1457), ilmeisesti hänen aseellisen ylivoimansa takia. Hallituskautta leimasi sota Kristian Oldenburgilaista vastaan, mikä lisäsi verorasitusta myös Suomessa. Tänä ajanjaksona Suomi oli kuninkaan merkittävin tukialue. Vuonna 1457 Ruotsin suurylimystö nousi kapinaan kuningasta vastaan, ja tämä pakeni Danzigiin. Kristian Oldenburgilainen valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Hän hallitsi vuosina 1457–1464. Uuden kuninkaan kannatus ei kuitenkaan ollut kaikkien jakamaa - varsinkaan Viipurissa.

Kiistaa itärajasta muokkaa

Seuraavaa ajanjaksoa leimaavat ongelmat valtakunnan itäosissa. Asutuksen levitessä erämaille, alkoivat rajakiistat ja kahakat Novgorodin ja karjalaisten kanssa. Samalla kun savolainen asutus eteni, myös Pohjois-Karjalaa asutettiin. Vuonna 1478 Novgorod liitettiin Moskovaan, ja itärajan taakse nousi uusi voimatekijä. Rajaa varmistamaan alettiin rakentaa Olavinlinnaa uudisasutuksen turvaksi. Venäläisestä näkökulmasta käsin kyse oli rajasopimuksen rikkomuksesta ja avoin sotatila vallitsi useiden vuosien ajan aina vuonna 1482 solmittuun välirauhaan. Rajan kulusta ei päästy kuitenkaan yksimielisyyteen.

Akselinpojista Sten Sturen kauteen muokkaa

 
Kuvitteellinen maalaus 1800-luvulta valtionhoitaja Sten Sture vanhemmasta (1440–1503). Tekijä tuntematon.

Taistelussa Ruotsin kuninkaan kruunusta tultiin Suomenkin linnoja valtaamaan ja taivuttamaan unionikuninkaan taakse. Tanskalainen ritari Eerik Akselinpoika Tott tuli veljiensä kanssa valtaamaan linnoja 1480-luvulla, ja lopulta kaikki linnat olivat Akselinpoikien hallussa. Eerikin kuoltua hän jätti Viipurin, Hämeenlinnan ja Savonlinnan läänit veljilleen Ivarille ja Laurille, joka jo entuudestaan hallitsi Raaseporia. Yhtenäisen valtapiirin syntyminen ei kuitenkaan sopinut valtionhoitaja Sten Sturen suunnitelmiin. Vuonna 1481 Sten Sture saapui Suomeen, aina Viipuriin saakka. Sopua valtionhoitajan ja paikallisten mahtimiesten välille ei saatu syntymään: valtionhoitaja lupasi väestölle verohelpotuksia; läänitysten haltijat eivät taas hyväksyneet näitä.

Unionikauden loppuvaiheessa ei Pohjoismaihin enää noussut yhteisesti hyväksyttyä hallitsijaa. Tanskan kuningas Hannu (1481–1513) ei saavuttanut hyväksyntää unionimaissa, vaan valtaneuvostot ottivat johdon käsiinsä. Vuonna 1483 Sten Sture sai haltuunsa kolme lääniä Suomesta: Viipurin, Savonlinnan ja Hämeenlinnan. Aikaisemmasta Akselinpoikien valta-alueesta tuli valtionhoitajan tukialue ja Suomesta tuli entistä kiinteämmin keskusvallan alainen; varsinkin kun Raaseporikin tuli Sten Sturen kannattajan, Knut Possen haltuun. Sture ei jakanut linnoja läänityksiksi ylimystölle, vaan hallitsi niitä itsestään riippuvaisten voutien välityksellä keräten merkittävästi verotuloja itselleen.

Keskiajan lopun rauhattomuudet muokkaa

1400-luvun lopulla aikaisemmat kahakat Moskovan kanssa tiivistyivät sodaksi. Vuonna 1495 Viipurin linnaa alettiin piirittää. Myös Länsi-Suomesta kerättiin tuolloin nostoväkeä sotatoimiin. Uhanalaisilla seuduilla kaikki 15 vuotta täyttäneet otettiin aseisiin, minkä lisäksi maahan saapui myös saksalaisia palkkasotureita ja väkeä Ruotsin puolelta. Venäläisten hyökkäykset ulottuivat Karjalan ohella myös Pohjanmaalle, Savoon ja Hämeeseen. Rauha solmittiin vuonna 1497. Samana vuonna valtaneuvosto erotti Sten Sturen valtionhoitajan tehtävästä. Suomen linnaläänit jäivät kuitenkin hänen haltuunsa.

Tanskan kuningas Hannu I hyökkäsi vuonna 1497 Ruotsiin lyöden Sten Sturen joukot 28. syyskuuta Rotebron taistelussa. Näin Hannu I nousi Ruotsin ja täten myös Suomen kuninkaaksi (1497–1501). Vuonna 1499 Sturen oli luovuttava alueistaan Suomessa. Vuonna 1503 valtionhoitajaksi valittiin Svante Niilonpoika Sture (1504–1512), jolle myös Suomen johtavat miehet antoivat uskollisuudenvakuutuksensa. Turussa pidetyssä kokouksessa hänen valintaansa asetuttiin tukemaan. Yksimielisyys oli kuitenkin näennäistä, sillä osa Suomen herroista ajoi Sten Sturen omaisten kanssa omaa poliittista linjaansa. Päämäärät ovat jossain määrin jääneet epäselväksi. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut idänpolitiikan keskeisyyttä erimielisyyksissä.

Vaasa-aika (1523–1617) muokkaa

Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Tässä ei ole sanaakaan 1500-luvun asutustoiminnasta, joka sentään oli vuosisadan tärkeimpiä ilmiöitä

Kustaa Vaasan hallituskausi muokkaa

Unionin lopputaistelut muokkaa

 
Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta. Ainuttakaan aikalaiskuvaa Agricolasta ei ole säilynyt.

Unionin loppuaikana oli Suomessa rauhatonta muuallakin kuin Viipurissa, 1500-luvun alussa tanskalaiset kävivät ryöstöretkillä Suomen rannikoilla, ja kaapparikapteeni Otto Rudi ryösti Turun sekä sen tuomiokirkon aarteet. Tanskalaisen unionikuninkaan Kristian II:n noustessa valtaan, hän kruunajaisissaan mestautti kymmenittäin ruotsalaisia ylimyksiä. Sitä kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Ruotsalainen ylimys Kustaa Vaasa nousi vastustamaan unionikuningasta ja sai talonpojat puolelleen. Myös saksalaiset hansakauppiaat tukivat Kustaa Vaasaa ja toimittivat hänelle aseita ja rahaa. Suomalaissyntyiset Flemingin veljekset Eerik ja Iivar valloittivat Suomen linnat Kustaa Vaasalle ja ajoivat tanskalaiset pois Suomesta vuonna 1523. Pohjolan unioniaika päättyi, ja Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ja Suomen kuningas.lähde?

Varhaismoderni valtio syntyy muokkaa

Kustaa Vaasan kaudella alkaa yhtenäinen Ruotsin valtakunta muodostua. Hänen onnistui kukistaa omaa politiikkaansa ajaneet maakuntayhteisöt. Reformaatio puolestaan nujersi kirkon. Verilöylyn jo heikentämä ylhäisaateli kiinnitettiin nyt tukemaan kuninkaallista politiikkaa. Hallituksen hoito jatkoi kuitenkin keskiaikaista perinnettä: kuninkaalla oli apunaan lukuisia aatelisia sekä kirjureita, jotka eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti virkamiehiä. Myöskään hallinnossa ei vielä ollut selkeää työnjakoa vaan toimitehtävät kuninkaan palveluksessa vaihtelivat tilanteen mukaisesti. 1530-luvulla Kustaa Vaasa alkoi tuottaa maahan saksalaista hallintohenkilöstöä, joiden mukana Ruotsiin saapuivat myös uudet näkemykset hallitsijanvallasta. Vuonna 1544 Västeråsin valtiopäivillä kuninkuus muutettiin perinnölliseksi ja Kustaa Vaasan vanhin poika Eerik nimettiin kruununperijäksi.lähde?

