Muinaiskarjalan kieli

Muinaiskarjala on aikoinaan Laatokan länsirannikolla Muinais-Karjalassa puhuttu kieli, josta ovat kehittyneet karjalan kielimuodot ja inkeroisen kieli sekä suomen kaakkois- ja savolaismurteet.[1][2] Muinais-Karjalan kukoistuskaudella 1100- ja 1200-luvuilla kieli oli todennäköisesti varsin yhtenäinen. Kantasavo kehittyi muinaiskarjalasta, kun sitä puhuneiden nykyisen Mikkelin tienoille Savilahteen siirtyneiden asukkaiden kieleen sekoittui läntinen, luultavasti hämäläinen elementti. Aunuksenkannaksella eläneiden vepsäläisten muinaisvepsän ja muinaiskarjalan sulautumisesta puolestaan on syntynyt livvinkarjalan ja lyydin murteisto.[3]

Pohjoiskantasuomesta kehittynyt muinaiskarjala on myös kalevalaisen runouden alkuperäinen kieli. Uusia innovaatioita muinaiskarjalassa olivat mm. vokaalien välisten *d:n ja *g:n katoaminen, monikkovartalo *-lOi-, jälkitavujen *e:n labiaalistuminen labiaalisten konsonanttien edellä sekä ä:llinen "mennä" (männä) ja labiaalivokaaliset "me", "te" ja "he". Savon ja aunuksen erottua syntyneessä ydinkarjalassa muodostuivat astevaihtelusuhteet tk : t, sk : s ja st : ss sekä pronominimuodot mie/miun ja sie/siun. Uudempia muunnoksia ovat myös mahdollisesti saamelaisperäiset äänteenmuutokset aa > oa ja ää > eä.[4]

LähteetMuokkaa