Itämerensuomalaiset kielet

toinen kahdesta suomalais-saamelaisten kielten haarasta

Itämerensuomalaiset kielet ovat saamelaiskielten ohella toinen kahdesta suomalais-saamelaisten kielten haarasta. Ne ovat kehittyneet myöhäiskantasuomesta. Itämerensuomalaiset kielet kuuluvat uralilaisten kielten toiseen päähaaraan, suomalais-ugrilaisiin kieliin.

Itämerensuomalaiset kielet
Kartta itämerensuomalaisten kielten puhuma-alueista, pois lukien vatja ja eteläviron kieliryhmä.
Kartta itämerensuomalaisten kielten puhuma-alueista, pois lukien vatja ja eteläviron kieliryhmä.
Tiedot
Alue Itämeren pohjois- ja itäpuoli, pohjoinen Fennoskandia ja Luoteis-Venäjä
Puhujia n. 7 miljoonaa
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta Uralilaiset kielet

Itämerensuomalaisten kielten perinteiset puhuma-alueet sijaitsevat Itämeren pohjois- ja itäpuolella Norjassa (kveeni), Suomessa (suomi), Ruotsissa (meänkieli), Luoteis-Venäjällä (etenkin Itä-Karjalassa (karjalan kieli, lyydi[1]), Vepsänmaalla (vepsä) ja Inkerissä (inkeroinen, vatja), Virossa (viro ja eteläviron kieliryhmän kielet, kuten võro) ja Latviassa (liivi). Ryhmän suurimmat kielet ovat suomi ja viro, jotka ovat valtioiden virallisia kieliä. Itämerensuomalaisilla kielillä on yhteensä noin 7 miljoonaa puhujaa. Näitä kieliä puhuvat itämerensuomalaiset kansat. Itämerensuomalaisiä kieliä nimitetään suomen lähisukukieliksi, kun taas muita suomen sukukieliä voidaan nimittää etäsukukieliksi.

Lisäksi Arkangelin alueella noin 800 kilometriä nykysuomen puhealueesta itään on vielä keskiajan lopulla puhuttu tuntematonta itämerensuomalaista kieltä, jonka puhujat ovat viimeistään 1600- tai vasta 1700-luvulla sulautuneet venäläisiin.[2] Nykyäänkin osa alueen väestöstä nimittää itseään tšuudeiksi.[3] Aihetta on tutkinut professori Janne Saarikivi vuonna 2006 julkaistussa väitöskirjassaan.[2] Huomion arvoista on, että alueella on elänyt itämerensuomalainen kansa, jota on venäläisissä kronikoissa nimitetty taipaleentakaisiksi tšuudeiksi. Heitä on puolestaan pidetty toimalaisten alaryhmänä.

Suomessa itämerensuomalaisten kielten tutkijat tekivät vuosina 1902–2001 kaikkiaan 11 alan väitöskirjaa.[4]

Itämerensuomalaisten kielten kehitys fennougristi Petri Kallion mukaan vironkielisessä puussa, jossa kantasuomesta erkaantuvat ensin kantasuomen rannikkomurre ja kantasuomen sisämaamurre, joka on kehittynyt eteläviroksi. Rannikkomurre on jakautunut Suomenlahden murteeksi ja Riianlahden murteeksi, joka on kehittynyt liiviksi. Suomenlahden murre jakautui pohjoisitämerensuomeksi ja keskiseksi itämerensuomeksi, josta kehittyivät pohjoisviro ja vatja. Pohjoisitämerensuomesta tulivat suomen länsimurteet ja muinaiskarjala, joka kehittyi vepsäksi, karjalaksi ja inkeroiseksi.

Historia ja ominaispiirteet muokkaa

Vastausta siihen, missä itämerensuomalaiset kielet ovat muodostuneet on etsitty pitkään, ja vastaukset vaihtelevat hieman. Jossakin esihistoriallisessa vaiheessa Itämeren koilliskulmaan on kulkeutunut suomalais-ugrilaisia, uudenlaisia kieliä puhuvia ihmisiä, ja he ovat pikkuhiljaa sopeutuneet paikallisiin olosuhteisiin. Ei ole syytä olettaa, että itämerensuomalaiset kielet olisivat kulkeutuneet Itämeren alueelle kovin kaukaa. Niiden kehitys liittyy olennaisesti Suomenlahden ja koillisen Itämeren alueeseen.[5]

 
1200-luvun alussa kirjoitettu tuohikirje 292 on vanhin tunnettu esimerkki itämerensuomalaisesta kirjoituksesta.

Itämerensuomalaisten kielten oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin luultavasti Suomenlahden molemmin puolin jo ajanlaskuamme edeltävinä vuosisatoina. Kantasuomalaisen vaiheen tarkka ajoittaminen on vaikeaa, koska sekä sen alku (varhaiskantasuomen hajoaminen kantasuomeksi ja kantasaameksi) että kantasuomen eriytyminen tytärkielikseen ovat olleet hitaita ja vähittäisiä prosesseja, joiden tutkimista vaikeuttavat sukulaiskielten kesken koko ajan jatkuneet tiiviit kontaktit. Nykyisin oletetaan, että myöhäiskantasuomi (itämerensuomalaisten kielien kantakieli) erosi varhaiskantasuomesta (saamelaisten ja itämerensuomalaisten kielien kantakieli) noin 1000–500 eaa. Myöhäiskantasuomen hajoaminen itämerensuomalaisten kielten kantamuotoihin on päätelty germaanisten lainasanojen perusteella tapahtuneen ajanlaskun alun jälkeen.

