Varhaiskantasuomi

muinaiskieli, josta itämerensuomalaiset ja saamelaiset kielet ovat kehittyneet

Varhaiskantasuomi on itämerensuomalaisten kielten ja saamelaiskielten yhteinen kantakieli, jota joskus kutsutaan myös suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Mikko Korhonen on esittänyt, että sitä puhuttiin noin vuosina 1500–1000 eaa. aikana.[1] Varhaiskantasuomi on uralilaisen kantakielen tytärkieli. Se jakaantui myöhäiskantasuomeksi ja kantasaameksi, joiden jatkajia vastaavasti ovat nykyiset itämerensuomalaiset kielet ja saamelaiskielet. Näistä edelliset ovat säilyttäneet paremmin varhaiskantasuomen vokalismin, jälkimmäiset konsonantismin. Tiedot varhaiskantasuomesta perustuvat historiallis-vertailevan kielitieteen rekonstruktioihin.

Käytännössä varhaiskantasuomen mallinnus ei kuitenkaan poikkea kovin paljon suomalais-ugrilaisen kantakielen mallinnuksesta, ja tällä perusteella on epäilty yhteisen suomalais-saamelaisen kantakielen olemassaoloa. Toinen varhaiskantasuomihypoteesin liittyvä ongelma on, että itämerensuomalaisilla kielillä on saamelaiskielten lisäksi läheinen suhde mordvalaisten kielten kanssa, ja periaatteessa näillekin kielihaaroille voidaan mallintaa yhteisiä uudennoksia.

2000-luvun tutkimuksessa varhaiskantasuomen käsitteestä onkin lähes kokonaan luovuttu edellä mainituista syistä. Professorit Riho Grünthal ja Tuomas Huumo ovat todenneet, että suomalaisesti näkökulmasta tarkasteltuna varhaisista, koko uralilaista kielikuntaa rajatummista aikatasoista voitaisiin pikemminkin puhua varhaiskantasuomen sijaan esi-itämerensuomalaisena tahi länsiuralilaisena vaiheena. Näin itämerensuomea voitaisiin verrata sekä mordvalaisiin sekä saamelaisiin kieliin.[2]

Toisaalta on joukko kielellisiä uudennoksia, jotka ovat tavallisia vain itämerensuomelle ja saamelaiskielille. Sen takia varhaiskantasuomen olemassaolon oletus kuului koko 1900-luvun ajan vertailevan fennougristiikan keskeisiin oletuksiin. Se pohjautui ennen kaikkea Paavo Ravilan ja Erkki Itkosen käsityksiin, joita edelleen kehittivät muun muassa Mikko Korhonen ja Pekka Sammallahti.[3]

ÄännejärjestelmäMuokkaa

Varhaiskantasuomen äännejärjestelmän rekonstruktioista on eräitä erimielisyyksiä, mutta seuraavaksi esitetään yleisimmin hyväksytty versio.

KonsonantitMuokkaa

Varhaiskantasuomessa oli 19 konsonanttifoneemia:

p m v
t s n δ l r
š č
ś ć ń δ' j
k ŋ x

Näistä foneemeista *pp, *tt, *ćć ja *kk saattoivat esiintyä sanan sisällä geminaattoina.

Foneemilla /ŋ/ oli liudentunut allofoni ŋ', joka kuitenkin muuttui kantasuomalaisella kaudella i:ksi.

VokaalitMuokkaa

Varhaiskantasuomen vokaalijärjestelmässä ensi- ja jälkitavujen vokaalijärjestelmät olivat erilaiset. Vokaalisto ei kokenut suuria muutoksia suomalais-ugrilaisesta kantakielestä varhaiskantasuomeen siirryttäessä.

Ensitavun vokaalit olivat:

i ü u
e o
ä a

Vokaalit saattoivat esiintyä pitkinä vain ensitavussa. Ensitavun pitkät vokaalit olivat /ii/, /ee/, /uu/ ja /oo/.

Jälkitavun vokaalijärjestelmä rekonstruktio on kiistanalainen, sillä itämerensuomalaisten- ja saamelaiskielten rekonstruktiot edellyttävät hieman erilaisia paradigmoja. Uralilaisen kantakielen jälkitavun */i/:n tilalle on ennen 1980-lukua ollut tapana rekonstruoida */e/ konservatiivisena pidetyn itämerensuomen mukaan. Kuitenkin saamelaiskielten rekonstruktio edellyttää */i/:tä, joten nykytutkimuksen mukaan */i/ muuttui */e/:ksi ehkä vasta hieman varhaiskantasuomalaisen kauden jälkeen. Mahdollista on myös se, että */e/ olisi ollut varhaiskantasuomessa murteellisuus.

Jälkitavun vokaaleiksi saadaan siis:

e/i o
ä a

Varhaiskantasuomessa ei ollut vielä diftongeja.[1]

MuotorakenneMuokkaa

Nominien taivutusMuokkaa

Varhaiskantasuomeen voidaan rekonstruoida ainakin yksitoista sijaa:[1]

  • nominatiivi: *-ø
  • genetiivi-instruktiivi: *-n; *-j
  • akkusatiivi: *-m
  • partitiivi: *-tA
  • essiivi: *-nA
  • translatiivi: *-kse
  • inessiivi: *-snA
  • illatiivi: *-jen/sen
  • elatiivi: *-stA
  • komitatiivi: *-jnek
  • abessiivi: *-ktak

Genetiiviä on käytetty myös osoittamaan epäsuoraa objektia. Ilmeisesti objektin sijana on käytetty akkusatiivin ohella myös partitiivia samaan tapaan kuin suomessakin. Samantapaista objektin sijan vaihtelua esiintyy mordvassa ja siitä on jäänteitä myös saamelaiskielissä.

Lukuja on ollut kolme:[3]

  • yksikkö (singulaari): *-ø
  • kaksikko (duaali): *-n (vain osana possessiivisuffikseja ja verbien persoonapäätteitä)
  • monikko (pluraali): *-t (nominatiivissa ja akkusatiivissa), -j (muissa sijoissa), -k (possessivisuffiksien ja vebien persoonapäätteiden osana)

Varhaiskantasuomen possessiivitaivutus perustuu uralilaiseen kantakieleen. Possessiivisuffiksin valintaan vaikutti sekä omistajan persoona että luku.[1]

Verbien taivutusMuokkaa

Varhaiskantasuomen verbien taivutuksen rekonstruointi on vaikeampaa kuin nominien taivutusten, sillä verbitaivutuksen rekonstruointi toisaalta itämerensuomen, toisaalta saamen pohjalta tuottaa erilaiset tulokset. Tämän takia varhaiskantasuomelle on esitettävä kahta erilaista verbien persoonataivutusta. [1]

LähteetMuokkaa

  • Korhonen, Mikko: Lapin kielen historia

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e Lehtinen, Tapani.: Kielen vuosituhannet : suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, [2007]. 183394662. ISBN 978-951-746-896-1, 951-746-896-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.10.2020).
  2. Grünthal, Riho & Huumo, Tuomas: Partitiivin muotokuva. Virittäjä, 4/2020. Kotikielen Seura.
  3. a b Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 90-115. 4.painos. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-04680-2.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.