Avaa päävalikko

Kaakkoismurteet

Kaakkois-Suomessa puhuttava suomen kielen murreryhmä.
Kaakkoismurteiden perinteinen puhuma-alue on merkitty karttaan numerolla 7 (vaalenpunainen alue)

Kaakkoismurteet eli niin sanottu ”Karjalan murre” on Kaakkois-Suomessa puhuttava suomen kielen murreryhmä. Ennen toista maailmansotaa kaakkoismurteita puhuttiin koko Karjalankannaksen alueella, Laatokan Karjalassa ja Inkerinmaalla.

Kaakkoismurteet voidaan jakaa neljään eri pääryhmään: varsinaisiin kaakkoismurteisiin, Lemin seudun välimurteisiin eli Lounais-Saimaan murteisiin, Sortavalan seudun välimurteisiin ja Inkerin suomalaismurteisiin. Kaakkoismurteiden pohja on muinaiskarjalassalähde? ja niitä puhutaan ja puhuttiin alueilla, jotka ennen keskiajan rajanmuutoksia, kuten Pähkinäsaaren rauhaa vuonna 1323 tai 1500- ja 1600-lukujen rajansiirroksia kuuluivat muinaiseen Karjalaan.

Kaakkoismurteille ominaista ovat muun muassa läheisyys karjalan kieleen ja inkeroiskieleen, lähes kaikissa alamurteissa esiintyvät mie- ja sie-pronominit, yleiskielen d:n vastineena on kato, yleinen loi-monikko, liudennuksen esiintyminen ja runsaslukuiset venäjästä lainatut sanat,lähde? sisämaan kaakkoismurteissa paitsi ensi tavun myös jälkitavujen avarat vokaalit ovat diftongiutuneet samantapaisesti kuin karjalan kielessä, suom. aa kaakkoism. oa, ua jne, esimerkiksi loat'imoa / luat'imua (yleisk. puhumaan), veniese t. venniese (yleisk. veneeseen; veneensä) jne. Savolaismurteista kaakkoismurteet erottaa muun muassa välivokaalien eli svaa-vokaalin puuttuminen, diftongireduktion puuttuminen ja vokaaliyhtymien -ea ja - muuntuminen (korkeakorkia; pimeäpimiä) useimmissa alamurteissa.

Sisällysluettelo

MurrealueMuokkaa

Kaakkoismurteiden historiallinen puhuma-alue ulottuu Virolahdelta, Miehikkälästä ja Luumäeltä Karjalankannaksen kautta Inkerinmaalle. Pohjoisimpia pitäjiä ovat Savitaipale, Taipalsaari, Ruokolahti ja Parikkala.

MurrepiirteetMuokkaa

Kaakkoismurteiden tunnusmerkkejä ovat[1][2]:

Tyypillisiä itämurteiden piirteitäMuokkaa

Äännepiirteitä:

  • Yleiskielen d:n vastineena kato tai siirtymä-äänne
    paan, poan, puan 'padan', lehen, syvän, ve(j)än 'lehden, sydän, vedän'
  • Yleiskielen ts:n vastineet
    metsä : metsän (Kannaksella ja Inkerissä)
    messä : messän (Viipurin puolessa ja Vuoksenlaaksossa)
    mettä : metän (murteiston länsireunassa)
    mehtä : mehtän (Luoteis-Laatokan murteissa)
  • Pitkän a:n/ä:n edustus
    maa, pää (Suomenlahden rannoilla eli Länsi-Kannaksella, Viipurin puolessa ja Inkerin äyrämöismurteissa)
    moa, peä / mua, piä (Saimaan etelärannalla, Laatokan rannikolla, myös Inkerin savakkomurteissa)
  • Diftongit uo, yö, ie eivät avarru
    tuop, syöp, viep 'tuo, syö, vie' yks.3.p.preesens
  • Konsonanttien yleisgeminaatio, länsireunaa lukuun ottamatta
    sannoo, makkaa
  • Sortavalan seudulla erikoisgeminaatio
    paimennii 'paimenia' ihmissii 'ihmisiä'
  • Liudennus (puuttuu Länsi-Kannaksen rantamurteista)
    kot’, ves’, män’, pal’jas / pal’l’as, kuor’, tuoh’, lähetʹtʹii
  • Yksikön 3.persoonan pääte labiaalistunut e-vartaloisissa verbeissä kuten karjalan kielessä sekä savolais- ja eteläpohjalaismurteissa
    tulloo / tulluo, 'tulee', männöö / männyö 'menee', laskoo/laskuo 'laskee' jne.