Kruunun paikallishallinto keskittyi läänitysten peruuttamisen jälkeen voutien käsiin. Näiden tehtävät olivat moninaisia, mutta verojen kerääminen oli niistä tärkeimpiä. Kustaa Vaasan aikana tässä siirryttiin myös kirjalliseen hallintoon; ensimmäisenä aletaan laatia verotuksen avuksi systemaattisia maakirjoja (maaomistuksesta), pian seuraavat muunlaiset luettelot ja kirjalliset tilitykset. Voudit vastasivat myös autioksi jääneiden talojen asuttamisesta uudelleen, kyyditysjärjestelmästä ja tiestöstä. Voudin piti myös estää maaseudulla laittomasti harjoitettu kaupankäynti sekä käsityö. Myös yleisen järjestyksen ylläpito ja käräjistä huolehtiminen kuuluivat voudin tehtäviin – näin varmistettiin kruunun osuus verotuloista ja sakkomaksuista. Hallinnon tehostaminen nostikin kruunun verotuloja kymmenillä prosenteilla.lähde?

Sota Venäjää vastaan muokkaa

Suomen kannalta ulkopoliittisesti merkittäviä olivat edelleen jatkuvat konfliktit Venäjän kanssa; Kustaa Vaasan kauden alkuvaiheessa pyrittiin jälleen saamaan selvyyttä rajalinjan kulkuun neuvotteluin. Ruotsalaiset pyrkivät lykkäämään rajan tarkistamista mahdollisimman pitkälle, ja väliaikaisista sopimuksista huolimatta kahakat ja molemminpuoliset ryöstöretket jatkuivat. Vuonna 1555 Viipurissa pidetyssä aateliskokouksessa suositeltiin kuninkaalle sotaan ryhtymistä. Hyökkäys sai aikaan Iivana Julman vastaiskun Viipurin ja Savon suunnilla. Vuosina 1556–1557 käydyt neuvottelut päättyivät 40 vuoden mittaisen välirauhan solmimiseen. Tarkoitus oli järjestää 1559 uudet neuvottelut rajan kulusta, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut.lähde?

Aatelin väärinkäytökset muokkaa

Sota-aikana kuningas oli oleskellut pitkään Suomessa. Tuolloin hän määräsi myös toimitettavaksi laajan tutkimuksen aateliston tekemistä väärinkäytöksistä. Tämän tutkinnan tuloksena syntynyt ns. Jaakko Teitin valitusluettelo, joka on merkittävä 1500-luvun yhteiskuntahistorian lähde. Kesällä 1556 kuningas muodosti vielä Suomesta oman herttuakunnan, jonka johtoon nimettiin kuninkaan poika Juhana. Kustaa Vaasa kuoli syyskuussa 1560. Valtaistuimelle häntä seurasi Eerik XIV.lähde?

Kustaa Vaasan jälkeen kruunu menetti otteensa Suomesta lähes kokonaan ja valtion auktoriteetti murentui. Väkivalta, omankäden oikeus ja vahvemman oikeus pääsivät valtaan. Keskushallinto sai yliotteen maasta vasta 1620-luvulla.[42]

Valtaistuinriidoista suurvaltapolitiikan alkuun muokkaa

Eerik XIV:n valtakausi muokkaa

 
Eerik XIV

Eerik XIV kruunattiin kuninkaaksi 1561. Hän pyrki entisestään voimistamaan kuninkaanvaltaa suhteessa ylimystöön ja siten myös veljiinsä. Näiden asemaa heikentääkseen Eerik perusti uusia kreivi- ja vapaaherrakuntia jakamaan herttuain valtaa. Suomessa kuninkaan politiikka näkyi myös uusien laamannien nimittämisessä maahan. Vuonna 1561 kuningas hyväksytti valtiopäivillä ns. Arbogan artikkelit, joiden avulla herttuat alistettiin kuninkaan valvontaan ja näiltä vietiin itsenäisen ulkopolitiikan mahdollisuus.lähde?

Keskeistä kuninkaalle oli nimenomaan Suomen herttuan Juhanan aseman murentaminen. Juhanan herttuakuntana Suomesta muodostui valtakunnalle alistettu ”feodaalinen pienoisvaltio” (Keränen), jolla oma kanslia, vero- ja laskukamari sekä neuvoskunta, joka vastasi valtaneuvostoa. Juhanan edut Liivinmaalla olivat myös ristiriidassa kuninkaan kanssa: Katariina Jagellonican kanssa suunnitteilla olleen avioliiton myötä Juhana saisi haltuunsa Liivinmaalla useita panttilinnoja. Samanaikaisesti Eerik XIV oli ajautumassa sotaan Puolan kanssa Liivinmaalle suuntautuvan ekspansiopolitiikan vuoksi. Vuonna 1561 Tallinnan raati oli jo luovuttanut kaupungin kuninkaan suojelukseen, saman kevään aikana myös Viru- ja Harjumaan aateli erkaantui Saksalaisesta ritarikunnasta.lähde?

Valtataistelu muokkaa

Konfliktin tiivistyttyä kuningas kutsui vuonna 1563 koolle valtiopäivät, joilla Juhana tuomittiin kuolemaan. Kehitys johti Turun linnan piiritykseen kesällä 1563. Kahakoiden ja pommitusten jälkeen linna antautui 12. elokuuta 1563, minkä jälkeen linnan loisto tuhottiin, herttuapari vangittiin ja vietiin Ruotsiin vankeuteen. 1560-luvulla Ruotsin ulkopolitiikkaa leimasi sodankäynti Baltiassa Puolaa vastaan. Lisäksi Eerik XIV ajautui sotaan Tanska-Norjaa ja Lyypekkiä vastaan. Tämä edellytti hyviä idänsuhteita: sotavoimien keskittäminen muualle edellytti hyviä suhteita Moskovan suuntaan. Eerik XIV:n kausi päättyi vuonna 1568 aateliston noustua kuningasta vastaan. Tällä kertaa myös Suomen ylimystö oli kapinallisten puolella, yhtä lailla vanhat Juhanan kannattajat kuin Eerikin luottomiehetkin. Turun linna tuli kapinallisten haltuun. Eerik vietti seuraavat vuodet vankeudessa, kunnes hänet tuomittiin kuolemaan ja myrkytettiin vuonna 1577.lähde?

Pitkä viha muokkaa

 
Juhana III. Johan Baptista van Utherin maalaus vuodelta 1582. Kuningas on pukeutunut viimeisimmän espanjalaisen hovimuodin mukaisesti.

Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan (1570–1595), joka tunnetaan pohjoismaisena viisikolmattavuotisena sotana. Pääosin kyse oli raa’asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitua ja vuosina 1573–1577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen. Vuosikymmenen taitteessa organisoitunut sodankäynti käynnistyi jälleen hyökkäyksellä Narvaan (1579) ja Käkisalmen valloituksella vuonna 1580. Narva vallattiin seuraavana vuonna, minkä jälkeiset neuvottelut johtivat vuoteen 1590 kestäneeseen välirauhaan. Välirauhasta huolimatta sissisota jatkui itärajan molemmin puolin, mikä johti Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan laajamittaiseen autioitumiseen 1580-luvulla. Pekka Vesaisen johdolla pohjalaiset tekivät kostoretkiä Vienan Karjalaan. Sota päättyi Täyssinän rauhansopimukseen vuonna 1595.lähde?

Uusi valtaistuinriita muokkaa

Juhana III:n kuoltua vuonna 1592 jäi valtaistuin vaille haltijaa. Seuraajaehdokkaita oli kaksi: Sigismund ja Kaarle-herttua. Kuninkuuskysymys kietoutui yhteen myös kirkkopolitiikan kanssa: vastauskonpuhdistuksen ajan Euroopassa Sigismund oli katolinen, mikä teki hänen asemastaan entistä ongelmallisemman luterilaisessa Ruotsissa. Vuonna 1593 Sigismund saapui maahan kruunattavaksi. Hallitsijan vakuutuksensa hän antoi seuraavan vuoden syksyllä. Tällöin hän myös hyväksyi Upsalan sääty- ja kirkolliskokouksen (1593) luterilaisen linjan. Sigismundin kruunauksen myötä Ruotsin ja Puolan välille syntyi muutamia vuosia kestänyt personaaliunioni; Puolan kuninkaana Sigismund oli aina vuoteen 1632 saakka.lähde?

