Hakusana ”suomalainen” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä on sivulla Suomalainen (täsmennyssivu). Tämä artikkeli käsittelee suomalaisia etnisenä ryhmänä. Suomen väestö käsittelee kaikkia Suomen asukkaita.

Suomalaiset ovat suomen kieltä puhuva suomalais-ugrilainen kansa. Pääosa suomalaisista asuu Suomessa, jossa he muodostavat valtaosan väestöstä. Suomalaisilla voidaan tarkoittaa myös kaikkia Suomen kansalaisia äidinkielestä riippumatta. Suomalaista syntyperää olevia asuu myös Suomen ulkopuolella. Huomattavimmat ulkosuomalaisten ryhmät ovat siirtolaisiksi lähteneet amerikansuomalaiset ja ruotsinsuomalaiset.[9][10][11]

Suomalaiset
Merkittävät asuinalueet
Suomen ja lähialueiden suomalaiset
Suomen lippu Suomi yli 5 000 000 [1]
Ruotsin lippu Ruotsi 201 000 [2]
Venäjän lippu Venäjä 20 000 [3]
Norjan lippu Norja 10 000–15 000 [4]
Viron lippu Viro 13 000 [5]
Suomalaisista polveutuvat Yhdysvaltain ja Kanadan asukkaat
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 624 000 [6]
Kanada 131 000 [7]
Kielet suomi
Uskonnot luterilaisuus, ortodoksisuus[8]
Sukulaiskansat muut itämerensuomalaiset kansat

Sisällysluettelo

MääritelmiäMuokkaa

Encyclopædia Britannica määrittelee etnisen ryhmän väestöryhmäksi, jota yhdistää toisiinsa ja erottaa muista yhteinen rotu, kieli, kansalaisuus tai kulttuuri.[12] Museoviraston esihistoria-sivustolla on kiteytetty että kansallisuuden voi sanoa olevan kielen, biologisen perimän eli geenien sekä kulttuuriperinteiden summa.[13] Etnisyyden määrittelyssä voidaan käyttää seuraavia ehtoja: yhteinen alue tai maa, yhteinen syntyperä tai "suku", yhteinen kieli, yhteiset tavat ja kulttuuri, yhteiset uskomukset tai uskonto, yhteinen identiteetti ja itsetietoisuus, yhteinen nimi joka ilmaisee ryhmän, sekä yhteinen tarina alkuperästä.[14]

KielihistoriaMuokkaa

Pääartikkeli: Suomen kielen historia

Suomen kieli kuuluu uralilaisten (ja suomalais-ugrilaisten) kielten itämerensuomalaiseen ryhmään. Siihen kuuluvat suomen ohella karjala, inkeroinen, viro, liivi, vatja ja vepsä. Suomen kieltä ovat edeltäneet kantasuomi, suomalais-volgalainen kantakieli, suomalais-permiläinen kantakieli, suomalais-ugrilainen kantakieli sekä uralilainen kantakieli. Uralilaisen kantakielen alkukodin on ehdotettu sijainneen pääpiirteissään Kaman ja Vjatkan alueella. Suomalais-ugrilaisten kielten, eli itämerensuomen varhaisen esivaiheen, on katsottu levinneen Itämeren alueelle noin 1900. eaa., jolloin aiemmin idässä vaikuttaneet kulttuurit levisivät Seima-Turbino-ilmiön myötä länteen. Kielenvaihtoja on Suomessa vuosituhansien kuluessa todennäköisesti tapahtunut useita ja alueella on saatettu puhua sellaisia kieliä joista on jäänyt jäljelle vain yksittäisiä sanoja ja paikannimiä.[15]

Myöhäiskantasuomea, eli itämerensuomalaisten kielten yhteistä esivaihetta puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin yli 2000 vuotta sitten. Suomen murteet ja niiden pohjalta myöhemmin kehittynyt suomen kieli muodostuivat rautakaudella.[15]

HistoriaMuokkaa

EsihistoriaMuokkaa

 
Suomalaisten heimojen pääryhmien alueet noin vuonna 1150.

Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä viimeisen jääkauden päättymisestä nykyaikaan.[13] Suomi sai ensimmäiset asukkaansa noin 8850 eaa. Suomen kielen ja suomalaisten esivanhempien alkuperästä ei ole päästy yksimielisyyteen ja ”alkuperä” onkin tässä suhteessa pitkälti määritelmäkysymys. Merovingiajan loppupuolelle tultaessa Suomen alueen metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, oli kehittynyt omintakeiseksi ja sillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä ”suomalaista” identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta.[16] Ristiretkiajalla Suomen kulttuurialueet voidaan jakaa naisten käyttämien korujen perusteella lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen.[17] Näiden alueiden voidaan nähdä edustavan suomalaisia heimoja.

Suomalaiset Ruotsin ajallaMuokkaa

1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, ”Suomen historian isän”, vaikutuksesta entistä vakavampi mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan. Historioitsija Juha Mannisen mukaan Porthan toimi myöhemmin 1800-luvulla J. V. Snellmanin ajaman ”kansallisen heräämisen” innoittajana.[18]

Suomalaiset Venäjän ajallaMuokkaa

Vaikka 1700-luvun puolessavälissä oli syntynyt käsite suomalaisista omana kieli- ja kulttuuriryhmänään, varsinainen suomalainen identiteetti syntyi suomalaiskansallisen liikkeen, fennomanian, myötä 1800-luvulla, jolloin syntyi myös suomalainen kansallisuusaate.[19] Varsinkin 1900-luvun alun menestys urheilukilpailuissa oli merkityksellistä suomalaisen kansallistunnon kannalta.[20]

GenetiikkaMuokkaa

 
Suomalaisten geneettinen hienorakenne ennen 1950-lukua sekä murrealueet. Kartan oikealla puolella oleva puurakenne esittää populaatioiden välisiä suhteita geneettisen etäisyyden avulla mitattuna.[21]

Suomalaisten geenit ovat peräisin ensimmäisistä Suomeen alueella asuneista väestöistä sekä vuosituhansien saatossa vähitellen idästä, lännestä ja etelästä Suomeen muuttaneilta ihmisiltä.[22] Suomalaisten geenejä pidetään eurooppalaisina vaikkakin ero keski-eurooppalaisten geeneihin on selkeä. Eri alueilla elävien ihmisten ja erityisesti Itä- ja Länsi-Suomen geeniperimässä on selkeästi havaittavia eroja. Itä- ja länsisuomalaisten geneettinen keskenäinen ero on suurempi kuin länsisuomalaisten ja ruotsalaisten. Nämä erot näkyvät esimerkiksi tautiperinnössä sekä laktoositoleranssin levinneisyydessä, mikä saapui Suomeen ensimmäisen kerran maata viljelleen vasarakirveskulttuurin mukana. Itäsuomalaisten ja etenkin miesten Y-kromosomeissa on itäinen alkuperä ja yhteys muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Yhtenä kokonaisuuten tarkasteltaessa suomalaiset sijoittuvat Euroopan reunalle, mutta kuitenkin selvästi erilleen esimerkiksi Volgan-Uralin väestöstä.[23]

Suomalaismiesten y-kromosomien yleisimpiä haplotyyppejä ovat N1c (59 %), I1a (28 %), R1a (5 %) ja R1b (3,5 %).[24] Suomalaismiesten yleisin haplotyyppi N1c on yleinen pohjoisessa Euraasiassa ja sitä löytyy Suomen lisäksi pääasiassa nykyisten Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän alueilta. Haplotyypin on arvioitu olevan noin 10 000–20 000 vuotta vanha ja sen on arvioitu saapuneen Eurooppaan noin 12 000–14 000 vuotta sitten idästä.[25] Euroopan alkuperäiset metsästäjä-keräilijät, jotka asuttivat mantereella laajoja alueita ennen ensimmäisten maanviljelijöiden saapumista, olivat geneettisesti lähimpänä nykyisiä suomalaisia.[26]