Muoto-opillisia piirteitä:

  • Eksessiivimuodot (erosijamuotoja): siint, kotont 'siitä, kotoa', pois paimenent '(jäi) pois paimenen työstä'
  • Ns. loi-monikko (puuttuu läntisimmistä osista)
    taloloi(ta) 'taloja', tyttölöil(l)e 'tytöille'

Sanastopiirteitä:

  • Monikon persoonapronomineissa diftongi :
    myö, työ, hyö 'me, te, he'; meijen, teijen, höijen/heijen
  • Mennä-verbin vartalossa ä-vokaali: männä : mänen : männöö / männyö

OminaispiirteitäMuokkaa

Äännepiirteitä:

  • Ensimmäisen tavun lyhyen vokaalin venyminen tai triftongiutuminen 2-tavuisissa sanoissa yleistä
    jok(i) : joo,e / juoi 'joki : joen'
    saaje, soaje, suaje : sattee, sattie, satie satee 'sade : sateen'
  • Inessiivin päätteet: maas, metsäs, (miu) tuvassain 'tuvassani'
  • Jälkitavujen vokaalienvälinen h esiintyy useissa alamurteissa omistusliitteiden edellä
    etehein 'eteeni', tupaheis 'tupaasi' (illatiivimuoto), kotiheena 'kotiinne'; muita h:n esiintymätapauksia ovat esim. jokahine 'jokainen', alahal 'alhaalla', ylähäl 'ylhäällä'
  • Jälkitavujen pitkien vokaalien diftongiutuminen Saimaan etelärannalla, sekä osin keskiaikaisen karjalan kielen alueella Itä-Kannaksella ja myös koko Itä-Inkerissä
    talluo, makkoamoa / makoamoa /makkuamua, venniese, sannuo / sanuo, näkkyö / näkyö, karkoa 'taloon, makamaan, veneeseen, sanoo, näkee, karkaa'
  • Vokaaliyhtymien ea/eä edustuu
    korkia, pimiä (Viipurin seuduilla, länsireunalla ja Inkerissä)
    korkii, pi(m)mii (pohjoisissa alamurteissa)
    Länsi-Kannaksella savolaismurretyyppinen korkee, pimmee
  • Vahvavartaloisuus taivutuksessa, erityisesti lounaisosassa (Virolahti-Luumäki ym.), mistä loi-monikko puuttuu
    peltoil, tyttöile, kaikkiis paikkois
  • Konsonanttiyhtymät sk ja st astevaihtelussa kuten karjalan kielessä
    koski : kosen, isen 'isken', uskoo 'uskoa/uskoo', uson 'uskon'
    pessä, juossa 'pestä, juosta'; (sie) peset, juokset
  • Yksikön persoonapronomineissa diftongi ie:
    mie, sie; minnuu, miul; sinnuu, siul; miuta, siuta (Lappee); miuva; siuva (länsireuna); hää, heä, hiä
  • Yksikön 3. persoonan preesensin pääte on määrätapauksissa -p
    tuop, viep, heitäip, karkeloip '(hän) tuo, vie, heittäytyy, karkelee'
  • Myös monikon 3. persoonan päätteessä pitkä vokaali
    preesensissä: tulloot, jättäät, tulluot, jätteät/jättiät 'tulevat, jättävät'
    imperfektissä: tulliit, jättiit 'tulivat, jättivät'
  • Loppuvokaalin (varsinkin a:n, ä:n ja i:n) kato
    kirkos 'kirkossa', yhten päivän 'yhtenä päivänä', puol' viiś 'puoli viisi'
  • Vokaalin kato aktiivin 2. partisiipin tunnuksesta, kuten inkeroisessa ja viron kielessä:
    antant 'antanut', ei kuult 'ei kuullut'
  • Omistusliitteiset muodot: issäi(ń) 'isäni', issäiś 'isäsi', issään / isäse(n) 'isänsä'
  • Kysymyspartikkeli ei useimmissa murteissa liity suoraan konsonanttivartaloon, vaan ainoastaan vokaalivartaloon: tulluok(s)? tuleeko, pojatik(s)? pojatko
  • Loppukahdennuksen puuttuminen suurimmassa osassa aluetta
    tule_tänne, ei tie_miel' männä 'ei tee mieli mennä'