Kuninkaan palattua Puolaan, nousi aateliston kesken erimielisyyksiä Kaarle-herttuan asemasta valtionhoitajana. Tässä kiistassa Suomen käskynhaltija Klaus Fleming asettui kuninkaan puolelle. Arbogan valtiopäivillä 1597 Kaarle kuitenkin nimettiin valtionhoitajaksi. Tällöin hän myös julisti vastustajansa, ennen kaikkea Klaus Flemingin kapinallisiksi.lähde?

Ankaroituva oikeudenkäyttö muokkaa

Yleisesti Euroopassa Uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvuilla maallisissa oikeuksissa alettiin käyttää niin sanottua ”Mooseksen lakia” eli eräitä kohtia Raamatusta. Mooseksen lain mukaan noituus ja taikuus oli kielletty ja muun muassa jumalanpilkasta, kiroilusta, vanhempiaan vastaan rikkomisesta, väärästä valasta, taposta, koron kiskonnasta, väärästä todistuksesta ja useista seksuaalirikoksista voitiin tuomita kuolemaan. Mooseksen laki tuli yleiseksi oikeusohjeeksi Ruotsin valtakunnassa vuonna 1608 ja se säilyi voimassa aina vuoden 1734 uuteen valtakunnan lakiin asti. Lakia ei yleensä kuitenkaan sovellettu koko ankaruudessaan ja kuolemantuomioita lievennettiin noin puolessa tapauksista.[43][44]

Nuijasota ja muut 1500-luvun levottomuudet muokkaa

Pääartikkeli: Nuijasota

Talonpoikaislevottomuudet lisääntyivät Kustaa Vaasan hallintokaudella muun muassa lisääntyneen verorasituksen ja toisaalta hänen poikiensa valtakamppailun myötä. Talonpoikaislevottomuuksien huipentuma Suomessa oli nuijasodaksi kutsuttu kapina vuosina 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut pohjalaiset ja savolaiset talonpojat. Kapina suuntautui Suomessa valtaa käyttänyttä aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan. Kapinoitsijat hakivat apua Ruotsin kruunua tavoitelleelta Kaarle-herttualta. Kapinan syinä nykytutkimus pitää rappasodan sotarasitusta, taloudellista taantumaa ja linnaleirijärjestelmän aiheuttamia kärsimyksiä. Tutkijat ovat olleet erimielisiä siitä, miten suuri vaikutus Kaarle-herttuan harjoittamalla Klaus Flemingin vastaisella yllytyksellä oli nuijasodan syntyyn.[45][46]

Suurvalta-aika (1617–1721) muokkaa

 
Aikalaismaalaus Lechvirran taistelusta vuodelta 1632. Hakkapeliitat on kuvattu ylittämässä jokea oikealla.

Suurvalta-aikana ristiretkiaikana tehtyä Suomen liittämistä Ruotsiin pidettiin tärkeänä ja arvokkaana asiana. Suomea pidettiin nimenomaan valloitettuna alueena ja se sopi hyvin suurvalta-ajan maailmankuvaan. Se tarkoitti ruotsalaisten olleen menneinä aikoina valloittajakansa, mikä tuotti valtakunnalle kunniaa. Mikael Wexonius näki suurimman osan suomalaisista päässeen "svealaisen kilven suojaan", mikä tarjosi heille turvallisuutta ja hyvinvointia, sekä paremman elämän kuin kotimaisen kuninkaan alamaisena. Hänen näkemyksensä mukaan suomalaisia kohdeltiin suurvalta-ajan Ruotsissa kuin veljiä ja hän ei tiennyt kumpaa ylistäisi enemmän: ruotsalaisten viisasta hallintoa, vai suomalaisten uskollisuutta valtakunnalle. Näkemys jonka mukaan oli suomalaisten onni, että maa kuului Ruotsin valtakuntaan oli vallitseva, eikä poikkeavia näkemyksiä voitu esittää ainakaan kirjallisesti. Jopa ajan fennofiilit, kuten esimerkiksi Daniel Juslenius, korosti merkkiteoksessaan Aboa vetus et nova suomalaisten syytä iloita Eerik Pyhän saavuttamaa voittoa, vaikkakin se oli väkivaltainen. Sen johdosta suomalaiset olivat kuitenkin päässeet pois helvetillisestä pimeydestä jossa he olivat eläneet.[47]

Stolbovan rauha muokkaa

Vuosina 1604–1611 Södermanlannin herttua Kaarle oli Ruotsin kuningas Kaarle IX. Hänen hallituskaudellaan valtakunta kävi miltei jatkuvasti sotaa Venäjää ja Puolaa vastaan erityisesti Baltian maakuntien Viron ja Liivinmaan omistuksesta. Lisäksi vuosina 1611–1613 käytiin tappiollinen sota Tanskaa vastaan. Kaarle IX:n kuoltua valtaistuimelle nousi hänen poikansa Kustaa II Aadolf. Valtakunnan tila oli huono ja Ruotsin oli solmittava vuonna 1613 rauha Tanskan kanssa. Venäjän kanssa solmittiin Stolbovan rauha vuonna 1617, minkä seurauksena Käkisalmen lääni, Pähkinälinna ja osa Inkeriä liitettiin Ruotsiin.lähde?

Modernisointia ja uudistuksia muokkaa

Kuninkaan ja valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan johdolla Ruotsissa ja Suomessa alettiin ulkopoliittisen tilanteen rauhoituttua toteuttaa huomattavia uudistuksia. Armeija ja sotalaitos järjestettiin uudelleen erityisesti alankomaalaisen Morits Oranialaisen antaman esikuvan mukaisesti. Myös laivastoa ja kruunun hallintoa uudistettiin. Maassa saatettiin voimaan uusi hallitusmuoto ja valtakunta jaettiin lääneihin. Suomeen nimitettiin 1600-luvulla lisäksi ajoittain kenraalikuvernööri kehittämään maan oloja.lähde?

1600-luvulla vuodesta 1623 lähtien Suomessa toimi kaikkiaan viisi kenraalikuvernööriä kuuden virkakauden aikana yhteensä 28 vuotta. Järjestelmää ei ollut tarkoitettu pysyväksi ja näin monien kenraalikuvernöörien nimittäminen kertoo siitä, että Tukholmassa nähtiin ettei alueen asiat olleet kunnossa, mutta ne oli voimalla korjattavissa.[48] Suomen ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin kesäkuussa 1623 Nils Tuurenpoika Bielke jonka virka-asuntona toimi Turun linna. Hänen tehtävänään oli valvoa käskynhaltijoita, vouteja ja verojenkokoajia sekä huolehtia siitä, että Suomi huoltaisi paremmin Baltiassa olevaa armeijaa.[48] Suomesta hänen käsityksensä ei ollut mairitteleva ja maata hän luonnehti kurjaksi barbaarien kulmakunnaksi.[49] Hän pyysi useita kertoja eroa ja sai sen vihdoin 1631. Hänen seuraajakseen nimitettiin Gabriel Bengtsson Oxenstierna, joka toimi virassa vuoteen 1634. Häntä seurasi virassa vuonna 1637 Pietari Brahe.[48] Suurvaltakaudella valtakuntaan perustettiin kolme uutta yliopistoa, joiden joukossa myös vuonna 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Vuosisadan aikana Suomeen perustettiin myös uusia kaupunkeja ja Turun kuninkaallinen hovioikeus. Kaupunkeja oli vähän ja ne olivat pieniä. Niiden määrä kasvoi kuitenkin erityisesti 1600-luvulla ja 1700-luvulle tultaessa niissä asui väestöstä noin 5 %. Suomen kaupunkien kehitykseen vaikutti erityisesti Tukholman merkitys valtakunnan pääkaupunkina.[50] Kaupunkeihin saapui kauppiaita 1600-luvun aikana erityisesti Saksasta ja Skotlannista. Kaupunkien väestöstä 1700-luvun puolivälissä noin 40 % oli ruotsinkielistä.[51]

Kolmikymmenvuotinen sota muokkaa

 
Suomalainen sotaväki Ruotsin armeijassa 1631–1647.[52] Suomesta otetut sotilaat vastasivat sodan aikana noin kolmasosaa koko valtakunnasta otetuista.[53]