HistoriaMuokkaa

Suomen ensimmäisessä asutusvaiheessa 8850-luvulla eaa. ihmiset saapuivat maahan kaakosta ja etelästä ja heidän geeninsä olivat peräisin sekä itäisestä Keski-Euroopasta että Länsi-Euroopasta. Tuolloin saapuneen väestön geneettinen tausta ei poikennut huomattavasti muista Euroopan metsästäjä-keräilijä-väestöistä vaikkakin osa Suomen väestön geenien haplotyypeistä on liitetty myös itäisiin väestökontakteihin.[23]

Lähi-idästä saapui noin 5700-4000-luvuilla eaa. maatalouden leviämisen myötä uutta väestöä Keski-Eurooppaan. Maataloutta harjoittanut väestö syrjäytti tai sulautti itseensä mantereella aiemmin asuneet metsästäjä-keräilijät. Suomeen maatalouskulttuuri saapui 2800-2500-luvuilla eaa. vasarakirveskulttuurin myötä. Tällä ekspansiivisella karjanhoitoa harjoittaneella kulttuurilla oli erilainen geeniperimä kuin maassa jo olleella kampakeraamisella kulttuurilla. Muualla Euroopassa maatalousväestön geenit syrjäyttivät metsästäjä-keräilijöiden geenit lähes kokonaan, mutta Suomessa niitä on vielä selvästi jäljellä.[23] Suomen kivikautisen väestön isä- ja äitinlinjoilla on hiemat toisistaan poikkeavat alkuperät. Äitilinja ei juurikaan poikkea muista eurooppalaisista linjoista eikä suuria alueellisia eroja ole haivattavissa vaikka itäistä vaikutusta onkin jonkin verran nähtävissä. Isälinjojen eli Y-kromosomien kohdalla voidaan sen sijaan havaita useita erilaisia alkuperiä ja ikiä.[23]

TautiperintöMuokkaa

Suomalainen tautiperintö tarkoittaa noin neljääkymmentä perinnöllistä sairautta, jotka ovat harvinaisia kaikkialla paitsi Suomessa, ja osa on myös Pohjois-Ruotsissa huomattavasti yleisempiä kuin muualla maailmassa. Yleensä taudinkantajat tai heidän esi-isänsä ovat kotoisin tietyiltä alueilta. Suurin osa suomalaiseen tautiperintöön kuuluvista sairauksista on autosomaalisten geenien aiheuttamia ja resessiivisesti periytyviä, kaksi on X-kromosomissa resessiivisesti periytyviä ja kaksi autosomeissa dominoivasti periytyviä. [27][28] Tiettyä yksittäistä tautia sairastavia syntyy Suomessa alle kymmenen vuodessa.[29]

Suomi oli 1960-luvulla maailman kärjessä keski-ikäisten miesten sydänkuolleisuudessa. Sydäntaudeissa on alueellisia eroja, ja ne ovat paljon yleisempiä Itä- ja Koillis-Suomessa kuin Lounais-Suomessa.[30] Suomalaisten geeniperimän tuottama alttius sydänsairauksiin ei kuitenkaan poikkea muista kansoista.[31]

Alueelliset erotMuokkaa

Vakiintuneen jaottelun mukaisesti suomen murteet jakautuvat länsi- ja itämurteiksi. Myös Suomen kansankulttuuri jakautuu selvästi kahtia itäiseen ja läntiseen kulttuurialueeseen.[32] Itä- ja länsisuomalaisten, tai Suomen eri heimojen, kuten hämäläisten ja karjalaisten välisiä kulttuurieroja ovat kuvanneet kirjallisuudessa niin Sakari Topelius kuin Volter Kilpikin. Maan sisäinen muuttoliike on tasoittanut kulttuurieroja, mutta monia eroja voidana edelleen havaita itä- ja länsisuomalaisten välillä.[33]

Itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan 2000-luvulla tehtyjen tutkimusten mukaan myös geneettisesti enemmän kuin englantilaiset ja saksalaiset.[34][35] Idän ja lännen, samoin kuin etelän ja pohjoisen suuret geneettiset erot johtuvat Suomen asutushistoriasta.[36]

Suomalaisten heimojaMuokkaa

Eräitä ulkosuomalaisten ryhmiäMuokkaa

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Väestön Ennakkotilasto Tilastokeskus. Viitattu 28.7.2013.
  2. Ethmologue report for language code: fin Ethnologue – Languages of the World. Viitattu 17.3.2010. (englanniksi)
  3. Venäjän väestönlaskenta 2010 (Demoskop Weekly) Viitattu 13.10.2015. (venäjäksi)
  4. St.meld. nr. 15 (2000-2001) " http://odin.dep.no/krd/norsk/dok/regpubl/stmeld/016001-040003/hov005-bn.html Om nasjonale minoriteter i Norge
  5. Population Statistics, Ministry for Foreign Affairs of Estonia, 2007
  6. http://www.census.gov/prod/2004pubs/c2kbr-35.pdf
  7. [1]
  8. Alle 80 prosenttia kuuluu kirkkoon 4.1.2009. Yle Uutiset. Viitattu 4.1.2009.
  9. Hakusana suomalaiset teoksessa Suomi-facta. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27147-0.
  10. Hakusana suomalaiset teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8.
  11. Tietosanakirja. Mitä – missä – milloin. 3. uudistettu laitos. Helsingissä: Otava, 1991. ISBN 951-1-11669-X.
  12. Ethnic group Encyclopædia Britannica. Viitattu 17.4.2016.
  13. a b Esihistoriallisen ajan väestö Museovirasto. Viitattu 20.4.2016.
  14. Colin Renfrew ja Paul Bahn: Archeology: Colin Renfrew ja Paul Bahn: Archeology: Theories Methods and Practice, s. 194. Thames & Hudson, 2016..
  15. a b Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 211-212. Gaudeamus, 2015.
  16. Haggrén ym. 2015, s. 269.
  17. Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 339. Gaudeamus, 2015.
  18. Lindgren, Klaus: Miten kaukaa suomalaista nationalismia onkaan haettava? 26.10.2000. Agricola. Viitattu 27.4.2010.
  19. Nygård, Toivo: Suomalaisuuden historian kiinnekohtia Tiivistelmä luennosta Jyväskylässä 20.9.1999. Jyväskylä: Finnica. Viitattu 27.4.2010.
  20. Kokkonen, Jouko: Kansakunta kilpasilla: Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900–1952. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Bibliotheca historica 119. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-036-3.
  21. mari.kaunisto: Suomalaisten populaatiogenetiikkaa FIMM. 31.3.2017. Viitattu 9.10.2017.
  22. Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 12. Gaudeamus, 2015.
  23. a b c d Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 70-71. Gaudeamus, 2015.
  24. "Regional differences among the Finns: A Y-chromosomal perspective" (2006). Gene 376 (2): 207–15. doi:10.1016/j.gene.2006.03.004. PMID 16644145. 
  25. "A counter-clockwise northern route of the Y-chromosome haplogroup N from Southeast Asia towards Europe" (PDF) (2007). European Journal of Human Genetics 15 (2): 204–211. doi:10.1038/sj.ejhg.5201748. ISSN 1018-4813. PMID 17149388. 
  26. "Science: Stone Age Skeletons Suggest Europe’s First Farmers Came From Southern Europe", AAAS - The World's Largest General Scientific Society, 2012-04-26. (en) 