Sanastopiirteitä:

  • Kaikille tai useimmille kaakkoismurteille yhteistä, vanhaa perussanastoa on runsaahkosti mm. maanviljelyksessä ja rakentamisessa:
    atra 'hankoaura', ojat 'hankoauran aisat', otra ohra, liina hamppu, silta 'lankkulattia' jne.

Muita eroavaisuuksia savolaismurteistaMuokkaa

Äännepiirteitä:

  • i-, u-, y-loppuiset diftongit eivät redusoidu (paitsi Sortavalan seudun murteissa)
    poika, köyhä, laulu
  • Välivokaalia eli svaavokaalia ei esiinny (paitsi Sortavalan seudun murteissa)
    jalka, silmä, vanha

AlaryhmätMuokkaa

Varsinaiset kaakkoismurteetMuokkaa

Varsinaiset kaakkoismurteet jaetaan kahteen pääryhmään: savakko- ja äyrämöismurteisiin ja edelleen ne voi jakaa lähes pariinkymmeneen paikallismurteeseen. Suomessa puhtaimpia äyrämöismurteita puhuttiin Länsi-Kannaksella ja tyypillisimpiä savakkomurteita Itä-Kannaksella Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella. Suomenpuoleisen Karjalankannaksen väestö evakuoitiin toisessa maailmansodassa muualle Suomeen ja asutettiin ympäri maata. Varsinaiset kaakkoismurteet elävät ja siirtyvät uusille sukupolville lähinnä vain Suomen Etelä-Karjalassa. Nykyisin yleiskielen ja toisaalta myös savolaismurteiden vaikutus on voimakas.

Lemin seudun välimurteet eli Lounais-Saimaan murteetMuokkaa

Lemin seudun välimurteita eli Lounais-Saimaan murteita puhutaan ja puhuttiin lähinnä entisestä Taipaleen suurpitäjästä itsenäistyneissä pitäjissä, tarkemmin ottaen Lemillä, Savitaipaleen eteläosassa ja Taipalsaarella. Savitaipaleen pohjoisosassa puhutaan niin sanottua vesjkansan murretta, joka on jokseenkin samaa kuin savolaismurteisiin kuuluva Suomenniemen murre.

Nykyään vanhakantaisen murteen puhujia löytyy lähinnä Lemiltä vanhahkojen ihmisten keskuudesta ja Savitaipaleella vielä keski-ikäistenkin ja nuortenkin joukosta. Aikaisemmin samantapaista murretta on puhuttu laajemmalla alueella. Viime sukupolvien aikana koulupiireillä on ollut suuri merkitys murteen säilymisessä tai katoamisessa. Nykyisellään murre edustaa ehkä vanhakantaisinta aktiivisesti puhuttua kaakkoismurretta. Murteessa on kaakkoismurteisen yleissävyn lisäksi joitakin piirteitä, jotka yhdistävät sen savolaismurteisiin ja muutamat seikat taas hämäläismurteisiin. Yleisesti ottaen ero hämäläismurteisiin on kuitenkin lähes kielirajan vahvuinen. Savolaismurteiden omimpia piirteitä kuten svaavokaalia ja diftongireduktiota näissä murteissa ei kuitenkaan vanhastaan tavata. Myös yleisgeminaatio on yleensä tuntematon tai heikko.