Baltiassa Ruotsi kävi edelleen sotaa Puola-Liettuaa vastaan ja vuonna 1629 solmittiin väliaikainen Altmarkin rauha. Saksassa syttyneeseen katolisen keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden väliseen kolmikymmenvuotiseen sota Kustaa II Aadolf liittyi vuonna 1630 noustuaan maihin Pohjois-Saksassa. Ruotsin tavoitteena sodassa oli tukea Saksan protestantteja ja vahvistaa omaa asemaansa. Kustaa II Aadolf kuitenkin kuoli Lützenin taistelussa vuonna 1632 ja hänen tyttärensä Kristiina nousi alaikäisenä valtaistuimelle. Käytännössä valtakuntaa hallitsi tässä vaiheessa Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. 30-vuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi vakiinnutti asemansa suurvaltana. Kolmikymmenvuotinen sota ja muut suurvalta-ajan konfliktit kuitenkin kuluttivat pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Huomattava osa talonpojista joutui palvelemaan armeijassa ja laivastossa, joissa kuolleisuus oli suurta. Suomesta otetut sotilaat vastasivat sodan aikana noin kolmasosaa koko valtakunnasta otetuista.[54]

Sodista rauhankauteen muokkaa

 
Suomen kenraalikuvernööriksi vuonna 1637 nimitetty Pietari Brahe.

Kuningatar Kristiinan hallituskaudella vuosina 1632–1654 Ruotsissa ja Suomessa annettiin laajoja alueita läänityksiksi aatelistolle. Aatelistolla oli veronkanto-oikeus läänityksillään, mikä vaikeutti kruunun taloudellista asemaa.

Vuonna 1637 Suomen kenraalikuvernööriksi nousi Pietari Brahe. Hän alkoi pian perehtyä uuden hallintoalueensa tilanteeseen tekemällä pitkiä matkoja ympäri Suomen. Tarkastusmatkoillaan hän tuli siihen näkemykseen, että maassa oli suuret luonnonvarat ja valtakunnan itäosalla oli mahdollisuus merkittävään kehitykseen. Ongelmana hän näki kuitenkin maassa asuvan kansan monet tottumukset ja tavat. Epäkohtia oli niin viranomaisissa kuin myös rahvaassa. Ne oli kuitenkin korjattavissa paremmalla kasvatuksella ja koulutuksella. Ainoastaan tällä tavoin Suomeen oli mahdollista saada "jumalaisempi, kunnollisempi ja parempi elämänmeno". Hänen näkemyksensä mukaan Suomeen oli perustettava yliopisto, jonka opiskelijoista maa saisi hyviä viranomaisia. Hän näki kuitenkin eron maan rannikolla ja sisämaassa asuneen väen kesken. Rannikon väkeä hän piti ahkerampana, mutta "ylimaan" eli Sisä-Suomen asukkaat olivat itsepäisiä, alkukantaisia, tottelemattomia, riitaisia, taikauskoisia ja laiskoja. Hän oli varauksetta sitä mieltä, että sisämaan asukkailla oli luontaisia vikoja luonteessa ja heillä oli kaiken kaikkiaan suuria paheita.[55] Brahe viipyi maassa elokuuhun 1640 saakka, jonka jälkeen hän hoiti virkaa vielä kolme vuotta Ruotsista käsin.[48]

Pietari Brahe palasi kenraalikuvernööriksi vuonna 1648. Tällä kertaa hänen tehtävänään oli valvoa oikeuslaitosta, katsoa että sotaväkeen ottaminen tapahtuu ilman vilppiä, huolehtia että maata ja kaupunkeja rakennetaan ja parannetaan, sekä vastata siitä että kruunu saa tulonsa määräaikaan. Suomessa hän oleskeli heinäkuulle 1650 sekä suurimman osan seuraavasta vuodesta. Hän pysyi virassaan tammikuuhun 1654 asti, jolloin kenraalikuvernöörin virka lakkautettiin.[48]

1600-luvun puolivälissä vuosisadan sekavat vuodet olivat jääneet niin kauas taakse, ettei Pietari Brahelle nähty tarvittavan seuraajaa. Kuitenkin muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 1657 Gustaf Evertsson Horn nimitettiin kenraalikuvernööriksi ja Suomen ylipäälliköksi Ruotsin ollessa sodassa muiden muassa Venäjän kanssa. Hänen virkansa päättyi vuonna 1659. Sotavuosien jälkeen kenraalikuvernööriksi nimitettiin Herman Fleming vuosiksi 1664–1669.[56]

Kristiinan luovuttua kruunusta nousi valtaan Kaarle X Kustaa, joka hallitsi Ruotsin valtakuntaa 1654–1660. Hänen hallituskaudellaan Ruotsi kävi sotia sekä Puolaa, Venäjää, että Tanskaa vastaan. Kaikkiaan jopa seitsemän prosenttia suomalaisista oli aseissa 1650- ja 1670-luvuilla sotien seurauksena palvellen jalkaväessä, ratsumiehinä tai laivamiehinä. Suomesta sotilaita asetettiin enemmän kuin väestön suhteellinen osuus antaisi olettaa.[57]

Kaarle X kuoli 1660 ja hänen seuraajakseen valtaistuimelle nousi Kaarle XI, jonka hallituskaudella 1660–1697 Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin suuri reduktio eli läänitysten laajamittainen peruuttaminen kruunulle. Kaarle XI vähensi aatelin valtaa ja hallitsi valtakuntaa itsevaltaisesti. Suomelle Kaarle XI:n hallituskausi merkitsi pitkällistä rauhaa. Protestanttinen papisto vastasi lukutaidon opettamisesta kansalle ja kirkollista elämää hallitsi puhdasoppisuus. Vuosina 1695–1697 Suomea koettelivat tuhoisat katovuodet, joiden seurauksena huomattava osa väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin.lähde?

Suuri Pohjan sota muokkaa

 
Pultavan taistelu. Denis Martens nuoremman maalaus vuodelta 1726

Kaarle XI:n seuraajan kuningas Kaarle XII:n aikana, vuonna 1700 syttyi suuri Pohjan sota, jonka seurauksena Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Sodan syynä oli Ruotsin vihollisten Tanskan, Venäjän, Puola-Liettuan ja Saksin solmima Ruotsin vastainen liitto. Venäjä oli 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa menettänyt yhteytensä Itämerelle. Uudistusmielinen tsaari Pietari I pyrki avaamaan Venäjälle jälleen yhteyden Itämerelle, jotta sen yhteydet ja kaupankäynti Länsi-Eurooppaan helpottuisivat.lähde?

Vaikka Kaarle XII onnistuikin yksi kerrallaan kukistamaan Tanskan, Venäjän hyökkäysarmeijan (Narvan taistelussa) ja Puolan, kärsivät ruotsalaiset lopulta ratkaisevan tappion venäläisille Pultavan taistelussa vuonna 1709. Kuningas pakeni tämän jälkeen Turkkiin ja valtakunta oli avoinna vihollisen hyökkäykselle. Viipuri vallattiin vuonna 1710 ja venäläiset miehittivät lopun Suomesta Pälkäneellä käydyn Kostianvirran taistelun, Pohjanmaalla käydyn Napuen taistelun ja Hangon edustalla käydyn Riilahden taistelun jälkeen vuoteen 1714 mennessä. Venäjän miehitysajasta vuosina 1714–1721 käytetään nimitystä isoviha.lähde?

Miehitysaika oli tuhoisa Suomelle. Tuhansia ihmisiä tapettiin ja vielä useampia vietiin Venäjälle, lisäksi suuri osa maan virkamiehistä ja papistosta pakeni Ruotsiin. Suuri Pohjan sota ja samalla isoviha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721. Rauhansopimuksessa Venäjään liitettiin Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa ja Käkisalmen lääni sekä Viipuri. Venäjään liitetystä Karjalasta käytetään usein nimitystä Vanha Suomi.lähde?