  27. Aula, P. 1998: Suomalainen tautiperintö – Teoksessa: Aula, P., Kääriäinen, H. & Leisti, J. (toim), Perinnöllisyyslääketiede : 101-117. Duodecim, Jyväskylä. 313 s.
  28. Norio, R. 2000: Suomi-neidon geenit : tautiperinnön takana juurillemme johtamassa. – Otava, Helsinki. 320 s.
  29. Suomalainen tautiperintö Norio-keskus. Viitattu 21.4.2016.
  30. Sydän- ja verisuonitautien yleisyys THL. Viitattu 21.4.2016.
  31. Suomalaisten alttius sydänsairauksiin ei poikkea muista kansoista Yle. 2001. Viitattu 21.4.2016.
  32. Hurtta Heikki: Länttä ja itää – suomen murteiden ryhmittelyä Kielikello. 2007. Viitattu 20.4.2016.
  33. Hämäläinen, savolainen, työssä yhtä heimoa Talouselämä. 2007. Viitattu 20.4.2016.
  34. Väitöstutkimus: Näin hurjasti itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan mtv. 2012. Viitattu 20.4.2016.
  35. Salmela E: Genetic structure in Finland and Sweden : aspects of population history and gene mapping. väitöskirja. Helsingin yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.4.2016).
  36. Geenit sen todistavat: suomalaiset ovat omalaatuinen kansa Tekniikka ja Talous. 2010. Viitattu 21.4.2016.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Björklund, Krister ja Koivukangas, Olavi: Suomalaiset Euroopassa. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2008. ISBN 978-951-9266-94-7.
  • Halonen, Tero; Aro, Laura ja Klinge, Matti: Suomalaisten symbolit. Jyväskylä: Atena, 2005. ISBN 951-796-394-7.
  • Hannula, Mika: Suomi, suomalaisuus, olla suomalainen. Helsinki: Like, 1997. ISBN 951-578-522-7.
  • Hannula, Mika: Suomalaisuudesta: erään sukupolven tarina. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2007. ISBN 978-952-5503-29-6.
  • Isokangas, Antti: Mitä Suomi on? Keskustelua Suomesta ja suomalaisuudesta. Helsinki: Finland Promotion Board, 2010. ISBN 978-952-5682-32-8.
  • Korhonen, Teppo ja Anttila, Jorma: Mitä on suomalaisuus. Helsinki: Suomen antropologinen seura, 1993. ISBN 952-9573-05-7.
  • Niiniluoto, Yrjö: Mitä on olla suomalainen. Helsinki: Otava, 1958.
  • Suomalaisuuden juhlakirja. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1997. ISBN 952-9799-03-9.
  • Tommila, Päiviö ja Pohls, Maritta: Herää Suomi: suomalaisuusliikkeen historia. Kuopio: Kustannuskiila, 1989. ISBN 951-657-280-4.
  • Uschanov, Tommi: Miksi Suomi on Suomi. Helsinki: Teos, 2012. ISBN 978-951-851-426-1.
  • Vainio, Matti ja Savolainen, Pentti: Suomi herää: mistä on suomalaisuus tehty?. Helsinki, Jyväskylä: Minerva, 2006. ISBN 952-5591-52-2.
  • Wuorinen, John H. ja Rautela, E. F.: Suomalaisuuden historia. Porvoo: WSOY, 1935.

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Salmela, Elina: Genetic structure in Finland and Sweden : aspects of population history and gene mapping. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.4.2016).
  • Lappalainen, Tuuli: Human genetic variation in the Baltic Sea region: Features of population history and natural selection. Väitöskirja. , 2009. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.4.2016).
  • Junnellius, Marita: Suomen väestön geneettinen perusta ja sen tutkiminen. pro gradu. Helsingin yliopisto, 1999. Tiivistemä verkossa (viitattu 20.4.2016).
  • Finnica - Näkökulmia suomalaisuuden tutkimukseen ja ymmärtämiseen (seminaari Jyväskylässä 8.–9.4.1999)