Monet myöhäiskantasuomessa tapahtuneet uudennokset erottavat itämerensuomalaiset kielet selvästi muista uralilaisista kielistä. Kieliopilliset yhteydet ovat jopa sanastoakin hallitsevampia itämerensuomalaisia kieliä vertaltaessa.[5] Tällaisia uudennoksia ovat esimerkiksi astevaihtelu, attribuutin kongruenssi (määritteenä toimiva adjektiivi saa samat taivutuspäätteet kuin pääsanansakin, esimerkiksi vanho-i-lle mieh-i-lle eikä "vanha miehille" kuten monissa muissa uralilaisissa kielissä), kopulan eli merkitykseltään "tyhjän" olla-verbin käyttö (esimerkiksi mies on vanha eikä "mies vanha") tai germaanisten kielten tyyppinen aikamuotojärjestelmä.

Uudennoksen syyt liittyvät osaltaan kielen sisäiseen kehitykseen ja osaltaan kontakteihin muiden alueilla sijainneiden kielten kanssa, etenkin germaanisten ja balttilaisten kielten vaikutuksesta. Itämerensuomalaisten kielten perussanasto on hyvin pitkälle yhteistä. Yhteistä sanastoa on erityisesti topografisessa käsitteistössä. Vanhin osa siitä on suomalais-ugrilaista alkuperää. Germaanista ja balttialaista alkuperää olevat sanat ovat uudempia.[5]

Itämerensuomalaisten kielten yhteisessä sanastossa on runsaasti lainasanoja germaanisista ja balttilaisista kielistä. Kontaktit näiden kielten puhujien ja kantasuomalaisten kesken ovat olleet tiiviitä, sillä lainojen joukossa on muun muassa sukulaisten (erityisesti naispuolisten sukulaisten, esimerkiksi sisar, tytär, morsian < baltt., äiti < germ.) tai ruumiinosien nimityksiä (esimerkiksi hammas, kaula, reisi < baltt.). Nuorin yhteisitämerensuomalainen lainakerrostuma on peräisin slaavilaisista kielistä, lähinnä muinaisvenäjästä. Näiden sanojen lainautuessa, ts. itäslaavilaisen kielimuodon levitessä Pohjois-Venäjälle itämerensuomalaisten naapuruuteen ensimmäisen vuosituhannen lopulla, kantasuomi oli luultavasti jo hajoamassa.

Luokittelu muokkaa

Itämerensuomalaisia kieliä ovat:

Kun itämerensuomalaisia kieliä ja kieliyhteisöjä alettiin tutkia 1800-luvulla, kielten nimitykset saattoivat vaihdella. Esimerkiksi August Ahlqvist esittelee teoksessaan Suomalainen murteiskirja erilaisia itämerensuomalaisia kieliä 1860-luvulta. On kuvaavaa, että näiden kielten väliset rajat eivät ollenkaan olleet tuolloin niin selviä kuin nykyiset valtioiden rajat antaisivat ymmärtää. Esimerkiksi suomen kieli oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal on todennut, että tuolloin kieli tarkoitti ensisijaisesti erilaisia paikallisia variantteja eli murteita. Nykyään nuo alueelliset variantit ovat nimenomaan se ensisijainen muoto, mistä näkökulmasta itämerensuomalaisia kieliä kannattaa hänen mukaansa yrittää ymmärtää, myös laajassa mielessä.[5]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Niskanen, Niina: Uhanalainen lyydi on oma itämerensuomalainen kielensä 8.2.2017. Helsingin yliopisto. Viitattu 10.1.2018.
  2. a b Tienviittoja: Kielitieteilijä Janne Saarikivi Yle Areena. 20.7.2013. Viitattu 10.1.2018.
  3. Kadonneiden ja katoavien kielien äärellä - 375 Humanistia 375humanistia.helsinki.fi. Viitattu 14.2.2020.
  4. Karlsson, Fred: Kielitieteiden tohtorinväitöskirjat Suomessa 1902–2001: määrällisiä suuntauksia. Virittäjä, 1/2003. Kotikielen Seura. Artikkelin verkkoversio.
  5. a b c d Kielioppi yhdistää itämerensuomalaisia kieliä yle.fi. 1.7.2015. Viitattu 25.11.2023.

Aiheesta muualla muokkaa

Kirjallisuutta muokkaa

  • Grünthal, Riho: Livvistä liiviin: Itämerensuomalaiset etnonyymit. Pohjautuu lisensiaatintyöhön. Castrenianumin toimitteita 51. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1997. ISBN 952-5150-00-3.
  • Laanest, Arvo: Einführung in die ostseefinnischen Sprachen. Hampuri: Helmut Buske Verlag, 1982. ISBN 3-87118-487-X.
  • Laanest, Arvo: Sissejuhatus läänemeresoome keeltesse. Tallinna: Eesti NSV teaduste akadeemia, Keele ja kirjanduse instituut, 1975.
  • Salminen, Tapani: Uralic languages 2003
  • Tuomi, Tuomo päätoim.): Itämerensuomalainen kielikartasto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 800. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2004. ISBN 951-746-327-8.