Suuressa Pohjan sodassa Ruotsin vakinaiseen armeijaan lähti kaikkiaan noin 60 000 suomalaista sotilasta. Heistä yli 40 000 sai surmansa taisteluissa tai tautien, kylmyyden ja nälän uhreina. Rauhan tullessa sotaan lähteneistä miehistä kotiutui vain 1 500 henkeä. Sotilaiden lisäksi sodassa tapettiin arvioiden mukaan runsaat 10 000 suomalaista siviiliä, joiden lisäksi tuntematon määrä kuoli tauteihin ja nälkään.[58]

Ruotsin suurvalta-aika vuosina 1617–1721 vei hengen kaikkiaan arviolta noin 110 000 suomalaiselta sotilaalta, mikä oli tuon ajan väkilukuun suhteutettuna sama määrä kuin 1900-luvun Suomessa heitä olisi kuollut yli miljoona.[58]

Ehdotukset Suomen ruotsalaistamisesta muokkaa

Suuren Pohjan sodan aikana Turun akatemian professori Israel Nesselius kirjoitti useita mietintöjä suomen kielen kohtalosta. Yhdessä mietinnöistään hän ehdotti Suomen ruotsalaistamista opettamalla rahvaalle ruotsia ja tuomalla Ruotsista väkeä vahvistamaan ja laajentamaan ruotsalaisasutusta. Hänen mukaansa suomen kieli oli niin erikoislaatuinen, että vain parin Lapin rajoilla sijaitsevan kihlakunnan voisi antaa säilyttää kielensä. Nesseliuksen mukaan asia voitaisiin hoitaa soveliaasti niin, että Skoonesta värvättyjä sotilaita sijoitettaisiin Suomeen uudisasukkaiksi ja puolustamaan maata venäläisten hyökkäyksiä vastaan. Suomalaisia sotilaita voitaisiin vastavuoroisesti siirtää Skooneen uudisviljelijöiksi ja turvaamaan Tanskan vastaista rajaa. Samalla suomalaisten saunomistapa – "tuo alituinen saunominen" – olisi hävitettävä, koska se tuhlasi polttopuita ja poikkesi ruotsalaisten tavoista.[59]

1700-luvun aikana ajatuksista ruotsalaisten siirtymisestä Suomeen uudisasukkaiksi keskusteltiin eri yhteyksissä. Ajatuksena oli lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Toisaalta liikaväestöstä kärsineiden alueiden tilannetta olisi parannettu, esimerkiksi Taalainmaalla ja toisaalta oltaisiin voitu edistää harvaan asuttujen alueiden ottamista viljelyyn Suomessa. Ruotsin valtion virkamies ja taloustieteilijä Ulrik Rudenschöld tähdensi vuonna 1738, että tämänkaltainen uudisasutusliike edistäisi kaksikielisyyttä valtakunnan itäosassa.[59]

Vuoden 1738 valtiopäivillä hovioikeuden presidentti Samuel Åkerhelm aloitti kielikeskustelun suuren salaisen valiokunnan keskustelussa. Åkerhelmin näkemyksen mukaan valtakunnan itäosan erikoisluonteisuutta liioiteltiin ja suomen kielen käyttö oli vähäisempää kuin väitetty. Hänen mukaansa oli lyhytnäköistä vaatia itäosan virkapaikkojen edellytyksenä kielen osaamista. Mikäli valtakunnan itäosan virkojen edellytyksenä oli suomen kielen osaaminen, siis käytännössä syntyperäisyys, oli sama edellytys oltava myös valtakunnan länsiosassa. Tämän hän näki puolestaan aiheuttavan kateutta ja lyövän kiilan "kahden kansakuntamme" väliin, mikä olisi vahingollista valtakunnalle. Hän piti kuitenkin muuttamattomana tosiasiana, että valtakunnassa oli kaksi kansan puhumaa kieltä. Samaa ajatusta jatkoi Jakob Faggot kirjelmässään vuonna 1745, mutta hänen mukaansa suomalaisille tulisi opettaa ruotsia, jotta heistä tulisi yhtä hyviä ruotsalaisia kieleltään, kuin he olivat mieleltään.[60]

Vuosien 1746–1747 valtiopäivillä ruotsin kielen käytön lisäämistä Suomessa pidettiin suotavana. Sen nähtiin "lujittavan kahden Kansan välistä luottamusta". Asiaa ajaneetkin tahot näkivät kuitenkin tehtävän käytännön mahdottomuuden.[59]

Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809) muokkaa

 
Ruotsi (Sveanmaa, Götanmaa, Norlanti ja Suomi) Turun rauhan jälkeen, kartta vuodelta 1747.

Valta pois kuninkaalta muokkaa

Ruotsin valtakunnassa Kaarle XII:n jälkeen säädyt ottivat vallan kuninkaalta vuosien 1719 ja 1720 hallitusmuodoissa ja itsevaltiuden aika muuttui säätyvallan ajaksi (”vapauden ajaksi”). Talous ja tiede kehittyivät tänä aikana, mutta toisaalta puolueiden valtapolitiikka aiheutti ongelmia. Ranska ja Venäjä saivat vaikutusvaltaa Ruotsissa rahoittamalla kilpailevia puolueita, joita kutsuttiin myssyiksi ja hatuiksi.[61] Suomen hallitseva luokka oli varsin ohut. Esimerkiksi vuonna 1754 aatelisten osuus ei ylittänyt yhdessäkään läänissä yhtä prosenttia. Vähiten heitä oli Pohjanmaalla, jossa aatelisten osuus oli 0,1 prosenttia väkiluvusta. Kaiken kaikkiaan säätyläisten osuus väestöstä oli pieni. Esimerkiksi Turun ja Porin sekä Hämeen ja Uudenmaan lääneissä heidän osuutensa oli 3–4 %.[62]

Suomessa alkoi 1720-luvulla suuren Pohjan sodan jälkeinen jälleenrakennus. Uudenkaupungin rauhan jälkeen venäläiset miehitysjoukot alkoivat poistua sovittua verkkaisemmin maasta. Vuoden 1721 aikana Suomeen nimitettiin uudet maaherrat, jotka vastasivat jälleenrakentamisesta. Korjaustyöt sujuivat nopeasti, sillä jo 1730-luvun puolivälissä jälleenrakentamisen voidaan katsoa päättyneen.[63]

1700-luvulla tavaroiden kuljetus maateitse oli noin kaksikymmentäkertaa kalliimpaa kuin meriteitse. Tästä syystä sisävesireittejä pyrittiin parantamaan, mutta yhteyksien luominen niiden ja merien välille oli hankalaa. Näiden yhteyksien esikuvina olivat muualla Euroopassa rakennetut kanavat (durchhfart). Käytännössä kuitenkin harvaan asutussa ja niukkojen voimavarojen maassa. Käytännössä Pohjoisilla seuduilla kanavat olivat puolet vuodessa jäässä, jolloin niitä ei voitu käyttää kuljetusväylinä ja kesäaikaan talonpoikien aika kului tarkkaan viljelysten parissa. Suurreelliset kanavointisuunnitelmat katosivat Tukholman arkistoihin, mutta jokiväyliä saatiin paranneltua perkaamalla koskia. Pohjanmaan koskien perkaustyötä johtanut rovasti Jakob Stenius sai tuona aikana kansan suussa lempinimen Koski-Jaakko.[64]

Kouluissa tärkein käytetty kieli oli 1700-luvulle asti latina, mutta ruotsi syrjäytti sen pääosin vuosisadan kuluessa. Ruotsin kielen suullista ja kirjallista taitoa koskeva vaatimus oli suomenkielisten kotien lapsille korkea kynnys, mutta koululaitos ja yhteiskunnan vaikuttajat katsoivat sen olevan paikallaan. Merkittävän osan opinnoista muodostivat käännöstehtävät latinasta ruotsiksi ja päinvastoin. Turun tuomiokapituli ihmetteli vuonna 1754 vaikeuksia joita suomenkielinen oppilas sai kokea: "Ja mikäli erityisesti tarkastellaan suomalaisen nuorukaisen asemaa – nuorukaisen, joka usein ei ole oppinut sanaakaan ruotsin kieltä, ennen kuin hänet on määrätty lukemaan samanaikaisesti ruotsinkielistä katekismusta ja latinan kielioppia; niin on miltei ihmeteltävä sitä, että enemmistö koulunuorisosta on pystynyt suoriutumaan opinnoistaan." Koulut olivat pieniä ja niissä oli oppilaita vähän. Esimerkiksi Porvoon lukiossa ja Suomen triviaalikouluissa oppilaita oli kaikkiaan 1700-luvun puolivälissä noin 600.[65]