Kaakkoismurteissa murre kuuluu yhtäältä länsiryhmään ja toisaalta kaakkoismurteiden sisämaanryhmään, jota Lauri Kettunen nimitti "savon eteläiseksi ulkoryhmäksi" ja Aila Mielikäinen "Luoteis-Laatokan viuhkaksi". Tämänkaltaisten murteiden puhujia kutsuttiin Kannaksella ja Inkerinmaalla savakoiksi. Erottavin piirre muihin kaakkoismurteisiin on hyvin runsas diftongien ja triftongien esiintyminen, esimerkiksi aittoa, mak(k)oamoa, laulattuat /laulattavat/, meä(i) peäl /'mäen päällä'/, juoi jeäl /'joen jäällä'/, äyrämöismurteissa esimerkiksi vastaavat sanamuodot kuuluvat seuraavasti makkaamaa, laulattaat, määe pääl, jooe jääl.

Savakkomurteet liittyvät toisaalta läheisemmin karjalan kieleen kuin muut kaakkoismurteet ja useita niistä puhuttiin Laatokan rantapitäjissä keskiaikaisella karjalan kielen alueella. Lounais-Saimaan murrealueelta on vuosisatojen mittaan aktiivisesti osallistuttu uudisasutukseen ja selviä murre- ja paikannimistöjälkiä siitä näkyy Lappeelta Keski-Suomeen johtavalla linjalla, Etelä-Savossa ja jo mainitun Luoteis-Laatokan viuhkan alueella sekä Inkerinmaalla.

Lemin seudun murretta sanotaan paikkakunnalla "meäksi", yksikön ensimmäisen persoonan pronominin mukaan (meä : seä 'minä' : 'sinä') ja murretta puhuvasta sanotaan hän "hoastoa meätä" erotuksena siitä joka "haastaa t. hoastoa mietä" eli varsinaista kaakkoismurretta. Lemiläiset ovat viime aikoina elvyttäneet omaa murrettaan ja pitäneet kesäkursseja sekä julkaisseet kertomuksia ja muistelmia. Veikko Ruoppila keräsi Lemiltä pitäjänmurresanaston 1930-luvun alussa. Samalta aikakaudelta ovat peräisin ensimmäiset luotettavat murrenäytteet, muun muassa savitaipalelaisen Ristiina Kylliäisen haastattelu Suomen Murteet -teoksessa.

Murretta voi lyhyesti esitellä perinteisten matkimusten avulla: "Sopero Oatu ajo riel juoij jeäl." /S. Aatu ajoi reellä joen jäällä/ ja "meä ku mänil leäveä ni siell ol' sika läkälleä" /kun menin navettaan, siellä oli sika rähmällään/. Lemin murretta matkitaan lisäksi sanomalla: "mänyy pakuu aijarakuu" /menee pakoon aidanrakoon/. Naapurit luonnehtivat "meän" puhujia sanomalla: "mää-sää pässimpää" johon kuuluu vastata: "sie-mie sijakiel'".

Murteesta on olemassa myös yleiskielisempi versio, jota vastaavasti saatetaan sanoa "määksi". Siitä on karsittu muun muassa liudennus sekä yleiskielen kannalta ylimääräiset diftongit ja triftongit. Hyvä esimerkki tästä murrevariantista oli 2000-luvun puolivälissä Voima-lehdessä ilmestynyt Aapo Rapin sarjakuva Meti. Aikaisemmin paikkakunnalla asuvat murteensa vaihtajat siirtyivät "meän" sijasta puhumaan "mietä", nykyisin siirtyminen yleiskieleen on suositumpaa.