1700-luvun kuluessa kaupungeissa asuvan yläluokan keskuudessa tuli muotiin ruotsalaista sukunimensä. Ruotsinkielisen sukunimen nähtiin antavan henkilölle statusta. Tapa levisi paikoin myös alempiin yhteiskuntaluokkiin, kuten merimiesten keskuuteen.[66]

Suomessa syntynyt Arvid Horn oli Ruotsin kansliapresidenttinä vuosina 1720–1738.[67] Hänen aikansa merkittävin Suomeakin koskeva uudistus oli vuoden 1734 laki. Se säilyi voimassa vielä autonomian aikana ja on pohjana itsenäisen Suomenkin lainsäädännölle. Samaan aikaan alettiin kiinnittää huomiota suomeen myös hallinnon kielenä. Kansliakollegioon perustettiin 1734 kääntäjän virka, joka käänsi asiakirjoja suomeksi ja avusti talonpoikien valtiopäivämiehiä Tukholmassa. Lääninsihteeri Samuel Forseen käänsi vuoden 1734 lain suomeksi.[68]

Hattujen sota muokkaa

Pääartikkeli: Hattujen sota
 
Suomen suurruhtinaskunnan viimeisenä kenraalikuvernöörinä vuosina 1747–1753 toiminut Hattupuolueen jäsen, Gustaf Fredrik von Rosen.

Hatut nousivat valtaan vuoden 1738 valtiopäivillä. Hattupuolueen ohjelmaan kuului venäläisiä vastaan käytävä hyvityssota, jossa sen tarkoituksena oli valloittaa kaikki vuonna 1721 menetetyt alueet ja lisäksi Venäjän Karjala. Kun Venäjällä oli valtaistuinkiistoja, hatut otaksuivat maan olevan heikentynyt. Ruotsi julisti sodan kesäkuussa 1741. Suomeen lähetettiin kolme ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä, mutta sotalaivasto oli käytännössä lamautunut kulkutautien takia. Venäjän joukkoja johtanut irlantilainen sotamarsalkka Peter de Lacy vei joukkonsa Lappeenrannan taisteluun, jossa pahoin alivoimaiset Carl Henrik Wrangelin johtamat ruotsalaisjoukot kärsivät elokuussa 1741 pahan tappion. Suomessa ylipäällikkönä toiminut Charles Emil Lewenhaupt suostui vuoden 1741 lopulla keisari Elisabetin ehdottamaan aselepoon.[69]

Venäläiset marssivat aselevon päätytyttä helmikuussa 1742 eteläiseen Suomeen. Ruotsin armeijan antauduttua venäläiset miehittävät Länsi-Suomen. Elisabet levitti maaliskuussa 1742 manifestiä, jossa hän lupasi tukea suomalaisia, jos he haluaisivat erota Ruotsista ja perustaa itsenäisen valtion.[69] Suomen miehityksen jälkeen puhe itsenäisyydestä kuitenkin lakkasi.[70] Venäjän miehityskautta on kutsuttu pikkuvihaksi, mutta nimitys on jossain määrin harhaanjohtava, sillä venäläiset joukot käyttäytyivät hyvin.[69]

Ruotsi ja Venäjä solmivat 7. elokuuta 1743 Turun rauhan, jossa raja siirrettiin Kymijokeen, Mäntyharjuun ja Savonlinnan liepeille. Savonlinna kaupunki ja Olavinlinna jäivät Venäjän puolelle.[69]

Sodan jälkeen vuonna 1747 laaditussa mietinnössä painotettiin, että suomalaiset on saatava tuntemaan tyytyväisyyttä "emämaata" ja sen hallitusta kohtaan. Näitä toimenpiteitä vaati asema johon valtakunta oli joutunut taas yhden hävityn sodan jälkeen. Suomalaiset oli saatava mietinnön mukaan vakuuttumaan siitä, että "heidän emämaansa" halusi puolustaa heitä. Retoriikka, jossa Ruotsi nähtiin Suomen emämaana ei ollut ainutkertaista. Georg Carl von Döbeln käytti sitä vielä vuonna 1809 ilmaistessaan emämaan tuntevan rajatonta kiitollisuutta suomalaisia sotilaita kohtaan kotiuttaessaan heitä Uumajassa.[71] Vuonna 1747 Suomen viimeiseksi kenraalikuvernööriksi, virka-alueenaan "Suomen suurruhtinaskunta sekä Pohjanmaa ja Ahvenanmaa", nimitettiin Gustaf Fredrik von Rosen.[72] Hän toimi virassaan vuoteen 1753 saakka, jolloin virka lakkautettiin. Tehtävässään hänen tuli paneutua puolustuskysymyksiin sekä maan taloudelliseen kehitykseen, mutta hän ei osannut suomea, oli luonteeltaan epäluuloinen ja keskittyi yksityiskohtiin. Hän ei koskaan päässyt kunnon väleihin Suomen väestön kanssa, mutta oli tärkeänä vaikuttajana kun päätöksiä katovuosien varalle rakennettavista pitäjänmakasiineista tehtiin.[73]

Uuden aikakauden ajatuksia muokkaa

Sodan jälkeen kaupan merkantilistiset periaatteet johtivat siihen, että tervasta ja laivanrakennuksesta saatu taloudellinen hyöty jäi Tukholmaan. 1760-luvulla Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius ryhtyi vaatimaan elinkeino- ja sananvapautta.[61] 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, ”Suomen historian isän”, vaikutuksesta mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan.[74] Tutkijoista Eino Jutikkala sanoo ”Suomen eri maakuntien asukkaiden ja eri säätyjen jäsenten käsittäneen 1700-luvun jälkipuoliskolla itsensä entistä tietoisemmin suomalaisiksi vastakohtana meren takana asuville ruotsalaisille.”[75]

Aadolf Fredrikin matka Suomeen muokkaa

 
Yhden harvoista Ruotsin kuninkaan vierailuista Suomeen teki Aadolf Fredrik vuonna 1752. Matkalla havaittuja valtakunnan itäosan kehittämistarpeita ei kuitenkaan toteutettu.

Aadolf Fredrik toteutti pitkään suunnitellun matkansa Suomeen 1752. Matka piti toteuttaa jo 1747 ja sen piti olla osa edellisen sodan jälkihoitoa. Matkaa ei kuitenkaan saatettu toteuttaa. Matkan vihdoin toteutuessa vallassa ollut hattupuolue ei nähnyt sitä enää tarpeelliseksi, mutta suomalaisille ei haluttu taas aiheuttaa pettymystä. Ruotsin papit johdattivat seurakuntansa esiruokouksiin kuninkaan puolesta, kun tämä "oli poissa matkalla meren yli Suomeen". Matkan keskeisenä tehtävänä oli tarkastaa rakenteilla olevat linnoitukset ja se suuntautui Ahvenanmaan kautta Helsinkiin ja Viaporiin. Kuningas kävi myös Porvoossa, Hämeenlinnassa ja Turussa. Lisäksi hän vieraili vuonna 1745 perustetussa Degerbyn kaupungissa, jonka hän nimesi uudelleen kuningattarensa Loviisa Ulriikan mukaan Loviisaksi. Vierailujen jälkeen hän matkasi takaisin Tukholmaan Pohjanlahden ympäri. Palattuaan matkalta kuningas antoi laatia matkakertomuksen, jossa osoitettiin matkalla havaittuja epäkohtia jotka maassa vallitsi, kuten epäterveellisiä savupirttejä, suurta lapsikuolleisuutta ja liian laajoja hallintoalueita. Vallassa ollut hattupuolue jätti epäkohdat kuitenkin huomiotta. Matka kaikesta huolimatta lisäsi suomalaisten luottamusta esivaltaansa ja esimerkiksi Turun torilla seisoi vielä viisi vuotta matkan jälkeen kunniaportti "Suomen harvoin kokeman Svean kuninkaan läsnäolon tuoman korkean armon iloiseksi muistoksi."[76]

Kustaa III:n levoton valtakausi muokkaa

Vuonna 1772 Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen säädettiin uusi hallitusmuoto, jolla valta palautui takaisin kuninkaalle. Aikakaudella pyrittiin eroon merkantilismista. Sanan- ja uskonnonvapaus laajeni. Suomalaisten upseerien luottamus kuninkaaseen heikkeni, koska aatelisto menetti arvovaltaansa kuninkaalle, joka oli kansan tukema. Jotkut korkea-arvoiset sotilaat siirtyivät Venäjän palvelukseen. [61]

Kustaa III vietti Suomessa kaikkiaan puolitoista vuotta. Ennen kaikkea vuosina 1788–1790 käyty, niin kutsuttu Kustaa III:n sota Venäjää vastaan toi hänet maahan. Kuningas teki alkukesästä 1775 neliviikkoisen matkan Suomeen, mikä järjestettiin niin sanottuna eerikinretkenä. Vieriailun alla kaupungit maalasivat ja korjasivat talojaan, tasoittivat katuja ja ajaoivat siat ja muut eläimet pois kaduilta näkyvistä. Kunniaportteja myös rakennettiin. Turussa kuninkaan kunniaksi järjestettiin jopa ilotulitus. Kuninkaan matalaksi viritetyt odotukset maan osalta kuitenkin ylittyivät. Hän kirjoitti äidilleen leskikuningatar Loviisa Ulrikalle, että Suomessa kaikki vaikuttivat ihmeen hyvinvoivilta ja naiset olivat varsin hyvin pukeutuneita eivätkä yhtään naurettavia. Kaupunkien yläluokka, porvarit ja papit, käyttäytyivät hänen silmiinsä jopa paremmin kuin monin paikoin Ruotsissa. Matkallaan hän päätti läänijaon uudistamisesta ja Vaasan hovioikeuden perustamisesta.[77]

Suomessa käydessään kuninkaat eivät kielimuurista johtuen voineet vaihtaa ajatuksiaan alamaistensa kanssa. Kruununprinsseille suunnitellut opetusohjelmat huomioivat suomen kielen, mutta kukaan heistä ei oppinut sitä erityisen paljon. Suomi kuului Kaarle XI:n opetusohjelmaan ja tavoitteena oli, että hän oppisi kieltä niin paljon että voisi ottaa vastaan rahvaan valituksia. Hän kuitenkin kärsi lukihäiriöstä, eikä ollut kehuttava opiskelija. Kustaa III ja hänen kaksi veljeään olivat opiskelleet suomea 1770-luvulla ja joukkoja tarkastaessaan hän pystyi kiittämään heitä suomeksi.[78]

Sodassa Venäjää vastaan Ruotsi sai vastaansa myös Tanskan. Sotaa vastustivat muun muassa Anjalan liiton muodostaneet upseerit. Ruotsinsalmen merivoitostaan huolimatta Ruotsi ei saanut Värälän rauhassa lisäalueita. Vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja lisäsi kuninkaan valtaa entisestään. Sodan myötä aateliston katkeruus kuningasta kohtaan lisääntyi, ja tämä johti lopulta kuninkaan murhaan vuonna 1792.[61]

Ruotsi menettää Suomen muokkaa

Pääartikkeli: Suomen sota

Kesällä vuonna 1802 kuningas Kustaa IV Aadolf tekivät kuningatar Fredrikan kanssa Suomeen eerikinretken. Puolisot eivät matkustaneet koko matkaa yhdessä ja Fredrika kävi muun muassa Ahvenkoskella tapaamassa sisartaan Badenin Elisabetia, joka oli Venäjän keisarinna ja naimisissa Aleksanteri I:n kanssa. Hänen ajatuksenaan oli liennyttää valtakuntien välejä ja toiveena oli, että myös heidän puolisonsa olisivat tavanneet. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Kustaa IV Aadolf jakoi maassa ollessaan armonosoituksia, upseerit saivat ylennyksiä, virkamiehet uusia arvonimiä ja monet johtavat kauppiaat kauppaneuvoksen arvon. Kuninkaan saama myönteinen kokemus alamaisistaan saattoi vaikuttaa hänen myöhemmälle uskolleen rahvaan tuesta Venäjää vastaan.[79]

Suomen sota käytiin vuosina 1808–1809 Venäjän ja Ruotsin välillä. Sodan taustalla oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Siinä Ranska ja Venäjä liittoutuivat ja Venäjä lupasi painostaa, tarvittaessa asevoimin, muun muassa Ruotsin liittymään Britannian vastaiseen mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi vahvistanut asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.lähde?

Viimeinen Suomen suuriruhtinas Ruotsin vallan aikana oli vuosina 1802–1805 lapsena kuollut Kustaa IV Aadolfin toinen poika Kaarle Kustaa.[80] Suomen sodan seurauksena Suomi siirtyi Venäjän valtaan ja hallinto järjestettiin autonomian pohjalle. Venäjän keisarista tuli Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinas.

Ruotsalaisten suhtautuminen Suomeen muokkaa

Suomen miellettiin olevan kaukana vallan keskustasta ja Tukholmasta. Tukholman näkökulmasta valtakunnan itäosan asukkaita pidettiin lähteissä "sen maan asujaimina", Suomea käsittelevissä kuninkaallisissa kirjeissä kerrottiin tietoa saadun "siltä seudulta" ja Suomesta tultiin "tänne Ruotsin puolelle". Suomessa virassa ollut maaherra sai käskyn saapua "tänne Ruotsiin". Ruotsista Suomeen päätyneet tunsivat saapuneensa outoon ja vieraaseen ympäristöön. Esimerkiksi Viipuriin sijoitettu smoolantilainen jalkaväkikilpikunta nousi vuonna 1574 kapinaan sen vuoksi, etteivät saaneet niitä etuja joita ulkomaille sijoitetuille ruotsalaisille sotilaille oli tapana myöntää. He myös näkivät ettei ollut heidän asiansa puolustaa Suomea, joka ei ollut heidän isänmaansa. Suomeen ja Turkuun 1620-luvulla keskusvallan otetta koventamaan saapunut kenraalikuvernööri Niels Bielke luonnehti Suomea kurjaksi barbaarien kulmakunnaksi ja piispa Isak Rothovius puolestaan katsoi olleensa "skorpionien ja barbaarien keskellä". Vaxjöstä Turkuun vuonna 1640 muuttanut professori ja hovioikeudenasessori Michael Gyldenstoppen puolestaan kirjoitti kerta toisensa jälkeen Per Brahelle, että smoolantilaisena hän oli "tässä maassa muukalainen" ja sanoi surevansa "sitä hetkeä, jolloin hän tuli tähän maahan". Västmanlandin rykmentissä Suomen sodassa vuonna 1808 palvellut vänrikki Carl Johan Ljunggren kuvaili rannikon ruotsinkielisten muistuttaneen paljon Ruotsin rahvasta, mutta sisämaan talonpoikien olleen ulkonäöltään vastenmielisiä ja juroja. Heillä oli päässään kalottimainen lakki ja jaloissaan punaiset säärystimet ja jalkineina oli pieksuiksi nimitetyt kengät. Heidän ihonsa oli savupirttien likaamana likaisenruskea ja he puhuivat "käsittämätöntä siansaksaa".[81]