Inkerin suomalaismurteetMuokkaa

Inkerin suomalaismurteet jaetaan kolmeen pääryhmään: äyrämöis- ja savakkomurteisiin sekä Ala-Laukaan eli Narvusin suomalaismurteisiin. Äyrämöiset polveutuivat osaksi Äyräpään kihlakunnasta Länsi-Kannakselta tulleista uudisasukkaistaja sekä osaksi inkeroisista kanta-asukkaista. Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekä Savon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä. Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista alueen suomalaisista murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.

Inkerin suomalaiset kielimuodot ovat käytännössä kadonneet neuvostovallan ja toisen maailmansodan mullistuksissa. Inkerin kielimuotoja ehdittiin tutkia tuskin lainkaan ennen toista maailmansotaa ja 1930–40-lukujen karkotuksia. Suomalaisessa kielentutkimuksessa yleiskuva varsinaisen Inkerinmaan murteista saatiin vasta Suomeen evakuoituja inkeriläisiä haastattelemalla. Myöhemmin Suomen puoleiset tutkijat jatkoivat työtään länsimaihin jääneiden inkeriläisten keskuudessa. Petroskoissa puolestaan on valmistunut Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Virolaiset kielentutkijat keskittyivät enimmäkseen Viron-Inkerin ja Länsi-Inkerin kielimuotoihin. Vasta 2000-luvulla saatiin painettua Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Laadukas murrenäytekokoelma on Venäjällä asuvien inkeriläisten puheesta koottu, Maria Mullosen toimittama Elettiinpä ennen Inkeris.

Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esimerkiksi ts-yhtymän säilyminen (metsä, vitsa), sananloppuisten vokaalien kato (talos, kotont), perfektin partisiippimuodot ei tult, ei sanont, on kuolt, persoonapronominit mie ja sie sekä sk-yhtymän astevaihtelu (sisko : sison, laskee/laskii : lasettii). Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotoja antaat/antuat, ottaat/ottuat, antoit, ottiit ('antavat', 'ottavat', 'antoivat', 'ottivat'). Myös kaakkoismurteille tyypillinen -loi-monikko oli yleisesti levinnyt (taloloi, tyttölöi eli 'taloja', 'tyttöjä'). Myös kr-, tr- ym. konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti äyrämöismurteissa esim. nakraa, kakra, atra, otra ('nauraa', 'kaura', 'aura', 'ohra').

Savakko- ja äyrämöismurteilla on melko vähän eroja, mutta ne ovat helposti havaittavissa. Kuuluvimpana erona voi mainita pitkien a- ja ä-vokaalien diftongiutumisen: äyrämöismurteissa pitkät vokaalit olivat säilyneet sellaisinaan (maa, pää) kuten yleensä inkeroisessakin, mutta savakkomurteissa ne olivat diftongiutuneet samoin kuin karjalan kielessä ja savolaismurteissa oa:ksi ja :ksi tai ua:ksi ja :ksi(moa, peä, mua, piä). Narvusin suomalaismurteessa oli runsaasti virolaisia piirteitä sekä paljon sanastoa inkeroisesta, vatjasta ja virosta.

Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselo venäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös kielen muille tasoille: idiomeihin, syntaksiin eli lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.

Kaakkoismurteet kulttuurissaMuokkaa

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmoista Antti Rokka ja Suden Tassu puhuvat kaakkoismurretta, joka oli kirjallisuudessa yleisesti käytettyä Suomenlahden rannikon äyrämöismurretta. Se on kieliasultaan paljon lähempänä yleiskieltä kuin sisämaan kaakkoismurteet, joista ei ole lainkaan laajemmin tunnettuja kaunokirjallisia käyttöesimerkkejä.

LähteetMuokkaa