Lähteet muokkaa

  • Eerikinkronikka. Suomentanut Lönnroth, Harry & Linna, Martti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. ISBN 978-952-222-445-3.
  • Katajala, Kimmo: Suomalainen kapina : talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800). SKS, 2002. ISBN 951-746-306-5.
  • Keskisarja, Teemu: Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala, 2019. ISBN 978-952-234-638-4.
  • Lehtonen, Olli: Suomi osana Ruotsin valtakuntaa (Suomen historia / Ruotsin vallan aika) 2003. Finnica.fi (arkistoitu). Arkistoitu 17.1.2020. Viitattu 17.9.2022.
  • Linna, Martti (toim.): Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Historian aitta, 1989. ISBN 9789519600611.
  • Tarkiainen, Kari: Ruotsin itämaa. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. ISBN 978-951-583-212-2.
  • Vahtola, Jouko: Suomen historia – kivikaudesta 2000-luvulle. Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-1-31574-2.
  • Villstrand, Nils Erik: Valtakunnanosa. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2012. ISBN 978-951-583-256-6.
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia – maa ja kansa kautta aikojen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-377-7.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Tarkiainen, s. 167-170
  2. ↑ Tarkiainen, s. 134-136, 143-147
  3. ↑ a b c Kemiläinen, Aira: Kansallinen identiteetti Suomessa ja Ruotsissa 1600-1700-luvuilla, s. 24-27. Tieteessä tapahtuu, 2004. Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ Villstrand, s. 74
  5. ↑ Lehtonen, [1]: "Suomi oli seitsemänsadan vuoden ajan osa Ruotsin kuningaskuntaa. Tänä aikana Suomeen juurtui se yhteiskuntajärjestys, jota nyt pidämme itsestään selvänä: monet oikeusperiaatteet, tasa-arvokäsitys ja yksilönvapaus. Toisaalta idän ja lännen rajamaaksi joutuminen toi tänne sotia ja rosvoretkiä ja niiden mukana kurjuutta. Kulttuurille rajamaa-asema oli edullinenkin. Vanha kalevalaishenkinen kansankulttuuri mukautui uuteen länsimais-kristilliseen ympäristöön ja säilytti elinvoimansa."
  6. ↑ Keskisarja, s. 29
  7. ↑ Keskisarja, s. 244–246
  8. ↑ Keskisarja, s. 84
  9. ↑ Engman, Max: Kielikysymys, s. 32. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2018. ISBN 978-951-583-425-6.
  10. ↑ Englund, Peter: Suuren sodan vuodet. Esipuhe: "Suomi ei ollut Ruotsiin kuuluessaan alistettu voittomaa vaan olennainen osa valtakuntaa. Sen vuoksi vanha suomalainen maan nimitys Ruotsi-Suomi on puolustettavissa, mutta toisaalta se voi antaa sen väärän kuvan, että olisi ollut kyse valtioliitosta kahden maan kesken. Jos nimitämme silloista maata Ruotsiksi, emme tarkoita nykyisin tuntemaamme Ruotsin valtiota vaan Ruotsi-Suomea.". Suomentanut Hämäläinen, Timo & Saaritsa, Pentti. WSOY, 1996. ISBN 951-0-20275-4. ,
    • Lehtonen, sama teksti: [2]
  11. ↑ a b c d Tarkiainen, s. 155–156.
  12. ↑ Eerikinkronikka, s. 44
  13. ↑ Linna, s. 69.
  14. ↑ Haggrén, Georg & Halinen, Petri & Lavento, Mika & Raninen, Sami & Wessman, Anna: Muinaisuutemme jäljet, s. 380. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4.
  15. ↑ Tarkiainen, s. 88.
  16. ↑ Jensen, Kurt Villads: Ristiretket, s. 44. Turun Historiallinen Yhdistys, 2019. ISBN 978-952-7045-09-1.
  17. ↑ Lättiläinen, Henrik: Henrikin Liivinmaan Kronikka, s. 203-204. Suomentanut Kahlos, Maijastina & Sarasti-Wilenius, Raija. SKS, 2003. ISBN 951-746-521-1.
  18. ↑ Tarkiainen, s. 86.
  19. ↑ Zetterberg, ”Keskiaika” (Vahtola, Jouko), s. 48-52
  20. ↑ Tarkiainen, s. 97.
  21. ↑ Ahola, Joonas & Tolley, Clive: Fibula, fabula, fact : the Viking Age in Finland, s. 329. Finnish Literature Society, 2014. ISBN 978-952-222-603-7.
  22. ↑ Linna, s. 81.
  23. ↑ Tarkiainen, s. 187.
  24. ↑ Linna, s. 82–83.
  25. ↑ Linna, s. 84–85.
  26. ↑ Linna, s. 89–90.
  27. ↑ Linna, s. 99.
  28. ↑ Eerikinkronikka, s. 99
  29. ↑ Linna, s. 109–110.
  30. ↑ Linna, s. 98.
  31. ↑ a b Tarkiainen, s. 46
  32. ↑ a b Tarkiainen, s. 114-115
  33. ↑ Tarkiainen, s. 143-147
  34. ↑ Tarkiainen, s. 134-136
  35. ↑ Tarkiainen, s. 47-49, 119
  36. ↑ a b Vahtola, s. 86.
  37. ↑ Holappa, Veli: Verot ja oikeuslaitos 1500-1600 luvulla: Keskiaikainen oikeudenkäyttö Holappa Sukuseura ry. Arkistoitu 14.12.2013. Viitattu 17.9.2022.
  38. ↑ Katajala, s. 136.
  39. ↑ Ylikangas, Heikki: Nuijasota, s. 174. Otava, 1996. ISBN 951-1-14253-4.
  40. ↑ Katajala, s. 124–137.
  41. ↑ Salminen, Tapio: Suomen linnojen ja voutikuntien hallinto vuosina 1412-1448 (PDF) (pro gradu, s. 37–38) 1993. Tampereen yliopisto.
  42. ↑ Villstrand, s. 181
  43. ↑ Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Finnish Witch Trials in Synopsis 15.5.2001. chronicon.com. Arkistoitu 28.6.2008. Viitattu 17.9.2022.
  44. ↑ Kervinen, Timo: Jumalan laki astuu voimaan chronicon.com. Arkistoitu 28.6.2008. Viitattu 17.9.2022.
  45. ↑ Katajala, Kimmo: Miksi nuijasota syttyi Pohjanmaalla? (PDF) 1.3.2003. Tieteessä tapahtuu. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 17.9.2022.
  46. ↑ Ylikangas, Heikki: Nuijasota, s. 358–359. Otava, 1997. ISBN 951-1-14253-4.
  47. ↑ Villstrand, s. 74–75
  48. ↑ a b c d e Villstrand, s. 182–183
  49. ↑ Villstrand, s. 23–25
  50. ↑ Villstrand, s. 110
  51. ↑ Villstrand, s. 112–113
  52. ↑ Korhonen, Arvi (toim.): Suomen historian käsikirja. (2. painos). WSOY, 1964.
  53. ↑ Villstrand, s. 205
  54. ↑ Villstrand s. 205
  55. ↑ Villstrand, s. 52
  56. ↑ Villstrand, s. 186
  57. ↑ Villstrand, s. 205–206
  58. ↑ a b Keskisarja, s. 244-246
  59. ↑ a b c Villstrand, s. 54–55
  60. ↑ Villstrand, s. 53–54
  61. ↑ a b c d Lehtonen, Olli: Suomi osana Ruotsin valtakuntaa (Suomen historia / Ruotsin vallan aika / Vapauden ja hyödyn aika) 2003. Finnica. Arkistoitu 17.1.2020. Viitattu 17.9.2022.
  62. ↑ Villstrand, s. 101
  63. ↑ Vahtola, s. 161.
  64. ↑ Villstrand s. 53
  65. ↑ Villstrand, s. 89
  66. ↑ Villstrand, s. 117
  67. ↑ Vahtola, s. 159.
  68. ↑ Vahtola, s. 162.
  69. ↑ a b c d Virrankoski, s. 105–106.
  70. ↑ Pieni tietosanakirja: Suomi, s. 478–490.
  71. ↑ Villstrand, s. 41–42
  72. ↑ Villstrand, s. 49
  73. ↑ Villstrand, s. 186–187
  74. ↑ H.G.Porthan (1739-1804) Porthan-Seura. Arkistoitu 19.4.2007. Viitattu 17.9.2022.
  75. ↑ Jutikkala, Eino & Pirinen, Kauko: Kivikaudesta Koivistoon, s. 194, 196, 205. Weilin & Göös, 1989. ISBN 951-35-4878-3.
  76. ↑ Villstrand, s. 167–168
  77. ↑ Villstrand, s. 169–170
  78. ↑ Villstrand, s. 173–174
  79. ↑ Villstrand, s. 172
  80. ↑ vrt. Juva emt. passim ja erityisesti s. 114. Ks. myös A. R. Cederberg, Suomen historia vapauden ajalla, I–II, 1942 ja 1947, passim
  81. ↑ Villstrand, s. 23–28

Kirjallisuutta muokkaa

  • Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta: Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23739-6.
  • Pohjolan-Pirhonen, Helge: Suomen historia 1523–1617. WSOY 1960, Porvoo – Helsinki.
  • Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsingissä: Otava, 2003 (4. painos 2005). ISBN 951-1-17397-9.

Aiheesta muualla muokkaa

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ruotsin_vallan_aika_Suomessa&oldid=22277788”